Arkisto kategorialle ‘sosiaalinen media’

”On merkillistä, että vaikka ihmiset ovat verkottuneempia kuin koskaan ennen, usko omiin etuoikeuksiin näyttää olevan yleisempää kuin koskaan. Jokin viimeaikaisessa teknologian murroksessa tuntuu lietsovan yksilön epävarmuudet ennennäkemättömän hurjaan roihuun. Mitä suuremmasta itseilmaisun vapaudesta saadaan nauttia, sitä vähemmän halutaan joutua tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka saattavat olla eri mieltä tai sanoa jotain epätoivottavaa. Mitä enemmän alistutaan omien näkemysten kanssa ristiriidassa oleville mielipiteille, sitä herkemmin näyttää tulevan paha mieli siitä, että tuo vastakkainen näkemys on ylipäätään olemassa. Mitä helpompaa ja ongelmattomampaa elämästä tulee, sitä vahvemmin tunnumme kuvittelevan, että ansaitsemme entistäkin parempaa.

Ehkäpä keksinnöt, jotka ovat tuoneet monille vapautta ja tietoa, luovat myös poikkeuksellisen hyvän kasvualustan luuloille omasta erityisyydestä.”

Näitä erityisyyksiä on loputtomiin: tietty kansallisuus, tietty poliittinen suuntaus, asiantuntemus, ulkonäkö, kulutusvalinnat, muut arvovalinnat.

Huomio- ja vihapuheeseen liittyy kaksi merkittävää kielteistä tunnekokemusta, jotka ovat epävarmuus ja sen herättämä pelko. Epävarmuus kuitenkin kuuluu väistämättömänä osana luonnon ja ihmisen luomiin systeemeihin, joiden osia olemme – ja usein on jopa helpompi hyväksyä tämä tosiasia kuin pyrkiä epätoivoisesti kontrolloimaan olosuhteita.

smiley-1274747_1280

Ylläoleva sitaatti on peräisin Kuinka olla piittamatta p*askaakaan -kirjan kirjoittajalta Mark Mansonilta, s. 62. Piittaamattomuus ei tarkoita välinpitämättömyyttä. Se tarkoittaa sitä, että tunnistaa ne asiat ja arvot, joilla on todellista merkitystä kanssaihmisenä elämiselle ja toimii niiden mukaisesti. Median lietsomat pöyristymiset ja paskanjauhantapingikset jäävät silloin sivummalle. Kirja laittoi väkisinkin miettimään, kuinkahan moni zenin harjoittaja ylipäätään viettää aikaa netissä.

Manson muistuttaa tässä self-help -oppaiden vastaiskussa selkeäsanaisesti, ettei kukaan meistä ole erityistapaus. Ongelmat ovat harvoin jos koskaan ainutlaatuisia. Joku miettii parhaillaan vastausta juuri samaan kysymykseen.

Kysymys, johon juuri nyt mietin vastausta: mitäpä jos sosiaalinen media olisikin yksi tapa löytää ne vertaiset ja ratkaista yhdessä ongelmia, ei korostaa omaa erityisyyttä tai uhriutua millisekunneissa?

Printti-Hesariin 19.4. tutustuneet saattoivat lukea psykologian tohtori Satu Kasken haastattelun työssä ja muussa elämässä menestyneistä ihmisistä. Perfektionismin välttelyn tärkeys – ja uskallus puhua ääneen muustakin kuin valmiista työstä – ei sinänsä ole uutinen, mutta juttuun kätkeytyi toinenkin, erinomaisen tärkeä havainto: menestyjillä on kyky nähdä itsensä hieman naurettavassa valossa.

Ajatus upposi aivosyövereihini kertaheitolla, sillä niin monet kerrat olen sosiaalisen median koulutuksissa kannustanut ihmisiä löytämään sosiaalisesta verkostakin leikillisyyden ja keveyden. Huumori on kaiken inhimillisen kanssakäymisen perusominaisuus. Jos feedit täyttyvät tärkeilyllä ja linkeillä organisaation uusimpiin julkaisuihin ja raportteihin, sitä tuskin kannattaa edes nimittää sosiaaliseksi mediaksi.

Esimerkki on paikallaan. Viestintäkouluttaja ja tietokirjailija Katleena Kortesuo erikoistui jo vuosia sitten kertomaan julkisesti, kuinka sukkahousut jälleen kerran repesivät koulutuskeikalla. Muistelen myös nähneeni twiitin, jossa hän kertoi erään suomalaishotellin varanneen huoneeseen valmiiksi paketin ehjiä sukkahousuja.

Mistä tällainen itselle nauramisen kulttuuri on pois? Enpä usko, että keneltäkään. Kaikki voittavat. Väkipakolla henkilöbrändin sekaan ahdettu itseironia tietysti näyttää juuri siltä itseltään – eli väkisin väännetyltä – mutta jos se on luonteva osa persoonaasi, sosiaalista verkkoa varten ei kannata kehitellä mitään erillistä roolia.

Havainnollistin Twitter-huumorin ilmenemismuotoja taannoin Twitter pidentää ikää -postauksessa. Olen myös haaveillut, että hallintolain ja normaalin ihmisyyden välistä kuilua tietoisesti kavennettaisiin.

Jo pelkästään pienten lasten vanhempien kokoamista lausahduksista ja sattumuksista voisi rakentaa omat somekokoelmansa, muista kömmähdyksistä, vitseistä ja verbaaliakrobatiasta puhumattakaan. Ohessa alkuvuoden parhaita poimintoja suosikkilistaltani. Kiitos kaikille sanailijoille ja hauskaa vappua!

Ja lopuksi: joskus todellisuus on läpänheittoakin ihmeellisempää.

Breaking news! Olen pian 15 vuotta tehnyt töitä nettiyhteisöjen parissa, mutta nyt aion vähentää radikaalisti sosiaalisen median käyttöäni. Eniten aikaa olen käyttänyt Twitterissä ja Facebookissa. Avaan tässä kirjoituksessa henkilökohtaisia ja hieman yleisempiäkin syitä päätökseen.

Kun kerroin nettikuuristani Facebookissa(!), ystäväni totesi, että yllättävä päätös etenkin minulta. Näin voisi toki äkkiseltään ajatella, mutta kolikolla on myös kääntöpuoli. Tarkemmin ajateltuna valinta on suorastaan odotettu. Joku saattaisi jopa kysyä, miksi vasta nyt?

Aloitin digimaailmojen tutkijanuran jo ennen sosiaalisen median läpimurtoa. Siksi maaperääni ovat oikeastaan aina olleet ns. perinteiset nettiyhteisöt, tiiviimmät yhteenliittymät, jotka keskittyvät tietyn aihepiirin syvemmän tietämyksen ja kokemusten jakamiseen. Niiden myötä etsin uusia, järkevämpiä ja mielekkäämpiä tapoja organisoida yhteistä tekemistä. Olen pariin otteeseen kuunnellut Valtteri Lindholmin puheenvuoroa ja jos olisin Varustelekan kauppias, totta kai jatkaisin äärimmäisen toimivaa symbioosia Facebookin kanssa. Näkökulmani tässä kohtaa ei kuitenkaan ole erilaisen sälän kauppaaminen ihmisille, vaan pikemminkin kulutuksen välttämätön vähentäminen ja muiden monimutkaisten ongelmien ratkaiseminen.

Some-tyytymättömyyteeni on vaikuttanut kolme tekijää. Ensinnäkin minulle on tärkeää viestintäteknologian inhimillisyys eli merkityksellisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunne; kokemus, joka valitettavasti on varsin kaukana Facebook-feedin reaalitodellisuudesta. Näen juuri sen, mitä bisnes tai jokin poliittinen koneisto haluaa minulle syöttää. Kanssaihmisiltä saadaan kohtaamisen ja dialogin sijaan automaattipeukkuja ja -sydämiä.

Toiseksi, jopa alan ammattilaisten eli yhteisömanagereiden cmadfi-yhteisössä menevät suloisesti sekaisin yksisuuntainen organisaation sisällön tuuttaus sosiaaliseen mediaan ja yhteisöt, jossa keskitytään jäsenten välisten suhteiden lujittamiseen. Klikkaustökkäysnäkyvyys-some on valitettavasti syönyt kuuntelun ja rauhallisen pohdiskelun kulttuurit aamupalaksi.

Kolmanneksi, massa-somen hetkittäin hyvästä käyttäjäkokemuksesta ei ole enää kuin rippeet jäljellä. (Vielä vuonna 2008 Facebookissa saattoi lähettää kavereille virtuaalisia oluttuoppeja ja viinilasillisia; Messengerin ohella ehdottomasti kätevin ja päivää piristävin toiminto koko palvelun historiassa.) Jos muistelemme hetken Wanhojen Aikojen news-ryhmiä ja keskustelufoorumeita, voimme todeta, että kirjautuessaan yhteisöön käyttäjä näki välittömästi – ja absoluuttisen tarkkojen lukumäärien kera – kaikki lukemattomat viestit ja pääsi halutessaan syventymään niihin lähemmin. Mutta yritäpä saada samanlainen hallinta siihen näkymään, mitä Facebook tai LinkedIn sinulle esittävät.

Sosiaaliset verkostopalvelut ovat toki tarjonneet helposti lähestyttäviä tontteja tiiviimpien ryhmien muodostamiseen. Vuosien varrella takataskuun on kertynyt loistavia esimerkkejä, kuten pienten lasten äitien hätäkahvi-toiminta, paikalliset kirpputorit, eläinsuojelun pelastamien koirien omistajien yhteisöt tai yksinäisyyttä ja syrjäytymistä vastaan perustetut Facebook-ryhmät.

Mutta mitä siinä ohessa tapahtui vuorovaikutukselle ja kohtaamiselle? Somessa on jaettu ahkerasti entisen Facebook-pomon Chamath Palihapitiyan huomioita siitä, mikä nykyisessä online-ekosysteemissämme on pielessä – eikä hän ole suinkaan ainoa, joka on todennut luoneensa hirviön.

Olemme luoneet lyhytjänteisiä dopamiinikoukkuja, sydämiä, tykkäyksiä, peukkuja. — Ei kansalaiskeskustelua, ihmisten välistä yhteistyötä; tieto on vääristynyttä, valheellista. — Sijoittajat pumppaavat rahaa idioottimaisiin yrityksiin sen sijaan, että keskityttäisiin todellisiin ongelmiin kuten ilmastonmuutokseen tai sairauksien torjuntaan.

Dopamiini on keskushermoston välittäjäaineena toimiva hormoni, joka vaikuttaa mielihyvän kokemuksiin ja tunteiden säätelyyn. Maallikonkin on helppo ymmärtää, että tällainen aine näyttelee merkittävää osaa erilaisissa addiktioissa.

Fear of missing out, pakonomainen some-ilmoitusten tarkistaminen, liki pakkotoiminnoksi muodostunut Faceen, Instaan tai Twitteriin kirjautuminen – uskallatko kysyä itseltäsi, montako kertaa päivässä teet tämän? Olen kokeeksi tarkkaillut tekemisiäni nyt muutaman päivän ajan ja voin sanoa, että varsinkin Twitterin osalta luku ei ole kovin kaunista katsottavaa. Se on yli 20.

Skillhive-parvityöalustan kehittäjä Janne Ruohisto muistutti keskustelussamme, miksi peukku oli Facebookilta nerokas keksintö: koskaan aiemmin ei osallistuminen ole ollut näin helppoa. Tällä helppoudella on kuitenkin kääntöpuolensa. Peukuista tuli äärimmäisen tehokas mittaamisen ja sisällön ohjailun väline. Käyttäjät koukuttuivat ja etenkin nuoremmissa ikäryhmissä ajautuivat mittaamaan omaa ihmisarvoaan tykkäysten määrällä. Ja toki tykkäys oli myös innovaatio, jota kaikki ryhtyivät kopioimaan sen sijaan, että olisivat tuottaneet jotain omaa.

Siksi kannatan peukkukapinaa. Emmeköhän keksi jotain muuta fiksua, kunhan lakkaamme automaattipeukuttamasta kaikkea näkemäämme. Ennustan, että 20-30 vuoden päästä hihittelemme tykkäysten varaan rakennetulle somelle samaan tapaan kuin nyt faksia käyttävälle asiakaspalvelulle.

Kuten Parviäly ja ongelmanratkaisu digitaalisilla alustoilla -artikkelissakin totesin, nyky-some on tehnyt korvaamattoman palveluksen madaltaessaan suurten ihmismassojen kynnystä olla vuorovaikutuksessa yli oman lähipiirin. Tällä palveluksella on kuitenkin ollut hintansa. Elämä on annettu algoritmien ohjailtavaksi, arvokas digitaalinen sisältö muiden kuin ihmisten itsensä hallittavaksi, kaikista kallisarvoisin resurssimme eli aika ärsyketulvan pirstomaksi.

computer-1106900_640

Someaktiivin tyypillinen työpäivä. Kuva: Pixabay

Monet sosiaalisen verkon historiaa pidemmän aikaa seuranneet ovatkin esittäneet, että edessä saattaa olla paluu kiinteämpiin aiheyhteisöihin. Siinä missä mainostajat etsivät aina mahdollisimman suurta massaa, jonkin muun logiikan ohjaamalle palvelulle riittää se, että ihmiset saavuttavat jaetut tavoitteensa ja ovat tyytyväisiä palvelun tarjoamiin ominaisuuksiin.

Omassa visiossani tulevaisuuden somessa on ylikansallisten tietoimperiumien sijaan yhä enemmän alustoja, jotka käyttäjät omistavat (ja rahoittavat) yhteisöllisesti. Muutos ei käy hetkessä, mutta vaihtoehtoisia ratkaisuja on olemassa – sekä meillä että maailmalla. En tosin ole aivan varma, tuleeko niistä kestäviä ennen kuin myös taustalla vaikuttavaa talousajattelua päivitetään.

Sosiaalisen median nykykartta muistuttaa Fingerporia, jossa mies osti treenihousut ja kaveri totesi ”Pian sinä voit hankkia oikeat housut.” Osaamme jo kaikissa ikäryhmissä nettisosiaalisuuden alkeet, nyt tarvitsemme enää vain paremmat alustat sen toteuttamiseen. Treenisomesta on aika siirtyä (tai palata!) ihmisten internetiin. Tähän liittyen esimerkkeinä People-Centered Internet sekä lukuisat www:n isän Tim Berners-Leen haastattelut, joissa hän muun muassa haluaa palauttaa netin käyttäjille oikeuden omiin tietoihinsa.

Näistä laajemmista liikehdinnöistä huolimatta syyt päätökseen vähentää somen käyttöä ovat myös itsekkäitä. Haluan takaisin keskittymiskykyni ja muistini. Täytän alkavana vuonna 40, eikä pääkoppani kykene enää käsittelemään tietotulvaa yhtä hyvin kuin nuorempana. Kuulun moniin rinnakkaisiin someverkostoihin ja -yhteisöihin. Tietojohtamisen spesialistina roolini on katalysoida tiedon liikkumista ja yhdistää ihmisiä toisiinsa. Tehtävä on tärkeä, mutta oloni on välillä kuin lintulaudalla, josta muut käyvät nokkimassa haluamansa informaation muruset (ja itse hukkuu harmaanvalkoiseen tavaraan, jonka nimi jääköön tässä mainitsematta).

Havaintojeni perusteella uskon monen muunkin yhteisömanagerin jakavan saman kokemuksen, vaikka työssä jaksaminen ei cmadfi-yhteisössä päällimmäisenä puheenaiheena ole ollutkaan.

Lähden tietoisesti harjoittamaan aivojani siihen, etten enää tarvitse nopeita koukkuja ja sosiaalisia pseudopalkintoja, vaan levollista läsnäoloa yhdessä tilanteessa kerrallaan. Jutut entisistä Facebook-pomoista tai nettiriippuvuuden haitoista eivät olleet ainoita tekijöitä päätöksen takana. Oma osansa on myös äskettäin lukemallani Pälvi Rantalan mainiolla kirjalla Nokkaunia ja tehotorkkuja – tutkimusmatka päiväunien kulttuurihistoriaan (Hansaprint, 2016).

Mietiskely, lepo, nukkuminen, rauhoittuminen, pelkkä ajattelu hiljaisuudessa ilman ulkopuolisia ärsykkeitä on syvä, tärkeä osa ihmisenä olemista. Jos sitä ei ymmärrä ja toteuta, tulee väistämättä ongelmia. Huumausaineet ja facebookinkaltaiset muka-tekemiset-olemiset täyttävät levon tilaa. (s. 179)

Olen aina nukkunut päiväunia, ja juuri siksi saanut niin paljon aikaan. On kuitenkin syytä huomauttaa, että tämä aikaansaaminen ei ole ollut missään vaiheessa tavoitteeni. Siinäpä sen paradoksi. Tarkoitushakuinen ”täsmänukun, mittaan ja optimoin itseäni, jotta olisin tuottavampi ihmisenä” on minusta yhtä sairaan kuuloinen elämäntapa kuin Facebook-feedin tsekkaaminen 120 kertaa päivässä. Tekeminen lähtee ihmisyydestä, ei toisinpäin.

Mutta viimeistään kirjan luettuani tiesin, mihin käytän kaiken sen ajan, mikä somen käytöltä vapautuu. Tietenkin päiväuniin!

Ja kukapa tietää, vaikka voisin vuonna 2027 todeta luoneeni verkostokumppanieni kanssa ainakin pienen tontin inhimillisempää sosiaalista mediaa 🙂

 


Aihetta sivuten:

Nettiyhteisöjen maailmassa törmää toisinaan kysymykseen siitä, mikä on sosiaalista mediaa ja mikä ei – ja milloin kyseessä on ”oikea” yhteisö.

Olen aiemminkin varoittanut heiluttelemasta akateemisia mittatikkuja tämän ilmiön edessä. Yhteisöllisyyttä määrittelee jäsenten oma kokemus. Jos sosiologeilla oli jo 1950-luvulle tultaessa lähemmäs 100 erilaista yhteisön määritelmää, miten ihmeessä olisi mahdollista luoda jokin yksiselitteinen tulkinta siitä, mitä kollektiivit verkossa ovat, saati mitä niiden pitäisi olla? Yhteisöjä ei myöskään pitäisi prosessoida kuoliaaksi, vaan antaa niiden olla juuri niin kaoottisia kuin inhimillinen luovuus.

Mutta takaisin otsikon kysymykseen. Minulta kysytään usein, ovatko esimerkiksi keskustelufoorumit tai uutiskommenttipalstat sosiaalista mediaa. Entä voiko tässä tapauksessa puhua yhteisöstä?

Vuoden 2017 cmadfi-tapahtuman jälkeen julkistin LinkedInissä pikatestin, jolla saat selville, oletko ensisijaisesti yhteisömanageri vai somemanageri. Yhteisössä ihmiset tuntevat toisensa ja pitävät yhteyttä keskenään.

network-92904_640

Jos ajatellaan netin historiaa, keskustelupalstat, uutisryhmät ja purkit olivat eräänlaista ”esi-somea”, samoin postituslistat ja IRC. Niiden tuella rakentuivat varhaisimmat nettiyhteisöt.

Sosiaalisen median perustoiminnallisuutta on sosiaalisten verkostojen rakentaminen ja niiden näkyväksi tekeminen. Tässä mielessä keskustelufoorumit eivät siis edusta some-maailmaa: useimpien fokus on ainoastaan viestinnällinen. Sama koskee blogeja. Hengenheimolaisuus blogien ja somepalvelujen välillä on kuitenkin niin ilmeinen, etten vetäisi tähän kohtaan kovin tiukkoja rajoja.

Yhteisöjen osalta on muistettava, että niin keskustelufoorumit kuin Facebook ovat vain palveluita, joiden tuella varsinainen tiiviimpi yhteisö voi (ehkä) muodostua. Sama koskee lehtien kommenttipalstoja.

Osa verkkopalvelun käyttäjistä tai tietyn teema-aiheen keskusteluun osallistuvista voi olla hyvinkin sitoutuneita ja kokea yhteisöllisyyttä, vaikka satunnaiselle sivustaseuraajalle touhu näyttää lähinnä epämääräiseltä huutelulta. Käyttäjät myös tunnistavat ihmiset nimien ja nimimerkkien takana. Kun aikanaan tutkimme erään ammattilehden nettikeskusteluja, havaitsimme, että pelkästään viestejä lukevat kokivat jopa vahvempaa yhteisöllisyyttä kuin postaajat.

Mutta uutiskommentitkaan eivät ole veljeksiä. Nettikulttuureja on monenlaisia anonyymista huutelusta joukkoon uskollisia vakiokävijöitä, jotka osallistuvat keskusteluun omalla nimellään tai jopa kasvoillaan.

Analogiaa voi hakea eläinmaailmasta. Vakkarikävijöiden yhteisö on kuin koirapuisto, jossa harrastetaan yhdessä ja tavataan tuttuja. Anonyymit kommenttipalstat taas ovat pikemminkin lyhtypylväs, jonka juurella kukin koira käy nostamassa jalkaansa.

Erojakin toki löytyy: koirat ovat onnellisia päästyään tekemään tarpeensa, mutta vihaviestejä syytävät ihmiset ovat tutkitusti muita onnettomampia.

Some on historiallisesta perspektiivistä nuori ilmiö. Olemme vasta matkalla oppimaan verkkodialogia. Keski-ikäisten someraivoajien on hyvä ottaa mallia nuorista.

”Ole itse se muutos, jota sosiaaliseen mediaan kaipaat.” (Jussi Pullinen, HS)

Viestintä – erityisesti somessa – on aiheena alituiseen pinnalla. Näin myös omissa aivopoimuissani. Juuri kun pääsin pohtimasta verkkoviestinnän luomien vaikutelmien anatomiaa, huomioni kiinnittyi tyylivalintoihin.

Otetaanpa esimerkiksi digitaalisen maailman verkostot. Seuraavassa kaksi näytettä aiheeseen liittyvistä kirjoituksista. Ne on vedetty täysin hatusta tältä istumalta eivätkä siis perustu todellisuuteen.

Internet on meidän kaikkien. Ihmiseltä ihmiselle. Human to human. Syntyy sosiaalista pääomaa. Sinäkin pidät yllä digitaalisia verkostoja. Osallistumalla. Jakamalla. Tykkäämällä. Kaiken keskiössä on luottamus. Tiedämme, että ilman luottamusta meillä ei ole mitään. Ja digitaalisessa maailmassa meillä on mahdollisuus luottaa yli ajan, paikan, tilan, tuttuuden. Tiesitkö, että omasta verkostostamme tuleva suositus on kuusi kertaa painavampi kuin mainostajan viesti?

Ja samasta teemasta hieman toisin:

Internet on verkkojen verkko. Sen mahdollistamat suhteet ovat arvokkaita resursseja. Osallistumisen ja jakamisen kautta rakennamme sosiaalista pääomaa. Ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu jakoi pääoman kolmeen lajiin: taloudelliseen, kulttuuriseen ja symboliseen. Sosiaalinen pääoma edustaa symbolista pääomaa. Se rakentuu verkostoista, suhteista, luottamuksesta ja jaetuista normeista. Digitaalisissa kulttuureissa luomme näitä kaikkia yli ajan ja yhteisen tilan asettamien rajojen.

  • Pierre Bourdieu: The Forms of Capital, 1986
  • James Coleman: Social Capital in Creation of Human Capital, 1988
  • Robert Putnam: Bowling Alone, 1995
  • Anita Blanchard, Tom Horan: Virtual communities and social capital, 1998

 

 

Mitä eroa? Ensimmäinen teksteistä elää omassa ylhäisessä todellisuudessaan vailla viittauksia ulkomaailmaan. Toinen taustoittaa, linkittää ja antaa lukijalle mahdollisuuden tutustua ilmiöön yksittäistä kirjoitusta syvemmin. Se myös räväyttää yhdellä silmäyksellä peliin kolme sosiaalisen pääoman klassikkoa, kun taas ensin mainittu teksti joutuu tyytymään yhteen repäisevään faktaan, joka tosin ei näytä perustuvan yhtään mihinkään.

Hypertekstuaalisuus on Internetin perusominaisuus ja tietävien, osaavien verkostojen katalyytti. Ilman sitä päädymme umpioon. Toisinaan verkkokirjoittamiseen jopa evästetään ja opastetaan ikään kuin teksti olisi julkaistu paperilla.

Ensimmäisen näytteen mukainen pelkistetty tyyli sopii mainiosti vaikkapa talouslehden vierailevalle kolumnistille tai toimittajalle. Mutta emme ole kaikki kolumnisteja tai toimittajia.

Jos tavoitteesi on ammatillinen – luoda verkostoja, myydä osaamistasi ja jakaa tietoa eteenpäin – millaisen vaikutelman toiselle osapuolelle luo se, että ikään kuin esität keksineesi kaiken itse?

Jos ensin digihypetämme sitä, että kaikki tieto (sic!) on löydettävissä verkosta parilla klikkauksella, miksi edes näitä paria klikkausta ei vaivauduta tekemään ennen oman hengentuotteen saattamista maailmalle?

Niinpä. Taustatyö voi ikävällä tavalla hidastaa somehuomionhakuisuutta ja vaarantaa henkilöbrändin jokapäiväiset sisältö-överit. Linkittäminen saattaa myös kohdistaa huomion niihin asiantuntijoihin, joita kutsutaan tieteen ja tutkimuksen edustajiksi – ja joiden työn hedelmät ovat syntyneet pitkäjänteisesti aivan muuta tietä kuin pikaisesti googlaamalla.

background-1931732_640

En toki väitä, että tieteilijätkään viittauskäytäntöineen automaattisesti osaisivat osoittaa kunnian idean alkuperäiselle isälle tai äidille. Toisinaan syynä on puhtaasti tietämättömyys, toisinaan tahallinen ”unohtaminen”. Vuosikymmen sitten Suomessa julkaistiin kaksi väitöskirjaa nettiyhteisöistä ja olin suorastaan innoissani, kun sain tavata hengenheimolaiseni. Samaa ei voi sanoa niistä tilanteista, joissa kaksi saman aiheen tutkijaa ei ole edes puheväleissä keskenään. Yksilövetoinen kyynärpääkilpailu ja akateemisen jalansijan tavoittelu syö toisinaan avoimuuden, osaamisen kumuloitumisen ja yhteisen tiedonkehittelyn aamupalaksi (itse asiassa aika useinkin, jos allekirjoittaneelta kysytään).

Maailma muuttuu mikrosti: pienillä teoilla ja huomionosoituksilla. Tein tammikuussa Reworking of work -ryhmässä seuraavan ehdotuksen. Sitä voisi pitää eräänlaisena Suomi 100 -juhlavuoden uudenvuodenlupauksena.

Ei enää minä, vaan me. Aina kun jaamme jotain tietoa, kerromme aikaansaannoksistamme, ehdotamme uutta, otamme kantaa, emme omi asiaa itsellemme vaan nimeämme vähintään yhden kanssaihmisen, joka on myötävaikuttanut kyseisen tiedon, tutkimustuloksen, ehdotuksen, idean tai näkemyksen syntyyn. Tämä voi kuulostaa helpolta tai itsestään selvyydeltä, mutta ympärilleen katsoessaan huomaa, että se ei vielä toteudu.

Laitetaan siis toteutumaan!

Ja alkajaisiksi, tuoreinta bloggaustani on inspiroinut sosiaalisen pääoman ja työelämän verkostojen tutkija Minna Janhonen, joka vieläpä laittoi viestiä samalla hetkellä kun olin kirjoittamassa tätä 🙂

Pystymme kohdistamaan tekemisemme verkossa viisaammin, jos tiedämme, mikä ratkaisee viestinnän tehon vastaanottavassa päässä.

Viestijät.fi -sivustolla Laura Vuorio-Kuokka kirjoittaa viestinnän monitulkintaisuudesta. Toisin kuin somekoulutukset joskus antavat ymmärtää, kyse ei ole pelkästään eri kanavien hallinnasta tai hymiöiden käytön treenaamisesta. Samoin kuin viestintä on vain yksi osa vuorovaikutustaitojen palettia, verkkoviestintä ilmiönä on paljon monisyisempi kuin taito laittaa itsensä peliin.

Se kuitenkin on selvää, että tarvitsemme parempia, vielä tunnistamattomia tapoja tunteiden välittämiseen ja ilmaisemiseen. Näitä tutkivat ja kehittävät muun muassa Helsingin yliopiston tutkijat. Vahva suositus!

On itse asiassa varsin hirtehistä, että Internet on pullollaan Albert Mehrabianin tunnetusta 55-38-7 -säännöstä ammentavia kirjoituksia ja pikaoppaita. Tämän nyrkkisäännön mukaan viestintämme rakentuu enemmän kehonkielen ja äänensävyjen kuin sanojen (7 %) varaan. Mehrabianin prosenttilukujen on kuitenkin todettu soveltuvan lähinnä tilanteisiin, joissa sanallinen ja sanaton ovat ristiriidassa. Raivoissaan puuskahdettu ”Lämmin kiitos avustasi” tai ”Rakastan sinua” ei ole kovin uskottavaa. Tällöin luotamme enemmän nonverbaaliseen viestintään kuin siihen, mitä puhuja sanoo. Siis puhuja.

Miksi ihmeessä twiittejä, blogikirjoituksia, Facebook-keskusteluja tai sähköpostiketjuja yleensäkään pitäisi katsoa tällaisten linssien läpi? Miksei rikkaita digitaalisia kulttuureja ja yhteisöjä tarkasteltaisi niiden omista lähtökohdista?

Voisin verhota kotitaloni seinät niillä nettiaiheisilla tutkimuksilla, jotka ovat sortuneet ensin mainittuun. Tutkimukset jakautuvat useisiin eri koulukuntiin, joita olen väitöskirjassanikin sivunnut. Yhteistä näille on kasvokkaisen vuorovaikutustilanteen käyttäminen mittatikkuna. Kyseistä tikkua heilutellaan hajautuneiden tiimien ja nettiyhteisöjen edessä, ja hullunkurisimmillaan esitetään johtopäätöksenä, ettei todellisia yhteisöjä voi verkossa muodostua lainkaan. Samaan aikaan ihmiset kokevat vahvaa yhteisöllisyyttä ja sitoutumista näihin ryhmiin.

Mehrabianin tutkimusten tahallinen tai tahaton väärinymmärtäminen näkyy siis selvästi netin tutkimusperinteessä. Seurauksena on ollut muun muassa se, että sanojen merkitystä aliarvioidaan. Nonverbaliikan rajoittuneisuus verkossa tuo toki kanssakäymiseen omat haasteensa, mutta sen implikaatiot eivät ole mustavalkoisia.

Tästä tuohtuneena ja Lauran kirjoituksen herättelemänä ryhdyin selvittämään, ovatko viestinnän tutkijat tunnistaneet verkossa luodun vaikutelman anatomian. Mistä osista se rakentuu?

Verkkoidentiteetin rakentamista toki käsitellään – impression management -tutkimuksella on pitkä historia ja siihen pohjautuu myös netin yksilövetoinen henkilöbrändi- ja imagopuhe. Tarjolla on myös erilaisia case-tutkimuksia ja simulaatioita vuorovaikutustilanteista.

Mutta se, miten saamamme vaikutelmat syntyvät? Ainakaan pikaisella luotauksella en onnistunut löytämään nykyaikaista ”Internet-Mehrabiania”, joka perustuisi erilaisten digitaalisten viestinnän kanavien käytön systemaattiseen analyysiin. Ottaisiko jokin viestinnän tutkimusryhmä haasteen vastaan?

P1050615

Rauhoittava maisema bloggauksen tehokeinona toimii vain, jos se liittyy edes jotenkin kirjoituksen aiheeseen.

Lisävalaistusta odotellessa käytän perustana selkäytimeen varastoitunutta hiljaista tietoa, tutkijana rakentunutta ymmärrystä ja henkilökohtaista some-maailman kokemusta. Jos live-lähetysten ja videoblogien tyyppiset vuorovaikutustilanteet jätetään tarkastelun ulkopuolelle, voisiko vaikutelma verkkoviestinnässä rakentua seuraavista elementeistä? Mitä lisäisit joukkoon?

  1. Mielikuva henkilöstä tai organisaatiosta, joka viestii.
  2. Sisältö. Se, mitä sanotaan ja missä.
  3. Tyyli, jolla viesti esitetään.
  4. Konteksti, jossa viesti otetaan vastaan.

 

Mielikuvat ovat äärimmäisen mielenkiintoinen elementti. Ne rakentuvat aiemmista kohtaamisista, toisinaan myös stereotyyppisistä oletuksista (”Ahaa, sanoja on professori, hän varmaankin on perehtynyt asiaan syvällisesti”, ”No niin, Katleena on kirjoittanut tämän, se liittyy takuulla jotenkin sukkahousuihin”).

Nimenomaan nämä vaikutelmat ovat verkossa tärkeitä. Meillä ei välttämättä ole mitään muuta tietoa toisesta osapuolesta kuin nimi ja profiilikuva. Tällöin myös luottamus toiseen osapuoleen on kollektiivista tai kategorista, ei suoraan henkilöityvää.

Ja mitä tulee varsinaiseen asiasisältöön, huomaa erityisesti tämä: aiemmat oletukset vaikuttavat tulkintaamme enemmän kuin se, mitä toinen osapuoli sanoo. Näemme viestissä sen, mitä haluamme siinä nähdä. Kuinka monta someraivokohtausta ja paskamyrskyä onkaan syntynyt juuri näin?

Vähimmälle huomiolle jäänyt mutta kaikkia muita painavampi tekijä on nähdäkseni tiedon konteksti. Sen poissaolo verkkoviestintäpuheesta kummastuttaa. Meille kerrotaan, miten kirjoittaa blogia tai miten jakaa yrityksen ilosanomaa Twitterissä, sen sijaan, että kääntäisimme huomion muihin ihmisiin. Keitä haluamme puhutella? Mitä he osaavat, tietävät ja arvostavat eniten? Entä millaisen mielialan vallitessa viestit luetaan, kiireessä, ahdistuneina vai levollisina?

Emme voi vaikuttaa vastaanottajiin siinä mielessä kuin perinteinen kontrolli- ja valta-ajattelu olettaa. Siksi manageeraus sopii äärimmäisen huonosti digitaaliseen viestintään. Voimme ainoastaan heittää verkkoja vesille (tietenkin tarkoin harkitsemiimme kohtiin) ja opetella nauttimaan epävarmuudesta. Netissä kaaoskin on mahdollisuus.

Ja monitulkintaisuudesta puheenollen. Kirjoitukseni otsikko antoi ymmärtää, että saattaisin vastata kysymykseen siitä, mistä vaikutelmat verkossa syntyvät. En kuitenkaan antanut vastauksia – oikeastaan päädyin vain esittämään lisää kysymyksiä ja mutuun perustuvia arvauksia. Ärsyttävää, vai mitä? 🙂


 

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomien uutispäällikkö Jussi Pullinen ruoti kolumnissaan johtamista ja avoimuutta.

Näin Yle-kohun ja trumpismin keväänä ydinkysymys kuuluu: pitääkö ongelmatilanteissa vaieta ja riskeerata oma uskottavuutensa, vai kenties hankaloittaa työnantajan asemaa puhumalla avoimesti?

Pullinen muistuttaa, että tämän ajattelun taustalla on ajatus organisaatiosta pyramidina. Siinä ihminen on ensisijaisesti työntekijä, vasta sitten oma itsensä. Uudessa työssä suunta on päinvastainen. Organisaatiot ovat ”verkostoja, joiden välillä ihmiset hyppivät”. Käskemisen ja kieltämisen sijaan ruokitaan toivotunlaista kulttuuria ja mahdollistetaan se, että ihmiset saavuttavat yhteiset tavoitteet ja viestivät niistä työntekijälähettiläinä.

Kuten Janhosen Minna jo blogissaan tarkensi, avoimuuteen ja luottamukseen perustuvalla johtamisella saavutetaan tutkitusti parempia tuloksia ja hyvinvoivia ihmisiä. Avainsana on vuorovaikutus, jota voidaan pitää kenties tärkeimpänä työelämätaitonamme.

Symbioottisessa vallassa hallitsee vuorovaikutus, ei johtaja. Siinä omat ideat ja ajatukset tuodaan yhteiseen pöytään keskustelun kohteeksi.

Tässä kohtaa en voi olla miettimättä, miten organisaatiot ymmärtävät tämän ”yhteisen pöydän”. Onko se kirjaimellisesti pöytä johtoryhmän kokoushuoneessa, suljettujen ovien takana, josta päätökset tuodaan tietoon kun ehditään? Onko se kenties tasavertaista vuoropuhelua organisaation sisäisissä somekanavissa? Vai peräti avointa keskustelua ulospäin ilman jatkuvaa virheiden ja mokien pelkoa, tai niiden lakaisemista maton alle?

Ajattelun muutos tuntuu vievän aikaa ja kuten Pullinenkin huomauttaa, sillä on jo kiire. Edelleen minulta kysytään some-koulutuksissa jatkuvasti, miten tasapainotella instituution määrittämän työroolin ja henkilökohtaisen minän välillä. Osittain ymmärrän tämän huolen, jos kyseessä on viranhaltija, jonka tekemisiä sitoo suurempi kokoelma säädöksiä kuin mikään laki sallii.

Entäpä kun kysymyksen esittää vaikkapa itse hakemallaan rahoituksella työskentelevä tieteen/taiteen ammattilainen ja asiantuntija-keikkatyöläinen? Herätkää nyt viimeinkin, vapaat ihmiset! Ei ole olemassa mitään instituutiota, jota tulisi palvoa ja kumartaa pysyvämmän työpaikan toivossa. Ei ole mitään pysyviä työpaikkoja. Isälläs oli.

skeletons-1617539_640

He jäivät odottamaan vakipestiä. Kuva: Pixabay

Avoimuuteen ei kuole, umpioitumiseen kylläkin. Ole kaikissa kanavissa oma itsesi. Älä ryhdy työntekijälähettilääksi, joka kiintyy sieppaajaansa, sillä se on aina pois potentiaalista itsesi ylittämiseen. Hyvin todennäköisesti Sinua ei sytytä tähän kukoistukseen organisaatiosi tietojärjestelmäinfrastuktuuri, virkistyspäivät, henkilöstöedut ja uusi sähköinen palkkalaskelma, vaan ihmiset, heidän tietotaitonsa, inspiraationsa ja kannustuksensa. Siksi näihin verkostoihin sitoudutaan.

Johtamisen ongelmista saa ja pitää puhua. Minulla on tapana toisinaan ärhennellä havaitsemistani työelämän typeryyksistä somessa ja sen ulkopuolella. Ohessa takavuosilta pieni kokoelma suosikkiesimerkkejäni.

  • Organisaatiossa oli töissä johtaja, joka nähdessään sähköpostissa liitetiedoston pyysi sihteeriä tulostamaan sen hänen työpöydälleen.
  • Organisaatio otti vuoden alusta lukien käyttöön uuden järjestelmän, joka vaikutti useiden henkilöstöryhmien jokapäiväiseen työhön. Tieto järjestelmän käyttöönotosta tuli esimiehille ja muulle henkilöstölle vuoden viimeisenä työpäivänä klo 15 jälkeen lähetetyssä sähköpostissa.
  • Organisaation entinen työntekijä kertoi verkossa julkaisemassaan kirjoituksessa, millaisissa olosuhteissa oli joutunut lopettamaan työnsä. Sen sijaan että avoimuutta ja rohkeutta korostavan organisaation johto olisi tullut mukaan keskusteluun ja kumonnut mahdolliset asiavirheet, se kielsi välikäden kautta henkilöä jakamasta kyseistä kirjoitusta eteenpäin.

 

Mitä omista valinnoistani on seurannut? Ne eivät suinkaan ole vieneet mainettani työntekijänä, koska tietojohtamisen osaamista tarvitaan. Käytännössä olen asiantuntijana paljon vahvemmalla pohjalla kuin silloin, kun istuin rusetti päässä työpöydän ääressä ja julkaisin tieteellisissä journaleissa sen mitä toivottiin. Syy on yksinkertainen – ärhentelyn vastapainoksi myös onnistumiset ja hyvät oivallukset pääsevät kauttani jakoon ja saavat tarvitsemaansa näkyvyyttä.

Minna kysyykin bloggauksessaan, mitä tehdä johtajalle, jolle avoimuus ja muiden kuunteleminen on vierasta. Yhtälö on vaikea: dialogia oppii vain käymällä dialogia. Kokeilujen ja rohkaisemisen merkitystä ei siksi voi liikaa korostaa.

Avoimuus merkitsee tasapuolista kattausta rakentavaa kritiikkiä, kehuja ja positiivista palautetta yhteisösi tekemisestä. Suosittelen sitä kaikille johtajista asiantuntijoihin ja pienyrittäjistä taivaanrannan maalareihin.