Arkisto kategorialle ‘työ’

Helsingin Sanomien uutispäällikkö Jussi Pullinen ruoti kolumnissaan johtamista ja avoimuutta.

Näin Yle-kohun ja trumpismin keväänä ydinkysymys kuuluu: pitääkö ongelmatilanteissa vaieta ja riskeerata oma uskottavuutensa, vai kenties hankaloittaa työnantajan asemaa puhumalla avoimesti?

Pullinen muistuttaa, että tämän ajattelun taustalla on ajatus organisaatiosta pyramidina. Siinä ihminen on ensisijaisesti työntekijä, vasta sitten oma itsensä. Uudessa työssä suunta on päinvastainen. Organisaatiot ovat ”verkostoja, joiden välillä ihmiset hyppivät”. Käskemisen ja kieltämisen sijaan ruokitaan toivotunlaista kulttuuria ja mahdollistetaan se, että ihmiset saavuttavat yhteiset tavoitteet ja viestivät niistä työntekijälähettiläinä.

Kuten Janhosen Minna jo blogissaan tarkensi, avoimuuteen ja luottamukseen perustuvalla johtamisella saavutetaan tutkitusti parempia tuloksia ja hyvinvoivia ihmisiä. Avainsana on vuorovaikutus, jota voidaan pitää kenties tärkeimpänä työelämätaitonamme.

Symbioottisessa vallassa hallitsee vuorovaikutus, ei johtaja. Siinä omat ideat ja ajatukset tuodaan yhteiseen pöytään keskustelun kohteeksi.

Tässä kohtaa en voi olla miettimättä, miten organisaatiot ymmärtävät tämän ”yhteisen pöydän”. Onko se kirjaimellisesti pöytä johtoryhmän kokoushuoneessa, suljettujen ovien takana, josta päätökset tuodaan tietoon kun ehditään? Onko se kenties tasavertaista vuoropuhelua organisaation sisäisissä somekanavissa? Vai peräti avointa keskustelua ulospäin ilman jatkuvaa virheiden ja mokien pelkoa, tai niiden lakaisemista maton alle?

Ajattelun muutos tuntuu vievän aikaa ja kuten Pullinenkin huomauttaa, sillä on jo kiire. Edelleen minulta kysytään some-koulutuksissa jatkuvasti, miten tasapainotella instituution määrittämän työroolin ja henkilökohtaisen minän välillä. Osittain ymmärrän tämän huolen, jos kyseessä on viranhaltija, jonka tekemisiä sitoo suurempi kokoelma säädöksiä kuin mikään laki sallii.

Entäpä kun kysymyksen esittää vaikkapa itse hakemallaan rahoituksella työskentelevä tieteen/taiteen ammattilainen ja asiantuntija-keikkatyöläinen? Herätkää nyt viimeinkin, vapaat ihmiset! Ei ole olemassa mitään instituutiota, jota tulisi palvoa ja kumartaa pysyvämmän työpaikan toivossa. Ei ole mitään pysyviä työpaikkoja. Isälläs oli.

skeletons-1617539_640

He jäivät odottamaan vakipestiä. Kuva: Pixabay

Avoimuuteen ei kuole, umpioitumiseen kylläkin. Ole kaikissa kanavissa oma itsesi. Älä ryhdy työntekijälähettilääksi, joka kiintyy sieppaajaansa, sillä se on aina pois potentiaalista itsesi ylittämiseen. Hyvin todennäköisesti Sinua ei sytytä tähän kukoistukseen organisaatiosi tietojärjestelmäinfrastuktuuri, virkistyspäivät, henkilöstöedut ja uusi sähköinen palkkalaskelma, vaan ihmiset, heidän tietotaitonsa, inspiraationsa ja kannustuksensa. Siksi näihin verkostoihin sitoudutaan.

Johtamisen ongelmista saa ja pitää puhua. Minulla on tapana toisinaan ärhennellä havaitsemistani työelämän typeryyksistä somessa ja sen ulkopuolella. Ohessa takavuosilta pieni kokoelma suosikkiesimerkkejäni.

  • Organisaatiossa oli töissä johtaja, joka nähdessään sähköpostissa liitetiedoston pyysi sihteeriä tulostamaan sen hänen työpöydälleen.
  • Organisaatio otti vuoden alusta lukien käyttöön uuden järjestelmän, joka vaikutti useiden henkilöstöryhmien jokapäiväiseen työhön. Tieto järjestelmän käyttöönotosta tuli esimiehille ja muulle henkilöstölle vuoden viimeisenä työpäivänä klo 15 jälkeen lähetetyssä sähköpostissa.
  • Organisaation entinen työntekijä kertoi verkossa julkaisemassaan kirjoituksessa, millaisissa olosuhteissa oli joutunut lopettamaan työnsä. Sen sijaan että avoimuutta ja rohkeutta korostavan organisaation johto olisi tullut mukaan keskusteluun ja kumonnut mahdolliset asiavirheet, se kielsi välikäden kautta henkilöä jakamasta kyseistä kirjoitusta eteenpäin.

 

Mitä omista valinnoistani on seurannut? Ne eivät suinkaan ole vieneet mainettani työntekijänä, koska tietojohtamisen osaamista tarvitaan. Käytännössä olen asiantuntijana paljon vahvemmalla pohjalla kuin silloin, kun istuin rusetti päässä työpöydän ääressä ja julkaisin tieteellisissä journaleissa sen mitä toivottiin. Syy on yksinkertainen – ärhentelyn vastapainoksi myös onnistumiset ja hyvät oivallukset pääsevät kauttani jakoon ja saavat tarvitsemaansa näkyvyyttä.

Minna kysyykin bloggauksessaan, mitä tehdä johtajalle, jolle avoimuus ja muiden kuunteleminen on vierasta. Yhtälö on vaikea: dialogia oppii vain käymällä dialogia. Kokeilujen ja rohkaisemisen merkitystä ei siksi voi liikaa korostaa.

Avoimuus merkitsee tasapuolista kattausta rakentavaa kritiikkiä, kehuja ja positiivista palautetta yhteisösi tekemisestä. Suosittelen sitä kaikille johtajista asiantuntijoihin ja pienyrittäjistä taivaanrannan maalareihin.

 

Sosiaalisessa mediassa ja lehdistössä on ollut näkyvästi esillä maailmalta lähtenyt #sevenfirstjobs -haaste, jossa ihmiset listaavat seitsemän ensimmäistä työpaikkaansa.

Ei, kyse ei ole pelkästään someajanvietteestä tai julkkisten tirkistelystä, vaan avartavasta ikkunasta työn muutokseen. Tätä aihetta olen aiemminkin sivunnut – Työterveyslaitoksen ja Katleenan postausten innoittamana.

Työn luonne on nopeasti muuttunut agraarivaiheesta teollistuotantoetapin kautta yhä abstraktimmaksi ja vaikeammin hahmotettavaksi palveluksi. Kuten kirjoituksessa totean, minulta on taustani vuoksi jäänyt keskimmäinen vaihe kokematta. Kotonamme ei eroteltu elämää ja työtä, vaan maatalon työt olivat osa kaikkea elämää. Vesi kannettiin kaivosta silloin kun se oli loppu, ei sen mukaan mitä kello on.

Samoin on oma laitani koulutettuna tietotyöläisenä. En osaa ”mennä” töihin ja ”lähteä” töistä, ikään kuin aivot pitäisi jälkimmäisessä kytkeä pois päältä ja lakata pohtimasta ratkaisuja ongelmiin, saati että työ olisi jokin liukuhihnaorjuuden kaltainen inhottava pakko ja se varsinainen elämä alkaa vasta ”kesälomalla” tai eläkkeellä. Aktiivinen toimiminen on itsessään palkitsevaa. Hyvä itsensäjohtaja tietää myös, että kaikessa merkityksellisessä tekemisessä ja inhimillisessä tuottavuudessa on kyse tekemisen ja levon sopivasta suhteesta.

Ensimmäinen ajatukseni oli, etten voi osallistua haasteeseen, koska minulla ei ole vielä ollut seitsemää eri työpaikkaa. Siis sellaista Ihan Oikeaa Virallista Työtä, josta on laadittu työsopimus ja josta maksetaan palkkaa. Mutta…

Kerrataanpa sittenkin:

  1. Kahdeksanvuotiaana perustin oman lehden, Pikasanomat. Tai itse asiassa se oli jo kolmas tai neljäs lehteni, jota edelsi muun muassa kuusivuotiaana kyhäämäni kaksi numeroa Milla-uutisia. Pari vuotta myöhemmin lehteä alettiin kopioida ja postittaa sukulaisille, jotka vuosittain maksoivat lehden tilausmaksun. Taustalla toiminut mielikuvitusosakeyhtiö julkaisi kymmenen vuoden aikana 82 numeroa ja lehti on yhä olemassa – lähisuvun omana Facebook-ryhmänä.
  2. Kahdeksanvuotiaana aloin kääriä sukulaismiehelle sätkiä 20 pennin kappalehintaan.
  3. Kymmenvuotiaana autoin koulun lomakausina siskoa vauva-arjen keskellä pientä viikkorahaa vastaan.
  4. 15-vuotiaasta eteenpäin otin vastatakseni toisen siskon kodin viikkosiivoukset, niin ikään lomakausina.
  5. Lukioikäisenä keräsin aamuvarhaisella pulloja, joita ikätoverini olivat parhaansa mukaan tyhjentäneet. Parhaana kesänä ostin pullorahoilla yli 500 markan hintaiset Reebokin juoksukengät, joista olisin muuten voinut vain haaveilla.
  6. Opiskeluvuosina siivosin osa-aikaisena marketteja ja kerrostaloja. Se on vieläkin palkitsevimpia töitä mitä olen tehnyt.
  7. Sen jälkeen laskin yhtenä kesänä rahatilityksiä, toisena väkersin nettisivuja ja kolmantena hääräsin metsäteollisuusyrityksen tietopalvelussa, kunnes päädyin tutkijan ja kouluttajan polulle.

 

Ja mitä tästä haasteesta opin? Ainakin sen, etten jatkossa aio enää väittää olevani ihan pihalla yrittäjyydestä.

Lueskelin viikonloppuna Henkka Hyppösen Nautitaan raakana -kirjaa, jonka teemana on tietoinen läsnäolo. Viimemainitun jätän jokaisen itsensä oivallettavaksi, mutta lyhyt tarina kirjan sivulla 152 innoitti tämän bloggauksen.

Mathew B. Crawford on yksi niistä ihmisistä, jotka ovat saaneet tarpeekseen epämääräisestä, abstraktista työstä ja elämäntavasta. Crawford sai vuonna 2001 Chicagon yliopistosta tohtorinarvon ja otti vastaan uuden työn washingtonilaisen ajatushautomon johtajana. [..] Crawford oli aina väsynyt, eikä hän missään vaiheessa oikein ymmärtänyt, miksi hänelle ylipäätään maksettiin palkkaa. Työpäivän aikana ei syntynyt mitään aidosti hyödyllistä, ei tuotteita eikä palveluita. Hyödytön työ lannisti.

Oliko ongelma työssä, tekijässä vai ajatushautomon epämääräisyydessä? Todennäköisesti siinä, että Crawford ei ollut kutsumustaan vastaavissa tehtävissä. Moni tiedeihminen jakanee hänen kokemuksensa. Tutkimuksen sykli on tunnetusti hidas. Se kuuluu tieteen luonteeseen. Jos työtä tehtäisiin kelloa vastaan, kyse ei olisi tieteestä, vaan selvitystyöstä.

Tuskin kenenkään yrittäjän pokka ja pankkitili kestäisi vuosikymmenten epävarmuutta. Huipputiedemiehet ja -naiset ovat valmiita tähän, vaikka se usein vaatiikin uhrauksia, myös muussa kuin rahassa. Eikä tarvitse olla edes käynyt lähelläkään tieteen huippua tunnistaakseen epävarmuuden ja epäilykset. Jo muutama vuosi kotimaisessa yliopistossa riittää: ”Mitä h**tiä minä oikein teen täällä? Mitä merkitystä tälläkään paperilla on kenellekään?

Tarina jatkuu.

Viiden kuukauden jälkeen Crawford otti lopputilin ja perusti vanhoihin moottoripyöriin erikoistuneen korjaamon. Paitsi että Mathew kokee tekevänsä nykyään jotain konkreettista, hän kokee sen myös älyllisesti kiehtovammaksi kuin entisen työnsä. [..] Työkalut katoavat yleissivistyksestämme emmekä ymmärrä, miten asiat toimivat. [..] Crawford pitää vaikkapa erilaisia pienviljelmiä ja kutomisbuumia vastavetona tälle kehitykselle. Kun tietotyöläisen työtä on niin vaikea arvioida, etsimme tekemistä jota voi.

Kuinka ollakaan, heti seuraavan päivän HS.fi läväytti silmille uuden Luokattomat Otsikot top 3 -kandidaatin tapauksen tohtorista, joka ryhtyi tekemään työkseen makkaraa. Tunnen hämmentävän paljon tohtoreita, jotka juoksevat maratoneja, soittavat jotain instrumenttia tai tekevät molempia. (Lukeudun heihin itsekin, tosin kuljen kävellen, mutta sekin riittää vuositasolla matkaan Suomen päästä päähän.) Aivotyö vaatii aina vastapainonsa. Näkökulmasta riippuen kyse on joko endorfiinikoukusta, pakotiestä tai iloa tuottavasta tekemisestä.

Toiminnan tarve on meissä sisäänrakennettuna. Tätä ei pidä käsittää mustavalkoisesti: ihminen on kokonaisuus, joka tarvitsee niin henkistä ravintoa kuin fyysistä aktiivisuutta. Valitettavasti vain työelämämme on yhä rakennettu yhden sallitun ammatin sen sijaan, että ihminen voisi toteuttaa omaa luontoaan ja kutsumustaan monella rintamalla yhtä aikaa. Unelmani olisi koordinoida työelämän someverkostoja ja pitää puutarhaa kutakuinkin fifty-sixty. Huomaattehan yhtäläisyydet?

Ja nyt pääsen vihdoin varsinaiseen pointtiin. Meidän kannattaisi oppia suvaitsemaan, hyväksymään ja toivomaan, että korkeakoulutetut tekevät työurallaan rohkeita suunnanmuutoksia. Samalla voisimme lopettaa neliraajajarrutuksen, jonka pahimpia aikaansaajia ovat usein koulutetut itse. Moni ei suostu hievahtamaan mihinkään, jos tarjolla ei ole professorin tehtäviä arvostetussa yliopistossa.

Todellisuudessa muutokset voivat olla juuri niin jyrkkiä kuin ylläkuvatuissa tapauksissa. Vai ovatko sittenkään? Jos intohimoisesta harrastuksesta tulee myös ammatti, muuttuuko mikään kovin radikaalisti? Tai jos yrittäjä soveltaa arjen työssään sitä tietoperustaa, joka hänelle mikroskoopin läpi katsoessaan aukeni, miksei hän hyödyntäisi sitä? Ainahan työelämän kokeneet kehäketut, monitaiturit ja eri alojen yrittäjät ovat vanhoilla päivillään lukeneet tohtoreiksi, joten miksi ihmeessä suunta ei saisi olla myös toisinpäin? Miten yleensäkään voisi tietää, ettei tiedejulkaisujen suoltaminen ollutkaan se oma kutsumus, ellei sitä ensin kokeile?

Jokaiselle tohtorille on oppimisprosessin aikana kertynyt hyödyllisiä valmiuksia takataskuun. Huomatkaa olennainen: valmiuksia. Ei tutkintopapereita, hattuja ja miekkoja. Edes tutkimusaihe ei ole se ratkaiseva tekijä. Tohtoreita kun on laidasta laitaan – osa vihaa väitöskirjansa otsikkoakin, osa on kiteyttänyt siihen intohimonsa ja kutsumuksensa, jota haluaa toteuttaa arjessa (lukeudun jälkimmäisiin).

KONEen Matti Alahuhta tiivistää olennaisen Johtajuus – kirkas suunta ja ihmisten voima -kirjassaan (2015, s. 14) oikein mainiosti.

Ymmärsin, kuinka tärkeää on oikea ajoitus, kuinka paljon edelläkävijäasiakkailta voi oppia ja että murroskohdat ovat aina mahdollisuus. Näistä opeista on ollut ratkaisevan paljon hyötyä myöhemmällä työurallani. Sain nämä opit nimenomaan väitöskirjantekoprosessista. Sillä ei ole väliä, onko tohtori vai ei, mutta väitöskirjan teossa uuden tiedon luominen on upeaa. Se on sekä vaativaa että kasvattavaa.

Hankitut valmiudet vain odottavat tulevansa sovelletuiksi – ilman ennakkoluuloja ja pelkoa esimerkiksi oman aseman menettämisestä. Suomalaistenkin on jo korkea aika ymmärtää, ettei ole olemassa mitään arkkityyppisiä kouluja käyneitä herroja, vaan pikemminkin akateeminen proletariaatti. On myös päivänselvää, ettei perinteisessä tiedemaailmassa ole paikkaa kaikille valmistuville tohtoreille. Siksi meidän tulee itse rakentaa uusia polkuja. Ne voivat olla esimerkiksi yhteisiä yrityksiä ja yksityisiä tutkimuslaitoksia.

Jos henkilökohtainen harppaus uuteen tuntuu liian suurelta,  Tohtoriverkosto on tukena 24/7. Meitä on verkostossa moneksi, mutta itse edustan sitä ajattelua, ettei ole lainkaan suolesta tohtorin ryhtyä tekemään makkaroita. Tai makkaramestarina ryhtyä tekemään jatko-opintoja.

Tee sitä, mikä innostaa eteenpäin ja tee se hyvällä omatunnolla.

Torstaina 8.10. vietetään jälleen kansallista etätyöpäivää. Teemapäivän järjestäjät ovat myös aiheellisesti muistuttaneet suomalaisia siitä, ettei kyse ole mistään kerran vuodessa vietettävästä juhlahetkestä vaan tavoitteesta uudistaa työelämää ja tehdä töitä viisaammin. Hyviä niksejä löytyy muun muassa Twitteristä tunnisteella #fiksumpityö.

Tarve viisaammalle työlle on ilmeinen. Jokainen ns. tietotyötä päivänkään tehnyt tietää, etteivät parhaat ideat synny ruutua väkisin tuijottamalla, vaan kahvitauolla, kauppareissulla tai metsäpolulla. Silti 2010-luvun Suomessa keskustellaan vakavissaan työaikojen pidennyksistä ja tuottavuuslisäyksistä ikään kuin olisimme kaikki töissä kokoonpanolinjastolla. Todellisuudessa digitaalisen ajan työn tuottavuus saattaa nousta päinvastaisella reseptillä eli työaikoja lyhentämällä. Käytän ilmaisua ’saattaa’, koska luotettavaa tutkimustietoa tarvitaan rutkasti lisää.

P1070599

Todellisen tuottavuuden pyhättö.

Meille tiedon, osaamisen ja inhimillisen pääoman paremmasta johtamisesta kiinnostuneille etätyöpäivän kaltaiset teemapäivät ovat kuin ovatkin jokavuotisia juhlahetkiä: ne luovat tunnelin päähän pientä valoa siitä, että ymmärrys työn sisällön muuttumisesta saattaa saavuttaa päättäjät jo tällä vuosisadalla – kenties jopa ennen robotisaation valta-aaltoa.

Kansallisen etätyöpäivän sivuilta bongasin osuvan kirjoituksen Vapauta työ tekijöilleen. Saman teeman parissa liikuttiin myös Onsightin blogissa.

Moni organisaatio on vielä väärällä vuosisadalla kyttäilykulttuurinsa kanssa, huomauttaa Kirsi Piha. Jos tuotettujen Powerpointien määrä ei sovellu mittariksi, ainahan voidaan kehittää tietotyöläisen vanteita, jotka kiristävät päätä ja mittaavat samalla aivojen aktiivisuutta. Työhuoneesta pääsee ulos vasta kun mittarissa on 7,5 tuntia ajattelua miinus lounastauko.

Edelleen työtä valvotaan. Etätyö on vielä kummajainen, johon joskus saa, toisinaan ei saa ”lupaa”. Koska kuinka sitä voidaan valvoa? Kuinka päässä tapahtuvaa työtä sitten voisi valvoa vaikka istuisi vieressä katsomassa? Palaverien määrällä? Powerpoint-slidekertymällä?

Jussi Roine tiivistää olennaisen yhteen lauseeseen:

Olen jatkuvasti hämmästynyt, miten jäätävän paljon yksi osaava ammattilainen saa tehtyä kuukaudessa, kun työtä ei keskeytetä jatkuvasti ja asiantuntija saa itse järjestellä päivänsä itse.

Yhdistävä nimittäjä näille pohdinnoille on luottamus. Hyvä niin! Tästä tulin viime syksynä kirjoittaneeksi ja kokosin samalla myös pienimuotoisen esityksen siitä, mitä luottamuksella hajautuneen työn yhteydessä oikeastaan tarkoitetaan. Korostin sitä, että luottamus tarvitsee ympärilleen tekoja. Käsitteenä se näyttäytyy kovin monen johtajan juhlapuheissa, mutta kuorrutetun pinnan alta saattaa löytää työkulttuurin, jossa suoritteet kirjataan järjestelmiin vartin tarkkuudella. Tuloksellisuuden ja merkityksellisyyden sijaan tuottavuutta mitataan läsnäololla työhuoneissa.

Meillä ihmisillä – ja muodostamillamme organisaatioilla – on sisäänrakennettu taipumus tuottaa lisää sitä, minkä parissa eniten askaroimme tai mitä ajattelemme. Sitä saat mitä mittaat. Tästä syystä tiukkaa kontrollia harjoittava organisaatio saa todennäköisemmin henkilöstöä, joka ei kykene lainkaan toimimaan ilman tiukkaa kontrollia. Voidaan puhua itseään ruokkivasta noidankehästä. Jos johtajana kohtelet ihmisiä niin kuin laiskoja ja vastuuttomia idiootteja, olet mukana tekemässä heistä laiskoja ja vastuuttomia idiootteja. Tämä lienee juuri se ihmisryhmä, joka tutkimuksissa ja selvityksissä vihaa työtään ja käy siellä lähinnä päästäkseen lomalle.

Entä mitä organisaatio saa ruokkimalla joustavaa ja itseohjautuvaa työkulttuuria? Tietenkin luonnostaan vastuuta ottavia ja yllättävissäkin tilanteissa toimintakykyisiä ammattilaisia. Hehän ovat saaneet kaiken aikaa harjoitella esimerkiksi oman työnsä organisoimista ja yhteisöllistä ongelmanratkaisua.

Kun aikoinaan haastattelimme erinomaisesti menestyvän suomalaisyrityksen T&K -henkilöstöä, nämä teemat nousivat välittömästi esiin. Kehittäjät olivat kiitollisia siitä, että heihin luotettiin esimiesten taholta ja tiimit saivat järjestää työnsä kuten parhaiten taisivat.

Luottamus ihmisiin luo lisää luottamusta. Kontrolli toimii päinvastoin.

Toki on muistettava, ettei joustava työkulttuuri ole mikään itsetarkoitus. Jos yhteisen tekemisen suunta on epäselvä, vapaus kääntyy helposti itseään vastaan. Se voi muuttua päämäärättömäksi harhailuksi. Jokaisen on hahmotettava paikkansa kokonaisuudessa ja ymmärrettävä, mitä tavoitteeseen pääseminen vaatii. Tavoitteeksi ei riitä citius, altius, fortius tai jätevedellä kulkevan auton keksiminen mielellään seuraavan kvartaalin aikana.

Joustava ja fiksumpi työ tarvitsee siis ympärilleen hyvää johtamista – ja hyvä johtaja uskaltaa antaa myös vapautta.

Aloitin viikko sitten uusissa TKI-asiantuntijan tehtävissä Mikkelin ammattikorkeakoulussa. Moni tuttu on jo ehtinyt tiedustella, mitä työ pitää sisällään.

Toimimme siis hankkeessa, jossa kaupunkiin luodaan digitaalisen tiedonhallinnan tutkimuskeskus yhteistyössä Helsingin yliopiston ja Kansalliskirjaston kanssa. Mitä keskus tekee? Tutkimusalueita on kaksi: datasta tiedoksi ja tieto käyttöön, ja digitaalisen säilyttämisen menetelmät ja välineet. Sähköinen arkistointi ja digipalvelut ovat vanhastaan Mamk:n erikoisosaamista, joka on tarkoitus vakiinnuttaa tutkimuskeskuksen muotoon. Digitaalisuuden voi lyhykäisyydessään määritellä seuraavasti.

Prosessi, jossa tietoa kerätään, tietoa yhdistellään, tietoa jalostetaan ja tietoa välitetään tai lähetetään kohteesta toiseen.


Voin kuulla mielessäni someryhmistä tuttujen digivisionäärien tuhahtelua: arkistojen digitointia? Julkisia palveluita, missä trendikkäät kasvuyritykset? Mikä ihmeen tiedonhallintasuunnitelma? Kyllä, minunkin mielikuvani arkistoinnista ovat aiemmin perustuneet stereotypioihin ja puhtaaseen tietämättömyyteen. Osasyynsä on myös sillä, että arkistoammattilaiset eivät ole olleet se aktiivisin tietotyöläisten ryhmä kertomaan omasta työstään vaikkapa sosiaalisessa mediassa. Tähän joukkoa on herätellyt mm. informaatiotutkimuksen yliopistotutkija Pekka Henttonen ja samaa viestiä pyrin itsekin viemään eteenpäin. (Kun kerroin erikoisosaamisestani sosiaalisen median ammattikäytössä, minut otettiin työpaikalla vielä sydämellisemmin vastaan 🙂 )

Erilaiset muistiorganisaatiot kuten arkistot, kirjastot ja museot varmistavat omalla työllään sen, että kerran dokumentoitu tieto säilyy ja on niin tutkijoiden kuin muiden sitä tarvitsevien saatavilla. Avoimuus ja hyödynnettävyys on tieteen ja tutkimuksen ydintä. Liiketoiminnan näkökulmasta arkistointi on olennainen tapa suojata tietoa ja turvata selusta vaikkapa patenttiriitatapauksissa. Lisäksi datan avoimuus ja saatavuus tukee uudenlaisten palvelukonseptien kehittämistä pieniä mikroyrityksiä myöten.

Metatieto, standardit tai luokitukset eivät nekään ole ihmisten kiusaksi keksittyjä, vaan kulttuurille uuden luomisen, menneen muistamisen ja hahmottamisen välineitä (Bowker & Star, 1999). Kyse ei ole pelkästään palvelujen sujuvoittamisesta ja uusista bisnesmahdollisuuksista tietoa luovasti yhdistelemällä, vaan myös kansallisesta muistista ja laajemmin koko sivistyksen perustasta. Koen siis päässeeni tekemään varsin arvokasta työtä!

Digitaalisen pitkäaikaissäilyttämisen problematiikka avautuu maallikollekin helpolla ajatusharjoituksella. Kun viimeksi vierailit museossa, kuinka vanhoja kirjallisia dokumentteja sieltä löytyi? Kenties 1700-luvulta peräisin oleva Raamattu, suurten nälkävuosien jälkeistä kirjeenvaihtoa ja koko joukko sadan vuoden takaisia valokuvia? Omat ja työpaikkasi tärkeät dokumentit taas ovat kovalevyllä, rompuilla ja muistitikuilla. Tai pilvipalvelussa, joka ei ole systemaattista arkistoa nähnytkään. Varmaa on, etteivät käyttämäsi levyt ja tikut ole 300 vuoden päästä esillä museossa muutoin kuin korkeintaan muistoesineinä – sisältöä niiltä on turha etsiä.

Paperiformaatilla on joitakin ylivertaisia ominaisuuksia (tähän tosiasiaan monet media-alan vaikuttajatahot ovat tunnetusti takertuneet kuin hukkuva järviheinään), mutta sen minkä säilyvyydessä voittaa, häviää muun muassa siirrettävyydessä ja tiedon hyödynnettävyydessä.

Siinä missä markkinoinnin menestystarinat ovat digitaalisuuskehityksen kasvot, on tiedonhallinta ja toimiva datan pitkäaikaissäilytys sen selkäranka: jotain jota voi olla vaikea nähdä, mutta ilman sitä kaikki romahtaa.

Taloon on helpompi lisätä kerroksia, jos peruskivi on vaivauduttu tekemään kunnolla. Ja perustassakin riittää Suomessa vielä työtä, etenkin sähköisten asiointipalvelujen kehittämisessä. Tämä taas ei ole mahdollista ilman laadukasta tiedonhallintaa. Kehitystyötä ovat pirstoneet niin hajanainen lainsäädäntö kuin julkishallinnon toimijoiden toisistaan irralliset saarekkeet. Teknologia itsessään ei ratkaise kokonaisuuden johtamisen ongelmia – se voi päinvastoin jopa pahentaa niitä pirstomalla kenttää lisää.

Palveluarkkitehtuurin virtaviivaistaminen tulee tehdä ensin tiedonhallinnan lainsäädäntöä kehittämällä ja toimintamalleja uudistamalla. Vasta tämän kehitystyön seurauksena Suomella on edellytykset saada tuloksekkaasti käyttöön tehokasta tiedonhallintaa tukevia teknologisia ratkaisuja. (Voutilainen, Tomi: Julkisen hallinnon pirstaloituneisuus tiedonhallinnan ongelmana. Jääskeläinen, Anssi (toim.) Digitaalisuus tässä ja nyt, Mikkelin ammattikorkeakoulun julkaisusarja D, 36, 2014, ss. 9-16)


Merkittävää keskuksen ja yhteistyökumppanien työstä tekee myös datan määrän räjähdysmäinen kasvu. Big data on ei-strukturoitua ja sen käsittelyyn tarvitaan oppivia, älykkäitä koneita ja laitteita – ihmisaivoille kognitiivinen kuorma on liian suuri. Tähän liittyen kehitetään koneoppimisen ja tekstintunnistuksen menetelmiä.

Entä mitä oma työni on käytännössä? Tietotarpeiden kartoitusta, tiedon arvonmääritystä, edellä jo mainittua olennaisen tiedon tunnistamista(!) digitaalisen viestinnän sisällöistä, koulutustarjonnan kehittämistä, yhteistyötä ja kumppanisuhteita, tapahtumien järjestämistä, opinnäytetöiden ohjausta, uusia hankeaihioita ja keskuksen toiminnan näkyväksi tekemistä. Tavataan siis turuilla, toreilla ja somessa!

Olen kauan aikaa odottanut hyviä uutisia ja elokuun lopussa niitä tulikin useita. Tällä viikolla aloitan uudet T&K -haasteet Mikkelin ammattikorkeakoulussa alanani tiedonhallinta. IT-maailmaan ja avoimeen tietoon jo kauan sitten hurahtaneelle tietojohtamisen jyyrälle tämä on kuin kotiinpaluu 12 vuoden harharetkeltä! Samalla työlleni avautuu selkeä suunta. Menneiden puolentoista vuoden sekametelisoppa á la työnhaku, projektisuunnitelmat, koulutuskeikat, yrittäjyysstartit, markkinointi potentiaalisille asiakkaille, taloremontti, yhteisömanageriopinnot ja vapaaehtoishommat on muistuttanut huitomista sinne tänne, eikä silloin välttämättä osu mihinkään kunnolla.

P1080618

Ajattelin tiivistää työttömänä kokemani blogikirjoitukseksi, mutta nyt tuntuu siltä, että pääni on tyhjä. Tässä kaikki mitä osaan sanoa.

  1. Valitse itsellesi maali ja tähtää siihen. Tarkenna, mitä haluat, ja millaisissa tehtävissä ja olosuhteissa osaamisesi todennäköisesti pääsee kukoistamaan. En usko satojen hakemusten lähettelyyn, eikä tunnu uskovan moni rekrytoijakaan. Se toimi: lähetin keskimäärin 3-4 hakemusta kuukaudessa, pääsin peräti 10 kertaa haastatteluun, ja kymmenes tuotti tulosta.
  2. Hyväksy se, että muutos vie aikaa. Jos vaihdat yrittäjäksi, siihen tuskin kasvetaan yhdessä yössä, saati että uutta työpaikkaa hakevalle olisi joka hetki tarjolla oman erikoisalan tehtäviä. Aika ei ole pirstaleisen pätkätyöelämän trendaavin hot topic, mutta välttämätön sellainen.
  3. Silloin kun asiat kaatuvat niskaan, uskalla hakea apua heti. Vaikein koettelemus oli viime kevättalvi, pitäen sisällään lähisuvun vakavat sairastumiset yhdistettynä useampaankin työttömyyteen. Siinä tilanteessa ei tehdä pitkän tähtäimen suunnitelmia. Älä jää yksin vaan hae apua, ja kavenna tietoisesti aikaikkunaa: ”Selviydyn tästä päivästä/tunnista/viisiminuuttisesta.” Me selviydyimme.
  4. Vältä lukemasta talouslehtien kolumneja työttömyydestä. Kuka tahansa voi saada kengänkuvan, olipa kuinka mukava, dynaaminen, tuloksellinen ja aikaansaava tahansa. Kuitenkin jopa positiivisuusharhaisten bisnesartikkelien seassa on jostain syystä ok sättiä kaikkia sillä hetkellä työelämän ulkopuolella olevia laiskoiksi sohvallamakailijoiksi. Voit ainoastaan laskea rauhallisesti sataan ja sydämestäsi toivoa kyseisille talousjohtajille uudelleensyntymää, jotta he tulisivat huomaamaan, ettei työelämä ollutkaan enää samanlainen kuin heidän nuoruudessaan.
  5. Usko ihmisarvoosi. Sitä kutsutaan ihmisarvoksi juuri siksi, ettei sen tekeminen riipu kytköksestäsi bruttokansantuotteeseen. Maailma on täynnä mahdollisuuksia tehdä vapaaehtoistyötä. Ja usein ne, joilla on aineellisesti vähiten, ovat valmiita antamaan omastaan eniten.
  6. Säilytä utelias ja oppiva asenne. Tätä ei varmaankaan saisi sanoa ääneen, mutta sain työttömänä aikaiseksi paljon enemmän uutta ja hyödyllistä kuin ollessani työssä. Syynä on se, että tulin pakotetuksi pois tutuimmalta mukavuusalueeltani eli julkaisujen kirjoittamisesta (tai saman kurssin vetämisestä kahdeksatta kertaa). Opin myymään koulutuksia, laajensin sosiaalisen median verkostoja, seikkailin radioaalloilla, uskalsin antaa tohtorityöttömyydelle kasvot SK:n palstoilla, käynnistin Tohtoriverkoston, tein yhteisömanagerointia, opastin, neuvoin ja tuotin kiitettyä sisältöä ilmaiseksi – toisinaan jopa liian ilmaiseksi. Työ minulta ei päässyt loppumaan hetkeksikään, mutta toimeentulon puolesta ehdin olla peloissani.
  7. Luo paikkoja omalle työllesi. Valmiiden paikkojen odottelu on vanhakantaista maailmaa. Marssi rohkeasti sinne, missä tiedät osaamistasi tarvittavan, ja perustele miksi.
  8. Tee varasuunnitelma. Vältä sitä virhettä, jonka itse tein edellisellä työurallani. Kaikki kananmunat olivat samassa korissa. Kuten Sitran osuva kirjoitus muistuttaa, työelämän todellisuus on kaukana lineaarisesta. Kokeilukulttuuri kannattaa myös henkilökohtaisessa elämässä, ja työttömyysjakso voi antaa sille tilaa ja aikaa. Esimerkiksi työosuuskunnat ovat erinomainen mahdollisuus treenata yrittäjämäistä toimintaa ilman omaa yritystä ja loisteliasta liikeideaa.
  9. Vaikuta. Ensi alkuun tarvitsemme perustulon ja nykytodellisuutta vastaavan työelämän, jossa mm. luovutaan ihmisten pakkolokeroinnista työllisiin/työttömiin ja palkansaajiin/yrittäjiin/opiskelijoihin ja helpotetaan siirtymiä näiden roolien välillä. Yhä harvempi on pelkästään yhtä näistä kerrallaan.
  10. Ole läsnä ja aktiivinen sosiaalisessa mediassa. En sano tätä siksi, että some olisi kokeneelle tekijälle automaattinen oikotie parempiin työtehtäviin. Paljon merkittävämpiä työttömän kannalta ovat verkostot, joita se tarjoaa, keskustelut, jotka antavat uutta toivoa, tapahtumat, joissa voi olla ”läsnä” vaikka ei olisi varaa matkustaa, sekä tietenkin kaikki sekalaiset Twitter-läpät, jotka ovat piristäneet yksinäistä mutta kaoottista arkea. Olette pitäneet koossa sekä osaamisen että päänupin. KIITOS!

Kesäkauden bloggailuni päättää katsaus äskettäin kuultuun, nähtyyn ja opittuun. Mikkelissä järjestettiin viime viikolla ensimmäistä kertaa Ihminen+ – ihmisen ja teknologian muuttuva suhde -seminaari, jolle on jo suunnitteilla jatkoa Otavan Opiston toimesta. Hyvä näin! Oli mainiota, että tämäntasoisia tapahtumia kutsutaan koolle myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella.

Kelpo seminaariannin takasivat aktiivinen yleisö ja tasokkaat puhujat Mika Pantzar, Elina Hiltunen, Maarit Palo, Cristina Andersson ja Teemu Arina. Myös Twitter-keskustelua toki käytiin, tunnisteena #ihminenplus.

robotisaatio

Cristina Anderssonin esityksestä, kuva: Miia Kosonen

Osallistuin tapahtumaan osana yhteisömanagerikurssia ja ryhmämme oli keskustelujen perusteella erittäin innoissaan oppimastaan. Janhosen Minna kerkesikin tuoreeltaan blogata seminaarin annista: pian itse kukin meistä jakaa työnsä robotin kanssa. Ja tämä ei ole kauhuskenaario, vaan hyvin valoisa tulevaisuuskuva esimerkiksi rakentaja-korjaaja -yksinyrittäjälle. Huima tuottavuuden lisäys – ja mahdollisuus ulkoistaa robotille sekä työn rutiininomaisimmat että vaarallisimmat osat.

Cristina Anderssonin esityksestä, kuva: Ilse Skog

Itselleni tulivat mieleen taksirobotit, jotka saavat tällä hetkellä kovasti hypetetyt Uber-kuskit kuulostamaan menneisyyden jäänteiltä. Cristina Andersson opasti workshopissaan osallistujia pohtimaan robotisaation haasteita ja osaamisvaatimuksia, ja luovalle ilmapiirille tunnusomaisesti ryhmämme mopo karkasi samantien käsistä: asiallisten pohdintojen eli kokeilukulttuurin, koulutuksen ja mielikuviin vaikuttamisen jatkoksi päädyimme ideoimaan roboteille terveydenhuoltoa ja mielenterveyspalveluja, omaa sosiaalista mediaa vertaistukialustaksi, ja vaatimattomana sivujuonteena myös itsekseen ruokaa ja olutta tulostavia älyjääkaappeja.

Jos tässä ajassa pohdimme Uber-kuskien toimeentuloa ja oikeuksia, onko kysymys tulevaisuudessa robottien oikeuksista? Kuinka inhimillisiksi ne kehittyvät, ja oppivatko omistajiltaan? Onko niillä myös tunne-elämä? Jos on, millaiseksi ihmisen ja koneen raja-aita lopulta muodostuu, vai onko sitä lopulta lainkaan?

Juuri kuten futuristi Elina Hiltunen esityksessään totesi, tulevaisuudessa ihmettelemme sitä, että ihmiset ovat ylipäätään joskus ajaneet autoa itse. Sokeaan teknouskoon ja muutoksen liioitteluun ei kuitenkaan sorruttu, vaan tulevaisuudentutkija Mika Pantzar muistutti heti päivän alkajaisiksi, että meillä on paljon opittavaa historiasta ja siitä, kuinka teknologinen muutos etenee ja mitkä ovat ratkaisevia askelia sen kehityksessä. Tarvinneekohan erikseen muistuttaakaan, että niitä olivat jo 1800-luvulla yhteiset standardit?

Heti alkuun kuultiin myös yksi päivän tärkeimmistä teeseistä. Vaikka puhumme (korkea)teknologiasta, emme saisi sortua ajattelemaan, että kehitystä johtavat pukumiehet ja -naiset neuvotteluhuoneissaan tai että vastuu tulevaisuuden tekemisestä kuuluu ”niille IT-tyypeille”. Pelkällä insinööriajattelulla emme etene puusta pitkään. Tulevaisuus on meidän jokaisen asia, ja parhaiten opimme uutta kokeillen, pelaten ja leikkien. Ei siis ihme, että pienryhmässä päädyimme ideoimaan lapsille robottiliikennepuiston – ja jälkikasvu toiminee tässäkin asiassa tehokkaana muutosagenttina, juuri kuten sosiaalisen median kohdalla on käynyt.

Yksi päivän huikemmista tulevaisuuskuvista oli ehdottomasti kognitiivisen tietojenkäsittelyn kehitys. IBM:n Maarit Palo kertoi Watsonista, joka ymmärtää ja prosessoi luonnollista kieltä ja pystyy käsittelemään miljoonia dokumentteja sekunnissa. Eikä nyt puhuta pelkästään selkeästi dokumentoidusta informaatiosta, jonka hallitsee takapajuisempi tietokantakin, vaan ei-rakenteisista ja monimuotoisista suurista datamassoista.

Meillä on jo nyt dataa enemmän kuin ihmismieli pystyy käsittämään tai ylipäätään hyödyntämään, joten raakakäsittelyyn ja analysointiin tarvitaan Watsonin kaltaisen keinoälyn apua. Yksinkertaisimmillaan, miksi asiantuntijana tai verkoston katalysoijana etsisit itse vaikkapa tarvitsemasi tutkimuskirjallisuuden, kun voit antaa työn koneen tehtäväksi ja keskittyä sen sijaan sisällön ymmärtämiseen? Yhdistämällä eritasoista tietoa taas on mahdollista tunnistaa yhteyksiä, joita ei ns. perinteisillä menetelmillä kyettäisi näkemään.

Kritiikkikin on paikallaan. Vieläkin pidämme ”tietoa” liian usein datamassoina tai kokoelmana erilaisia hallittavia informaation palasia. Ihmisten välinen sosiaalinen vuorovaikutus on paitsi merkittävä tiedon lähde myös todellisuus, jossa tieto lopulta saa merkityksensä. Juuri tämä on se maailma, jota koneet eivät rakenna puolestamme!

Kaksipäiväisen Mikkeli-tourneen täydensi torstain kurssipäivä, jossa ryhmäläisten pyynnöstä alustin tietojohtamisen ja tiedolla johtamisen teemoista: mitä ne ovat ja miten eroavat toisistaan? Mutta se on toinen tarina. Kurssimateriaali tulee tiivistettynä jakoon SlideShareen tiistain aikana, pysykää kanavalla 🙂

P.S. Kiitos Elina Hiltuselle scifielokuvavinkeistä. Her on jo katsottu, ja sunnuntaina näemmä tuli televisiosta myös Robot and Frank!