Arkisto kategorialle ‘cmadfi’

Nettiyhteisöjen maailmassa törmää toisinaan kysymykseen siitä, mikä on sosiaalista mediaa ja mikä ei – ja milloin kyseessä on ”oikea” yhteisö.

Olen aiemminkin varoittanut heiluttelemasta akateemisia mittatikkuja tämän ilmiön edessä. Yhteisöllisyyttä määrittelee jäsenten oma kokemus. Jos sosiologeilla oli jo 1950-luvulle tultaessa lähemmäs 100 erilaista yhteisön määritelmää, miten ihmeessä olisi mahdollista luoda jokin yksiselitteinen tulkinta siitä, mitä kollektiivit verkossa ovat, saati mitä niiden pitäisi olla? Yhteisöjä ei myöskään pitäisi prosessoida kuoliaaksi, vaan antaa niiden olla juuri niin kaoottisia kuin inhimillinen luovuus.

Mutta takaisin otsikon kysymykseen. Minulta kysytään usein, ovatko esimerkiksi keskustelufoorumit tai uutiskommenttipalstat sosiaalista mediaa. Entä voiko tässä tapauksessa puhua yhteisöstä?

Vuoden 2017 cmadfi-tapahtuman jälkeen julkistin LinkedInissä pikatestin, jolla saat selville, oletko ensisijaisesti yhteisömanageri vai somemanageri. Yhteisössä ihmiset tuntevat toisensa ja pitävät yhteyttä keskenään.

network-92904_640

Jos ajatellaan netin historiaa, keskustelupalstat, uutisryhmät ja purkit olivat eräänlaista ”esi-somea”, samoin postituslistat ja IRC. Niiden tuella rakentuivat varhaisimmat nettiyhteisöt.

Sosiaalisen median perustoiminnallisuutta on sosiaalisten verkostojen rakentaminen ja niiden näkyväksi tekeminen. Tässä mielessä keskustelufoorumit eivät siis edusta some-maailmaa: useimpien fokus on ainoastaan viestinnällinen. Sama koskee blogeja. Hengenheimolaisuus blogien ja somepalvelujen välillä on kuitenkin niin ilmeinen, etten vetäisi tähän kohtaan kovin tiukkoja rajoja.

Yhteisöjen osalta on muistettava, että niin keskustelufoorumit kuin Facebook ovat vain palveluita, joiden tuella varsinainen tiiviimpi yhteisö voi (ehkä) muodostua. Sama koskee lehtien kommenttipalstoja.

Osa verkkopalvelun käyttäjistä tai tietyn teema-aiheen keskusteluun osallistuvista voi olla hyvinkin sitoutuneita ja kokea yhteisöllisyyttä, vaikka satunnaiselle sivustaseuraajalle touhu näyttää lähinnä epämääräiseltä huutelulta. Käyttäjät myös tunnistavat ihmiset nimien ja nimimerkkien takana. Kun aikanaan tutkimme erään ammattilehden nettikeskusteluja, havaitsimme, että pelkästään viestejä lukevat kokivat jopa vahvempaa yhteisöllisyyttä kuin postaajat.

Mutta uutiskommentitkaan eivät ole veljeksiä. Nettikulttuureja on monenlaisia anonyymista huutelusta joukkoon uskollisia vakiokävijöitä, jotka osallistuvat keskusteluun omalla nimellään tai jopa kasvoillaan.

Analogiaa voi hakea eläinmaailmasta. Vakkarikävijöiden yhteisö on kuin koirapuisto, jossa harrastetaan yhdessä ja tavataan tuttuja. Anonyymit kommenttipalstat taas ovat pikemminkin lyhtypylväs, jonka juurella kukin koira käy nostamassa jalkaansa.

Erojakin toki löytyy: koirat ovat onnellisia päästyään tekemään tarpeensa, mutta vihaviestejä syytävät ihmiset ovat tutkitusti muita onnettomampia.

Some on historiallisesta perspektiivistä nuori ilmiö. Olemme vasta matkalla oppimaan verkkodialogia. Keski-ikäisten someraivoajien on hyvä ottaa mallia nuorista.

”Ole itse se muutos, jota sosiaaliseen mediaan kaipaat.” (Jussi Pullinen, HS)

Pystymme kohdistamaan tekemisemme verkossa viisaammin, jos tiedämme, mikä ratkaisee viestinnän tehon vastaanottavassa päässä.

Viestijät.fi -sivustolla Laura Vuorio-Kuokka kirjoittaa viestinnän monitulkintaisuudesta. Toisin kuin somekoulutukset joskus antavat ymmärtää, kyse ei ole pelkästään eri kanavien hallinnasta tai hymiöiden käytön treenaamisesta. Samoin kuin viestintä on vain yksi osa vuorovaikutustaitojen palettia, verkkoviestintä ilmiönä on paljon monisyisempi kuin taito laittaa itsensä peliin.

Se kuitenkin on selvää, että tarvitsemme parempia, vielä tunnistamattomia tapoja tunteiden välittämiseen ja ilmaisemiseen. Näitä tutkivat ja kehittävät muun muassa Helsingin yliopiston tutkijat. Vahva suositus!

On itse asiassa varsin hirtehistä, että Internet on pullollaan Albert Mehrabianin tunnetusta 55-38-7 -säännöstä ammentavia kirjoituksia ja pikaoppaita. Tämän nyrkkisäännön mukaan viestintämme rakentuu enemmän kehonkielen ja äänensävyjen kuin sanojen (7 %) varaan. Mehrabianin prosenttilukujen on kuitenkin todettu soveltuvan lähinnä tilanteisiin, joissa sanallinen ja sanaton ovat ristiriidassa. Raivoissaan puuskahdettu ”Lämmin kiitos avustasi” tai ”Rakastan sinua” ei ole kovin uskottavaa. Tällöin luotamme enemmän nonverbaaliseen viestintään kuin siihen, mitä puhuja sanoo. Siis puhuja.

Miksi ihmeessä twiittejä, blogikirjoituksia, Facebook-keskusteluja tai sähköpostiketjuja yleensäkään pitäisi katsoa tällaisten linssien läpi? Miksei rikkaita digitaalisia kulttuureja ja yhteisöjä tarkasteltaisi niiden omista lähtökohdista?

Voisin verhota kotitaloni seinät niillä nettiaiheisilla tutkimuksilla, jotka ovat sortuneet ensin mainittuun. Tutkimukset jakautuvat useisiin eri koulukuntiin, joita olen väitöskirjassanikin sivunnut. Yhteistä näille on kasvokkaisen vuorovaikutustilanteen käyttäminen mittatikkuna. Kyseistä tikkua heilutellaan hajautuneiden tiimien ja nettiyhteisöjen edessä, ja hullunkurisimmillaan esitetään johtopäätöksenä, ettei todellisia yhteisöjä voi verkossa muodostua lainkaan. Samaan aikaan ihmiset kokevat vahvaa yhteisöllisyyttä ja sitoutumista näihin ryhmiin.

Mehrabianin tutkimusten tahallinen tai tahaton väärinymmärtäminen näkyy siis selvästi netin tutkimusperinteessä. Seurauksena on ollut muun muassa se, että sanojen merkitystä aliarvioidaan. Nonverbaliikan rajoittuneisuus verkossa tuo toki kanssakäymiseen omat haasteensa, mutta sen implikaatiot eivät ole mustavalkoisia.

Tästä tuohtuneena ja Lauran kirjoituksen herättelemänä ryhdyin selvittämään, ovatko viestinnän tutkijat tunnistaneet verkossa luodun vaikutelman anatomian. Mistä osista se rakentuu?

Verkkoidentiteetin rakentamista toki käsitellään – impression management -tutkimuksella on pitkä historia ja siihen pohjautuu myös netin yksilövetoinen henkilöbrändi- ja imagopuhe. Tarjolla on myös erilaisia case-tutkimuksia ja simulaatioita vuorovaikutustilanteista.

Mutta se, miten saamamme vaikutelmat syntyvät? Ainakaan pikaisella luotauksella en onnistunut löytämään nykyaikaista ”Internet-Mehrabiania”, joka perustuisi erilaisten digitaalisten viestinnän kanavien käytön systemaattiseen analyysiin. Ottaisiko jokin viestinnän tutkimusryhmä haasteen vastaan?

P1050615

Rauhoittava maisema bloggauksen tehokeinona toimii vain, jos se liittyy edes jotenkin kirjoituksen aiheeseen.

Lisävalaistusta odotellessa käytän perustana selkäytimeen varastoitunutta hiljaista tietoa, tutkijana rakentunutta ymmärrystä ja henkilökohtaista some-maailman kokemusta. Jos live-lähetysten ja videoblogien tyyppiset vuorovaikutustilanteet jätetään tarkastelun ulkopuolelle, voisiko vaikutelma verkkoviestinnässä rakentua seuraavista elementeistä? Mitä lisäisit joukkoon?

  1. Mielikuva henkilöstä tai organisaatiosta, joka viestii.
  2. Sisältö. Se, mitä sanotaan ja missä.
  3. Tyyli, jolla viesti esitetään.
  4. Konteksti, jossa viesti otetaan vastaan.

 

Mielikuvat ovat äärimmäisen mielenkiintoinen elementti. Ne rakentuvat aiemmista kohtaamisista, toisinaan myös stereotyyppisistä oletuksista (”Ahaa, sanoja on professori, hän varmaankin on perehtynyt asiaan syvällisesti”, ”No niin, Katleena on kirjoittanut tämän, se liittyy takuulla jotenkin sukkahousuihin”).

Nimenomaan nämä vaikutelmat ovat verkossa tärkeitä. Meillä ei välttämättä ole mitään muuta tietoa toisesta osapuolesta kuin nimi ja profiilikuva. Tällöin myös luottamus toiseen osapuoleen on kollektiivista tai kategorista, ei suoraan henkilöityvää.

Ja mitä tulee varsinaiseen asiasisältöön, huomaa erityisesti tämä: aiemmat oletukset vaikuttavat tulkintaamme enemmän kuin se, mitä toinen osapuoli sanoo. Näemme viestissä sen, mitä haluamme siinä nähdä. Kuinka monta someraivokohtausta ja paskamyrskyä onkaan syntynyt juuri näin?

Vähimmälle huomiolle jäänyt mutta kaikkia muita painavampi tekijä on nähdäkseni tiedon konteksti. Sen poissaolo verkkoviestintäpuheesta kummastuttaa. Meille kerrotaan, miten kirjoittaa blogia tai miten jakaa yrityksen ilosanomaa Twitterissä, sen sijaan, että kääntäisimme huomion muihin ihmisiin. Keitä haluamme puhutella? Mitä he osaavat, tietävät ja arvostavat eniten? Entä millaisen mielialan vallitessa viestit luetaan, kiireessä, ahdistuneina vai levollisina?

Emme voi vaikuttaa vastaanottajiin siinä mielessä kuin perinteinen kontrolli- ja valta-ajattelu olettaa. Siksi manageeraus sopii äärimmäisen huonosti digitaaliseen viestintään. Voimme ainoastaan heittää verkkoja vesille (tietenkin tarkoin harkitsemiimme kohtiin) ja opetella nauttimaan epävarmuudesta. Netissä kaaoskin on mahdollisuus.

Ja monitulkintaisuudesta puheenollen. Kirjoitukseni otsikko antoi ymmärtää, että saattaisin vastata kysymykseen siitä, mistä vaikutelmat verkossa syntyvät. En kuitenkaan antanut vastauksia – oikeastaan päädyin vain esittämään lisää kysymyksiä ja mutuun perustuvia arvauksia. Ärsyttävää, vai mitä? 🙂


 

Lisää aiheesta:

Yhteisömanagerit keskustelivat tämän vuoden CMADfi -tapahtumassa muun muassa työntekijälähettiläistä, jotka omalla viestinnällään vahvistavat organisaation sanomaa ja brändiä. Ilmiö kiinnostaa erityisesti viestinnän ja markkinoinnin ammattilaisia. Asia on monin verroin uskottavampi ja kiinnostavampi, kun sen sanoo ihminen eikä kasvoton organisaatio.

CMADfi:n jälkeisenä iltana ajatukseni karkasivat jo pykälää pidemmälle. Organisaatiotutkijat ja henkilöstöjohtamisen spesialistit tuntevat käsitteen psykologinen sopimus, joka on

”henkinen malli” työntekijän ja työnantajan suhteesta – käsitys siitä, mitä nämä kaksi osapuolta odottavat ja toivovat saavansa toinen toisiltaan.

Psykologinen sopimus liittyy siten vahvasti työntekijän sitoutumiseen ja motivaatioon paitsi tehdä työnsä hyvin, myös toimia organisaationsa työntekijälähettiläänä.

En lukeudu aiheen asiantuntijoihin, mutta esimerkiksi Tiina Saaren mielenkiintoisesta väitöskirjasta selviää, miten psykologiset sopimukset ilmenevät tietotyössä ja kuinka sitoutuneita työntekijät ovat organisaatioon. Sitoutumista edistää mielekäs, haasteita ja kehittymismahdollisuuksia tarjoava työ sekä toimiva työyhteisö.

Siirryn takaisin tontille, jonka tunnen hyvin: tutkimukseen. Mitä oikeastaan pitäisi ajatella työntekijälähettilyyden motiiveista ja psykologisen sopimuksen lujuudesta olosuhteissa, joissa tutkimusryhmät saavat työskennellä organisaatioissa ainoastaan itse hankkimallaan rahoituksella? Mikä merkillinen sopimus sellainen on, jossa toinen osapuoli tekee kaiken työn ja kantaa riskit yksin?

Johtopäätös: jos tutkimusorganisaatiot aikovat olla olemassa tulevaisuudessakin, niiden on kyettävä tarjoamaan tutkijoille vastikkeeksi muutakin kuin lisätöitä(!) opetuksen ja hallinnon parissa. 

Mitä se voisi olla?

  • Luovaa ja kiireetöntä ajattelua? Tuskin. Pudotuspeliä ja rahoitusarpajaisia.
  • Tieteen arvostusta? Tuskin. Omatkin kohta haukkuvat päivystäväksi dosentiksi.
  • Moderneja ja saumattomasti yhteentoimivia järjestelmiä ja edelläkävijän tietoinfrastruktuuri? In your dreams.
  • Arvokasta täydentävää osaamista ja vertaisuutta? Periaatteessa kyllä, mutta tutkimusorganisaatioilta on jäänyt huomaamatta, että digitaalisessa maailmassa tarvittavat osaamisverkostot on mahdollista rakentaa myös suoraan – ilman välikäsiä.


Ja tämä ei suinkaan koske vain yliopistoja. (Kukaties radikaali ajatus, mutta olisiko ne mahdollista palauttaa takaisin pitkäjänteisen tieteellisen tutkimuksen palvelukseen ja toteuttaa ne muut yrittäjämäisemmät projektit jollain toisella mallilla, jossa se ensinnäkin tulee paljon halvemmaksi? Muistattehan myös Pirjon, Liisan ja Jaakon, joille piti väkisin keksiä jotain selvitettävää.)

Tutkija Mikko Kohvakka kirjoitti aiheesta rohkeasti omalla nimellään ja osuvin sanakääntein HS:n mielipidepalstalla.

Nyt yliopistotkin ovat siirtymässä keikkatalouteen, jossa yrittäjä-tutkija vastaa kaikista riskeistä ja välittäjänä toimiva hahmoton yliopisto korjaa suurimman osan ”voitoista” kuin mikäkin suojelurahaa peräävä hämärämies. (HS.fi 16.11.2015)

Tämän havainnon tein ensimmäisen kerran jo viime vuosikymmenen lopulla, mutta kirjaan sen blogiini vasta nyt: tutkimusorganisaatioihin sitoutumisessa on kuvaannollisesti yhtäläisyyksiä ns. Tukholma-syndroomaan, jossa panttivanki kiintyy sieppaajiinsa.

chains-19176_1280

Sieppaajille panttivankien haalimat hankerahat, löydökset ja julkaisut toki kelpaavat. Lahjakkaiden tutkijoiden innostus, uteliaisuus ja intohimo tekemiseen ovat kovaa valuuttaa työmarkkinoilla – ja niihin nojaa myös työntekijälähettilyys.

Tarvitsemme näkökulman muutosta. En ole kiinnostunut maakunnallisista poteroista, painopistealueista ja kansainvälisistä rankingeista, vaan tutkimuksen tekemisestä. En halua aloittaa esityksiäni minkään organisaation pakollisilla avainluvuilla, vaan ihmisten aikaansaannoksilla. Lisäksi tahtoisin käyntikortin, josta näkyy organisaation nimen sijaan henkilökohtainen verkostoni ja sen vaikuttavuus – olkoonkin, että moisesta kaaviokuvasta vasta sotkuinen tulisikin, kuten verkostoanalyysia paremmin taitavat hyvin tietävät.

Mutta ehkäpä käyntikortti ei enää tulevaisuudessa ole pieni pahvinpala, vaan kätevä 3D-hologrammi, jolloin ongelma on ratkaistu?

Sitä odotellessa olen enemmän kuin mielelläni työpaikaltani löytyvien mahtavien ihmisten ja heidän osaamisensa sanansaattaja. Organisaation senhetkisellä nimellä ja rakenteella ei siinä kokonaisuudessa ole paljoakaan merkitystä. Joidenkin viisaiden mukaan kaikki inhimillinen elämä on verkostoissa – ja siellä lienee myös psykologisten sopimustemme kohde.

Suomalaiset yhteisömanagerit kokoontuivat jälleen yhteen Jyväskylässä 25.1.2016. Puitteet Agorassa olivat tunnetusti komeat. Olen ollut aiemmissa tapahtumissa puhujana ja vieraana, ja nyt vaihdoin taustajoukkoihin esitellen samalla tutkimuskeskus Digitalian toimintaa. Oli myös ilo tutustua standinaapureihimme, viestintätoimisto Meditaan!

Digitalia standi cmadfi

Lahjakkaasti unohdin puheenvuorostani pääasian: myös yhteisömanageri tarvitsee tiedonhallintaa! Älä pelkästään suolla someen sisältöä – vain haltuun otettu tieto on hyödynnettävissä. Samalla se rakentaa yrityksesi tarinaa ja historiaa.

 

En edes yritä ahtaa päivän koko antia blogikirjoitukseen, joten rajaan tässä yhteen päivän pääteemoista: työntekijälähettilyyteen.

Jyväskylän Energian markkinointipäällikkö Merja Heinonen kertoi henkilöstön osallistamisesta sisällöntuotantoon, erityisesti Yammerin hyödyntämisestä ja SOME bootcampista, joka tuotti hyvin ideoita. Merjan vinkit: anna useita tapoja osallistua, nosta asiantuntijoita esille, huolehdi sisäisestä verkostoitumisesta, järjestä ’klinikoita’ ja ennen kaikkea opasta, rohkaise ja innosta.

Tutkija, fyysikko Janne Simonen Jyväskylän yliopistosta muistutti esityksessään Työntekijälähettiläänä yliopistolla, että tutkijoiden jos kenen on viestittävä tekemisestään myös tiedeyhteisön ulkopuolella. Tämä rooli voi olla monelle vieras – varhaisen tutkimussomeilijan (2005-) silmin on todellakin paikkansapitävä havainto – ja siksi organisaation sisäisellä työntekijälähettiläällä eli Hanna Takalan sanoin voimaeläimellä on iso merkitys. Millaisia innovaatioita tutkijat saavatkaan aikaan, kun oppivat tuntemaan toinen toisensa ja toistensa osaamisen! Tähän pyrkii myös Tohtoriverkosto, mutta vapaana yliopistojen painolasteista ja hidasteista, joista tiedon jakaminen sähköpostilla ei liene vähäisin.

Viestintäammattilaiset älkööt pahoittako mieltään Jannen toteamuksesta, jonka mukaan heillä ei ole riittävää osaamista ”kertoa niistä Maxwellin yhtälöistä”. Tutkijan tehtävä on kääntää pääasiat maallikoiden ymmärtämälle kielelle sillä tarkkuudella, mikä on työn kannalta riittävää. Yliopistolla on käytössä Yammerin ja Skypen yhdistelmä. Työntekijälähettilään tehtävä on kouluttaa, motivoida ja toimia aktiivisena esimerkkinä.

Janhosen Minna TTL:lta jatkoi aiheesta Työntekijälähettiläänä asiantuntijaorganisaatiossa. Vastoin cmadfi-virtaan putkahtanutta väärinkäsitystä työntekijälähettilyys ei suinkaan korvaa markkinointia, vaan se tulisi tietoisemmin ottaa sen osaksi. Kärjistäen: jos HR ja esimiehet eivät edes tiedosta mistä on kysymys, tuskinpa henkilöstö on riemumielin viemässä organisaation ilosanomaa eteenpäin sosiaalisessa mediassa. Ja viimeistään nyt ilmiön tärkeys olisi aika sisäistää – onhan ”oikealta ihmiseltä” tuleva viesti monin verroin kiinnostavampi kuin kasvottomalta organisaatiolta. Tosin minulle on eilisen jäljiltä hieman epäselvää, onko se 19 % vai 6 kertaa kiinnostavampi, ja oliko se twiitin elinkaari nyt 2 vai 18 minuuttia 🙂

Lopuksi, muistathan vastata niin tapahtuman palautekyselyyn kuin seuraavaan yhteisömanagerikyselyyn! Lupaudun jo mukaan, vaikka en oheisessa kuvassa viittaakaan – hervoton twiittausmania lienee hidastanut reagointiani. Mutta seuraavan vastaukseni saatan hyvinkin laatia Tohtoriverkoston koordinoijan vinkkelistä, jos aika ja muut voimavarat riittävät.

Kiitos kaikille CMADlaisille aktiivisesta keskustelusta ja Johannalle & muille järjestäjille upeasta uurastuksesta! Tavataan taas #cmadfi Twitter-chateissa joka kuukauden neljäs maanantai klo 14-15. Niitä odotellessa: ole oma itsesi ja uskalla heittäytyä.

Maanantaina 28.9. Janhosen Johannan vetämässä cmadfi -chatissa on teemana Asiantuntijana somessa. Koska onnistun jälleen olemaan varattu chat-tunnin aikaan (tällä kertaa koulutuksessa), ajattelin pohjustaa tätä erinomaisen tärkeää aihetta muutamalla havainnolla.

En puutu tässä yhteydessä niinkään yksittäisten ihmisten näkyvyyteen sosiaalisessa mediassa. Vähemmälle huomiolle jää myös organisaatioiden brändääminen työntekijälähettiläillä. Markkinointiviestintä on se loppuunkalutuin osa-alue – jos näin on netin kohdalla mahdollista sanoa. Oman osaamisen esiintuomisesta, henkilöbrändäyksestä ja taitavasta asiantuntijaviestinnästä löytyy tänä päivänä jo pilvin pimein tietoa ja esimerkkejä, vaikkapa työnhakijoille. Yksi parhaista näkemistäni katsauksista on Ilkka Olanderin Asiantuntija sosiaalisessa mediassa.

Ilkka on myös ruotinut lähemmin tutkijoiden somenäkyvyyttä, josta olen itsekin blogissa tullut sanailleeksi. Kehitys on 10 vuodessa kulkenut huimasti eteenpäin. Tätä nykyä meillä on tieteellisestä työstä monipuolisesti ja avoimesti julkaisevia asiantuntijoita, niin kokeneempia senioreita kuin väitöspolkua kulkevia. Erinomaisia esimerkkejä on paljon, vaikkapa sosiologian alalta Pauli Komonen, organisaatioviestinnän alalta Petro Poutanen ja hoitotieteestä Anja Terkamo-Moisio, muutamia suosikkeja mainitakseni.

Ehdottomasti kiinnostavinta asiantuntijasomeilussa ovat – jälleen kerran – erilaiset yhteisöt ja verkostot ja niiden tietämys.

Laajemmin kyse on työtehtävien, ammattialojen ja ihmisten osaamisen tekemisestä näkyväksi. Olen keväästä lähtien ollut mukana tekemässä Tietoasiantuntijat ry:n some-viestintää. Samalla olen nähnyt valitettavan läheltä, kuinka harva laajojen tietoaineistojen, virallisten asiakirjojen ja niiden tiedonhallinnan parissa työtä tekevä – siis ”tietotyöläinen” sanan kaikkein perinteisimmässä merkityksessä – osallistuu julkiseen keskusteluun verkossa.

Juttelin johtavassa asemassa toimivan tietoalan ammattilaisen kanssa ja kuulin, ettei hän halua olla lainkaan mukana sosiaalisessa mediassa. Perustelu kuului: ”Sähköpostinkin käyttöön kuluu tuhottomasti aikaa”. Huokaisin sisäänpäin ja totesin, että valinnan vapaus on jokaisen oikeus eikä ole mitään mieltä pakottaa ihmisiä sellaiseen, joka ei tunnu luontevalta. Jouduin kuitenkin myös tarkentamaan, että avoin ja läpinäkyvä some-viestintä voi säästää monin verroin aikaa verrattuna suljettuihin viestimiin, kuten Outlook-sisäpiireihin ja puhelinrinkeihin – ensin on vain saatava niiden taakse riittävän suuri massa käyttäjiä ja uskallettava edes kokeilla.

Ajansäästöäkin olennaisempi kysymys on se, miksi ns. suuri yleisö ei tiedä näiden ammattilaisten työstä ja sen tärkeydestä juuri mitään. Mitä veikkaisitte syyksi? Ei ole olemassa ”tylsiä” ammatteja, joista ei ole mitään sanottavaa. Vain huonoa viestintää ja valtavasti osaamista, joka sosiaalisessa mediassa loistaa poissaolollaan.

Miten ihmeessä voimme tehdä ”verkostoyhteistyötä”, jos meillä ei ole edes alkeellista ymmärrystä siitä, mitä ihmiset oman ammatillisen hiekkalaatikkomme ulkopuolella tekevät? Tai kuinka kuvittelemme ihmisten löytävän meidät, jos emme vaivaudu kertomaan tekemisestämme sanallakaan muualla kuin omassa tutussa ja turvallisessa porukassa?

Millaisten arvojen tai oletusten varaan ala rakentuu, mitkä ovat tärkeimpiä menetelmiä ja työvälineitä? Entä arvokkain kokemuksellinen ja hiljainen tieto, kuinka sitä voitaisiin siirtää eteenpäin?


Uuden työyhteisöni verkkolehdestä bongasin kasvatustieteen professori Kai Hakkaraisen mainion haastattelun. Jo otsikko tiivistää olennaisen: Asiantuntijuus ei asu yksin kenenkään päässä. Kohtaamamme ongelmat ovat niin monimutkaisia, ettei niitä ole mahdollista ratkaista yksin, eikä kukaan voi hallita kaikkea tarvittavaa tietoa. Seuraavat teesit sopivat minkä tahansa työpaikan huoneentauluksi!

  • Jaa muille, niin itsekin opit.
  • Kaikessa tiedon tuottamisessa tulisi minäminän ja harvainvallan sijaan edetä yhteisöllisen tekemisen suuntaan.
  • Jokainen osallistuu verkostojen rakentamiseen ja ylläpitämiseen, ne eivät tule annettuina.

Jo aiemmin mainitsemani tiedonhallinta on vain yksi osa tietojohtamista. Sitä voidaan ajatella selkärankana tai pätkänä sitä. Raajat – ne vilkkaimmin liikkuvat osat – ovat yhteisöllistä tietoa, joka elää ja virtaa kaiken aikaa. Niin kutsuttu sosiaalinen tieto ei ole olemassa kenenkään pääkopassa tai organisaation tietojärjestelmissä, vaan ihmisten välisissä vuorovaikutussuhteissa. Ja näin olemme päässeet takaisin asian ytimeen: juuri vuorovaikutuksestahan sosiaalisessa mediassa on kyse.

Sosiaalinen media on siis asiantuntijoille tapa osallistua yhteisöllisen tiedon ja jaettujen merkitysten luomiseen.

Asiantuntija on henkilö, jolla on tietoa ja osaamista, kun taas yhdistäjä ja katalysoija auttavat kokoamaan erilaista osaamista yhteen. Tätä havainnollistaa mainiosti oheinen Harold Jarchen nelikenttä.



Jarchen hengessä voitaisiinkin kysyä, miksi tyytyä olemaan pelkkä asiantuntija.

Mikä on Sinulle luontevin rooli?

Yhteisömanagerikurssilaisten pyynnöstä alustin viime viikon tapaamisessa aiheesta tietojohtaminen ja tiedolla johtaminen. Mitä niillä tarkoitetaan ja miten ne eroavat toisistaan? Mitä annettavaa niillä on yhteisömanagerin työlle? Toisin kuin vaikkapa strateginen johtaminen, tietojohtaminen on jokaisen asia eikä millään muotoa rajoitu vain ylimmän johdon vastuualueelle. Meillä kaikilla on tietoa ja osaamista, joiden varassa toimimme ja luomme uutta.

Tässä vielä esitys tiivistettynä, olkaapa hyvät!




Tietojohtaminen on arvon luomista aineettomista voimavaroista eli sateenvarjo hyvin mittavalle joukolle käytäntöjä, prosesseja, malleja ja menetelmiä. Kävimme läpi ”tietojohtamisen talon”, jossa peruskiven muodostavat kaikille tutut trendit digitalisaatiokehityksestä globaaliin toimintaympäristöön. Ne ovat kuitenkin vasta ilmiöitä, jotka eivät itsessään takaa mitään. Talon varsinaisen rakenteen muodostaa organisaation tai yhteisön tietoarkkitehtuuri. Sen ytimessä ovat erilaiset tietoprosessit, kuten tiedon välittäminen, siirtäminen, jakaminen, luominen, muistaminen ja hyödyntäminen. Listan loppupäätä kohti tiedon kipupisteitä tulee lisää – kenties niitä voitaisiin ajatella ikkunoina, joista päivä paistaa liian harvoin läpi…

Ja jos talosta puuttuu katto, sinne sataa sisään. Tietojohtamisen talon kattopalkkeja ovat johtamisen käytännöt tietotyön ja uudistumiskyvyn johtamisesta tiedolla johtamiseen.

Kurssipäivän aikana pureskelimme Ihminen+ -seminaarin erinomaista antia. Yhteisömanagereiden kokoontuessa on kuitenkin väistämätöntä päätyä myös pohtimaan kriisiviestintää ja aina ajankohtaista someraivoa – klassikkoesimerkkinä se, kuinka yksi twiitti voi tuhota elämän ja jonka jälkeistä kollektiivista lynkkaysmielialaa toimittaja Ruben Stiller on luonnehtinut mitä mainioimmin sanakääntein.

Kuinka ollakaan, tänään Nyt.fi ilmoitti sulkevansa kommenttiosastonsa ja HS.fi julkaisi osuvan jutun aiheesta nettiraivo. Entiseltä luottamuksen(kin) tutkijalta lisäpisteet siitä, että luottamuksen ja onnellisuuden suhdetta ei lähdetty edes arvailemaan: tiedetään, että hillitymmin viestivät luottavat enemmän kanssaihmisiin kuin nettiraivoajat, mutta on mahdotonta sanoa, oliko luottamus alhaista jo ennen pahaa oloa vai onko kurjuus seurausta luottamuksen puuttumisesta. Varmaa on vain se, että pikkusormen antaminen raivokierteelle lisää ihmisten pahaa oloa enemmän kuin yksittäinen helpotus ehtii korjata, oli kyseessä sitten kiukkuaja itse tai yleisö, joka jostain syystä ryhtyy lukemaan näitä viestejä.

Kuten artikkelissa muistutettiin, vähemmän kiivaat keskustelut tyrehtyvät nopeammin. Vaikka aiheena olisi suosittu brändi, tutkitusti merkittävä osa keskustelun avauksista on sävyltään negatiivisia. Mitä yhteisömanageri voi tehdä? Yleinen jupina kulkee eteenpäin omalla painollaan, isompiin konflikteihin tartutaan kerran eikä jäädä niihin vellomaan. Toki toteutus ei ole koskaan niin helppo kuin miltä se periaatteena kuulostaa.

Ja hups, näin saamme linkitettyä kaksi kurssipäivän isoa teemaa yhteen. Silloinkin, kun puhumme tiedolla johtamisesta ja ajattelemme tosiasioiden ohjaavan päätöksentekoa, olemme pitkälti tunteiden, kokemuksen ja intuition varassa. Juuri se tekee meistä inhimillisiä – kaikkine someraivoinemme. Mutta toivottavasti myös kykeneviä löytämään rakentavampia tapoja toimia.

Huumori kuuluu jokaiseen päivään ja perjantaisin sitä on korostetun paljon liikkeellä. Marko Suomi twiittasi Redditin ’Try not to laugh during this video’ -koosteen ja Maria Rajakallio laittoi jakoon Somebingon. Alkuviikon cmadfi-chatissa Anne Rongas ja Johanna Janhonen muistuttivat yhteisömanagereita huumorin viljelyn tärkeydestä – ja vaikeudesta.

Huumori on kaiken sosiaalisen kanssakäymisen perusominaisuus, mutta ei silti mikään itsestäänselvyys. Se edellyttää mielikuvitusta, persoonaa, pelisilmää, tilannetajua, jaettuja merkityksiä ja taitavaa viestintää.

Työelämän ja johtamisen näkökulmasta huumori on kaukana tyhjänpäiväisestä leikittelystä: niin merkittävä on sen vaikutus yhteisöjen hyvinvointiin, hyvään johtajuuteen, luovuuteen, tuottavuuteen ja oppimiseen.

Twitteristä on vaivihkaa tullut minulle tärkein sosiaalisen median palvelu. Moni kysyy, miksi vietän siellä niin paljon aikaa ja mitä hyötyä siitä oikeasti on. Vastaus tulee kuin auto-replyllä apteekin hyllyltä: saan sen kautta nopeimmin ammattialani tuoreen tiedon, luon verkostoja, löydän vertaistukea ja uusia asiakkaita ja kumppaneita. Mutta näin sanomalla saatan tosiasiassa valehdella sekä kysyjälle että itselleni. Käyttö romahtaisi välittömästi puoleen, ellei hauskanpito ja verbaali-iloittelu (joka on päässyt jopa harrastukseksi cv:heni) olisi niin olennainen osa Twitterin kulttuuria.

Koska huumori on niitä inhimillisen elämän saarekkeita, joita on parempi elää todeksi kuin analysoida puhki, feedini Vuoden Parhaat puhukoot puolestaan. Ja koska meillä on tutkitusti taipumus verkostoitua samanhenkisten ihmisten kanssa, nämä saattavat naurattaa myös muit Hauskaa viikonloppua!

No hyvä on, lopuksi pakollinen kissa (ei -video).