Arkisto kategorialle ‘tohtoriverkosto’

Kannattaako kouluttautua tutkijaksi? Kysymys on ollut tämän viikon keskusteluissa pinnalla. Tampereella järjestettiin 18.-19.4. Eurodoc 2018 -konferenssi teemalla ”Research career – a living dream?” Tapahtuma jäi minulta väliin päällekkäisyyksien vuoksi, mutta monia Tohtoriverkoston jäseniä oli toki mukana. Aihe on kirvoittanut heti tuoreeltaan kiinnostavia kirjoituksia, joista esimerkkinä Tieteentekijöiden liiton sivuilta tutkijatohtori Ella Peltosen bloggaus Kun unelmat eivät riitä.

Entä vastaus alun kysymykseen? Kyllä, kokonaisuutena eli tilastojen valossa korkeakoulutus ja tohtoroituminen on ehdottomasti kannattavaa. Se ei kuitenkaan saisi estää meitä näkemästä tutkintomääräohjautuvan rahoitusmallin ja siihen kytkeytyvän tohtoritehtailun ongelmia. Tutkinnoissa on myös vanhastaan painotettu akateemisia valmiuksia, kuitenkin tietäen, ettei tiedeura ole realistinen vaihtoehto kuin pienelle vähemmistölle. Sisällöt, odotukset ja todellisuus eivät kohtaa. Akateemisilla taidoilla varustettujen urahyppäykset yritysmaailmaan eivät tapahdu sormia napsauttamalla – tarvitaan lisäoppia, kohtaamisia, vertaistukea ja erilaisia rajat ylittäviä ”tohtoriverkostoja”.

Ja se tärkein: miten näiden lahjakkaiden ja motivoituneiden nuorten tutkijoiden käy maassa, joka ei edes vakavissaan halua panostaa pitkäjänteiseen tutkimukseen?

Lopuksi henkilökohtainen kannanottoni aiheeseen eli uusi luku tutkijoiden Pätkätyöväen laulukirjaan. Olen aiemmin julkaissut 20-30 laulun kokoelmasta yksittäisiä poimintoja sekä täällä että musiikille omistautuneessa Ääniä päissämme -blogissa. Pyrin kunnioittamaan Martti Syrjän alkuperäistekstin henkeä, mutta myös tuomaan mukaan riittävästi omaa ääntä – ihan jo tekijänoikeussyistä 🙂

Murheellisten tutkijoiden maa

Syyttömänä syntymään sattui hän
tähän maahan pohjoiseen ja kylmään
jossa jo esi-isät, työttömänä, totta kai,
kännäsivät päivät pitkät jos vain viinaa sai.

Lähiöiden miesten kohtalon
halus välttää tyttö tuo
”En koulujani keskeytä
enkä koskaan kaljaa juo
muuten juon aivot.”

Leipäjono kutsuu perhettä arkisin
kun ei tahdo tehdä koskaan lailla bossin
Mut kun työhakemuksilla työtä ei saa
hälle kohtalon koura syöttää tonnikalaa
Niin Turmiolan Tommi taas herää henkiin
ja konsultin elkeet tarttuvat renkiin
kohti ähkii
henkilöbrändii

Sen naisen epätoivoon ajaa
kun hallitus maata korjaa
keskeltä kylmän ruudun hiljaa
kylmä silmä tuijottaa:
taas sakset sivaltaa.

Keskellä kumpujen,
mullassa maan
isät eivät ymmärrä poikiaan:
Tutkinnot, väitös, kiire ja perhe
velkaloukku, projekti ja viimeinen erhe.

Tämä tuhannen murheellisen tutkinnon maa
jonka tuhansiin järviin juosta saa
pätkätöiden kansa, jonka epätoivon määrää
ei mittaa järki eikä työkkärin jäärä,
jonka lauluissa ei ylitetä yhteiskuntaluokkaa,
kun köyhän tehtävä on heiluttaa kuokkaa,
aktiivimallista ne kertovat.

Joulukuussa 2017 julkaistiin Sivistystyönantajien ”Tohtoreiden monet urat” -raportti. Se kuvaa tilastojen ja esimerkkien kautta tohtoreiden osaamisen hyödyntämistä yliopistojen ulkopuolella. Selvityksessä on mukana 15 kirjoitusta ja haastattelua eri toimialoilta.

Ohessa muutamia havaintoja raportista. Edustan kommenteissa ainoastaan itseäni ja toivottavasti myös mahdollisimman monia perustamani Tohtoriverkoston jäsenistä.

Kuten entinen puoluejohtaja, aivan aluksi haluaisin huomauttaa, että ulkopuolisille tarkkailijoille saattaisi tulla raportin teemasta mieleen tietty piiloagenda. Sivistystyönantajat edustaa yliopistoja työnantajina – oliko tarkoitus siis muistuttaa, että menkää väiteltyänne muualle töihin meitä häiritsemästä?

Yliopistojen työsuhteisiin liittyvät ongelmakohdat ovat laajalti tiedossa, eikä vuosia jatkuneen tohtoritehtailun aiheuttamaan tieteilijätulvaan ja loppusijoittamiseen muualle kuin tutkimustehtäviin ole pureuduttu ainakaan ennakoivasti. Huomion ovat vieneet tehtailluista tutkinnoista saadut rahat. Jos olisi ennakoitu, ei tohtoreiden työttömyys olisi päässyt karkaamaan uusille tuhatluvuille (eikä Tohtoriverkoston kaltaiselle vertaistoiminnallekaan olisi välttämättä ollut tarvetta).

Raportti muistuttaakin, että pääpaino 2000-luvulla on ollut yliopistojen sisäisten tutkijanurien kehittämisessä. Sittemmin on nähty erilaisia yrittäjyyskursseja, teollisuuden tohtorikouluja ja PoDoCo -ohjelma, joita myös raportti oivasti kuvaa.

Sivistystyönantajien Heikki Holopainen kutsui mukaan kirjoittamaan Tohtoriverkoston käytännön toiminnasta, mistä kiitos Heikille! Jostain syystä vain päädyin otsikoimaan juttuni ”Tohtoriverkosto on tiedeosaajien paikka oppia ja kehittää”, enkä ymmärrä tänäkään päivänä, mitä tällä otsikolla olen tarkoittanut. Emme ole mikään co-creation -yhteisö, vaan uusien urasuuntien etsimisen ja vertaistuen foorumi.

Noh, varsinainen sisältö meni onneksi suunnilleen siihen suuntaan mitä halusinkin sanoa. Tarvitsemme nykyorganisaatioita toimivampia rakenteita ja alustoja luovan asiantuntijatyön tekemiseen ja aiomme myös luoda niitä; urakehityksen monipuolistamiseksi tohtoreiden on irtauduttava akateemisen maailman hierarkioista, statuspeleistä ja jargonista; työnantajien on vapauduttava tohtorikammosta omakohtaisen kokemuksen kautta. Ja näin tulee toki käymäänkin, kun tohtoreita työskentelee yhä enemmän yrityksissä. Niissä suhteellinen osuus on myös kasvanut eniten.

Selvityksen pääviestit ovat selkeitä. Kokonaisuutena koulutus kannattaa Suomessa, eikä kesän 2016 ennätyspiikki tutkijakoulutettujen työttömyydessä (yli 1800) tätä tosiasiaa muuksi muuta. Pätevien tutkijoiden osaamista hyödynnetään myös liike-elämässä entistä enemmän – tosin joku saattaisi kysyä, mihin muuallekaan tohtorit olisivat saattaneet työllistyä.

Tohtoreiden vahvuuksia ovat tutkimuksesta tuttujen menetelmien soveltaminen, kyky vaativiin asiantuntijatehtäviin, systemaattisuus, kokonaisuuksien hahmottaminen ja valmius tehdä yhteistyötä ja yhdistää erilaisia toimijoita. Tieteellisyyttä ei pidä pyrkiä häivyttämään, vaan se on nimenomaan se lisäarvo, jota tohtorit tuovat työelämään. Edelläkävijäyritykset kuten Nokia myös ymmärsivät tämän jo varhain.

forest-path-238887_640

Muutama mielenkiintoinen fakta tarttui heti takataskuun. Vuonna 2016 Suomessa oli 44 042 tohtorin tai lisensiaatin tutkinnon suorittanutta tutkijakoulutettua. Määrä on lähes tuplaantunut 2000-luvulla. Koulutus, tutkimus ja sote-sektori pitivät huomassaan vuonna 2014 jopa 73 % työllisistä tohtoreista.

Lähes 24 000 tohtorista yrittäjänä työskenteli tuolloin 1425. Tässä on epäilemättä kasvunvaraa, kuten Tohtoriverkostonkin jäsenten kokemukset osoittavat. Kyse ei ole pelkästään yksityisvastaanottoa pitävistä lääkäreistä. Foorumeiltamme löytyvät myös mediapoiminnat tohtoreista, jotka ovat tehneet suunnanvaihdoksen makkaramestariksi, tennisvalmentajaksi ja puusepäksi. Epävarmuuden sävyttämä tutkimusura tai kuormittava johtajanpesti ei ole pakonomainen itsetarkoitus. Kaipaamme edelleen konkreettista tekemistä.

Opetusneuvos Eeva Kaunismaa OKM:sta kirjoittaa raportissa ministeriön pyrkimyksistä avointen toimintatapojen edistämiseen. Tutkimustietovarannolla tarjotaan data ja aineistot tutkijoiden saataville. Avoimuuslinjaus ei valitettavasti päässyt toteutumaan vielä OKM:n tilaamassa ”Miten tohtorit työllistyvät” -selvityksessä (2016). Selvityksen tehneeltä konsulttitoimistolta jäivät kokonaan analysoimatta arvokkaat avovastaukset. Osin tästä syystä raportin anti jäi ainakin siihen syventyneiden tohtoriverkostolaisten silmissä pintapuoliseksi ja kuvailevaksi. Tarjouduimme Tohtoriverkostossa analysoimaan nämä vastaukset pro bono, mutta asiaa useaan otteeseen tiedusteltuani toteutus kaatui aineiston anonymisoinnin vaikeuteen.

Kummallinen yksityiskohta raportissa on maininta tohtoreille (vai kenties nuoremmille tutkijoille?) tehdyistä kyselytutkimuksista, joissa tärkeimmäksi koulutuksessa huomioitavaksi seikaksi nousi akateemisen kirjoittamisen kehittyminen. Vähiten tärkeinä pidettiin yrittäjyys- ja liiketoimintataitoja. Kuitenkin samassa yhteydessä alleviivataan nimenomaan monipuolisen osaamisen merkitystä ja geneerisiä taitoja. Olisiko geneerisistä taidoista yksi ylitse muiden kyky mukauttaa tekemisensä erilaisille yleisöille ja puhua vastaanottajien kieltä, sen sijaan, että vain treenattaisiin akateemista julkaisemista However,.. -lauseineen ja editor-kirjeineen?

Yritysten tarinat osoittavat monipuolisen osaamisen tärkeyden todeksi. Esimerkiksi Metsä Groupin tutkimusjohtaja Niklas von Weymarn korostaa, että kovin yksituumainen osaaminen on työnantajan kannalta riski. Nordealla Raimo Voutilainen toimii ”tiedelähettiläänä”, joka koordinoi yhteistyötä tutkimuslaitosten kanssa ja tekee myös uuden liiketoiminnan kehittämistä.

Selvityksen ilahduttavin osuus oli Nokian Timo Ali-Vehmaksen ja Jonne Soinisen kirjoitus ”Koulutus ja tutkimus on osa Nokian DNA:ta” (s. 22-24). Tämä ei sinänsä yllätä – yrityksen kanssa on vuosien varrella toteutettu useita yhteisiä tutkimusprojekteja ja siinä missä muut ovat ihmetelleet sosiaalisten teknologioiden kehitystä sivusta, nokialaiset ovat tarttuneet toimeen itse. Katse on suunnattu tulevaisuuteen: ”Tohtoreilta odotetaan erityisesti kykyä kertoa fakta- ja datapohjaisesti tulevaisuuden mahdollisuuksista ja kykyä kääntää näitä mahdollisuuksia tuotteiksi ja palveluiksi.” Työssä tulee vastaan monia erilaisia kysymyksiä, joihin voi ja kannattaa soveltaa tieteellistä ajattelutapaa.

Ja seuraavat rivit luettuani olin pompata innosta kattoon. En ollutkaan ajatusteni kanssa yksin – joku muukin kaipaa tutkimusinstituutioilta konkreettisia ratkaisuja eikä ainoastaan tutkimusjulkaisuja siitä, mitä jokin firma teki viisi vuotta sitten 🙂

”Olisi hyödyllistä tarkastella, miten alustatalouden toimintatavat voisivat toimia korkeakoulujen omassa kontekstissa. — Kuinka korkeakoulujen omaa toimintaa voitaisiin kehittää suuntaan, joka ottaisi huomioon ulkoisen maailman muutoksen. — Yliopistot voisivat myös itse toimia kentällä tutkimustuloksia hyödyntäen, ei vain katsoa sivusta, miten yritykset näitä tutkimustuloksia hyödyntävät. (s. 24)

Muutos koskee myös perinteisiä instituutioita, vaikka ne pyrkisivätkin kaikin keinoin suojelemaan asemiaan. Jatketaan siis yhteistä työtä tutkijoidenkin osaamisen vapauttamiseksi seinistä.

Osaavaa, onnellista ja menestyksekästä alkanutta vuotta kaikille tutuille ja vielä tuntemattomille!

 

”Kaikilla organisaatioilla on alkuperäinen olemassaolon oikeutus kuten vaikkapa tutkimus ja koulutus. Koska toiminnan rakenteeksi on valittu hierarkia, seuraa siitä elämästä, olevaisesta ja luonnosta irti oleva ajatus jonka mukaan rakenteen tulee olla mahdollisimman pitkäikäinen.

Toiminnan rakenteesta siis seuraa se että toiminnan alkuperäisestä tavoitteesta tulee väistämättä toissijainen tavoite.

Ensisijaiseksi tavoitteeksi nousee toiminnan jatkuvuuden varmistaminen ja jatkuvuuden varmistajien määrän kasvattaminen.

Luonto on muutaman miljardin vuotta kokeiltuaan päätynyt toisenlaiseen ratkaisuun ja ne ovat kiertokulku ja elinkaari, jotka pitävät huolen siitä, ettei mikään rakenne ehdollista substanssin syntyä ja kukoistusta.”

(Jesse Soininen, Reworking of work -yhteisön vetäjä)

Oman aseman suojelusta tulee siis itsetarkoitus, joka ylittää kaikki muut tavoitteet ja merkitykset. Kuinka paljon aikaa kuluu esimerkiksi rahoittajien miellyttämiseen tai julkisen kilven kiillottamiseen, sen sijaan, että ratkaistaisiin monimutkaisia ongelmia yhteiseksi hyväksi?

Vaikka treenaisin vuosikymmenen, en osaisi edellistä katkelmaa paremmin kiteyttää sitä, miksei korkean osaamisen asiantuntijatyötä kannata ahtaa toteutettavaksi hierarkisissa instituutioissa. Varsinkaan silloin, kun sen tarkoitus on tuottaa uutta tietoa ja osaamista nojaten luovuuteen, kokeiluihin ja jatkuvaan epävarmuuteen lopputuloksesta.

Läheisiä esimerkkejä tällaisesta työstä ei liene kenenkään vaikea keksiä 🙂 Tässä kuitenkin kaiken varalta pari vinkkiä.

The Guardian: Universities are broke

Henkilökohtainen korkeakouluvisioni onkin lähellä Guardianin jutun otsikkoa: paluu oppilaitokseksi, jossa hankitaan tarvittavat perustiedot ja syväosaaminen, ja rakennetaan työelämässä tarvittavia arvokkaita verkostoja.

Sen jälkeiset urat asiantuntijoina tehdään vapaana ylimääräisistä hierarkoista – rajat ylittävillä alustoilla, joiden kautta osaaminen on avoimesti löydettävissä, vapaasti yhdisteltävissä ja helposti ostettavissa ja myytävissä. (Nykyisin kun ulkopuolisen on täysin mahdotonta edes saada selville, ketkä ovat tiettyyn aihepiiriin erikoistuneita tutkijoita – tietohan on alun perin koottu laitoshierarkioiden eikä käyttäjien tarpeiden mukaan.)

Tässä meillä tuottavuusloikka vailla vertaa. Tohtoriverkosto on mukana, ole sinäkin!

Kun kevätseminaarissa kuulet professorin sanovan ”Palkkaa tohtori, saat samalla maisterin”, mikä on ensimmäinen mieleentuleva ajatuksesi? Tai kun Talouselämä äskettäin otsikoi ”Yritys, palkkaa sosiologi”?

Minun on vaikea hahmottaa, miksi yhtäkään yritystä kiinnostaisi tieteenala tai koulutustaso enemmän kuin ihminen ja hänen osaamisensa arvo. Yrityksiä ei kannata lähestyä tiedeyhteisön kielellä. Tohtoriverkoston kautta olen saanut läheltä nähdä ja oppia, kuinka paljon pienillä sanavalinnoilla ja kohdeyleisön huomioimisella on merkitystä.

Tohtorit eivät myöskään ole mikään yhtenäinen massa, jonka voisi sellaisenaan työntää elinkeinoelämän palvelukseen. On raudanlujia bisneksen ja tutkimuksen ammattilaisia, ja on niitä, jotka ovat lähinnä istuneet konferensseissa seuraamassa imitaatioita paikoillaan kököttävästä sittisontiaisesta – tai pahemmassa tapauksessa pitäneet niitä itse.

Näihin ”ymmärtäkää nyt palkata meitä” -tyyppisiin toteamuksiin sisältyy lisäksi kiusallinen vetoomus siitä, että pitkästä opiskelusta ja viisauden hankkimisesta tulisi langeta palkintona pysyvä työpaikka jonkin organisaation palveluksessa. Ajattelumallien toisessa ääripäässä lienee terävästä näppäimistöstään tunnettu Jari Parantainen, joka on kiteyttänyt asian kutakuinkin näin: ”Saat töitä sillä siunaaman sekunnilla, kun alat ansaita työnantajallesi enemmän rahaa kuin sitä tuhlaat!

Parannusehdotukseni onkin: mitäpä jos analyyttisina tutkijoina kertoisimme konkreettisia esimerkkejä siitä, millaista arvoa syntyy kun erilaisten ihmisten osaamista tuodaan yhteen, eikä tyydytä vain niihin kolmekymppiisiin insinööreihin?

Minullakin on jo yksi oiva tarina tekeillä, kunhan Ratkaisu100 -kilpailu tulee marraskuussa päätökseensä ja team Skillhive vetää aikaansaannoksensa yhteen 🙂

Yhdelläkään tieteenalalla tai ihmisryhmällä ei ole monopolia luovuuteen. Verkostojen aikakaudella avoimen yhteistyön, parvityöskentelyn ja vertaisorganisoitumisen lupaukset ovat suuremmat kuin mitä vanhan maailman tittelit ja hierarkiat pystyvät koskaan tarjoamaan.

Maaliskuussa tiimimme Skillhive pääsi oivallisin lähtöpistein mukaan Sitran Ratkaisu100 -kilpailuun. Tämän Suomen suurimman innovaatiokilpailun teemana on Kaikkien osaaminen käyttöön. Tiimien työn tulokset esitellään Kattilahallin Showtimessa 24. lokakuuta.

Toisin kuin monissa aiemmissa bloggauksissa ja twiiteissä, unohdan hetkeksi oman ratkaisuehdotuksemme – ei vähiten siksi, että kilpailutyöt palautetaan 9. lokakuuta ja omamme on tällä hetkellä kypsymis- ellei suorastaan kiehumispisteessä.

Sen sijaan kiteytän, mitä olen oppinut kilpailusta tähän mennessä. Tiesin jo ensi metreillä, että luvassa on hyvin mielenkiintoinen puolivuotinen ja tuloksesta riippumatta sen opit kantautuvat paljon pidemmälle kuin varsinaisen kilpailun ajalle.

  1. Katson mitä tahansa eteen tulevaa haastetta isommin kuin ennen. Vaikuttaako se kolmen vai 3 000 000:n ihmisen elämään? Entä miten se muuttaa koko systeemiä? Minusta on samalla tullut entistäkin skeptisempi sellaista tekemistä kohtaan, jossa vaikutus on olematon tai jää vain pienen suljetun piirin etuoikeudeksi.
  2. Kilpailun kielenkäyttö on tarttunut koko tiimimme arkeen. Puhun mielummin konkreettisesta ratkaisusta kuin ”kehityskohteista” tai ympäripyöreistä ”tarkasteltavista ilmiöistä”. Samalla katson ympärilleni osaamislinssit päässä ja näen valtavasti osaamista, joka vain odottaa pääsevänsä käyttöön. Eräs mentoreista totesi ratkaisumme vapauttavan ihmiset siitä uskomuksesta, että heidän osaamisensa on yhtä kuin työrooli organisaatiossa.
  3. Isojen ja haastavien kokonaisuuksien hahmottamiseen on olemassa yllättävän yksinkertaisia menetelmiä.
  4. Näen kokonaan uusia liiketoimintamahdollisuuksia ja uskomatonta kyllä, olen pitänyt myyntipuheita – pienen neuvottelupöydän ääressä, mutta kuitenkin!
  5. Piirtäminen kannattaa aina.

 

Klikkijournalismin tyyppistä otsikointia en valitettavasti ole oppinut kisan aikana  välttämään.

skillhive

Skillhive-tiimi työn touhussa. Kuva: Johanna Kotipelto

Entä mikä on ollut kisassa haastavinta? Tutkijataustastani huolimatta olen kokenut innovaatiokilpailun tutkimukseen osallistumisen haastavaksi. Vuorovaikutusta on vaikea kartoittaa kysymällä, mitä mieltä olit vuorovaikutuksesta. Toiseksi, vaikeinta ratkaisujen kehittämisessä on luonnollisesti ollut sovittaa yhteen erilaisia arvoja ja niiden mukaisia tavoitteita. Bisnestä vai osallisuutta? Yksityistä vai julkista? Rahat vai kolmipyörä?

Pari lisäviikkoa vaikuttavuuscampin ja kilpailutyön väliin olisi myös ollut kaikille tiimeille paikallaan.

En uskalla edes ajatella, montako työtuntia kilpailun järjestelyt ovat vaatineet – ratkaisuilla on siis syytä maksaa itsensä nopeasti takaisin. Välikiitokset vielä Sitralle hyvin sujuneista järjestelyistä. Jälkikäteen kaikki tietysti muistavat vain sen rikkoutuneen bussin, mutta juuri tällaiset episodit luovat hajautuneisiin ryhmiin yhteisöllisyyttä 🙂

P.S. Myös Reisjärveltä tai Ruokolahdelta voi tulla hyviä juttuja.

Tiedon ja osaamisen siiloutuminen ilmenee yhteiskunnassa monin tavoin. Olemmehan virallisten instituutioiden, järjestöjen ja seurojen luvattu maa.

Ja jos olet ollut töissä vaikkapa yliopistolla pidempään kuin yhden gradunmitan, tiedät kouriintuntuvasti, kuinka vaikeaa jopa oman organisaation sisällä on tehdä yhteistyötä yli laitosrajojen. Äärimmilleen viety kilpailu johtaa helposti siihen, että varsinaista ydintekemistä tärkeämpää on oman tiedekunnan tai yliopiston/korkeakoulun imago rahoittajien silmissä. Syntyy erilaisia lokeroita, joihin tieto on kahlittu.

Tohtoriverkoston luotsina bongasin taannoin kiinnostavan uutisen. Tutkijoiden ja kansanedustajien tiedonvaihtoa edistävä Tutkas-seura perusti asiantuntijapankin, johon

…Tutkaksen tohtoritutkinnon suorittaneet tai vastaavat akateemiset ansiot omaavat jäsenet voivat ilmoittautua. Kansanedustajat voivat halutessaan ottaa epävirallisesti yhteyttä asiantuntijapankissa oleviin asiantuntijoihin ja pyytää tietoa ja/tai mielipidettä esimerkiksi lainsäädäntötyössä esille nousseessa kysymyksessä.

Ensi töikseni innostuin. Lisää tutkittua tietoa päätöksentekoon! Ja näin huikean yhteistyömahdollisuuden, onhan Tohtoriverkostossa jo lähemmäs 900 tutkimuksen ammattilaista eri tieteenaloilta.

Sitten luin hieman pidemmälle ja jo puoli minuuttia myöhemmin masennuin. Tutkija sitoutuu reagoimaan kansanedustajien tietotarpeisiin nopeasti, mutta konsultaatiosta ei makseta, eikä tutkija voi lisätä asiantuntijapankkia omaan ansioluetteloonsa. 

Mielipiteeni ilmaistyön teettämisestä uskolliset blogini lukijat jo tietävätkin. Loput johtopäätökset ylläolevasta jätän jokaisen itsensä kuviteltavaksi. Yksi on kuitenkin sanottava ääneen: tällainen asiantuntija-asema on hyvin selkeästi ulotettu koskemaan vain niitä, joilla on pysyvä ja turvattu työsuhde jonkin organisaation palveluksessa ja siten toimeentulo. Se taas ei merkitse synonyymia parhaalle asiantuntemukselle. Kerron myöhemmin tässä postauksessa, miksi näin on. Keep reading.

Lähestyin Tohtoriverkoston edustajana Tutkasta lyhyellä kirjelmällä. Ehdotin osallistumista pilottina Ratkaisu100 -kilpailussa työstämäämme malliin, jossa tieteilijöiden (ja muidenkin) osaaminen on avoimesti saatavilla ja ostettavissa parvityöalusta Skillhiven kautta.

Jokainen asiantuntija määrittelee oman hintatasonsa ja ansaitsee osaamisellaan. Työn tilaaja näkee yhdellä silmäyksellä, ketkä ovat tietyn ongelma-alueen osaajia, sen sijaan, että tietoa pitäisi kaivella eri lähteistä, pahimmassa tapauksessa yliopistojen, ammattikorkeakoulujen ja tutkimuslaitosten verkkosivuilta. Yksinkertaiset ongelmat voivat ratketa kysymys-vastaustyyppisesti yhdenkin ihmisen voimin, mutta monimutkaisissa kysymyksissä tarvitaan paljon päitä. Samalla varmistetaan, että mukana on sellaistakin osaamista, jota perinteisistä instituutioista ei löydy tai jonka olemassaoloa ne eivät ole vielä tunnistaneet.

Osaamisen yhdistely – itseorganisoitumiseen perustuva parvimalli – on Skillhiven kantava voima ja erottaa sen kaikista kilpailevista ratkaisuista. Meillä on paljon kehitettävää, mutta idea on niin lupaava, että sen kanssa edetään vaikka läpi harmaan kiven ja lainsäädännön esteiden. Alusta on kaikille avoin. Sen yhteyteen muodostuu erilaisia osaverkostoja ja -yhteisöjä. Minua innostaa etenkin ajatus avoimesta parviyliopistosta, joka vapauttaa ainakin osan tieteilijöistä – ts. heidät, jotka eivät tarvitse erillistä infraa – tutkimaan ilman ylimääräistä hallintopainolastia ja nykyisen mallin mukanaan tuomaa pahoinvointia. Mikä tärkeintä, parvityö edistää ryhmien diversiteettiä ja siten luovempien ratkaisujen kehittämistä.

birds-1469142_1280

Ehdotustani käsiteltiin Tutkaksen hallituksen kokouksessa loppukeväästä ja vastaus oli asiallinen mutta kieltävä. Siinä todettiin, ettei mahdollisuutta konkreettiseen yhteistyöhön ole, mutta tohtoriverkostolaiset ovat tervetulleita seuran jäseneksi. Vastauksessa minua kummastutti lähinnä maininta ”Tällaisia pyyntöjä tulee aika ajoin”, koska mitään valtakunnallista eri alojen tohtorit yhteen kokoavaa foorumia ei ole ollut aiemmin olemassakaan.

Kuitenkin vain kuukautta aiemmin Tutkas-seuran puheenjohtaja Sanna Lauslahti peräänkuulutti ”entistä laaja-alaisempaa yhteistyötä päätöksentekijöiden ja tutkijoiden välille”, ”uudenlaisia menetelmiä” ja erityisesti nuorten tutkijoiden tuoreiden ajatusten kuulemista. Kuinka tämä pätkätyöepävarmuuden riepoma mutta asiantunteva tieteilijöiden joukko saadaan koko laajuudessaan mukaan mihinkään yhteistyöhön, ellei avoimen alustan kautta?

On selvää, että yhdistykset määrittelevät itse toimintaperiaatteensa eikä tarkoitukseni ole kritisoida Tutkasta. Ilmiö on paljon yleisempi ja haluan tällä blogikirjoituksella kiinnittää huomion itse pääasiaan: suljetun ja avoimen mallin eroihin.

Jos ennalta rajaamme ongelmien omistajat ja niiden ratkaisijat vain pieneen osajoukkoon asiantuntijoita, kuinka voimme varmistaa, että meillä on käytössämme paras osaaminen – tai edes täsmällinen ongelman määrittely? Kenen etua ratkaisulla ajetaan? Kuinka elitismi vältetään? Miten poliittiset ja taloudelliset sidonnaisuudet otetaan huomioon? Mitä jos asiantuntijalla on oma tai yliopistonsa lehmä ojassa? Tilataanko vastaus aina samalta taholta, jolloin voidaan varmistaa, että se on paitsi nopeammin saatavilla myös itseä miellyttävä?

Rakas Suomi 100 v: ei näin. Ei enää.

Kollektiivisen älykkyyden, joukkoälyn, kukoistamisen edellytykset tuskin ovat koskaan olleet paremmat kuin laajojen sosiaalisten verkostojen ja informaatioteknologian aikakaudella. Jostain syystä emme vain suostu käyttämään tätä potentiaalia hyväksemme. Joukkojen tietämyksen perusperiaatteita ovat monimuotoisuus, riippumaton informaatio päätöksenteon pohjana sekä hajautuneisuus, joka mahdollistaa kaksi ensin mainittua (Surowiecki, 2007). Luonnollisesti tämä monimuotoinen, riippumaton ja hajautunut tieto on vielä organisoitava yhteen ja koottava.

Juuri tätä ratkaisumme tukee. Mottomme ei suotta ole Parasta ongelmanratkaisua parviälyllä. Skillhiven ydintä ei ole teknologia, vaan ihmiset, heidän osaamisensa ja intohimonsa, ja tärkeimpänä kaikista, vuorovaikutus.

Eivätkä alustalla suinkaan hääri pelkästään tohtorit. Elämme kaikki kuplassa, tietämyksemme on vinoutunutta, sokeudumme oman erinomaisuuden edessä. Joukkojen viisaus voi eliminoida osan ongelmista. Seuraava tiedon vallankumous voisi syntyä siitä, että tutkijat laskeutuvat tiedetorneista muiden ihmisten pariin, avoimille alustoille, kohtaamaan esimerkiksi eri alojen yrittäjiä, keksijöitä, päättäjiä, virkamiehiä, kansalaisaktivisteja, perheenäitejä ja -isiä. Koulutuksissa käytän mielelläni esimerkkinä nyhtökauraa: innovaatiota ei olisi syntynyt ilman erilaisen osaamisen yhdistämistä. Reetta Kivelällä oli hallussaan paras tutkimustieto ja Maija Itkosella yrittäjyysosaaminen.

Erilaisten salaseurojen vaalimisen sijaan meidän kannattaa käyttää kaikki liikenevä energia siihen, miten saamme purettua teollisen aikakauden olosuhteiden mukaan luodut työelämän rakenteet, jotka estävät osaamisen saattamista käyttöön. Pelkästään korkeasti koulutettuja on työttöminä kymmeniä tuhansia. Samalla on purettava tiedon ja osaamisen vapaan liikkumisen esteet, tai kuten Reworking of work -ryhmää vetävä Jesse Soininen sanoisi, kollegiaaliset umpiot.

Työtä on jo kauan tehty rajoja rikkovissa verkostoissa. Rahan liikkeet kuitenkin laahaavat perässä, eikä epävirallinen verkosto tuo toimeentuloa.

Se perimmäinen ongelma, jota Skillhive-tiimin kanssa ratkaisemme, ei tällä hetkellä liity perinteisten työpaikkojen byrokratian kustannuksiin, alustan teknisiin ominaisuuksiin tai ihmisten motivointiin mukaan. Kaikki kiertyy lopulta yhteen ja samaan kysymykseen: siihen, keneltä ja miten asiantuntemusta on mahdollista hankkia ja miten sitä ostetaan. Tai ”ostetaan”.

Tämäkin ongelma on ratkaistavissa – kuinkas muuten kuin joukkovoimalla. Tervetuloa talkoisiin! Tule mukaan globaalille Skillhive-alustalle ensimmäisten joukossa ottamalla yhteyttä joko allekirjoittaneeseen koomikoo (at) gmail.com tai suoraan Intunexiin.

Nähdään Skillhivessä 🙂

Aineetonta ei voi ’omistaa’ samalla tavalla kuin materiaa. Silti toisinaan käyttäydymme ikään kuin voisi.

On turhan yksioikoista rinnastaa yhteisö sen yhteisömanageriin tai perustajaan. Kuten jo taannoin blogahdin, sinunkaan henkilöbrändisi ei luonut maailmaa yksin, ei edes sitä kyseistä yhteisöä tai verkostoa. Muutoinhan siinä olisi vain yksi jäsen.

Hajautunut ja ameeban tavoin jatkuvasti muotoaan muuttava avoin verkosto tarvitsee toki kasvot. Ikään kuin käyntikortin. Yhteisön perustaja, pääsihteeri, manageri, nettikätilö tai yhteisöluotsi – you name it. Suljetuissa kabineteissa puuhastelu ei näihin ympyröihin sovi. Sen opin jo keväällä 2005, kun eräs suomalainen mediatalo muitta mutkitta päätti sulkea suositun peliyhteisönsä ja jätti tärkeimmän – innokkaat käyttäjät ja uskollisimmat jäsenet – ihmettelemään vierestä, mitä oikein tapahtui.

Tänä keväänä digimarkkinointiväki kohisi Digitalist Networkin myynnistä pörssiyhtiö Ixonosille. Kuten tietojohtamiseen ja aineettomaan varallisuuteen hyvin vihkiytynyt Pasi Tervonen kirjoitti LinkedInissä, kaupassa ei olisi ollut oikeastaan mitään vikaa, jos jäsenet olisivat tienneet olevansa verkoston pääsihteerin vaihto-omaisuutta.

Jokaiselle johtamista joskus opiskelleelle – puhumattakaan meistä, jotka olemme vetäneet kyseiset koulutukset 🙂 – pitäisi olla itsestään selvää, että verkostojen orkestroinnissa on kyse avoimuudesta, läpinäkyvyydestä ja luottamuksesta.

padlock-690286_640

Yhteisömanageroinnin pimeä puoli piilee tässä: alamme ajatella yhteisöjä ja verkostoja jonkun tahon ”omaisuutena”, johon näitä periaatteita ei tarvitse soveltaa. Omallaan kun jokainen tekee likimain mitä huvittaa.

Liiallisen henkilöitymisen dilemma on tullut minullekin tutuksi Tohtoriverkostossa. Taannoin sain sähköpostiini kiittävää palautetta. ”Olet tämän maan paras ja selväsanaisin tohtoreiden työllistymisen asiantuntija.” Kiitin palautteesta ja esitin omana näkemyksenäni, että olen Suomen selväsanaisimpia ja asiantuntevimpia nettiyhteisöjen ammattilaisia. Väitöstutkimus aiheesta antoi erinomaisen pohjan ja sen jälkeen olen tuonut saamiani oppeja käytäntöön useilla eri foorumeilla täydennyskoulutuksesta yhteisömanagereiden cmadfi-verkostoon. Sielultani olen ennen kaikkea nettiryhmien katalysoija, verkottaja ja aktiivinen viestijä. Sen sijaan tohtorityöllisyyden osalta maassamme on monen monta minua pidemmälle ehtinyttä asiantuntijaa ja myös aihetta perusteellisesti tutkineita. Heitä on syytä kuunnella.

Voidaan siis sanoa, että Tohtoriverkostolla kokonaisuutena on tällä hetkellä Suomen paras tietämys tohtoreiden vahvuuksista ja ongelmista työmarkkinoilla. Tässä yhteydessä voisi olla kerrankin paikallaan puhua kokemusasiantuntijoista!

Haluaisiko joku ostaa lenkkareiden hinnalla muutaman tohtorin? Älkää ostako, verkosto ei ole kaupan. Joku voisi asemassani ryhtyä kuvittelemaan, että Tohtoriverkosto on ”minun”. Ei ole. Sen omistavat jäsenet yhteisesti, jonkun on vain täytynyt ottaa ensimmäinen askel.

Toisin kuin osa jopa minulle läheisistä ihmisistä ja noin puolet kateellisista savolaisista tuntuu olettavan, parasta Tohtoriverkostossa ei ole sen tuoma henkilökohtainen näkyvyys mediassa, jota muutenkin introverttina kammoan. Suunnan pitäisi olla from ego-systems to eco-systems.

Parasta on se, että ihmiset saavat Tohtoriverkoston kautta tarpeellista tietoa, uutta toivoa ja määrätietoisen suunnan työuralleen.

On mahtavaa huomata, että keskustelijat jakavat aktiivisesti vinkkejä niin akateemisten työnhausta, apurahojen verotuksesta kuin väitöskirjan grafiikkojen teettämisestä. Sana on vapaa. Foorumeillamme on kiellettyä vain riehuminen ja oman firman tuotteiden ja palveluiden mainostaminen joko suoraan tai kömpelön peitellysti (tohtorit jos ketkä ovat kriittisiä ja huomaavat sen heti).

Janhosen Johanna on teettänyt vuosittain yhteisömanagerikyselyn, jossa vuonna 2016 sanailin seuraavasti:

Jos perustaa ryhmän, muut ihmiset mieltävät, että ’toi omistaa sen’. Lähtien ihan vaikka hashtagin käytöstä. Nämä mielikuvat tulisi voida murtaa ja hyödyntää verkostoissa aitoa vertaisuutta ja jaettua omistajuutta. Jokaisella on mahdollisuus olla aloitteellinen. Ongelmaksi muodostuu helposti se, että aktiivisetkin jäsenet jäävät odottamaan, mitä yhteisömanageri seuraavaksi käskee tehdä. Olo on välillä kuin entisaikojen luokanopettajalla: ’No niin lapset, tänään lauletaan.’

Nämä odotukset voivat kuormittaa yhteisömanagereita, jotka tyypillisesti tekevät työtä vapaaehtoispohjalta tai yrityksissä vahvasti aliresurssoituina. Huomattavasti suurempi ongelma on kuitenkin verkoston potentiaalin vajaakäyttö. Yksi ihminen tai kourallinen aktiiveja ei voi toteuttaa kaikkea. On vaarallista jäädä passiivisena odottelemaan, että ”kyllä joku järjestää”.

Mikä neuvoksi?

Mielestäni kyse ei ole pelkästään jäsenten aktivoinnista perinteisessä some-mielessä (moniko näki? tykkäsi? jakoi? kommentoi?), vaan laajemmasta ajattelun muutoksesta kohti yhteisöllisempää tapaa toimia. Millaisia onnistumistarinoita olet kohdannut?

Tohtoriverkostolle on kahden vuoden aikana rakentunut kokonainen pieni ekosysteemi, jossa on edelläkävijäyrityksiä, ammattiliittojen edustajia ja yliopistojen koulutusvastaavia. Ja koko joukko tohtoreita tieteen eri aloilta. Mihin kaikkeen tämä joukko vielä ehtiikään! Eri puolille Suomea nousee tohtoreiden paikallisia ’livepiirejä’ ja urasparrauksen vertaisryhmiä, mentorointi vakiintuu arkiseksi toiminnaksi, osa jäsenistä jalkautuu rekrymessuille ja verkottuu HR-ammattilaisten kanssa, nohevat viestijät toimittavat tutkijoiden uratarinoita ja kansantajuistavat osaamistamme sosiaalisessa mediassa. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen!

Tällä vuosikymmenellä ei voi enää olla uutinen, että avoimet ja itseorganisoituvat yhteisöt ovat tulevaisuuden tapa luoda ja jakaa tietoa.

Ajankohtaisempi haasteemme on kehittää näille yhteisöille tapoja koordinoida toimintaansa, ruokkia jäsenten aktiivisuutta ja ”parvipalkita” yhteisöä kollektiivisesti – ja samalla varoa, ettemme päädy vain keksimään nykyorganisaatioiden tietosiiloja ja valtaapitävien diktatuureja uudelleen, mutta trendikkäämmissä kuorissa.