Arkisto kategorialle ‘yhteistyö’

Kun kevätseminaarissa kuulet professorin sanovan ”Palkkaa tohtori, saat samalla maisterin”, mikä on ensimmäinen mieleentuleva ajatuksesi? Tai kun Talouselämä äskettäin otsikoi ”Yritys, palkkaa sosiologi”?

Minun on vaikea hahmottaa, miksi yhtäkään yritystä kiinnostaisi tieteenala tai koulutustaso enemmän kuin ihminen ja hänen osaamisensa arvo. Yrityksiä ei kannata lähestyä tiedeyhteisön kielellä. Tohtoriverkoston kautta olen saanut läheltä nähdä ja oppia, kuinka paljon pienillä sanavalinnoilla ja kohdeyleisön huomioimisella on merkitystä.

Tohtorit eivät myöskään ole mikään yhtenäinen massa, jonka voisi sellaisenaan työntää elinkeinoelämän palvelukseen. On raudanlujia bisneksen ja tutkimuksen ammattilaisia, ja on niitä, jotka ovat lähinnä istuneet konferensseissa seuraamassa imitaatioita paikoillaan kököttävästä sittisontiaisesta – tai pahemmassa tapauksessa pitäneet niitä itse.

Näihin ”ymmärtäkää nyt palkata meitä” -tyyppisiin toteamuksiin sisältyy lisäksi kiusallinen vetoomus siitä, että pitkästä opiskelusta ja viisauden hankkimisesta tulisi langeta palkintona pysyvä työpaikka jonkin organisaation palveluksessa. Ajattelumallien toisessa ääripäässä lienee terävästä näppäimistöstään tunnettu Jari Parantainen, joka on kiteyttänyt asian kutakuinkin näin: ”Saat töitä sillä siunaaman sekunnilla, kun alat ansaita työnantajallesi enemmän rahaa kuin sitä tuhlaat!

Parannusehdotukseni onkin: mitäpä jos analyyttisina tutkijoina kertoisimme konkreettisia esimerkkejä siitä, millaista arvoa syntyy kun erilaisten ihmisten osaamista tuodaan yhteen, eikä tyydytä vain niihin kolmekymppiisiin insinööreihin?

Minullakin on jo yksi oiva tarina tekeillä, kunhan Ratkaisu100 -kilpailu tulee marraskuussa päätökseensä ja team Skillhive vetää aikaansaannoksensa yhteen 🙂

Yhdelläkään tieteenalalla tai ihmisryhmällä ei ole monopolia luovuuteen. Verkostojen aikakaudella avoimen yhteistyön, parvityöskentelyn ja vertaisorganisoitumisen lupaukset ovat suuremmat kuin mitä vanhan maailman tittelit ja hierarkiat pystyvät koskaan tarjoamaan.

24.3.2017 julkistettiin Sitran Ratkaisu100 -kilpailijat. Kaikkiaan 231 ehdotuksesta valittiin mukaan 15 tiimiä.

Tuuletukset olivat paikallaan, kun luotsaamani Tohtoriverkosto pääsi varhaisimman yhteistyökumppaninsa Intunex Oy:n kanssa jatkoon – ja kivenkovan Skillhive-tiimimme osaaminen, referenssit ja ratkaisuehdotus arvioitiin peräti sijalle 4!

Ehdotuksemme perustuu Intunexin kehittämään Skillhive-parvityöalustaan, jota jatkokehitetään yhdessä Tohtoriverkoston kanssa.

Ratkaisu100 tiimi

Skillhive-tiimi koolla: Johanna Kotipelto, Jaakko Naakka, Janne Ruohisto ja Miia Kosonen. Kuvasta puuttuu Jussi Ahtikari.

Kilpailun teemana on Kaikkien osaaminen käyttöön. Mukana on useita äärimmäisen mielenkiintoisia ehdotuksia. Ne lähestyvät haastetta eri suunnista. Se on järkevää, sillä yhdellä ratkaisulla tuskin on mahdollista palvella kaikkia. Jos niin yrittää tehdä, on vaarana, ettei lopulta palvele ketään. Jos huidot joka suuntaan, et osu mihinkään.

Tämänhetkisillä taustatiedoilla ennustan, että lähimmäksi ideaalia pääsee parvityö-konsepti, jota Skillhive edustaa. Help people work smarter together.

Parvityöhön perustuva yhteistyömalli soveltuu kaikkialle, missä tarvitaan erikoistunutta asiantuntemusta, ammattitaitoa ja osaamisen yhdistelyä. Tarvittava tietämys on hajallaan erilaisissa verkostoissa ja liikkuu ihmisten mukana. Parvet tukevat asiantuntemuksen yhdistelyä yli organisaatiorajojen, osaamisen vapauttamista lokeroistaan.

Ei siis pidä antaa pilottina toimivan Tohtoriverkoston hämätä. Skillhive-tiimin ratkaisua ei ole suunnattu pelkästään tutkijakoulutuksen saaneille ja korkeakoulutetuille (joiden arkea muuten ovat epävarmuus, määräaikaisuudet, pätkät ja putket). Kun ratkaisun kehitysaste on riittävä, se on laajennettavissa muuhunkin käyttöön.

Kehittäjien kannalta me tohtorit olemme haastava asiakaskunta ja kehittäjäkumppani. Olemme luonnostaan tarkkanäköisiä emmekä kelpuuta osaamisemme myymiseen mitä tahansa oman pärstän esittelyyn tarkoitettua LinkedIn -jäljitelmää. Skillhive on luonnostaan yhteisöllinen ja eri asiantuntijoiden kohtaamista on mahdollista edelleen helpottaa. Toiseksi, kaiken keskiössä pitää olla mahdollisuus auttaa asiakkaita ratkaisemaan ongelmiaan ja se taas ei onnistu ilman tarvittavan osaamisen paikantamista, vuorovaikutusta ja dialogia.

Maailma on jo pullollaan nk. osaamisalustoja ja verkkoalusta ratkaisuna ei ole sinänsä innovatiivinen. On kuitenkin huomattava, että yhdeksän kymmenestä toteutuksesta keskittyy yksittäisten ihmisten osaamisprofiileihin, ei alusta asti yhteisölliseen työskentelyyn. Ne eivät myöskään ota haltuun koko osaamisen myymisen prosessia, vaan ainoastaan alkupään eli paremman kohtaannon.

Mikä siis on pilottiratkaisumme uutuusarvo? Kukaan ei ole ennen tätä tuonut eri tieteenalojen päteviä asiantuntijoita yhteen alustalle, joka mahdollistaa itseorganisoitumisen ratkaistavien haasteiden ja ongelmien ympärille.
Osallisuutta ei enää ratkaise se, missä yliopistossa tai yrityksessä asiantuntija työskentelee – tai onko hänellä juuri sillä hetkellä työnantajaa. Arvokasta osaamista on voitava hyödyntää yli ja ohi kvartaalibudjettien ja laitosrajojen.

Täysin nollasta tällaista ratkaisua ei kannata edes lähteä Suomessa kehittämään, koska meillä on jo olemassa palkittu parvityöalusta Skillhive ja yli 810 jäsenen Tohtoriverkosto.

Erityisen hienoa onkin päästä näkemään, mitä ideastamme matkan varrella kehittyy! Ja koska tämä on ensimmäinen kerta kun osallistun tällaiseen haastekilpailuun, kasvaa innostus entisestään. Luvassa on verkostojen laajentamista ja uuden oppimista, ei vähiten siitä tohtoreillekin välttämättömästä taidosta, kuinka myydä ideansa ja kiteyttää siitä olennainen. (Tämä bloggaus on vasta harjoittelua.)

Tohtoriverkosto – parasta ongelmanratkaisua.

P.S. Tohtoreiden tuottaman tiedon hyödyntämisestä puheenollen. Entinen kollegani on jo 10 vuoden ajan tutkinut kilpailijoiden välistä yhteistyötä ja havainnut sen tulokselliseksi. Samaan johtopäätökseen tulin aikanaan itse joukkoistamista tutkiessamme. Kun osallistujat yhdistävät kaksi eri strategiaa, kilpailun ja yhteistyön, tuloksena on laadukkaampia ideoita. Tämä toivottavasti toteutuu myös Sitran Ratkaisu100 -tiimien työskentelyssä. Tapaamisiin siis yhteistyön merkeissä! 🙂

Osaatko luopua yhteisöstäsi ja yhdistää voimat muiden kanssa jonkin suuremman yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi? Tarvitsemme kyllä yhteisöllisyyttä, luottamusta ja sosiaalista pääomaa – mutta vain sopivina annoksina. Liiallisina ne kaikki luovat siiloja, kapeuttavat ajattelua ja saattavat vaarantaa yhteisösi terveyden aiheuttamalla perspektiivin hämärtymistä.

Suomesta puhutaan usein yhdistysten luvattuna maana. Tähän johtopäätökseen tulee kieltämättä nopeasti, jos tutustuu listaan lakkautettavista yhdistyksistä.

Muutama päivä sitten luin paikallislehden yleisönosastosta jotain outoa: eläkeläiset eivät voi osallistua muun kuin oman eläkeläisjärjestön järjestämiin tansseihin. For God’s sake! Tarkoitus ei liene sulkea ihmisiä ulkopuolelle, vaan lisätä eläkeläisten hyvinvointia ja koettua liikunnan riemua.

Kun Viikin Palveluskoiraharrastajat Häntien Typistämistä Vastaan ry ja Malmin Pitkäkarvaisten Mäyräkoirien Ystävät ry (esimerkit ovat kuvitteellisia, toivottavasti) jakavat täysin saman tavoitteen eli haluavat asuinalueelleen uuden koirapuiston, yksin toimiessaan ne joutuvat tekemään moninkertaisen työn.

Listaa voisi jatkaa. Sillä ei luonnollisesti ole pelkästään yhdistyksiä, vaan myös yrityksiä ja julkisen sektorin organisaatioita. Esimerkiksi yliopistot, korkeakoulut ja tutkimuslaitokset saattavat pelätä olemassaolonsa ja jatkorahoituksensa puolesta niin paljon, että moni yhteistyöksi verhoiltu hanke on tosiasiassa vain oman kilven kiillottamista. Asiakkaat eivät kuitenkaan halua strategioita tai ranking-sijoituksia. Ne haluavat arvokasta tietoa, jota yhteiskunnan eri toimijoiden on mahdollista hyödyntää. Vasta merkityksellisyys ratkaisee.

Yhteisöjen ytimessä on sosiaalinen identiteetti. Teorian isänä pidetään Henri Tajfelia. Ihmiset määrittelevät itsensä ryhmäjäsenyyksiensä kautta, ja taipumus suosia omaa sisäryhmää muiden kustannuksella voi kehittyä hetkessä. Perusidea on helppo käsittää: muistelepa vain koulujen liikuntatunteja ja ”jakoa kahteen”.

Kuten Tajfelin kokeissa, näin yksinkertainen ja satunnainen jaottelu riittää luomaan ryhmälle identiteetin. Omia kannustetaan, vastustaja pyritään lyömään maanrakoon, vaikka siellä pelaisivat parhaat kaverit. Voisimme kuitenkin ottaa lapsista oppia siinä, että tällainen identiteetti yleensä elää vain pelin ajan – ja rajoittuu enimmäkseen urheilutapahtumiin.

Ongelmalliseksi tilanne muuttuu, kun vuosia tai vuosikymmeniä toiminut, vakiintunut ja tiettyä yhteiskunnallista agendaa edistävä yhteisö jumiutuu paikalleen ja näkee kuviteltuja vastustajia sielläkin, missä kaikki tosiasiassa työskentelevät saman tavoitteen eteen.

oldie

Yksilölle elämänkokemus tuo viisautta. Yhteisöltä se voi kuitenkin viedä kyvyn uudistua.

Mikä siis neuvoksi?

Osana systeemisempää ajattelua tarvitaan ymmärrystä yhteisöjen elinkaaresta sekä taito luopua yhteisöstä, kun on ”saattohoidon” aika. Samat opit pätevät sekä digitaalisiin että konkreettisen maailman yhteisöihin, kaikkialle missä on ihmisiä. Keinotekoista kahtiajakoa ei enää tarvita.

Pidin 2015 yhteisömanagereiden jatkokurssilla esitykset elinkaaresta ja yhteisökuolemista. Huomasin kuitenkin vasta jälkikäteen, että aktiivista yhteisöstä luopumista oikealla hetkellä tulisi korostaa paljon vahvemmin, ei vähiten edellä esitetyistä syistä. Vaarana ovat siilot, ajattelun kapeutuminen ja turhaan tehty moninkertainen työ.

Huoleni onkin, että emme saa käyttöömme avointen yhteisöjen ja verkostojen koko potentiaalia.

Nyt teknologian tuella ainoastaan ”digitalisoidaan” eli siirretään verkkoon yhteisöjä, joiden olisi muutenkin pitänyt kuolla pystyyn ajat sitten.

Ja kuinka kuolleita niistä silloin tuleekaan?

Oma yhteisö on siis uskallettava irrottaa letkuista. Tiedän kokemuksesta, että uhraus tuntuu suurelta.

Mutta kun suljet yhden oven, avautuu monta uutta.

________________________________________________

Lisää aiheesta:

Internetin pyörät sutivat tyhjää. Jos emme osaa edes olla rakentavasti eri mieltä yksinkertaisista kysymyksistä tai vastaanottaa kriittistä palautetta, kuinka voisimme saavuttaa syvemmän ymmärryksen ja luoda uutta tietoa?

Näin kysyy Randy Milanovic mainiossa postauksessaan How much of the Internet’s Potential are You Wasting?

Kuinkas sattuikaan, politiikan kentältä löytyy lukuisia ajankohtaisia esimerkkejä tästä mielipiteillä uhriutumisesta. Kansalaisilla ei juuri mene edustajiaan paremmin. Juutumme aivan liian herkästi tappelemaan valtalehtien kommenttipalstoille tai Facebookin kömpelöihin keskusteluryhmiin sen sijaan, että käyttäisimme sosiaalista mediaa aktiivisemmin yhdessä tekemiseen ja yhteisen hyvän edistämiseen. Keskustelu ja yhteydenpito – viestintä – ei ole sama asia kuin tavoitteellinen yhteistyö. Ja kyllä, Tohtoriverkosto on muiden tavoitteidensa ohessa näytön paikka siitä, että kykenemme muuhunkin kuin yksisuuntaiseen jupinaan blogeissa 🙂

P1090547

Somearkeologit löysivät suomalaiselta someverkkoyhteisöosallisuusalustalta erään vakikirjoittajan nenään juuttuneen herneen. Kilpailevan sosiokonstruktivistisen koulukunnan mukaan kyseessä on pikemminkin representaatio muutoksista käyttäjien aivojen rakenteessa.

Ihmismieli käyttää polttoaineenaan sitä, mitä sille syötetään. Ja se on luotu toteuttamaan juuri ne asiat, joita suustamme tai näppäimistöstämme pääsee ilmoille.

Esimerkiksi kapeita oikeisto- tai punaviherlokeroita näkevä saa niitä lisää, ja näin hänen maailmankuvansa kapenee entisestään. Ihmisyyden laajemman kirjon näkevä oppii todennäköisemmin suhtautumaan erilaisuuteen luonnollisena osana elämää. Tämä antaa myös paremmat lähtökohdat yhteistyölle tuntemattomien kanssa ja siten uuden oppimiselle. Netissä on alituisena vaarana juuttua pyörimään samaa pientä ympyrää ennestään samanmielisessä piirissä.

Siksi on valtavan tärkeää sekä tiedostaa ajattelumallinsa että valita tietoisesti ne ryhmät, sisällöt ja kanavat, joille omistaa aikansa ja huomionsa.

En ylläty siitä, että se mitä kerromme itsestämme verkossa, muuttaa minuuttamme. Kaikki media on viestintää – ei vähiten sosiaalinen media. Ihmisen identiteetti ei muodostu syntymässä vaan rakentuu vuorovaikutuksessa. Uutinen olisi se, jos jokin vuorovaikutuksen laji ei lainkaan vaikuttaisi identiteettiimme.

Kun olin yöllä hahmotellut tätä bloggausta mielessäni, oli mahtava yhteensattuma bongata heti aamun alkajaisiksi HS Tieteen artikkeli sosiologi Duncan Wattsista. Watts osoitti todeksi verkostojen voiman: sen, että olemme kaikki vain kuuden erottavan linkin päässä toisistamme. Toisin sanoen, olemme ihmisinä erilaisia ja silti osa isompaa kokonaisuutta. Mutta tutkijan itsekriittisyydellä Watts myös huomioi havaintonsa seurauksia.

Watts pohtii, että löytö olisi voinut elvyttää tunnetta siitä, että olemme samassa veneessä.

”Ihmiset tiedostavat ilmiön. Kaikki liittyy kaikkeen. Löytömme ei kuitenkaan oikeastaan johtanut mihinkään. Päinvastoin. Facebookista ja sosiaalisesta mediasta huolimatta ilmassa on yksityistymistä, käpertymistä.”


Ihmiskunnalta kesti vuosisatoja päästä eroon maakeskeisestä maailmankuvasta ja ymmärtää, että maa kiertää Aurinkoa. Toivottavasti meiltä ei mene yhtä kauan päivittää minäkeskeinen ihmiskäsityksemme verkostokeskeiseen.

Verkostokeskeisellä ajattelulla olisi sosiaaliselle medialle mullistavat seuraukset. Yksilötasolla lakkaisimme välittömästi murehtimasta henkilöbrändejämme: miltä minä näytän, kuulostan tai vaikutan, ja mitä muut siitä ajattelevat. Yhteiskunnan tasolla pääsisimme paikallaan junnaavista mielipidesodista kohti laajemman systeemin ymmärtämistä ja siihen vaikuttamista.

Mikä siis lääkkeeksi? Millaisia askelia seuraamalla voimme saada Internetin ja verkostojen potentiaalista enemmän irti?

Tietojohtamisen ja uuden tiedon luomisen vinkkelistä aloittaisin näistä neljästä. Jos niissä onnistutaan, vain taivas ja mielikuvitus on rajana.

  1. Netiketin ja toisten ihmisten kunnioitus.
  2. Ajankäytön priorisointi ja rönsyjen karsiminen.
  3. Altruismi: pyyteetön auttaminen, kannustaminen.
  4. Yhteisen kielen ja merkitysten luominen.


Ja luonnollisesti tarvitsemme myös parempia työvälineitä. Nykyinen sosiaalinen mediamme keskusteluineen ja peukkuineen on vasta pintaraapaisu Internetin yhteisöllisyyteen. Tulevaisuudessa käytöstä jäävät pois niin kömpelöt erilliset laitteet kuin sosioemotionaalisesti köyhähkö merkitysjärjestelmäkin.

Uutta syntyy kun erilaiset ihmiset kohtaavat ja saavat käyttöönsä koko ihmislajille tunnusomaisen viestintätapojen kirjon – myös verkossa.

Työterveyslaitoksen tutkija ja yhteisömanagerikurssikamuni Minna Janhonen kirjoitti Unelmahautomo -blogissa itsensäjohtamisesta. Tarvitsemme joustavaa ja väljää aikaa, jolloin emme erityisesti tee mitään. Aiheesta on kirjoittanut aktiivisesti myös aivotutkija Kiti Müller.

Kevyesti kärjistettynä: täysi kalenteri tyhmistyttää.

Mutta mitä tapahtuu kalenterien ulkopuolella? Niin paljon kuin sosiaalisen median eduista olen 10 vuoden aikana intoillutkin, viestinnän perusasioita ei koskaan pidä unohtaa. Minnan kirjoitus palautti ne elävästi mieleen.

Sosiaalinen media on erittäin tehokas joustavan ja väljän ajan myrkyttäjä. Se tarjoaa aivoille ns. helppoja koukkuja, nopeita palkintoja ja lupaavia mahdollisuuksia. Fear of missing out saa palaamaan uutisvirran ääreen yhä uudelleen, ettei vain ’mitään tärkeää menisi ohi’.

Työelämän yhteisöllisyyttä ja yhteistyötä ajatellen suurin haaste on kuitenkin siinä, että sosiaalisessa mediassa kaikki tekeminen lähtee aktiivisesta viestinnästä. Hiljaisuus ei ole vaihtoehto. Tai onhan se, mutta muut ihmiset eivät koskaan ei voi tietää mitä vaikeneminen verkossa merkitsee:

  • ei ole nähnyt viestiä
  • tykkäsi
  • ei tykännyt
  • on eri mieltä
  • on aivan samaa mieltä
  • on kiukkuinen
  • on kiireinen
  • ei ole lainkaan kiinnostunut jne.

Joudumme usein ponnistelemaan aivojen kierroslukumittari kaakossa, jotta tulisimme ymmärretyksi, pääsisimme kohti ”keskinäisen tiedon” tilaa ja luomaan uutta. Kuten olen niin usein kirjoittanut, oikoteitä nettiyhteisöllisyyteen ei ole: tarvitaan omistautumista ja aikaa.

Kuitenkin ihminen tarvitsee myös hiljentymistä ja kiireetöntä läsnäoloa. Emme voi reagoida kaikkeen, ja jo pelkkä jatkuva valintojen tekeminen informaatiota seulomalla saattaa uuvuttaa ennestään kuormittuneet aivot.

Varsinainen somekuplien kupla olisikin kuvitella, että kaikki sosiaalinen kanssakäyminen pitäisi siirtää verkkoon, tai että sen tarkoitus olisi korvata muu viestintä. Vanha hyvä viisaus viestintäkanavan valinnasta tavoitteen mukaan ei ole kadonnut mihinkään. Joskus yksikin rohkaiseva ele – vaikkapa käsi olkapäällä – saa aikaan suuremman vaikutuksen kuin tuhat tykkäystä.

Mikä neuvoksi? Kenties tulevaisuudessa meillä on mahdollisuus viestiä ajan ja paikan yli pelkästään olemalla läsnä, ilman kömpelöitä erillisiä laitteita ja alustoja ja erillistä someaikaa. Ja välittää toisillemme niitä pieniä sanattomia ja kuvattomia eleitä, rohkaisua, kannustusta, myötätuntoa.

Sitä voisi jo pitää todellisena teknologisena edistyksenä.

Odotellessa tarvitsemme vielä muutaman lisätunnin itsensäjohtamista ja taitoa valita juuri ne kanavat ja yhteisöt, joissa oma osaamisemme pääsee parhaiten kukoistamaan.

Aloitetaanpa tutkimustuloksilla. Johannes Karjula havaitsi gradussaan, että sosiaalisen median tehokas hyödyntäminen edellyttää johtajilta henkilökohtaista käyttökokemusta. Kattava 340 yrityspäättäjän aineisto vakuuttaa.

Viestinnän alan johtavassa tiedelehdessä tultiin hieman samansuuntaiseen johtopäätökseen henkilöstön osalta: Enterprise Social Median hyödyntäminen oli selkeästi riippuvaista siitä, kuinka paljon ihmiset käyttivät sosiaalista mediaa työn ulkopuolella.

 

P1080187

Moni meistä somekonkareista kenties kohauttelee olkiaan ja ajattelee tällaisten tulosten olevan itsestäänselvyys. Tietenkin ihmisillä on oltava kokemusta siitä, mitä he tekevät!

Tutkimusten ydin ei kuitenkaan ole havainnossa itsessään, vaan siinä, kuinka iso merkitys henkilökohtaisella kokemuksella ja mielikuvilla on päätöksenteossa. Näin silloinkin, kun ajattelemme yrityspäättäjien ja -johtajien olevan rationaalisia ja toimivan ”järkevästi”.

Jos näin olisi, minäkään en kouluttajana joutuisi jatkuvasti käymään johtajien kanssa debattia siitä, kuinka harmistuneita he ovat kömpelön sähköpostin käyttöön sisäisessä viestinnässä samalla kun somekanavat nähdään ajanhukkana, joita kukaan ei alkuinnostuksen jälkeen jaksa käyttää, kun ”me mielummin tavataan kasvokkain”. Jos sosiaalisen median arvo tunnustetaan, varsinainen työ ulkoistetaan toiveikkaasti yhteisömanagereille, joiden hartioilla on pahimmillaan tuhansien ihmisten organisaatio. Yhtälö on mahdoton.

Toisinaan tuntuu, että sosiaalisen median kehittämisen suorastaan odotetaan floppaavan, jotta päästään riekkumaan kaiken nettitouhuilun typeryydellä.

Ja jälkilöylyt heitetään tietenkin – sähköpostilla? Kierre on valmis. Yammer, Lync, Twitter ja blogit loistavat poissaolollaan.

Sosiaalinen media ei ole kasvokkaistapaamisten korvike. Työelämässä sen ainutlaatuinen arvo on tavoittavuudessa ja verkostoissa: olemme kytköksissä tuhansiin ihmisiin, heidän tietoonsa ja osaamiseensa. Mutta ensin on tietoisesti tehtävä se valinta, että lakataan muurautumasta oman organisaation seinien sisään ja kuvittelemasta, ettei muuta osaamista tarvitakaan.

Ilmiö on tuttu takavuosien tutkimusprojekteista. Aina löytyi yrityksiä, jotka olivat havainneet mahdollisuuden kehittää työyhteisön viestintää tai luoda uutta yhdessä asiakkaiden kanssa sosiaalisen median tuella. Ja aina löytyi yrityksiä, joihin sosiaalinen media oli kuulemma ikään kuin tuloillaan ”lähiaikoina” – eikä niitä aikoja koskaan tullut.

Mitä ensin mainitut yritykset saivat? Eivät välttämättä miljoonia lisäeuroja. Sen sijaan ne saivat uskollisen yhteisön ja ainutlaatuisia oppeja, joista kasvoi niille uutta tietopääomaa. Strategian termein: ne kehittivät sekä senhetkisiä kyvykkyyksiään että valmiuttaan uudistua.

Ja sitten vielä yksi tutkimustulos. Dong & Wu muistuttavat, ettei bisnesarvo synny ideoiden keräämisestä asiakkailta, vaan niiden toteuttamisesta. Sosiaalisen median käyttäjät kyllä osaavat ideoida! Ei siis enää itsestäänselvyystutkimuksia, joissa milloin mikäkin somepalvelu nähdään ”ainutlaatuisena mahdollisuutena käydä dialogia”.

Jotta pääsemme ideoiden toteuttamisen asteelle, tarvitsemme ajattelutavan muutoksen ja yritysjohdon, joka arvostaa avoimia yhteisöjä ja on itse läsnä.

Minua ei tietojohtamisen tuntijana inspiroi sosiaalinen media jälleen yhtenä tuuttina, johon pumpataan yritysten markkinointimateriaalia, vaan yhteistyöalustana ja uuden tiedon luomisen kanavana. Online-verkostoilla on toki rajoitteensa, mutta pahin rajoite kaikista on sulkeutua kokonaan niiden ulkopuolelle.

Olennaista eivät ole yksittäiset palvelut, vaan isompi kuva: sosiaalinen media on erittäin otollinen tapa haastaa organisaatioihin juurtunutta ajattelua ja kehittää kykyä ketterämpään uudistumiseen.

Siksi ei kannata enää odotella, vaan ryhtyä toimeen. Kokemusta kertyy vain tekemällä.

Lue myös:

Jos minun pitäisi valita työurani taitekohdasta yksi haaste ylitse muiden, olisi se koulutusten tuotteistaminen ja ennen kaikkea niiden hyödyn osoittaminen.

Behold: tämä on se suuri pieni ero, joka erottaa perinteisen korkeakouluopettajan ja koulutusyrittäjän. Oma oppiminen ja poisoppiminen on edelleen meneillään.

Oppilaitoksissa on mahdollisuus juosta pidetyt täydennyskoulutukset ja kurssit läpi vaikka vuosikymmenen takaisella materiaalilla. Tapauksia on tullut vastaan useita. Oppimisen tueksi on määritelty osaamistavoitteet, joiden seurantaan ei ole juuri minkäänlaisia muita eväitä kuin ns. herran haltuun -periaate. Koulutuksen ”laadun” mittausta edustaa palautelomake, jossa osallistujat toteavat että ”ihan kiva”, ja antavat arvosanaksi 3. Merkityksettömyyden pyörä jatkaa ikuista kierrostaan.

P1050807

Tasainen aivokäyrä?

Ulla Vilkman kirjoittaa osuvasti koulutusten onnistumisesta ja sen arvioinnista. Vaikuttavuuden arvioinnissa kaksi ensimmäistä tasoa ovat kouluttajalähtöisiä: mikä fiilis, millainen vaikutelma? Opittiinko, ymmärrettiinkö se mitä käytiin läpi? Kolmannella tasolla käännetään jo huomio koulutuksen tilaajaan: muutokset yksilötasolla ajattelussa ja toiminnassa, soveltaminen omaan työhön? Eli vaikkapa siten, että sosiaalisen median koulutukseni ovat avanneet ihmisten silmät uusille mahdollisuuksille kehittyä työssään.

Mutta sitten se taso 4:

Neljännellä tasolla arvioidaan tuottavuuden kasvua, kustannusten alentumista, virheiden tai poissaolojen vähentymistä, vaikutuksia ilmapiiriin tai asiakastyytyväisyyteen. Arviointi mahdollistaa vaikutusten arvioimisen tulokseen sekä taustamuuttujien vaikutusten arvioimisen.

Auts.

Olen jo aiemmassa postauksessani aiheesta todennut kevyesti kärjistäen, että alani yritysprojektit harvemmin tuottavat yrityksille rahaa – pikemminkin ne kuluttavat sitä. Tähän tuhlaukseen olen osallistunut itsekin, valitettavasti. Tulos työyhteisölle oli erinomainen, mutta entä asiakkaalle? En ole uteluista huolimatta nähnyt konkretiaa juuri missään, oli kyse sitten tutkimuksesta tai koulutuksesta. Jos pyydän tuloksia, saan käsiini loppuraportin, jossa on 15 toimenpide-ehdotusta. Tai kuvan, joka on nimetty johtamisen viitekehykseksi.

Sen sijaan että jotain ”pitäisi” tehdä, mikä oikeasti muuttui? Mitä työnne seurauksena tehdään nyt paremmin?

Jari Parantainen menee tuttuun tyyliinsä askelta pidemmälle ja toteaa, että koulutuksen laatu ei kiinnosta ketään. Se mikä kiinnostaa, on hyöty.

Yrittäjänä myyt joka kerta alusta uudelleen mahdollisuuden kehittää omaa ja organisaation osaamista. Miten? Helpointa olisi Parantaisen oppien mukaisesti lyödä pöytään numerot. Koulutuksen jälkeen selviydytte tästä työvaiheesta neljä kertaa nopeammin!

Työvälineiden osalta konkretisointi on onneksi mahdollista. Käyttämällä yhteisöllistä teknologiaa järkevämmin ja läpinäkyvämmin voidaan säästää merkittävästi aikaa sähköpostilta ja puhelinpalavereilta. Tiesittekö muuten, että sähköpostin käsittelyyn kuluu johtajien työuralla keskimäärin 2-3 vuotta?

Mutta ihan kaikki ei ole niin yksinkertaista kuin yksinkertaistajat toivovat. Einsteinin kontolle kirjattu vanha viisaus muistuttaa ”not everything that can be counted counts, and not everything that counts can be counted”.

Tietojohtamisen ja inhimillisen pääoman sanansaattajat jos ketkä tuntevat tämän periaatteen. Esimerkiksi hyvillä yhteistyösuhteilla, luottamuksella ja maineella on väliä, vaikka niiden arvoa on erittäin vaikeaa osoittaa euroissa tai säästyneessä ajassa – varsinkaan etukäteen! Tällainen osaaminen on aina kontekstuaalista.

Toiseksi, tietoa on olemassa myös muihin tarkoituksiin kuin bisneksen pikavoittoihin. Koulutuksella ja oppimisella on aina myös laajempi sivistyksellinen tehtävänsä.

Ollaan siis perimmäisen arvoparadoksin äärellä. Minunkin olisi

  1. kyettävä myymään koulutusta tullakseni toimeen
  2. ja samaan aikaan oltava edistämättä vanhakantaista teollisajan managerialismia, joka keskittyy tuijottamaan pelkästään helposti mitattavia suoritteita ja tuottavuutta!

Ei toki kannata olettaa, että uuden ajan työn pitäisi olla yhtä yksinkertaista kuin aiempien vuosikymmenten mittaisten työurien samassa opinahjossa. Haasteita täytyykin löytyä: mitään arvokasta ei synny ilman ponnistelua. Ja kuten olen usein todennut, parhaat ratkaisut syntyvät yhdessä eikä yksin yrittämällä.

Toivottavasti näin löytyy myös uusia viisastenkiviä mittaamattoman mittaamiseen.