Suomi-somessa pdf voi tuoda työpaikan

Posted: 09/07/2014 in osaaminen, rekrytointi, sosiaalinen media, työ, työnhaku, ura, verkostot

Olen aiemminkin blogannut työnhaustani sekä koulutettujen työttömien tilanteesta yleisellä tasolla, mutta entä työnhaun prosessi itsessään? Kuinka olen hyödyntänyt sosiaalista mediaa, mitä olen oppinut, ja mitä voisi tehdä paremmin?

Inspiraation sain Twitterin kautta tuoreesta Merja Haverisen postauksesta Työnhakukampanjan päätös. Onnittelut Merjalle! Työpaikkaa minulla siis ei vielä ole, mutta sitäkin enemmän havaintoja, jotka voi olla hyödyllistä kirjata muistiin ja jakaa eteenpäin.

 

TYÖNHAKUMOODISSA

Henkilökohtaisesta sanavarastostani ja aivotoiminnoistani todennäköisesti puuttuu markkinointiin orientoitunut lohko, joten en ole ajatellut työnhakuani varsinaisena ”kampanjana”. Esimerkkejä onnistuneista kampanjoista löytyy nykyään lukuisia, tunnetuimpana varmaankin Satu Olkinuora.

Olen aiemminkin pohtinut, kuinka vähän työarki eroaa muusta arjesta, jos tekee abstraktia ajatustyötä ja tärkein työväline on omaan päänuppiin tallentunut tietotaito, kokemus ja suhteet – siis yksilön sosiaalinen pääoma. Se kulkee koko ajan mukana, samoin uteliaisuus. Kampanja kuulostaa melkeinpä samalta kuin projekti: tehdään hetken aikaa jotain, kunnes saavutetaan haluttu palkinto ja unohdetaan sen jälkeen koko juttu.

Siksi puhuisin työnhaunkin kohdalla moodista, tavasta olla ja tehdä asioita. Siihen kuuluu paitsi innostuksen ja epätoivon normaalia vuorottelua, myös jatkuvaa valppaana olemista, taitojen hiomista ja erilaisia oppimiskokemuksia. Säätönappula on hieman eri asennossa kuin palkkatyössä, mutta ulos tulee hyvin samantyyppistä sisältöä.

 

TEKEMÄLLÄ OPPII

Mitä siis olen tehnyt työnhaun edistämiseksi? Jo ennen kuin edellinen työsuhde päättyi, tuunasin kuntoon LinkedIn -profiilini. Tämä lienee jo itsestään selvyys kaikille työkokemusta omaaville. Tosin yliopiston kursseilla pyrimme aina muistuttamaan opiskelijoita, että kannattaa ryhtyä rakentamaan profiilia etupainotteisesti, vaikkei sitä kokemusta vielä olisikaan.

Kuvankaappaus 2014-7-9 kello 10.39.27

 

Tätä visionäärisesti jo vuonna 2011 Tohtorille töitä -nimen saanutta blogiani olen päivittänyt jatkuvasti: tutkimusorientoituneiden ihmisten jonkinlaisena minimivaatimuksena voinee pitää CV:tä ja julkaisuluetteloa, jotka blogista postausten ohella löytyvät. CV oli aluksi yliopistomainen eli nk. mahdollisimman tylsä, mutta WordPressin sallimissa rajoissa olen pyrkinyt sitä sittemmin elävöittämään kuvilla ja twiiteillä. Yksi valokuva harrastuksesta kertoo enemmän kuin tuhat tyhjää sanaa, ja kollegan tunnustus työpaikkahengen luomisesta on vakuuttavampi kuin omat ylipuheet. CV:n näyttökertoja ei ole määrällisesti paljon, mutta niitä kertyy tasaisesti.

Otin jo viime syksynä yhteyttä ammattiliiton uraneuvontaan ja lähetin heille perinteisen CV:ni sekä linkin blogiin. Sain perinneversion päivitettyä ja hyvää palautetta nettiläsnäolostani. Uraneuvojan mukaan minun pitäisi pikemminkin tulla neuvomaan heitä verkon tehokkaammassa hyödyntämisessä. Se oli kannustavaa kuulla – juuri sitä olen tehnyt työkseni vuosikymmenen.

Helmikuussa alkoi varsinainen työnhakuprosessi. Noin puolet hakemistani paikoista on ollut koulutusorganisaatioihin, joten ensi alkuun laadin itselleni akateemiset portfoliot. 13 sivua yhteenvetoa tekemästäni tutkimuksesta, opetuksesta, johto- ja hallintotehtävistä. Lukeekohan niitä oikeasti joku?

Minua olisi kiinnostanut paljon enemmän laatia sarjakuvamuotoinen CV tai tehdä kitaran kera biisivideo omasta työpersoonastani, mutta ne ovat vasta idean tasolla. Hakijan on aina punnittava, mitä kannattaa ja mitä ei kannata tehdä suhteessa kohdeorganisaatioiden ja päätöksentekijöiden todellisuuteen.

Jo edellisen työsuhteen aikana hain kolmea paikkaa, joista yhdessä sijoituin ”hopealle”. Kun on vuosikausia toiminut tutkijan ja haastattelijan roolissa, vaatii hyppäys haastateltavana olemiseenkin alkuun totuttelua! Nyt yhtätoista hakemusta ja viittä haastattelua myöhemmin tilanne on kokonaan toinen. Analyyttisuus tosin ei ole kadonnut mihinkään eikä sen pidäkään: sen sijaan että tiedustelisin ”Mites tää niinku tää palkkahaitari” saatan löytää itseni kysymästä rekrytoijilta ”Kuinka kuvailisitte ilmapiiriä työyhteisössänne?

Ja se on muuten tärkeä kysymys, jota en ole kertaakaan jättänyt väliin.

 

MÄÄ OON SOMESSA, MUTTA MISSÄ SÄÄ OOT?

Yksikään työnhakija ei näinä päivinä voi olla tietämättä, että sosiaalinen media tukee työnhakua varsinkin asiantuntijatyössä. Minulle nettisosiaalisuuden apostolina asia on ollut pitkään tiedossa, mutta johtamisen alalle tyypillisesti olen myös oppinut suhtautumaan pahimpaan hypeen kriittisesti – tietäen verkostojen, yhteisöjen ja perinteisten organisaatioiden lainalaisuudet.

Mitä tapahtuu, kun pitkän linjan somehörhö päätyy itse työnhakijaksi?

Ensin kertauksena paikat, joihin olen hakenut: yliopistoja (3), ammattikorkeakouluja (2), firmoja (2) ja valtion virastoja (3 eri virastoa, 4 paikkaa). Kaikki tavalla tai toisella tutkimus-, koulutus- ja projektitehtäviä, osa modernia viestintäteknologiaa hyödyntäviä ja osa vähemmän moderneja. Twitterin kautta olen saanut yhden suoravinkin ja yhden ilmoituksen havaitsin sanomalehdestä, kaikki muut ovat löytyneet perinteisellä tavalla verkkosivujen työpaikkalistauksista.

Suurin osa on vaatinut hakemukset määrämuodossa tai pdf-liitteinä siten, ettei omaa verkkonäkyvyyttä ja sinne tuotettua sisältöä ole päässyt tuomaan mitenkään esiin. Toki mahdolliseen avoimeen tekstikenttään voi kylvää sekaan linkkejä, mutta se on raskasta eikä kovin käyttäjäystävällistä, koska teksti päätyy joka tapauksessa paperitulosteeksi.

Katsotaanpa seuraavaksi, ovatko rekrytoijat itse sosiaalisessa mediassa.

Eivät. Kolmasosaa heistä en ole onnistunut löytämään LinkedInistä lainkaan. Haastattelijoista kaksi on käynyt katsomassa profiiliani, mikä on aika vaatimaton luku. Kymmenestä eri organisaatiosta vain kaksi on ollut sellaisia, joissa rekrytoijat ja potentiaaliset esimiehet ovat jollain tasolla aktiivisia Twitterissä, blogeista puhumattakaan.

Jopa tällä vaatimattomalla aineistolla minun on helppo uskoa, että vain kymmenesosa suomalaisista yrityksistä hyödyntää sosiaalista mediaa rekrytoinnissa.

Sosiaalinen media on liian usein asiantuntijoiden ja työnhakijoiden omaa puuhastelua, ei todellinen kohtaamispaikka. Kannattaa silti puuhastella, kokemukseni mukaan ainakin seuraavista syistä:

  • Some on yksi tapa antaa näyttöjä: kukaan ei palkkaa passiivista oleskelijaa
  • Some pitää täysjärkisenä silloin kun muut ikkunat työelämään puuttuvat
  • Some opettaa uutta: saat ideoita ja inspiraatiota omaan tekemiseen ja uusiin projekteihin.

 

Jos siis löisin vetoa, uskoisin työpaikan löytyvän jatkossakin perinteisiä kanavia ja verkostoja pitkin.

Mutta voihan olla, että ennakkoluuloni lopulta häviävät sosiaaliselle medialle 1-7.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s