Arkisto kategorialle ‘viestintä’

Breaking news! Olen pian 15 vuotta tehnyt töitä nettiyhteisöjen parissa, mutta nyt aion vähentää radikaalisti sosiaalisen median käyttöäni. Eniten aikaa olen käyttänyt Twitterissä ja Facebookissa. Avaan tässä kirjoituksessa henkilökohtaisia ja hieman yleisempiäkin syitä päätökseen.

Kun kerroin nettikuuristani Facebookissa(!), ystäväni totesi, että yllättävä päätös etenkin minulta. Näin voisi toki äkkiseltään ajatella, mutta kolikolla on myös kääntöpuoli. Tarkemmin ajateltuna valinta on suorastaan odotettu. Joku saattaisi jopa kysyä, miksi vasta nyt?

Aloitin digimaailmojen tutkijanuran jo ennen sosiaalisen median läpimurtoa. Maaperääni ovat oikeastaan aina olleet ns. perinteiset nettiyhteisöt, tiiviimmät yhteenliittymät, jotka keskittyvät tietyn aihepiirin syvemmän tietämyksen ja kokemusten jakamiseen. Niiden myötä etsin uusia, järkevämpiä ja mielekkäämpiä tapoja organisoida yhteistä tekemistä. Olen pariin otteeseen kuunnellut Valtteri Lindholmin puheenvuoroa ja jos olisin Varustelekan kauppias, totta kai jatkaisin äärimmäisen toimivaa symbioosia Facebookin kanssa. Näkökulmani tässä kohtaa ei kuitenkaan ole erilaisen sälän kauppaaminen ihmisille, vaan pikemminkin kulutuksen välttämätön vähentäminen ja muiden monimutkaisten ongelmien ratkaiseminen.

Some-tyytymättömyyteeni on vaikuttanut kolme tekijää. Ensinnäkin minulle on tärkeää viestintäteknologian inhimillisyys eli merkityksellisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunne; kokemus, joka valitettavasti on varsin kaukana Facebook-feedin reaalitodellisuudesta. Näen juuri sen, mitä bisnes tai jokin poliittinen koneisto haluaa minulle syöttää. Kanssaihmisiltä saadaan kohtaamisen ja dialogin sijaan automaattipeukkuja ja -sydämiä.

Toiseksi, jopa alan ammattilaisten eli yhteisömanagereiden cmadfi-yhteisössä menevät suloisesti sekaisin yksisuuntainen organisaation sisällön tuuttaus sosiaaliseen mediaan ja yhteisöt, jossa keskitytään jäsenten välisten suhteiden lujittamiseen. Klikkaustökkäysnäkyvyys-some on valitettavasti syönyt kuuntelun ja rauhallisen pohdiskelun kulttuurit aamupalaksi.

Kolmanneksi, massa-somen hetkittäin hyvästä käyttäjäkokemuksesta ei ole enää kuin rippeet jäljellä. (Vielä vuonna 2008 Facebookissa saattoi lähettää kavereille virtuaalisia oluttuoppeja ja viinilasillisia; Messengerin ohella ehdottomasti kätevin ja päivää piristävin toiminto koko palvelun historiassa.) Jos muistelemme hetken Wanhojen Aikojen news-ryhmiä ja keskustelufoorumeita, voimme todeta, että kirjautuessaan yhteisöön käyttäjä näki välittömästi – ja absoluuttisen tarkkojen lukumäärien kera – kaikki lukemattomat viestit ja pääsi halutessaan syventymään niihin lähemmin. Mutta yritäpä saada samanlainen hallinta siihen näkymään, mitä Facebook tai LinkedIn sinulle esittävät.

Sosiaaliset verkostopalvelut ovat toki tarjonneet helposti lähestyttäviä tontteja tiiviimpien ryhmien muodostamiseen. Vuosien varrella takataskuun on kertynyt loistavia esimerkkejä, kuten pienten lasten äitien hätäkahvi-toiminta, paikalliset kirpputorit, eläinsuojelun pelastamien koirien omistajien yhteisöt tai yksinäisyyttä ja syrjäytymistä vastaan perustetut Facebook-ryhmät.

Mutta mitä siinä ohessa tapahtui vuorovaikutukselle ja kohtaamiselle? Somessa on jaettu ahkerasti entisen Facebook-pomon Chamath Palihapitiyan huomioita siitä, mikä nykyisessä online-ekosysteemissämme on pielessä – eikä hän ole suinkaan ainoa, joka on todennut luoneensa hirviön.

Olemme luoneet lyhytjänteisiä dopamiinikoukkuja, sydämiä, tykkäyksiä, peukkuja. — Ei kansalaiskeskustelua, ihmisten välistä yhteistyötä; tieto on vääristynyttä, valheellista. — Sijoittajat pumppaavat rahaa idioottimaisiin yrityksiin sen sijaan, että keskityttäisiin todellisiin ongelmiin kuten ilmastonmuutokseen tai sairauksien torjuntaan.

Dopamiini on keskushermoston välittäjäaineena toimiva hormoni, joka vaikuttaa mielihyvän kokemuksiin ja tunteiden säätelyyn. Maallikonkin on helppo ymmärtää, että tällainen aine näyttelee merkittävää osaa erilaisissa addiktioissa.

Fear of missing out, pakonomainen some-ilmoitusten tarkistaminen, liki pakkotoiminnoksi muodostunut Faceen, Instaan tai Twitteriin kirjautuminen – uskallatko kysyä itseltäsi, montako kertaa päivässä teet tämän? Olen kokeeksi tarkkaillut tekemisiäni nyt muutaman päivän ajan ja voin sanoa, että varsinkin Twitterin osalta luku ei ole kovin kaunista katsottavaa. Se on yli 20.

Skillhive-parvityöalustan kehittäjä Janne Ruohisto muistutti keskustelussamme, miksi peukku oli Facebookilta nerokas keksintö: koskaan aiemmin ei osallistuminen ole ollut näin helppoa. Tällä helppoudella on kuitenkin kääntöpuolensa. Peukuista tuli äärimmäisen tehokas mittaamisen ja sisällön ohjailun väline. Käyttäjät koukuttuivat ja etenkin nuoremmissa ikäryhmissä ajautuivat mittaamaan omaa ihmisarvoaan tykkäysten määrällä. Ja toki tykkäys oli myös innovaatio, jota kaikki ryhtyivät kopioimaan sen sijaan, että olisivat tuottaneet jotain omaa.

Siksi kannatan peukkukapinaa. Emmeköhän keksi jotain muuta fiksua, kunhan lakkaamme automaattipeukuttamasta kaikkea näkemäämme. Ennustan, että 20-30 vuoden päästä hihittelemme tykkäysten varaan rakennetulle somelle samaan tapaan kuin nyt faksia käyttävälle asiakaspalvelulle.

Kuten Parviäly ja ongelmanratkaisu digitaalisilla alustoilla -artikkelissakin totesin, nyky-some on tehnyt korvaamattoman palveluksen madaltaessaan suurten ihmismassojen kynnystä olla vuorovaikutuksessa yli oman lähipiirin. Tällä palveluksella on kuitenkin ollut hintansa. Elämä on annettu algoritmien ohjailtavaksi, arvokas digitaalinen sisältö muiden kuin ihmisten itsensä hallittavaksi, kaikista kallisarvoisin resurssimme eli aika ärsyketulvan pirstomaksi.

computer-1106900_640

Someaktiivin tyypillinen työpäivä. Kuva: Pixabay

Monet sosiaalisen verkon historiaa pidemmän aikaa seuranneet ovatkin esittäneet, että edessä saattaa olla paluu kiinteämpiin aiheyhteisöihin. Siinä missä mainostajat etsivät aina mahdollisimman suurta massaa, jonkin muun logiikan ohjaamalle palvelulle riittää se, että ihmiset saavuttavat jaetut tavoitteensa ja ovat tyytyväisiä palvelun tarjoamiin ominaisuuksiin.

Omassa visiossani tulevaisuuden somessa on ylikansallisten tietoimperiumien sijaan yhä enemmän alustoja, jotka käyttäjät omistavat (ja rahoittavat) yhteisöllisesti. Muutos ei käy hetkessä, mutta vaihtoehtoisia ratkaisuja on olemassa – sekä meillä että maailmalla. En tosin ole aivan varma, tuleeko niistä kestäviä ennen kuin myös taustalla vaikuttavaa talousajattelua päivitetään.

Sosiaalisen median nykykartta muistuttaa Fingerporia, jossa mies osti treenihousut ja kaveri totesi ”Pian sinä voit hankkia oikeat housut.” Osaamme jo kaikissa ikäryhmissä nettisosiaalisuuden alkeet, nyt tarvitsemme enää vain paremmat alustat sen toteuttamiseen. Treenisomesta on aika siirtyä (tai palata!) ihmisten internetiin. Tähän liittyen esimerkkeinä People-Centered Internet sekä lukuisat www:n isän Tim Berners-Leen haastattelut, joissa hän muun muassa haluaa palauttaa netin käyttäjille oikeuden omiin tietoihinsa.

Näistä laajemmista liikehdinnöistä huolimatta syyt päätökseen vähentää somen käyttöä ovat myös itsekkäitä. Haluan takaisin keskittymiskykyni ja muistini. Täytän alkavana vuonna 40, eikä pääkoppani kykene enää käsittelemään tietotulvaa yhtä hyvin kuin nuorempana. Kuulun moniin rinnakkaisiin someverkostoihin ja -yhteisöihin. Tietojohtamisen spesialistina roolini on katalysoida tiedon liikkumista ja yhdistää ihmisiä toisiinsa. Tehtävä on tärkeä, mutta oloni on välillä kuin lintulaudalla, josta muut käyvät nokkimassa haluamansa informaation muruset (ja itse hukkuu harmaanvalkoiseen tavaraan, jonka nimi jääköön tässä mainitsematta).

Havaintojeni perusteella uskon monen muunkin yhteisömanagerin jakavan saman kokemuksen, vaikka työssä jaksaminen ei cmadfi-yhteisössä päällimmäisenä puheenaiheena ole ollutkaan.

Lähden tietoisesti harjoittamaan aivojani siihen, etten enää tarvitse nopeita koukkuja ja sosiaalisia pseudopalkintoja, vaan levollista läsnäoloa yhdessä tilanteessa kerrallaan. Jutut entisistä Facebook-pomoista tai nettiriippuvuuden haitoista eivät olleet ainoita tekijöitä päätöksen takana. Oma osansa on myös äskettäin lukemallani Pälvi Rantalan mainiolla kirjalla Nokkaunia ja tehotorkkuja – tutkimusmatka päiväunien kulttuurihistoriaan (Hansaprint, 2016).

Mietiskely, lepo, nukkuminen, rauhoittuminen, pelkkä ajattelu hiljaisuudessa ilman ulkopuolisia ärsykkeitä on syvä, tärkeä osa ihmisenä olemista. Jos sitä ei ymmärrä ja toteuta, tulee väistämättä ongelmia. Huumausaineet ja facebookinkaltaiset muka-tekemiset-olemiset täyttyvät levon tilaa. (s. 179)

Olen aina nukkunut päiväunia, ja juuri siksi saanut niin paljon aikaan. On kuitenkin syytä huomauttaa, että tämä aikaansaaminen ei ole ollut missään vaiheessa tavoitteeni. Siinäpä sen paradoksi. Tarkoitushakuinen ”täsmänukun, mittaan ja optimoin itseäni, jotta olisin tuottavampi ihmisenä” on minusta yhtä sairaan kuuloinen elämäntapa kuin Facebook-feedin tsekkaaminen 120 kertaa päivässä. Tekeminen lähtee ihmisyydestä, ei toisinpäin.

Mutta viimeistään kirjan luettuani tiesin, mihin käytän kaiken sen ajan, mikä somen käytöltä vapautuu. Tietenkin päiväuniin!

Ja kukapa tietää, vaikka voisin vuonna 2027 todeta luoneeni verkostokumppanieni kanssa ainakin pienen tontin inhimillisempää sosiaalista mediaa 🙂

 


Aihetta sivuten:

Kun kevätseminaarissa kuulet professorin sanovan ”Palkkaa tohtori, saat samalla maisterin”, mikä on ensimmäinen mieleentuleva ajatuksesi? Tai kun Talouselämä äskettäin otsikoi ”Yritys, palkkaa sosiologi”?

Minun on vaikea hahmottaa, miksi yhtäkään yritystä kiinnostaisi tieteenala tai koulutustaso enemmän kuin ihminen ja hänen osaamisensa arvo. Yrityksiä ei kannata lähestyä tiedeyhteisön kielellä. Tohtoriverkoston kautta olen saanut läheltä nähdä ja oppia, kuinka paljon pienillä sanavalinnoilla ja kohdeyleisön huomioimisella on merkitystä.

Tohtorit eivät myöskään ole mikään yhtenäinen massa, jonka voisi sellaisenaan työntää elinkeinoelämän palvelukseen. On raudanlujia bisneksen ja tutkimuksen ammattilaisia, ja on niitä, jotka ovat lähinnä istuneet konferensseissa seuraamassa imitaatioita paikoillaan kököttävästä sittisontiaisesta – tai pahemmassa tapauksessa pitäneet niitä itse.

Näihin ”ymmärtäkää nyt palkata meitä” -tyyppisiin toteamuksiin sisältyy lisäksi kiusallinen vetoomus siitä, että pitkästä opiskelusta ja viisauden hankkimisesta tulisi langeta palkintona pysyvä työpaikka jonkin organisaation palveluksessa. Ajattelumallien toisessa ääripäässä lienee terävästä näppäimistöstään tunnettu Jari Parantainen, joka on kiteyttänyt asian kutakuinkin näin: ”Saat töitä sillä siunaaman sekunnilla, kun alat ansaita työnantajallesi enemmän rahaa kuin sitä tuhlaat!

Parannusehdotukseni onkin: mitäpä jos analyyttisina tutkijoina kertoisimme konkreettisia esimerkkejä siitä, millaista arvoa syntyy kun erilaisten ihmisten osaamista tuodaan yhteen, eikä tyydytä vain niihin kolmekymppiisiin insinööreihin?

Minullakin on jo yksi oiva tarina tekeillä, kunhan Ratkaisu100 -kilpailu tulee marraskuussa päätökseensä ja team Skillhive vetää aikaansaannoksensa yhteen 🙂

Yhdelläkään tieteenalalla tai ihmisryhmällä ei ole monopolia luovuuteen. Verkostojen aikakaudella avoimen yhteistyön, parvityöskentelyn ja vertaisorganisoitumisen lupaukset ovat suuremmat kuin mitä vanhan maailman tittelit ja hierarkiat pystyvät koskaan tarjoamaan.

Nettiyhteisöjen maailmassa törmää toisinaan kysymykseen siitä, mikä on sosiaalista mediaa ja mikä ei – ja milloin kyseessä on ”oikea” yhteisö.

Olen aiemminkin varoittanut heiluttelemasta akateemisia mittatikkuja tämän ilmiön edessä. Yhteisöllisyyttä määrittelee jäsenten oma kokemus. Jos sosiologeilla oli jo 1950-luvulle tultaessa lähemmäs 100 erilaista yhteisön määritelmää, miten ihmeessä olisi mahdollista luoda jokin yksiselitteinen tulkinta siitä, mitä kollektiivit verkossa ovat, saati mitä niiden pitäisi olla? Yhteisöjä ei myöskään pitäisi prosessoida kuoliaaksi, vaan antaa niiden olla juuri niin kaoottisia kuin inhimillinen luovuus.

Mutta takaisin otsikon kysymykseen. Minulta kysytään usein, ovatko esimerkiksi keskustelufoorumit tai uutiskommenttipalstat sosiaalista mediaa. Entä voiko tässä tapauksessa puhua yhteisöstä?

Vuoden 2017 cmadfi-tapahtuman jälkeen julkistin LinkedInissä pikatestin, jolla saat selville, oletko ensisijaisesti yhteisömanageri vai somemanageri. Yhteisössä ihmiset tuntevat toisensa ja pitävät yhteyttä keskenään.

network-92904_640

Jos ajatellaan netin historiaa, keskustelupalstat, uutisryhmät ja purkit olivat eräänlaista ”esi-somea”, samoin postituslistat ja IRC. Niiden tuella rakentuivat varhaisimmat nettiyhteisöt.

Sosiaalisen median perustoiminnallisuutta on sosiaalisten verkostojen rakentaminen ja niiden näkyväksi tekeminen. Tässä mielessä keskustelufoorumit eivät siis edusta some-maailmaa: useimpien fokus on ainoastaan viestinnällinen. Sama koskee blogeja. Hengenheimolaisuus blogien ja somepalvelujen välillä on kuitenkin niin ilmeinen, etten vetäisi tähän kohtaan kovin tiukkoja rajoja.

Yhteisöjen osalta on muistettava, että niin keskustelufoorumit kuin Facebook ovat vain palveluita, joiden tuella varsinainen tiiviimpi yhteisö voi (ehkä) muodostua. Sama koskee lehtien kommenttipalstoja.

Osa verkkopalvelun käyttäjistä tai tietyn teema-aiheen keskusteluun osallistuvista voi olla hyvinkin sitoutuneita ja kokea yhteisöllisyyttä, vaikka satunnaiselle sivustaseuraajalle touhu näyttää lähinnä epämääräiseltä huutelulta. Käyttäjät myös tunnistavat ihmiset nimien ja nimimerkkien takana. Kun aikanaan tutkimme erään ammattilehden nettikeskusteluja, havaitsimme, että pelkästään viestejä lukevat kokivat jopa vahvempaa yhteisöllisyyttä kuin postaajat.

Mutta uutiskommentitkaan eivät ole veljeksiä. Nettikulttuureja on monenlaisia anonyymista huutelusta joukkoon uskollisia vakiokävijöitä, jotka osallistuvat keskusteluun omalla nimellään tai jopa kasvoillaan.

Analogiaa voi hakea eläinmaailmasta. Vakkarikävijöiden yhteisö on kuin koirapuisto, jossa harrastetaan yhdessä ja tavataan tuttuja. Anonyymit kommenttipalstat taas ovat pikemminkin lyhtypylväs, jonka juurella kukin koira käy nostamassa jalkaansa.

Erojakin toki löytyy: koirat ovat onnellisia päästyään tekemään tarpeensa, mutta vihaviestejä syytävät ihmiset ovat tutkitusti muita onnettomampia.

Some on historiallisesta perspektiivistä nuori ilmiö. Olemme vasta matkalla oppimaan verkkodialogia. Keski-ikäisten someraivoajien on hyvä ottaa mallia nuorista.

”Ole itse se muutos, jota sosiaaliseen mediaan kaipaat.” (Jussi Pullinen, HS)

Tohtoriverkoston vetäjänä viestin äskettäin erään toimittajan kanssa liittyen valmisteilla olevaan juttuun, joka käsittelee tohtoreiden työllistymisvaikeuksia yliopistojen ulkopuolella. Keskustelua väritti jälleen puhe tohtoreiden liiallisesta teoreettisuudesta.

Mitä tuo ikävän imagon saanut ’teoreettisuus’ oikeastaan tarkoittaa? Wikipedia kertoo, että teoria on tieteellisten menetelmien varaan rakentuva ja hyvin perusteltu selitys jollekin ilmiölle.

Kas näin. Nyt pitäisi enää tietää, miksi sarja kaoottisia ja irrallisia havaintoja ilman havainnot yhteenliittävää teoriaa olisi jotenkin tavoiteltava tila.

Etenkin yritykset tuntuvat pikemminkin kaipaavan toimintaympäristön jonkinasteista ennustettavuutta ja hallittavuutta. Tuskinpa ne muutoin omistaisivat niin paljon aikaa vaikkapa suoritteiden mittaamiseen.

Erityisen vahingollinen teoreettisuuspiikittely on yhdistyessään ilmaisuun ’käytäntö’. Käsitteet toki ovat vanhastaan vastakkaisia – ainakin teoriassa. Lääketieteessä perinteisesti tuotetaan uutta tietoa sairauksien aiheuttajista, mutta paraskaan tiedon tuottaja ei välttämättä paranna yhtään potilasta.

Kuten esimerkistä voi päätellä, selvää on vain se, että teoria ja käytäntö tarvitsevat toisiaan. Sosiaalipsykologi ja tieteenfilosofi Kurt Lewin lausahti jo 1951:

There is nothing so practical as a good theory.

 

Teorian ja käytännön vastakkainasettelua ei ole hedelmällistä tuoda tilanteisiin, joissa kohtaavat ihmiset, eivät tieteenfilosofiat. Tällainen tilanne on esimerkiksi rekrytointi.

Toiminnan tarve on meissä kaikissa sisäänrakennettuna. Se koskee myös tiedeuran tehneitä. He kokkaavat, bloggaavat, nikkaroivat, neulovat, musisoivat ja urheilevat. Ja Tiede-lehdessä bloggaava Tuomas Aivelo kirjoitti taannoin hauskasti, että kun hän tutkijana laittaa muurahaisia liekaan, niin kyllä se aika käytännöllistä kätten työtä on.

 

cells-1872666_640

 

Jokainen meistä on kokonaisuus, jossa on monta puolta – ja joka ansaitsee myös rekrytoinneissa tulla nähdyksi omana itsenään, ei tutkintonsa kautta.

Entä bisnespuoli? Mihin muuhun myynnin tai markkinoinnin ammattilaisten tekemä työ perustuisi kuin psykologian oppeihin siitä, miten ihmiset tekevät (osto)päätöksiä ja mihin fokusoivat huomionsa? Tai miten selviää sosiaalisen median yhteisömanageri, joka ei tiedä mitä sosiaalinen identiteetti tai ryhmäajattelu tarkoittavat ja merkitsevät hänen yhteisölleen? Nobelisti-Holmströmin ajatukset sentään kelpaavat niin yrityksille, medialle kuin poliittisille päättäjille. Vielä en ole kuullut kenenkään valittavan, että siinäpä taas yksi sellainen sopimusteoreetikko.

Holmströmin näytöt tieteilijänä ovat tietysti omaa luokkaansa, mutta kolikolla on toinenkin puoli: tapa, jolla hän kohtaa ihmiset, on läsnä ja kertoo näkemyksensä. Siis taitava viestintä.

Väitänkin, että teoreettisuudesta on aivan syyttä suotta tullut syntipukki sille, mikä todellisuudessa on vain tutkijoiden huonoa viestintää.

Puhutaan siis asioista niiden oikeilla nimillä.

Jaan rekrytointikonsulttien näkemyksen siitä, että moni tutkija puhuu ja kirjoittaa niin kuin viestisi tutkijakollegalle. Raskaita tekstimassoja, asiantuntija-jargonia, vaikeuksia sanoittaa ja kansantajuistaa osaamisen arvo. Ja se julkaisuluettelo ei ole mikään tulos!

Mutta lopuksi vielä hyvät uutiset tiivistettynä. Meidän ei tarvitse päästä eroon teorioista, päinvastoin. Riittää, että haluamme oppia aina vain paremmiksi viestijöiksi.

Tässä tukena ovat niin Tohtoriverkosto, täydennyskoulutukset ja valmennukset kuin netin vertaisyhteisöt. Lähde mukaan oppimaan!

Lisää aiheesta:

 

P.S. Myös allekirjoittaneelle viestintä on jatkuvaa oppimista ja kehittymistä. Kun olin työnhakija, LinkedIn -profiilissani luki aluksi tittelinä ’Online collaboration specialist’. Että kuin meni noin niin kuin omasta mielestä?

Viestintä – erityisesti somessa – on aiheena alituiseen pinnalla. Näin myös omissa aivopoimuissani. Juuri kun pääsin pohtimasta verkkoviestinnän luomien vaikutelmien anatomiaa, huomioni kiinnittyi tyylivalintoihin.

Otetaanpa esimerkiksi digitaalisen maailman verkostot. Seuraavassa kaksi näytettä aiheeseen liittyvistä kirjoituksista. Ne on vedetty täysin hatusta tältä istumalta eivätkä siis perustu todellisuuteen.

Internet on meidän kaikkien. Ihmiseltä ihmiselle. Human to human. Syntyy sosiaalista pääomaa. Sinäkin pidät yllä digitaalisia verkostoja. Osallistumalla. Jakamalla. Tykkäämällä. Kaiken keskiössä on luottamus. Tiedämme, että ilman luottamusta meillä ei ole mitään. Ja digitaalisessa maailmassa meillä on mahdollisuus luottaa yli ajan, paikan, tilan, tuttuuden. Tiesitkö, että omasta verkostostamme tuleva suositus on kuusi kertaa painavampi kuin mainostajan viesti?

Ja samasta teemasta hieman toisin:

Internet on verkkojen verkko. Sen mahdollistamat suhteet ovat arvokkaita resursseja. Osallistumisen ja jakamisen kautta rakennamme sosiaalista pääomaa. Ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu jakoi pääoman kolmeen lajiin: taloudelliseen, kulttuuriseen ja symboliseen. Sosiaalinen pääoma edustaa symbolista pääomaa. Se rakentuu verkostoista, suhteista, luottamuksesta ja jaetuista normeista. Digitaalisissa kulttuureissa luomme näitä kaikkia yli ajan ja yhteisen tilan asettamien rajojen.

  • Pierre Bourdieu: The Forms of Capital, 1986
  • James Coleman: Social Capital in Creation of Human Capital, 1988
  • Robert Putnam: Bowling Alone, 1995
  • Anita Blanchard, Tom Horan: Virtual communities and social capital, 1998

 

 

Mitä eroa? Ensimmäinen teksteistä elää omassa ylhäisessä todellisuudessaan vailla viittauksia ulkomaailmaan. Toinen taustoittaa, linkittää ja antaa lukijalle mahdollisuuden tutustua ilmiöön yksittäistä kirjoitusta syvemmin. Se myös räväyttää yhdellä silmäyksellä peliin kolme sosiaalisen pääoman klassikkoa, kun taas ensin mainittu teksti joutuu tyytymään yhteen repäisevään faktaan, joka tosin ei näytä perustuvan yhtään mihinkään.

Hypertekstuaalisuus on Internetin perusominaisuus ja tietävien, osaavien verkostojen katalyytti. Ilman sitä päädymme umpioon. Toisinaan verkkokirjoittamiseen jopa evästetään ja opastetaan ikään kuin teksti olisi julkaistu paperilla.

Ensimmäisen näytteen mukainen pelkistetty tyyli sopii mainiosti vaikkapa talouslehden vierailevalle kolumnistille tai toimittajalle. Mutta emme ole kaikki kolumnisteja tai toimittajia.

Jos tavoitteesi on ammatillinen – luoda verkostoja, myydä osaamistasi ja jakaa tietoa eteenpäin – millaisen vaikutelman toiselle osapuolelle luo se, että ikään kuin esität keksineesi kaiken itse?

Jos ensin digihypetämme sitä, että kaikki tieto (sic!) on löydettävissä verkosta parilla klikkauksella, miksi edes näitä paria klikkausta ei vaivauduta tekemään ennen oman hengentuotteen saattamista maailmalle?

Niinpä. Taustatyö voi ikävällä tavalla hidastaa somehuomionhakuisuutta ja vaarantaa henkilöbrändin jokapäiväiset sisältö-överit. Linkittäminen saattaa myös kohdistaa huomion niihin asiantuntijoihin, joita kutsutaan tieteen ja tutkimuksen edustajiksi – ja joiden työn hedelmät ovat syntyneet pitkäjänteisesti aivan muuta tietä kuin pikaisesti googlaamalla.

background-1931732_640

En toki väitä, että tieteilijätkään viittauskäytäntöineen automaattisesti osaisivat osoittaa kunnian idean alkuperäiselle isälle tai äidille. Toisinaan syynä on puhtaasti tietämättömyys, toisinaan tahallinen ”unohtaminen”. Vuosikymmen sitten Suomessa julkaistiin kaksi väitöskirjaa nettiyhteisöistä ja olin suorastaan innoissani, kun sain tavata hengenheimolaiseni. Samaa ei voi sanoa niistä tilanteista, joissa kaksi saman aiheen tutkijaa ei ole edes puheväleissä keskenään. Yksilövetoinen kyynärpääkilpailu ja akateemisen jalansijan tavoittelu syö toisinaan avoimuuden, osaamisen kumuloitumisen ja yhteisen tiedonkehittelyn aamupalaksi (itse asiassa aika useinkin, jos allekirjoittaneelta kysytään).

Maailma muuttuu mikrosti: pienillä teoilla ja huomionosoituksilla. Tein tammikuussa Reworking of work -ryhmässä seuraavan ehdotuksen. Sitä voisi pitää eräänlaisena Suomi 100 -juhlavuoden uudenvuodenlupauksena.

Ei enää minä, vaan me. Aina kun jaamme jotain tietoa, kerromme aikaansaannoksistamme, ehdotamme uutta, otamme kantaa, emme omi asiaa itsellemme vaan nimeämme vähintään yhden kanssaihmisen, joka on myötävaikuttanut kyseisen tiedon, tutkimustuloksen, ehdotuksen, idean tai näkemyksen syntyyn. Tämä voi kuulostaa helpolta tai itsestään selvyydeltä, mutta ympärilleen katsoessaan huomaa, että se ei vielä toteudu.

Laitetaan siis toteutumaan!

Ja alkajaisiksi, tuoreinta bloggaustani on inspiroinut sosiaalisen pääoman ja työelämän verkostojen tutkija Minna Janhonen, joka vieläpä laittoi viestiä samalla hetkellä kun olin kirjoittamassa tätä 🙂

Pystymme kohdistamaan tekemisemme verkossa viisaammin, jos tiedämme, mikä ratkaisee viestinnän tehon vastaanottavassa päässä.

Viestijät.fi -sivustolla Laura Vuorio-Kuokka kirjoittaa viestinnän monitulkintaisuudesta. Toisin kuin somekoulutukset joskus antavat ymmärtää, kyse ei ole pelkästään eri kanavien hallinnasta tai hymiöiden käytön treenaamisesta. Samoin kuin viestintä on vain yksi osa vuorovaikutustaitojen palettia, verkkoviestintä ilmiönä on paljon monisyisempi kuin taito laittaa itsensä peliin.

Se kuitenkin on selvää, että tarvitsemme parempia, vielä tunnistamattomia tapoja tunteiden välittämiseen ja ilmaisemiseen. Näitä tutkivat ja kehittävät muun muassa Helsingin yliopiston tutkijat. Vahva suositus!

On itse asiassa varsin hirtehistä, että Internet on pullollaan Albert Mehrabianin tunnetusta 55-38-7 -säännöstä ammentavia kirjoituksia ja pikaoppaita. Tämän nyrkkisäännön mukaan viestintämme rakentuu enemmän kehonkielen ja äänensävyjen kuin sanojen (7 %) varaan. Mehrabianin prosenttilukujen on kuitenkin todettu soveltuvan lähinnä tilanteisiin, joissa sanallinen ja sanaton ovat ristiriidassa. Raivoissaan puuskahdettu ”Lämmin kiitos avustasi” tai ”Rakastan sinua” ei ole kovin uskottavaa. Tällöin luotamme enemmän nonverbaaliseen viestintään kuin siihen, mitä puhuja sanoo. Siis puhuja.

Miksi ihmeessä twiittejä, blogikirjoituksia, Facebook-keskusteluja tai sähköpostiketjuja yleensäkään pitäisi katsoa tällaisten linssien läpi? Miksei rikkaita digitaalisia kulttuureja ja yhteisöjä tarkasteltaisi niiden omista lähtökohdista?

Voisin verhota kotitaloni seinät niillä nettiaiheisilla tutkimuksilla, jotka ovat sortuneet ensin mainittuun. Tutkimukset jakautuvat useisiin eri koulukuntiin, joita olen väitöskirjassanikin sivunnut. Yhteistä näille on kasvokkaisen vuorovaikutustilanteen käyttäminen mittatikkuna. Kyseistä tikkua heilutellaan hajautuneiden tiimien ja nettiyhteisöjen edessä, ja hullunkurisimmillaan esitetään johtopäätöksenä, ettei todellisia yhteisöjä voi verkossa muodostua lainkaan. Samaan aikaan ihmiset kokevat vahvaa yhteisöllisyyttä ja sitoutumista näihin ryhmiin.

Mehrabianin tutkimusten tahallinen tai tahaton väärinymmärtäminen näkyy siis selvästi netin tutkimusperinteessä. Seurauksena on ollut muun muassa se, että sanojen merkitystä aliarvioidaan. Nonverbaliikan rajoittuneisuus verkossa tuo toki kanssakäymiseen omat haasteensa, mutta sen implikaatiot eivät ole mustavalkoisia.

Tästä tuohtuneena ja Lauran kirjoituksen herättelemänä ryhdyin selvittämään, ovatko viestinnän tutkijat tunnistaneet verkossa luodun vaikutelman anatomian. Mistä osista se rakentuu?

Verkkoidentiteetin rakentamista toki käsitellään – impression management -tutkimuksella on pitkä historia ja siihen pohjautuu myös netin yksilövetoinen henkilöbrändi- ja imagopuhe. Tarjolla on myös erilaisia case-tutkimuksia ja simulaatioita vuorovaikutustilanteista.

Mutta se, miten saamamme vaikutelmat syntyvät? Ainakaan pikaisella luotauksella en onnistunut löytämään nykyaikaista ”Internet-Mehrabiania”, joka perustuisi erilaisten digitaalisten viestinnän kanavien käytön systemaattiseen analyysiin. Ottaisiko jokin viestinnän tutkimusryhmä haasteen vastaan?

P1050615

Rauhoittava maisema bloggauksen tehokeinona toimii vain, jos se liittyy edes jotenkin kirjoituksen aiheeseen.

Lisävalaistusta odotellessa käytän perustana selkäytimeen varastoitunutta hiljaista tietoa, tutkijana rakentunutta ymmärrystä ja henkilökohtaista some-maailman kokemusta. Jos live-lähetysten ja videoblogien tyyppiset vuorovaikutustilanteet jätetään tarkastelun ulkopuolelle, voisiko vaikutelma verkkoviestinnässä rakentua seuraavista elementeistä? Mitä lisäisit joukkoon?

  1. Mielikuva henkilöstä tai organisaatiosta, joka viestii.
  2. Sisältö. Se, mitä sanotaan ja missä.
  3. Tyyli, jolla viesti esitetään.
  4. Konteksti, jossa viesti otetaan vastaan.

 

Mielikuvat ovat äärimmäisen mielenkiintoinen elementti. Ne rakentuvat aiemmista kohtaamisista, toisinaan myös stereotyyppisistä oletuksista (”Ahaa, sanoja on professori, hän varmaankin on perehtynyt asiaan syvällisesti”, ”No niin, Katleena on kirjoittanut tämän, se liittyy takuulla jotenkin sukkahousuihin”).

Nimenomaan nämä vaikutelmat ovat verkossa tärkeitä. Meillä ei välttämättä ole mitään muuta tietoa toisesta osapuolesta kuin nimi ja profiilikuva. Tällöin myös luottamus toiseen osapuoleen on kollektiivista tai kategorista, ei suoraan henkilöityvää.

Ja mitä tulee varsinaiseen asiasisältöön, huomaa erityisesti tämä: aiemmat oletukset vaikuttavat tulkintaamme enemmän kuin se, mitä toinen osapuoli sanoo. Näemme viestissä sen, mitä haluamme siinä nähdä. Kuinka monta someraivokohtausta ja paskamyrskyä onkaan syntynyt juuri näin?

Vähimmälle huomiolle jäänyt mutta kaikkia muita painavampi tekijä on nähdäkseni tiedon konteksti. Sen poissaolo verkkoviestintäpuheesta kummastuttaa. Meille kerrotaan, miten kirjoittaa blogia tai miten jakaa yrityksen ilosanomaa Twitterissä, sen sijaan, että kääntäisimme huomion muihin ihmisiin. Keitä haluamme puhutella? Mitä he osaavat, tietävät ja arvostavat eniten? Entä millaisen mielialan vallitessa viestit luetaan, kiireessä, ahdistuneina vai levollisina?

Emme voi vaikuttaa vastaanottajiin siinä mielessä kuin perinteinen kontrolli- ja valta-ajattelu olettaa. Siksi manageeraus sopii äärimmäisen huonosti digitaaliseen viestintään. Voimme ainoastaan heittää verkkoja vesille (tietenkin tarkoin harkitsemiimme kohtiin) ja opetella nauttimaan epävarmuudesta. Netissä kaaoskin on mahdollisuus.

Ja monitulkintaisuudesta puheenollen. Kirjoitukseni otsikko antoi ymmärtää, että saattaisin vastata kysymykseen siitä, mistä vaikutelmat verkossa syntyvät. En kuitenkaan antanut vastauksia – oikeastaan päädyin vain esittämään lisää kysymyksiä ja mutuun perustuvia arvauksia. Ärsyttävää, vai mitä? 🙂


 

Lisää aiheesta:

Viime aikoina Twitterissä on useampaan otteeseen tiedusteltu, ketkä asiantuntijat ovat vakuuttaneet kanssatwiittaajat hyvällä tekemisellä ja sisällöllä.

Jouduin toteamaan, etteivät kaikki suosikkini mitenkään mahtu twiittiin. Yritän siis mahduttaa heitä mahdollisimman monta tähän bloggaukseen. Nyt kirjoittamishetkellä on perjantai, joten ehkäpä tämä sopii myös jättikokoiseksi Follow Friday -suositukseksi!

Tarkennan aluksi, että seuraan Twitterissä lähinnä työelämän, tietojohtamisen, tieteen ja tutkimuksen, yhteisöjen ja sosiaalisen median teemoihin painottuvaa sisältöä. Tässä joukossa on monia loistavia esimerkkejä asiantuntijoista, jotka ovat läsnä somessa omana itsenään ja osallistuvat keskusteluihin muiden kanssa – eivät ainoastaan tööttää jakoon linkkejä omiin julkaisuihinsa.

Ensin määritelmät. Asiantuntemus ei tarkoita minulle roolia, joka saadaan yliopistotutkintojen tai senhetkisen tittelin kautta, vaan ansaitaan aktiivisella tekemisellä, hyvillä vuorovaikutustaidoilla ja uteliaalla asenteella oppia jatkuvasti lisää. Kansakoulun käynyt Pihtiputaan mummokin voi siis olla some-asiantuntija, jos hän jakaa kiinnostavaa ja myös muuta yhteisöä hyödyttävää sisältöä ja on innostunut aihestaan, toisin kuin ne norsunluutorniin muumioituneet änkyrätietäjät, jotka eivät omassa erinomaisuudessaan kykene osallistumaan avoimeen keskusteluun lainkaan. Jakamisessakin pitää toki muistaa optimi, ei maksimi: hurjimmat kaikkialle rönsyilevät digi-intoilijat ja oman elämänsä avaamisen hypersomemaanikot olen suosiolla hiljentänyt Twitter-virrastani, tai vähitellen luopunut heidän seuraamisestaan. Sama pätee hyvin passiivisiin käyttäjiin.

”Kaikki” tietävät jo professori Alf Rehnin, joka on Suomessa edelleen omilla Twitter-luvuillaan. Mutta hyvää tiedeväkeä on paljon: professoreista nostaisin esiin Sari Pöyhösen, Markku Niemivirran ja Jukka Mähösen. He ovat erittäin aktiivisia ja ottavat kantaa muuhunkin kuin oman erikoisalan keskusteluun. Sama pätee myös hieman myöhemmin Twitter-aktivoituneeseen Pirjo Ståhleen, joka on ottanut uuden kanavan nopeasti haltuun. LKarppi taisi joskus todeta, että ennen kuin jaat yhtäkään tiedeuutista, tarkista ensin Markku Niemivirran Twitter-tililtä kestääkö tutkimuksen toteutus päivänvaloa. Allekirjoitan neuvon.

Tutkijoista olen käyttänyt koulutuksissakin esimerkkinä Anja Terkamo-Moisiota, joka vei väitösprojektinsa suorastaan some-esimerkillisesti läpi. Eikä kuolemaan liittyvän tutkimustiedon esillä pitäminen suinkaan kuollut väitöshetkeen, vaan jatkuu edelleen. Toinen klassikkoesimerkki on Tuomas Aivelo. Niin ikään tutkijataustainen Pauli Komonen ei välttämättä ole Twitterin aktiivisimpia, mutta silloin kun hän linkittää jotain, tiedossa on kerta toisensa jälkeen loistavaa tekstiä. Kiinnostavasta tiedesisällöstä erityispisteet myös Katri Saarikivelle ja Salla-M. Laaksoselle. Ja tietysti ovat vielä ”Tampereen tyypit”, joita on monta – esimerkkeinä Jari Jussila ja Jukka Huhtamäki. Tietojohtamiseen liittyvää hyvää somesettiä tuottaa Suomessa varsin pieni joukko tutkijoita, ja käytännössä lähes kaikki heistä pesivät Tampereella. Siellä on siis minunkin henkinen kotini, vaikka asun kaakossa.

Ammattiliittojen väkeä pidetään joskus vanhakantaisina, mutta sehän ei suinkaan päde ainakaan Akavan viestintäjohtaja Marjo Ollikaiseen, Ekonomiliiton Suvi Erikssoniin ja Professoriliiton/Tieteentekijöiden viestintäpäällikkö Kirsti Sintoseen, jotka pitävät näkyvästi esillä työelämän, koulutuksen ja tutkimuksen ongelmia ja ratkaisuja.

Somegurujen jo laajalti tunnetusta joukosta Marko Suomi on osoittanut ihailtavaa kahvakuulalla hankittua kestävyyttä ja kärsivällisyyttä erilaisten yleisöjen kanssa keskustellessaan. Olen myös Markolle kiitollisuudenvelassa, sillä totesihan hän syksyllä 2013 tulevansa cmadfi-tapahtumaan, jos olen siellä puhumassa 🙂 Tästä kokemuksesta avautui monta uutta porttia ja oma sometekemiseni ryöpsähti uusille luvuille. (Kyseessä on myös top3 -kohteliaisuus työurallani, edelle menee vain kaverini toteamus ’Sulla on kynä terävä ja joskus pääkin’).

Lauri Movall on siitä mainio tapaus ja somepoikkeus, että hän ei kerro miten asiat ovat, vaan kysyy, miten ne ovat muiden mielestä. Historian ja arkistomaailman puolella Kaisa Kyläkoski on pitkän linjan nettiaktiivi ja taitava kirjoittaja. Outi Lammi ruotii totutun terävästi tietotyön ja digimaailman ilmiöitä ilman höttökuorrutusta. Tiina Airaksinen on viestintä- ja tekstiguru, joka pienimuotoisessa twiittimiitissämme tutustutti minut korealaiseen ruokaan. Ilman Mekaselskaa taas en tietäisi, millaista on ammattijärjestäjien työ ja arki.

Ja lopuksi erityiskiitos vielä kaikille teille, jotka olette olleet Twitterissä hauskoja. Sillä loppujen lopuksi vain nauraminen on tärkeää, eikä oikeastaan sekään.


 

J.K. Lisätäänpä listalle 23. nimi osastolta ’herranjestas, miten saatoinkaan unohtaa’: Harto Pönkä, kaiken suomalaisen some-tietämyksen lähde numero 1.