Arkisto kategorialle ‘Twitter’

Viestijät.fi -sivustolla Laura Vuorio-Kuokka kirjoittaa viestinnän monitulkintaisuudesta. Toisin kuin somekoulutukset joskus antavat ymmärtää, kyse ei ole pelkästään eri kanavien hallinnasta tai hymiöiden käytön treenaamisesta. Samoin kuin viestintä on vain yksi osa vuorovaikutustaitojen palettia, verkkoviestintä ilmiönä on paljon monisyisempi kuin taito laittaa itsensä peliin.

Se kuitenkin on selvää, että tarvitsemme parempia, vielä tunnistamattomia tapoja tunteiden välittämiseen ja ilmaisemiseen. Näitä tutkivat ja kehittävät muun muassa Helsingin yliopiston tutkijat. Vahva suositus!

On itse asiassa varsin hirtehistä, että Internet on pullollaan Albert Mehrabianin tunnetusta 55-38-7 -säännöstä ammentavia kirjoituksia ja pikaoppaita. Tämän nyrkkisäännön mukaan viestintämme rakentuu enemmän kehonkielen ja äänensävyjen kuin sanojen (7 %) varaan. Mehrabianin prosenttilukujen on kuitenkin todettu soveltuvan lähinnä tilanteisiin, joissa sanallinen ja sanaton ovat ristiriidassa. Raivoissaan puuskahdettu ”Lämmin kiitos avustasi” tai ”Rakastan sinua” ei ole kovin uskottavaa. Tällöin luotamme enemmän nonverbaaliseen viestintään kuin siihen, mitä puhuja sanoo. Siis puhuja.

Miksi ihmeessä twiittejä, blogikirjoituksia, Facebook-keskusteluja tai sähköpostiketjuja yleensäkään pitäisi katsoa tällaisten linssien läpi? Miksei rikkaita digitaalisia kulttuureja ja yhteisöjä tarkasteltaisi niiden omista lähtökohdista?

Voisin verhota kotitaloni seinät niillä nettiaiheisilla tutkimuksilla, jotka ovat sortuneet ensin mainittuun. Tutkimukset jakautuvat useisiin eri koulukuntiin, joita olen väitöskirjassanikin sivunnut. Yhteistä näille on kasvokkaisen vuorovaikutustilanteen käyttäminen mittatikkuna. Kyseistä tikkua heilutellaan hajautuneiden tiimien ja nettiyhteisöjen edessä, ja hullunkurisimmillaan esitetään johtopäätöksenä, ettei todellisia yhteisöjä voi verkossa muodostua lainkaan. Samaan aikaan ihmiset kokevat vahvaa yhteisöllisyyttä ja sitoutumista näihin ryhmiin.

Mehrabianin tutkimusten tahallinen tai tahaton väärinymmärtäminen näkyy siis selvästi netin tutkimusperinteessä. Seurauksena on ollut muun muassa se, että sanojen merkitystä aliarvioidaan. Nonverbaliikan rajoittuneisuus verkossa tuo toki kanssakäymiseen omat haasteensa, mutta sen implikaatiot eivät ole mustavalkoisia.

Tästä tuohtuneena ja Lauran kirjoituksen herättelemänä ryhdyin selvittämään, ovatko viestinnän tutkijat tunnistaneet verkossa luodun vaikutelman anatomian. Mistä osista se rakentuu?

Verkkoidentiteetin rakentamista toki käsitellään – impression management -tutkimuksella on pitkä historia ja siihen pohjautuu myös netin yksilövetoinen henkilöbrändi- ja imagopuhe. Tarjolla on myös erilaisia case-tutkimuksia ja simulaatioita vuorovaikutustilanteista.

Mutta se, miten saamamme vaikutelmat syntyvät? Ainakaan pikaisella luotauksella en onnistunut löytämään nykyaikaista ”Internet-Mehrabiania”, joka perustuisi erilaisten digitaalisten viestinnän kanavien käytön systemaattiseen analyysiin. Ottaisiko jokin viestinnän tutkimusryhmä haasteen vastaan?

Tiedolle on tarvetta. Meidän olisi helpompaa kohdistaa tekemisemme verkossa viisaammin, jos tietäisimme, mikä ratkaisee viestinnän tehon vastaanottavassa päässä.

P1050615

Rauhoittava maisema bloggauksen tehokeinona toimii vain, jos se liittyy edes jotenkin kirjoituksen aiheeseen.

Lisävalaistusta odotellessa käytän perustana selkäytimeen varastoitunutta hiljaista tietoa, tutkijana rakentunutta ymmärrystä ja henkilökohtaista some-maailman kokemusta. Jos live-lähetysten ja videoblogien tyyppiset vuorovaikutustilanteet jätetään tarkastelun ulkopuolelle, voisiko vaikutelma verkkoviestinnässä rakentua seuraavista elementeistä? Mitä lisäisit joukkoon?

  1. Mielikuva henkilöstä tai organisaatiosta, joka viestii.
  2. Sisältö. Se, mitä sanotaan ja missä.
  3. Tyyli, jolla viesti esitetään.
  4. Konteksti, jossa viesti otetaan vastaan.

 

Mielikuvat ovat äärimmäisen mielenkiintoinen elementti. Ne rakentuvat aiemmista kohtaamisista, toisinaan myös stereotyyppisistä oletuksista (”Ahaa, sanoja on professori, hän varmaankin on perehtynyt asiaan syvällisesti”, ”No niin, Katleena on kirjoittanut tämän, se liittyy takuulla jotenkin sukkahousuihin”).

Nimenomaan nämä vaikutelmat ovat verkossa tärkeitä. Meillä ei välttämättä ole mitään muuta tietoa toisesta osapuolesta kuin nimi ja profiilikuva. Tällöin myös luottamus toiseen osapuoleen on kollektiivista tai kategorista, ei suoraan henkilöityvää.

Ja mitä tulee varsinaiseen asiasisältöön, huomaa erityisesti tämä: aiemmat oletukset vaikuttavat tulkintaamme enemmän kuin se, mitä toinen osapuoli sanoo. Näemme viestissä sen, mitä haluamme siinä nähdä. Kuinka monta someraivokohtausta ja paskamyrskyä onkaan syntynyt juuri näin?

Vähimmälle huomiolle jäänyt mutta kaikkia muita painavampi tekijä on nähdäkseni tiedon konteksti. Sen poissaolo verkkoviestintäpuheesta kummastuttaa. Meille kerrotaan, miten kirjoittaa blogia tai miten jakaa yrityksen ilosanomaa Twitterissä, sen sijaan, että kääntäisimme huomion muihin ihmisiin. Keitä haluamme puhutella? Mitä he osaavat, tietävät ja arvostavat eniten? Entä millaisen mielialan vallitessa viestit luetaan, kiireessä, ahdistuneina vai levollisina?

Emme voi vaikuttaa vastaanottajiin siinä mielessä kuin perinteinen kontrolli- ja valta-ajattelu olettaa. Siksi manageeraus sopii äärimmäisen huonosti digitaaliseen viestintään. Voimme ainoastaan heittää verkkoja vesille (tietenkin tarkoin harkitsemiimme kohtiin) ja opetella nauttimaan epävarmuudesta. Netissä kaaoskin on mahdollisuus.

Ja monitulkintaisuudesta puheenollen. Kirjoitukseni otsikko antoi ymmärtää, että saattaisin vastata kysymykseen siitä, mistä vaikutelmat verkossa syntyvät. En kuitenkaan antanut vastauksia – oikeastaan päädyin vain esittämään lisää kysymyksiä ja mutuun perustuvia arvauksia. Ärsyttävää, vai mitä? 🙂


 

Lisää aiheesta:

Viime aikoina Twitterissä on useampaan otteeseen tiedusteltu, ketkä asiantuntijat ovat vakuuttaneet kanssatwiittaajat hyvällä tekemisellä ja sisällöllä.

Jouduin toteamaan, etteivät kaikki suosikkini mitenkään mahtu twiittiin. Yritän siis mahduttaa heitä mahdollisimman monta tähän bloggaukseen. Nyt kirjoittamishetkellä on perjantai, joten ehkäpä tämä sopii myös jättikokoiseksi Follow Friday -suositukseksi!

Tarkennan aluksi, että seuraan Twitterissä lähinnä työelämän, tietojohtamisen, tieteen ja tutkimuksen, yhteisöjen ja sosiaalisen median teemoihin painottuvaa sisältöä. Tässä joukossa on monia loistavia esimerkkejä asiantuntijoista, jotka ovat läsnä somessa omana itsenään ja osallistuvat keskusteluihin muiden kanssa – eivät ainoastaan tööttää jakoon linkkejä omiin julkaisuihinsa.

Ensin määritelmät. Asiantuntemus ei tarkoita minulle roolia, joka saadaan yliopistotutkintojen tai senhetkisen tittelin kautta, vaan ansaitaan aktiivisella tekemisellä, hyvillä vuorovaikutustaidoilla ja uteliaalla asenteella oppia jatkuvasti lisää. Kansakoulun käynyt Pihtiputaan mummokin voi siis olla some-asiantuntija, jos hän jakaa kiinnostavaa ja myös muuta yhteisöä hyödyttävää sisältöä ja on innostunut aihestaan, toisin kuin ne norsunluutorniin muumioituneet änkyrätietäjät, jotka eivät omassa erinomaisuudessaan kykene osallistumaan avoimeen keskusteluun lainkaan. Jakamisessakin pitää toki muistaa optimi, ei maksimi: hurjimmat kaikkialle rönsyilevät digi-intoilijat ja oman elämänsä avaamisen hypersomemaanikot olen suosiolla hiljentänyt Twitter-virrastani, tai vähitellen luopunut heidän seuraamisestaan. Sama pätee hyvin passiivisiin käyttäjiin.

”Kaikki” tietävät jo professori Alf Rehnin, joka on Suomessa edelleen omilla Twitter-luvuillaan. Mutta hyvää tiedeväkeä on paljon: professoreista nostaisin esiin Sari Pöyhösen, Markku Niemivirran ja Jukka Mähösen. He ovat erittäin aktiivisia ja ottavat kantaa muuhunkin kuin oman erikoisalan keskusteluun. Sama pätee myös hieman myöhemmin Twitter-aktivoituneeseen Pirjo Ståhleen, joka on ottanut uuden kanavan nopeasti haltuun. LKarppi taisi joskus todeta, että ennen kuin jaat yhtäkään tiedeuutista, tarkista ensin Markku Niemivirran Twitter-tililtä kestääkö tutkimuksen toteutus päivänvaloa. Allekirjoitan neuvon.

Tutkijoista olen käyttänyt koulutuksissakin esimerkkinä Anja Terkamo-Moisiota, joka vei väitösprojektinsa suorastaan some-esimerkillisesti läpi. Eikä kuolemaan liittyvän tutkimustiedon esillä pitäminen suinkaan kuollut väitöshetkeen, vaan jatkuu edelleen. Toinen klassikkoesimerkki on Tuomas Aivelo. Niin ikään tutkijataustainen Pauli Komonen ei välttämättä ole Twitterin aktiivisimpia, mutta silloin kun hän linkittää jotain, tiedossa on kerta toisensa jälkeen loistavaa tekstiä. Kiinnostavasta tiedesisällöstä erityispisteet myös Katri Saarikivelle ja Salla-M. Laaksoselle. Ja tietysti ovat vielä ”Tampereen tyypit”, joita on monta – esimerkkeinä Jari Jussila ja Jukka Huhtamäki. Tietojohtamiseen liittyvää hyvää somesettiä tuottaa Suomessa varsin pieni joukko tutkijoita, ja käytännössä lähes kaikki heistä pesivät Tampereella. Siellä on siis minunkin henkinen kotini, vaikka asun kaakossa.

Ammattiliittojen väkeä pidetään joskus vanhakantaisina, mutta sehän ei suinkaan päde ainakaan Akavan viestintäjohtaja Marjo Ollikaiseen, Ekonomiliiton Suvi Erikssoniin ja Professoriliiton/Tieteentekijöiden viestintäpäällikkö Kirsti Sintoseen, jotka pitävät näkyvästi esillä työelämän, koulutuksen ja tutkimuksen ongelmia ja ratkaisuja.

Somegurujen jo laajalti tunnetusta joukosta Marko Suomi on osoittanut ihailtavaa kahvakuulalla hankittua kestävyyttä ja kärsivällisyyttä erilaisten yleisöjen kanssa keskustellessaan. Olen myös Markolle kiitollisuudenvelassa, sillä totesihan hän syksyllä 2013 tulevansa cmadfi-tapahtumaan, jos olen siellä puhumassa 🙂 Tästä kokemuksesta avautui monta uutta porttia ja oma sometekemiseni ryöpsähti uusille luvuille. (Kyseessä on myös top3 -kohteliaisuus työurallani, edelle menee vain kaverini toteamus ’Sulla on kynä terävä ja joskus pääkin’).

Lauri Movall on siitä mainio tapaus ja somepoikkeus, että hän ei kerro miten asiat ovat, vaan kysyy, miten ne ovat muiden mielestä. Historian ja arkistomaailman puolella Kaisa Kyläkoski on pitkän linjan nettiaktiivi ja taitava kirjoittaja. Outi Lammi ruotii totutun terävästi tietotyön ja digimaailman ilmiöitä ilman höttökuorrutusta. Tiina Airaksinen on viestintä- ja tekstiguru, joka pienimuotoisessa twiittimiitissämme tutustutti minut korealaiseen ruokaan. Ilman Mekaselskaa taas en tietäisi, millaista on ammattijärjestäjien työ ja arki.

Ja lopuksi erityiskiitos vielä kaikille teille, jotka olette olleet Twitterissä hauskoja. Sillä loppujen lopuksi vain nauraminen on tärkeää, eikä oikeastaan sekään.


 

J.K. Lisätäänpä listalle 23. nimi osastolta ’herranjestas, miten saatoinkaan unohtaa’: Harto Pönkä, kaiken suomalaisen some-tietämyksen lähde numero 1.

Tänä viikonloppuna kerroin Tulevaisuuden tietoasiantuntija -koulutuksessa perusvinkkejä tietoammattilaisten somenäkyvyyteen. Havainnollistin myös sosiaalisen median verkostojen ja yhteisöjen toimintaperiaatteita. Näiden eroavaisuuksia avaa jo aiemmin SlideShareen lataamani esitysmateriaali. Päivän aikana keskustelimme työntekijälähettilyydestä.

Kuulen toistuvasti kollegoilta, asiakkailta ja yhteistyökumppaneilta, kuinka heidän työpaikoillaan periaatteessa kannustetaan viestimään sosiaalisessa mediassa ja jakamaan avoimemmin tietoa, mutta käytännössä tekeminen on hyvin pienen ydinjoukon harteilla.

Tämän ei sinänsä tarvitsisi olla ongelma: nettiyhteisötkin ovat olleet olemassa vuosikymmeniä, vaikka niihin tuottaa aktiivisesti uutta sisältöä vain 1-2 % koko jäsenistöstä.

Vika on lähinnä asenteissa ja niiden ilmapiiriä myrkyttävässä vaikutuksessa. Nettiyhteisöissä seurailijat ja lurkkaajat pääsääntöisesti ovat kiinnostuneita aktiivien aikaansaannoksista ja arvostavat jäsenyyttään yhteisössä. (Omassa tutkimuscasessamme he myös kokivat yhteisöllisyyden jopa vahvempana kuin sisällön tekijät.) Entä työyhteisöissä? Ei-aktiiviset somettajat eivät välttämättä omaa muuta kokemusta aiheesta kuin satunnaisen Facebookiin kirjautumisen, mutta silti he katsovat oikeudekseen tuomita koko touhun lievimmillään hyödyttömäksi ajanhukaksi ja pahimmillaan inhimillisen ja tasavertaisen kohtelun vaarantavaksi yhteiskunnan syöväksi, jossa röyhkeimmät ja äänekkäimmät pian hallitsevat koko maailmaa. Jos mahdollisuuksien sijaan nähdään vain ongelmia, en ihmettele sitä, että työpaikan nettiaktiivit äänestävät jaloillaan ja yhteisömanagerit uupuvat työssään.

heimo

Nettiheimo on uusi leirinuotio.

Tästä olen kirjoittanut ennenkin: kokemusta sosiaalisesta mediasta ja sen hyödyistä voi saada vain tekemällä. Kritiikitön ei pidä olla, mutta ei myöskään niellä purematta kaikkia kuulemiaan tai kuvittelemiaan uhkakuvia.

Niin kutsuttu työntekijälähettilyys on osa yhä useamman organisaation viestintää. Varsin nopeasti työpaikoilla on siirrytty sosiaalisen median täyskielloista tilanteeseen, jossa ”kaikkien” tai ainakin mahdollisimman monen halutaan käyttävän somea aktiivisesti ammatillisista asioista viestimiseen. Ja miten tähän kannustetaan? Tuskin sentään käskemällä tai pakottamalla, mutta kenties hartaasti toivomalla? Edellä kuvatussa asenneilmapiirissä sellainen ei todellakaan riitä. Aktiivit tekevät käskemättäkin, mutta ilman toimivia kannustimia vastarannankiisket eivät hievahdakaan.

Kannustaviakin esimerkkejä löytyi, mm. vanha tuttu Työterveyslaitos, cmadfi:ssakin esillä ollut Jyväskylän Energia, RAY, Haaga-Helia, Helsingin Energia…

On tarkennettava, etten hakenut kannustamisella sitä, että bloggauksista maksetaan rahaa tai aktiiviset twiittajat saavat enemmän palkkaa kuin hiljaisemmat viestijät. Aineeton palkitseminen on tietoammattilaisten työssä usein euroja tärkeämpää. Kokemuksesta tiedetään, että taitava some-verkostoissa luoviminen kumpuaa innostuksesta ja sisäisestä motivaatiosta.

Johtamisen kannalta olennaista on rakentaa polku sanoista tekoihin. Toimiihan organisaatiosi näin myös sosiaalisessa mediassa?

Huumori kuuluu jokaiseen päivään ja perjantaisin sitä on korostetun paljon liikkeellä. Marko Suomi twiittasi Redditin ’Try not to laugh during this video’ -koosteen ja Maria Rajakallio laittoi jakoon Somebingon. Alkuviikon cmadfi-chatissa Anne Rongas ja Johanna Janhonen muistuttivat yhteisömanagereita huumorin viljelyn tärkeydestä – ja vaikeudesta.

Huumori on kaiken sosiaalisen kanssakäymisen perusominaisuus, mutta ei silti mikään itsestäänselvyys. Se edellyttää mielikuvitusta, persoonaa, pelisilmää, tilannetajua, jaettuja merkityksiä ja taitavaa viestintää.

Työelämän ja johtamisen näkökulmasta huumori on kaukana tyhjänpäiväisestä leikittelystä: niin merkittävä on sen vaikutus yhteisöjen hyvinvointiin, hyvään johtajuuteen, luovuuteen, tuottavuuteen ja oppimiseen.

Twitteristä on vaivihkaa tullut minulle tärkein sosiaalisen median palvelu. Moni kysyy, miksi vietän siellä niin paljon aikaa ja mitä hyötyä siitä oikeasti on. Vastaus tulee kuin auto-replyllä apteekin hyllyltä: saan sen kautta nopeimmin ammattialani tuoreen tiedon, luon verkostoja, löydän vertaistukea ja uusia asiakkaita ja kumppaneita. Mutta näin sanomalla saatan tosiasiassa valehdella sekä kysyjälle että itselleni. Käyttö romahtaisi välittömästi puoleen, ellei hauskanpito ja verbaali-iloittelu (joka on päässyt jopa harrastukseksi cv:heni) olisi niin olennainen osa Twitterin kulttuuria.

Koska huumori on niitä inhimillisen elämän saarekkeita, joita on parempi elää todeksi kuin analysoida puhki, feedini Vuoden Parhaat puhukoot puolestaan. Ja koska meillä on tutkitusti taipumus verkostoitua samanhenkisten ihmisten kanssa, nämä saattavat naurattaa myös muit Hauskaa viikonloppua!

No hyvä on, lopuksi pakollinen kissa (ei -video).

Janhosen Johanna keksi yhdistää Twitter-chatin ja suomalaisten yhteisömanagereiden cmadfi -verkoston. Chattiin kokoonnutaan joka kuukauden neljäs maanantai. Sain kutsun ensimmäiseen chattiin, kiitos Johanna!

Toisena vieraana on Anne Rongas, jolle myös kiitos pitkän linjan someaktivismista ja pohjustuksesta tapahtumaan. Olen Annen ja Harton kanssa samoilla linjoilla siitä, että online-verkostoissa on vain harvoissa tapauksissa aitoa yhteisöllisyyttä. Jaettu intressi ei yksin riitä: yhteisöllä on aina myös yhteisöllinen tietonsa eli jaetut merkitykset ja käytännöt. Käsitteiden sekoittaminen on muodostunut jo cmadfi-porukan perinteeksi – näillä siis mennään ainakin arkikeskustelussa 🙂

Ensimmäisen chatin aiheeksi valikoitui yhteisöjen elinkaari. Idean Johanna sai vastikään yhteisömanageri master class -kurssilla pitämästäni esityksestä. Sitä varten palasin nettiajassa jo retroksi luettavaan graduuni vuodelta 2003. Kenties olin tuolloin vielä jennypreeceläisittäin teknologian ja teollisorganisaatioiden sokaisema. Olihan verkkodemokratiaa ja nuorten osallisuutta käsittelevä työ otsikoitu hirtehisesti ”virtuaaliyhteisön kehittämisprosessiksi”.

Myöhemmissä tutkimusuran vaiheissa tulin järkiini ja nykyään sanoisin communities just emerge, if they need to. Niitä ei synny pakottamalla. Yhteisömanagerin työ on tosiasiassa yhteisölle otollisten olosuhteiden luomista.

Perusidea yhteisöjen vaiheista on kestänyt hyvin aikaa. Se on näet peräisin 1300-luvulta. Ihmisten muodostamat yhteisöt ja heimot käyvät läpi tietyt perusvaiheet syntymästä seniliteettiin. Sivilisaatioiden paradoksi on siinä, että yhteishengessä – koheesiossa – on samaan aikaan tuhon siemen. Yhteisön pysyvyys ja muuttumattomuus altistaa sen voimakkaampien ryhmien hyökkäykselle. Näin syntyy jonkin uuden sivilisaation esiaste ja prosessi alkaa alusta.

  1. Esivaiheessa muodostuu pieni ydinryhmä esimerkiksi tietyn ideologian ympärille.
  2. Kasvuvaiheessa ryhmä luo koheesiota, kasvaa ja saa lisää valtaa.
  3. Kypsässä vaiheessa ryhmä toimii itsenäisesti ja käyttää valtaa.
  4. Hajaantumisvaiheessa ryhmä kuolee pois tai hajoaa useiksi pienemmiksi ryhmiksi.

Materiaalia kootessa tutustuin myös Kairam et al. tutkimukseen online-ryhmien kasvusta ja pysyvyydestä. Kiireisen sometouhottamisen ja pinnallisen tiedon maailmassa on hyvä huomioida, ettei kasvuvauhdilla tämän tutkimuksen mukaan näyttänyt olevan merkitystä yhteisön elinkelpoisuudelle. Ratkaisevaa oli jälleen kerran sosiaalinen verkosto ja sen rakenne. Siksi verkostoanalyysi on yhteisömanagerin työkalupakissa päällimmäisenä!

yhteison verkosto

Keskustelimme kurssilla erityisesti yhteisöjen loppuvaiheista, sillä ne ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Esimerkiksi Google Scholarissa yhteisön perustaminen tuottaa seitsenkertaisen määrän hakutuloksia verrattuna yhteisön sulkemiseen. Myös bisnesmaailmassa yhteisökeskustelu on keskittynyt elinkaaren alkupäähän: kuinka saadaan lisää kävijöitä, näyttöjä, latauksia, sivuilla vietettyä aikaa, viestinviejiä ja sanansaattajia, sekä tietenkin ylläpitäjäorganisaatiolle enemmän euroja? Jos yhteisön jäsen nähdään pelkästään maksavana asiakkaana eikä vertaisena, sen mukaisesti häntä myös kohdellaan. Eli rahastetaan ovella ja jätetään sitten oman onnensa nojaan.

Välineellisten tavoitteiden keskellä kokonaisvaltainen elinkaariajattelu ja sen tärkein osa – ihmiset – saattaa helposti unohtua. Suunnittele yhteisön saattohoito jo varhaisessa vaiheessa ja tunnista sen tarve. Tarvitaan rohkeutta tehdä päätös ja ajoittaa se oikein. Moni arkailee muutosta viimeiseen asti (ja siksi verkko on pullollaan zombie-”yhteisöjä”), mutta yhteisömanagerille se on osa arjen työtä. Hienovarainen tuho on taitolaji!

Yhteisön elinkaaren vaiheet löytyvät kootusti myös tekemältäni videolta:

Yhteisöjen elinkaari from Miia Kosonen on Vimeo.

Kaikissa elinkaaren vaiheissa tarvitaan taitavaa viestintää, ymmärrystä yhteisöjen dynamiikasta ja rohkeutta uudistaa. Kyse ei ole sen vähemmästä kuin tulevaisuuden tavasta organisoida työ. Se perustuu yhteyksien luomiseen, viestimiseen, osallistumiseen ja keskusteluun. Kun tarvitset tueksesi kokeneen tekijän, ota yhteyttä!

Mikä on tabutwiitti? Tietenkin viserrys, joka pitää sisällään jonkin kiusallisen havainnon. Tunnetusti asioista on keskusteltava sitä enemmän, mitä vaikeampia ne ovat – eikä tarkentava tutkimustieto aiheesta olisi sekään pahitteeksi. Tieto vähentää tuskaa ja rahan hukkaamista päämäärättömään kohkaamiseen. Silti tästä aiheesta puhutaan hämmästyttävän vähän:

Elämmekö somekuplassa, jossa sosiaalisesta mediasta on tullut itsetarkoitus? Onko sosiaalinen media jotain, jossa kaikkien on automaattisesti oltava omasta persoonasta ja toiminnan kontekstista riippumatta? Haemmeko me alan tutkijat ja konsultit tällä taivuttelulla bisnestä itsellemme vai asiakkaillemme?

Ja entä tabuista suurin: millaista todistusaineistoa meillä on esittää yhteydestä someaktiivisuuden ja menestyvimpien yritysten tuloksen välillä?

Kun keväällä valmistelimme projektia liittyen aineettoman pääoman johtamiseen ja yritysten suorituskykyyn, tämä kysymys pomppasi välittömästi esiin. Halusimme löytää mukaan taitavia sosiaalisen median maineenrakentajia malliksi muille yrityksille ja toimialoille. Ongelma oli vain siinä, etteivät ne olleet menestyneimpien yritysten listalla.

Sen sijaan kouluttaessani esimerkiksi oppilaitosten rehtoreita hyödyntämään sosiaalista mediaa olen voinut perustellusti sanoa, että on hyödyllistä tuntea se maailma, jossa heidän tärkeimmät asiakkaansa – lapset ja nuoret – tänä päivänä elävät. Johtajien nettiaktiivisuudessa on kyse mahdollisuuksien luomisesta, kuuntelusta ja keskustelusta. Juuri tätä Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri on ansiokkaasti tuonut esiin. Some on portti oppia uutta, luoda kytköksiä, kasvattaa sosiaalista pääomaa ja parantaa organisaation valmiuksia uudistua. Kaikkea arvoa kun ei voi mitata rahassa, tässä ja nyt.

Mutta ennen kuin päädymme umpimähkäisesti vakuuttelemaan, että johtajan someaktiivisuus on tämän hetken bisneksen ja tuloksen kannalta elämän ja kuoleman kysymys, olisiko väitteiden tueksi syytä löytää myös tutkittua faktaa?

Minulle tarjoutui tänä keväänä tilaisuus auttaa Tietoasiantuntijat -yhdistystä luomaan itselleen uusi yhteisöstrategia vapaaehtoispohjalta. Innostuin, sillä tässä kuviossa osui kaikki kohdalleen – yhdistyksen aihepiiristä eli tietojohtamisesta lyhyen tähtäimen tavoitteeseen, eli tehokkaampaan sosiaalisen median hyödyntämiseen.

Yhteisöstrategiasta muovautui FeverBeen tarjoaman mallin pohjalta kattava mutta huolella harkittu kokonaisuus. Konkreettisesti etenin käytäntöön luomalla yhdistykselle uuden Twitter-tilin. Aiemmin käytössä ollut tili oli suljettu, ja se oli kerännyt kuudessa vuodessa 27 seuraajaa(!). Tästä epäkohdasta oli siis helpointa aloittaa varsinainen muutostyö. Tietojohtamisen asiantuntijat eivät voi olla salatieteiden seura.

Ja näin uusi tili näki päivänvalon:

Ensimmäisen viikon aikana seuraajia on tullut jo liki kolminkertaisesti (72) suljettuun tiliin verrattuna. Kiitos siitä koko verkostolle! Kevään aikana aktivoimme myös Facebook– ja LinkedIn -ryhmiä. Samoin verkkosivut uudistuvat. Jatkosuunnitelmissa on painetun lehden rinnalle yhdistyksen blogi sekä verkkosivuja ketterämpi yhteisöllinen tapahtuma-arkisto.

Sosiaalisessa mediassa yhdistyksen tärkeimmät tavoitteet ovat ne vanhat tutut: edistää tiedon jakamista ja luoda edellytyksiä verkostoitumiselle, lisätä näkyvyyttä, ja houkutella mukaan uusia jäseniä. Parasta tässä työssä ovat likimain rajattomat mahdollisuudet luoda uutta!

Entäpä suurimmat haasteet? Ne eivät yllätä ainakaan ketään yhteisömanagereiden cmadfi -verkostossa vaikuttanutta.

  1. Sosiaalisen median aktiviteeteissa ei koskaan ole kyse ”vain” sosiaalisesta mediasta ja siellä viestimisestä, vaan yhteisön koko olemassaolosta ja sen tarkoituksesta. Siksi CM-strategiasta tulee helposti massiivinen käärmelipas, jonka kantta on kerran avattuaan vaikea sulkea. Paras ratkaisu on määritellä ns. iso kuva, johtaa siitä muutama yksinkertainen osatavoite ja miettiä millä keinoilla tavoitteeseen päästään.
  2. Some-työskentely tiiminä. Jos kuvitteellisella yhdistyksellä X on 1000 henkilöjäsentä, vanhan nyrkkisäännön mukaan on realistista, että sadasosa näistä – siis 10 jäsentä! – jakaa tietoa verkossa. Mutta sekään ei tapahdu muitta mutkitta. Ensin on voitettava mm. ajankäyttöön ja asenteisiin liittyvät haasteet. Tähän kannattaa satsata paukkuja, sillä yhden ihmisen kaitsema yhteisösome ei johda kuin uudenlaisiin tietosiiloihin ja puusilmäisyyteen.

Kuten tunnettua, yksin tällaista työtä ei todellakaan voi tehdä. Tietoasiantuntijoiden viestintää pyörittävät muun muassa Heli Eloranta ja Pia Adibe. Erityiskiitos Pialle taustatyöstä CM-strategian kanssa ja perehdyttämisestä yhdistyksen toimintaan! Unohtaa ei sovi myöskään #järjestösome -taustatietoa, jota Piritta Seppälä ansiokkaasti on jaellut Twitterissä.

cmad

Alat ja ammatit vaihtelevat, mutta yhteinen nimittäjä kaikille tietoasiantuntijoille on kiinnostus tietojohtamiseen ja tietotyön kehittämiseen. Suomella ei ole varaa hukata enää minuuttiakaan: pysyväishierarkioiden ja valmistavan teollisuuden aikaisten toimintamallien sijaan tarvitaan johtamista, jossa korostuu uuden tiedon luominen ja sen fasilitointi erilaisissa verkostoissa. Lappeenrannan ja Tampereen teknilliset yliopistot ovat kouluttaneet tietojohtamisen ammattilaisia jo hyvän aikaa, mutta muidenkin on vähitellen herättävä.

Miksi tieto on yhä tärkeämpi tuotannontekijä? Kuinka lisätä tiedon arvostusta ja ymmärrystä sen luonteesta? Miten tiedosta luodaan taloudellista arvoa? Kuinka aineetonta varallisuutta pitäisi johtaa? Näihin kysymyksiin vastaamisessa on avain myös Suomen kilpailukykyyn.

Jos em. teemat kiinnostavat sinuakin, hyppää mukaan jo tänään!

P.S.: yhteisömanagerointi yhdistyksessä ottaa vasta ensiaskeleitaan, mutta vahvistusta on toivottavasti luvassa pian, kun pääsen muiden Twitter-kamujen keralla Otavan Opiston järjestämälle Yhteisömanageri Master Class II -kurssille 🙂