Kadonnut keskittymiskyky

Johann Harin vuonna 2022 julkaisema kirja Stolen Focus, suomeksi Kadonnut keskittymiskyky (Bazar Kustannus, suom. Timo Korppi) on omassa digiuniversumissani vuosituhannen tärkein tietokirja tähän saakka. Moni saattaisi nyt ihmetellä, että ihan oikeastiko tärkein? Entä planeettamme suuret kysymykset, kuten luontokato, ilmastonmuutos, yhteiskuntien polarisaatio, sodat ja pandemiat? Kyllä, näiden asioiden mittaluokka on valtava. Olemme kuitenkin itse rakentaneet esteen, joka rajoittaa kykyämme puuttua ongelmiin, ja siksi Harin kirjan viestiä on tärkeää kuulla.

”Tarkkaavaisuuden ja keskittymiskyvyn pettäessä pettää myös ongelmanratkaisukyky. Suurten ongelmien ratkaiseminen vaatii kestävää keskittymistä useilta ihmisiltä useiden vuosien ajan. – Mielestäni ei ole vain sattumaa, että tämä tarkkaavaisuuden rapautumisongelma on ilmaantunut samaan aikaan kuin demokratian suurin kriisi sitten 1930-luvun. Keskittymiskyvyttömät ihmiset sortuvat helpommin yksinkertaistettuihin, populistisiin ratkaisuihin.” s. 24-25.

Käynnissä on valtaisa palvelunestohyökkäys, joka kohdistuu aivoihimme.

Yhä useammat ihmiset hakevat vaikutteensa Twitteristä, Tiktokista tai Snapchatista, hipelöivät digilaitetta jopa 3000 kertaa päivässä (!), pirstovat aikansa ja elämänsä kolmen minuutin pätkiin. Tuloksena on yhteiskunnalle yksinkertaistuksia ja kyvyttömyyttä puuttua tärkeisiin kysymyksiin, yksilöille ainakin kipeä pää ja katkaravun ryhti.

Minulla on jo vuosia ollut tunne, etteivät ihmiset enää luota edes omiin aisteihinsa ja muistiinsa. Elämme elämää älylaitteen ruudun läpi. Olipa kyseessä sitten ikimuistoinen festarikeikka tai Charles III:n kruunajaiset, varmaa on vain ihmismassasta loistava puhelinten rivistö kuvaamassa ja tallentamassa. Myös Johann Hari teki järkyttyneenä saman havainnon vieraillessaan Elvis Presleyn kartanossa Gracelandissa. Ihmiset kuvasivat maanisesti Viidakkohuonetta eri kulmista, sen sijaan että olisivat käyttäneet niinkin vanhanaikaista tapaa kuin pään kääntäminen ja ympärille katselu. Tarpeemme saada luokattomia kuvia ja videopätkiä on loputon, vaikka niillä ei todennäköisesti tehdä spontaanin somejaon jälkeen enää mitään. Yksi vuoden 2022 virkistävimpiä tapauksia olivat häät, jossa häävieraat eivät saaneet kuvata – sen hoiti yksi ammattilainen ja laatu oli sen mukaista. Mikä vapaus, kun ihmiset voivat olla läsnä!

Addiktiobisneksestä tulee puhua oikealla nimellä

Toisin kuin kirjan otsikosta voisi äkkiseltään päätellä, kyseessä ei ole jälleen yksi self-helpistien listaus siitä, mitkä 5 vinkkiä tällä viikolla ovat pinnalla tietotyöstä palautumisessa. Pikemminkin kyseessä on varsin perusteellinen mutta helppotajuiseksi pureskeltu kattaus tutkimustietoon. Näkökulmia on useita. Liiallinen nopeus ja aikatauluttaminen, jossa edes lapset eivät leiki vapaasti, vaan heidät viedään kellon mukaisesti ohjatulle tunnille, jossa joku aikuinen kertoo mitä tulee tehdä (olisi erittäin mielenkiintoista tietää, onko vapaan ja spontaanin ryhmässä leikkimisen hiipumisella jokin yhteys nuorten ahdistukseen ja mielenterveysongelmiin – emme enää opi luottamaan omaan pärjäämiseemme). Uupumuksen ja stressin lisääntyminen, säännöllisen lukemisen loppu, manipuloiva teknologia, jopa prosessoitu ruokavalio. Viime mainittu kuulosti aluksi kauempaa haetulta, mutta toisaalta, ihminen on kokonaisuus.

Mikä tärkeintä, Hari uskaltaa irtautua ajatuksesta, että keskittymiskyvyn katoamisessa on kyse vain ”yksilöiden ongelmasta”, ajanhallintataitojen puutteesta tai luonteen heikkoudesta. Meidän on puututtava ongelmaan suurempina yhteisöinä ja yhteiskuntina. Erityisen tärkeää on ymmärtää, että kaupallisten somemammuttien palvelut on tietoisesti rakennettu koukuttamaan mahdollisimman monia. Uuskielelle tyypillisesti puhutaan tietenkin sitouttamisesta, ei addiktioista, vaikka taustalla vaikuttaa puhdas addiktiobisneksen logiikka. Kaiken lisäksi sitä vieläpä surutta ihannoidaan. Ovathan digijätit talouden mittapuulla suvereeneja menestystarinoita, samalla kun ne ovat inhimilliseltä kannalta vauhdittaneet eristäytymistä ja pahoinvointia.

Tästäkin huolimatta harva mielen ja kehon ylivirittyneisyyttä tai mielenterveyttä käsittelevä juttu vaivautuu edes noteeraamaan laite- ja somekoukuttumista. Paljon useammin esillä ovat vaikkapa hoitoresurssit, avokonttorit tai työn kuormitus. Pahoinvoinnin syytä on epäilemättä helpointa etsiä omasta lähiyhteisöstä tai työpaikalta, mutta olisiko meidän syytä katsoa myös kollektiivisesti peiliin? Miksi olemme hyväksyneet Yhdysvaltojen ja Kiinan kehittämät tiedustelupalvelut osaksi arkeamme koko länsimaiden mittakaavassa? Kuten Clark (2015) osuvasti totesi, Stasi olisi ollut sosiaalisesta mediasta haltioissaan: ihmiset paljastavat itsestään kaiken ja täysin vapaaehtoisesti.

Tämän blogiartikkelin ideointi sai aikaan deja vu -ilmiön. Selvästi olen kirjoittanut aiheesta ennenkin. Vuonna 2017 näkökulmani oli vielä pikkusievästi peukkukapinassa, mutta mitään isompaa muutosta käyttötavoissa ei ole sen jälkeen tapahtunut – ellei sellaiseksi lasketa Metan tulevaisuusvisioita ja hajautuneen Mastodon-yhteisöpalvelun asteitteista lipumista ihmisten tietoisuuteen, kiitos Elon Muskin Twitter-sekoilun.

Omat yhteyteni kirjan aiheeseen

Sidonnaisuuteni kadonneen tarkkaavaisuuden ongelmaan ovat ensinnäkin nettiyhteisötutkijan taustassani. Minulla on syystäkin taipumus nostalgisoida aikoja, jolloin ihmiset vielä oikeasti muodostivat verkkoyhteisöjä: he omistautuivat tietylle kiinnostuksen kohteelle pitkiä aikoja, heittäytyivät keskusteluihin, muodostivat pysyvämpiä suhteita ja oppivat yhdessä uutta. Nykyinen individualistinen informaatiosinkoilumme somesta toiseen (saati yksinäinen videoiden tuijottaminen autoplaylla) on kaukana yhteisöstä, yhteenkuuluvuuden tunteesta. Olen toisinaan jopa väittänyt, että bisnes-some on pahinta, mitä verkkoyhteisöille tapahtui. Tulevaisuuden suhteen olen silti toiveikas. Tiedeyhteisö ja viranomaiset edellä voimme hiljalleen siirtyä fiksumpaan, hajautettuun someen, joka ei ole keskusjohtoinen kaupallinen versio, vaan käyttäjiensä yhdessä omistama ja rahoittama. Mainosvetoisissa kanavissa chatGPT saa rauhassa postailla sitouttavaa contenttia – toivottavasti asiakaspuolenkin hoitaa mahdollisimman pian tekoäly.

Niille, joiden mielestä tämä on naurettavaa haihattelua ja pitää olla siellä missä ihmiset ovat, haluaisin huomauttaa, että myös meille varhaisille Facebookin, LinkedInin ja Twitterin käyttäjille enimmäkseen naurettiin.

Toiseksi, minulla on tietokonesukupolven edustajan tausta. Olen elänyt aikakauden, jolloin koulujutut, opiskelut ja työtehtävät hoidettiin erillisellä laitteella, jonka ääreen erikseen ”mentiin”, kuten myös verkkoon. Älypuhelimia ei vielä ollut. Tämä tosiasia teki omistautumisesta yllättävän helppoa. Totta puhuen olen niin tiukasti tietokonepolvea, etten ole koskaan edes hankkinut älypuhelinta. Sellainen annettiin työpaikalta käyttööni ensimmäisen kerran vuonna 2015. Ensimmäinen minulle lahjoitettu tabletti puolestaan lojui ensimmäisen vuoden pakkauslaatikossa. Miksi hyödyntää kömpelöjä käyttöliittymiä, kun parempiakin on tarjolla – bonuksena vieläpä mahdollisuus rajata tekemistä ja suojella omaa jaksamista, sen sijaan että laite kulkisi koko ajan mukana häiritsemässä? (Tunnetusti jo lähietäisyydellä oleva puhelin sotkee keskittymistämme ja hajottaa tarkkaavaisuutta – mikä ei ainakaan tule yllätyksenä nuorille.)

Kolmas sidonnaisuuteni tarkkaavaisuuskysymykseen on se, että sairastuin jo lapsena peliriippuvuuteen. Olen pitkään valmistellut aiheesta kirjaa, joka keskittymiskykyni suodessa toivottavasti joskus viimeistellään ja julkaistaan. Toipuminen vei lopulta yli kolme vuosikymmentä. Ymmärrän siksi erittäin omakohtaisesti, kuinka voimakkaita addiktiot ovat, ja ettei niissä ole kyse itsekurista. Ei ketään some-notifikaatioihin koukuttunutta tai puhelimeensa minuutin välein tarttuvaa voi evästää sanomalla ’ryhdistäydy nyt vähän’.

Hyvin tuttua on myös se, että addiktio muuttaa muotoaan. Pakonomainen netinkäyttö ja somekanavien ”tarkistaminen” jonkin uuden ja kiinnostavan varalta ei tuhoa sisintä ja taloutta samalla tavalla kuin rahapelaaminen, mutta osaa silti olla voimia kuluttavaa. Siksi olen tietoisesti kääntänyt yhä useammalle palvelulle selkäni.

Kaksi psykologian koulukuntaa

Yksi Johann Harin kirjan pysäyttävimmistä osioista liittyy nimenomaan halutun käyttäytymisen aikaansaamiseen. Oppien käytäntöön soveltamisen osalta Harin tietolähteenä oli entinen Googlen insinööri Tristan Harris, joka aikanaan Stanfordissa opiskellessaan tutustui Persuasive Technologies Labiin – paikkaan, jossa tutkijat yrittivät suunnitella teknologiaa, jolla pystyttäisiin muuttamaan ihmisten käyttäytymistä, mutta niin hienovaraisesti, etteivät he huomaisi sitä. Vaikka B.J. Skinnerin kuuluisat eläinkokeet ja välineellisen ehdollistumisen teoria olivat jo kauan olleet poissa muodista, kurssilla ja laboratoriossa hänen esittämänsä ideat ”tekivät nyt paluun täydellä voimalla” (s. 135). Skinner sai rotat, pulut, siat ja muut koe-eläimet tekemään tahtonsa mukaisesti palkitsemalla niitä toivottavasta käytöksestä. Samaa tekevät nyt hänen myöhempien maanmiestensä somepalvelut tarjoamalla palkinnoiksi reaktioita, näkyvyyttä ja seuraajamäärän kasvua:

”Ihminen pystytään ohjelmoimaan yhä uudelleen tavalla, jonka joku kekseliäs suunnittelija haluaa kehittää. Vuosia myöhemmin Instagramin kehittäjät kysyivät: jos saamme houkuteltua ihmiset ottamaan selfieitä – antamalla heille palkkioksi vaikkapa sydämiä ja peukkuja – tuleeko niistä heille pakonomainen tapa, kuten pululle, joka nostaa vasenta siipeään jyviä saadakseen? Skinnerin perustekniikkaa alettiin näin soveltaa miljardeihin ihmisiin.” (s. 69)

Kontrasti toiseen kirjassa ruodittuun psykologian klassikkoon, Mihály Csíkszentmihályihin, on huimaava. Hän halusi tutkia ihmismieltä näkökulmasta, joka ei tuottaisi vain onttoja reaktioita, vaan jossa luodaan uutta. Mikä on luovuuden käyttövoima? Csíkszentmihályi seurasi chicagolaisen taiteilijayhteisön toimintaa kuukausien ajan. Luomistyön keskellä aika näytti hetkittäin menettävän merkityksensä: kyse oli niin syvällisestä paneutumisesta ja omistautumisesta, ettei sitä voinut juurikaan muualla kokea. Syntyi käsite ’flow-tila’, virtauskokemus, jossa suuntaamme energiamme tavoitteen saavuttamiseen.

Hari kuvaa erittäin osuvin sanakääntein, kuinka tämä luovasta työstä tuttu omistautuminen on ajassamme hautautunut mielivaltaisten, pinnallisten palkintojen himoamisen alle. Toivoa kuitenkin on: meissä kaikissa on sisäistä voimaa, joka auttaa meitä keskittymään pidempiä aikoja ja samalla nauttimaan siitä. Ensin vain tarvitaan otolliset olosuhteet flow-tilan syntymiselle, eli merkitys, mielekkyys ja tietoinen päätös keskittyä vain tähän Yhteen Juttuun. Ei ole väliä, onko se kuvataidetta, tiedettä, tanssia, kiipeilyä, vaeltamista, puutarhassa möyrimistä, vai blogiartikkelin kirjoittamista – viimemainitussakin flow-tiloja on toisinaan tullut vastaan.

Pitkäkestoista keskittymistä yhteen asiaan

Olemme pahan joukkoharhan vallassa, jos kuvittelemme moniajon ja multitaskauksen olevan mahdollista. Kyseessä on tietokoneiden, ei ihmisten ominaisuus! Aivot eivät ole 40000 vuodessa sanottavammin muuttuneet ja ne kaipaavat keskittymistä yhteen asiaan.

Olennaista on tämän yhden asian pitkäkestoisuus. Se on avain tarkkaavuutemme ja keskittymiskykymme palauttamiseen.

Pilvibongaus ja tähtitaivaan ilmiöiden tarkkailu – kiireettömyyttä parhaimmillaan

Lukemisen hiipuminen saa kirjassa oman palstatilansa. Kirja ruotii kattavasti tutkimustuloksia, jossa kirjojen – poislukien tietokirjat – lukemisen todetaan lisäävän ihmisten kykyä empatiaan. Pienenä piikkinä rapakon taakse kirjoittaja huomauttaa, että jos lukemisen tuottamaa empatian lisäystä voitaisiin myydä pillereinä, niin sitähän myytäisiin paljon. Raymond Marin mukaan lukemisella on ”ainutlaatuinen vaikutus ihmisen tietoisuuden muovautumiseen”. Kiinnitymme samaan aikaan sanoihin, merkityksiin ja omaan todellisuuteemme. Pyrimme samaistumaan, ymmärtämään tarinan henkilöitä. Tällä hetkellä 57 % amerikkalaisista ei kuitenkaan lue tai kuuntele vuoden aikana yhtäkään kirjaa. Suomessa meillä on kirjallisuuden kautta vaalittavanamme paitsi empatiakyky, myös oma hieno mutta pieni kielemme.

Pitkäjänteisyyden ja keskittymiskyvyn osalta on toki syytä huomauttaa, että kirjan lukeminen ole itsetarkoitus. Myös muu omistautunut tekeminen on yhtä lailla hyväksi, oli kyse sitten elokuvista tai sarjoista.

Eräänlaisena anti-loppukevennyksenä vielä tämäkin havainto, jonka Hari esittää haastateltuaan professori Gloria Markia: ”Jos ihminen on kärsinyt pitkään arjessaan erilaisista toimintansa keskeyttämisistä, hän alkaa keskeyttää itse itseään, vaikka kaikki ulkoiset keskeytykset olisivatkin poistuneet. Huomasin itsekin jatkuvasti katselevani asioita ja kuvittelevani, miten kuvailisin niitä Twitterissä, ja miten ihmiset sitten reagoisivat.” (s. 64)

Kuten jo Marshall McLuhan sanoi, media on viesti. Vaikutus ei siis ulotu vain sisältöön, jota median kautta jaetaan, vaan olennaisempaa on media itse. Se muuttaa koko katsanto- ja ajattelutapaamme.

Keskittymiskykymme ei siis tule palautumaan vain sillä, että teemme somelakon ja poistamme jonkin tilin. Toki se on hyvä alku. Tie digiaddiktioista irtautumisessa on pitkä ja kivinen, mutta taipaleelle on lähdettävä viimeistään nyt. Kenties matkan varrella on luvassa muun muassa innoittavia flow-tiloja.

Mikä avuksi?

Lukiessani odotin jopa kauhulla, mihin kirja kaiken tämän jälkeen päätyy. Ehdottamaan jotain tietoisuutta kasvattavia tarkkaavuuden paikallisryhmiä pikaviestinten ja Facebookin (!) tuella, lisää huomiotamme vaativia ja huutavia viestejä ja keskusteluja, joiden sivuuttamisesta seuraa syyllisyys? Se olisi vielä enemmän hirtehistä kuin se, että tämän tekstin lopusta löytyvät blogiini vanhastaan unohtuneet somejako- ja tykkäysnapit.

Mutta ei sentään näin. Mitä siis voimme tehdä? Harin kirja päättyy ehdotukseen tarkkaavaisuusvallankumouksesta. Sen kolme suureksi ja rohkeaksi kuvailtua päämäärää ovat 1) seurantakapitalismin kieltäminen 2) nelipäiväinen työviikko ja 3) vapaa leikki. Ensimmäisen osalta parhaaksi ohjenuoraksi käyvät jo Naomi Kleinin ’Kapitalismi vs. ilmasto’ -kirjasta tutut eväät: valta on palautettava globaaleilta jäteiltä takaisin lähiyhteisöille. Liki mahdottoman kuuloisia asioita on tapahtunut ennenkin, kuten viidessä vuodessa läpiviety uusien hiilikaivosten ja -voimaloiden sulkeminen Britanniassa. Tulkitsen, että muutosten aikaansaamiseen tarvitaan EU-tason sääntelyä, vahvaa lobbausta, tiedettä ja tutkimusta, ruohonjuuritason kansalaisaktivismia, keskusteluja omien päättäjiesi kanssa, arkisia tekoja ja esimerkin näyttämistä omasta yhteisössä. Kenties jo seuraavissa eduskuntavaaleissa osataan ottaa teemaksi digihulluudesta luopuminen (siihen saattaisi vielä olla aikaa, ennen kuin toistamme tarkalleen saman mutta kertaluokaltaan huimasti suuremman virheen tekoälyn kanssa). Ja kuka se historian saatossa totesikaan, että jos haluat muuttaa maailmaa, mikään ei muuta sitä tehokkaammin kuin lasten vanhemmat?

Ensimmäinen askel on Greenpeacen entisen tiedotusvastaavan Ben Stewartin mukaan ”luoda tietoisuutta herättävä kulttuurinen läpimurtohetki, joka saa ihmiset sanomaan: ’Hemmetti, juuri tämä on rassannut aivojani ja vienyt minulta kyvyn nauttia monista asioista kuten ennen vanhaan’.” (s. 329)

Toivon, että tämä blogiartikkeli on omalta pieneltä osaltaan voinut tuottaa sinulle näitä oivalluksia.

Lopuksi

Onnitteluni, hyvä lukija: luit juuri loppuun someaikakaudelle harvinaisen pitkän tekstin! Tutkimusten mukaan verkosta poimitaan lähinnä informaatiota, joka itseä jo valmiiksi kiinnostaa, kun taas uusi, vaikea tai kiusallinen näkökulma yleensä sivuutetaan. Näin aivot suojelevat itseään – niissä toimii tiukka portsari. Olet todennäköisesti hyvin kiinnostunut aiheesta, jos luit tänne saakka. Hatunnosto myös siitä.

Wanhana verkkoyhteisöjyyränä, jonka innostavimmat ihmissuhteet ovat jo 26 vuoden ajan muodostuneet netissä, en voi olla toivottamatta tervetulleeksi kommentteja täällä blogissa. Toki vielä parempi vaihtoehto olisi aikatauluttamattomat kahvit tai päivällinen ilman minkäänlaisia suunnitelmia tai ohjelmia – ja ilman puhelinta.

Se olisi jätetty kotiin.