Arkisto kategorialle ‘yliopisto’

Bisnesguru! Haluaisitko tehdä väitöskirjan, mutta et ole oikein selvillä aiheesta, sen rajauksesta tai lähestymistavasta? Ei hätää. Juuri tähän tarkoitukseen Tohtorilletoita.com on kehittänyt johtamisen alalle soveltuvan yksinkertaisen Väitöskoneen.

Valitse vain yksi termi vähintään kolmesta eri laatikosta ja olet valmis.

HUOM! Kohdan 1 ”___johtaminen” tarkoittaa, että voit täydentää ilmiötä haluamallasi johtamisen suuntauksella. Tällaisia voivat olla esimerkiksi alaviitejohtaminen, avantojohtaminen, chippendale-johtaminen, esteratajohtaminen, etäjohtaminen, hipsterijohtaminen, homosaatiojohtaminen, kahvikutsujohtaminen, ketoosijohtaminen, kuusikulmiojohtaminen, maisemajohtaminen, meditaatiojohtaminen, neilikkajohtaminen, orjuus, spagettijohtaminen ja vintage-johtaminen.

academia-1293362_640

Tutustu seuraavaksi Väitöskoneen avulla luotuihin väitösaiheisiin. Tyytyväiset käyttäjämme suosittelevat!

  • Toimintatutkimus digitalisaation vaikutuksista ylimpää johtoa kohtaan koettuun luottamukseen
  • Toimintatutkimus viestinnän ja markkinoinnin mediallistumisen vaikutuksista
  • Tapaustutkimus nais- ja miesyrittäjien motivaatiosta osallistua tapaustutkimukseen
  • Tulevaisuudentutkimus vintage-johtamisen empatiaa lisäävistä käytännöistä luovilla aloilla

 

Suosittelemme nopeaa tarttumista toimeen, sillä jo parin vuoden kuluttua nämä termit voivat olla vanhentuneita.

Tohtorilletoita.com tarjoaa Sinulle myös muuta tukimateriaalia:

Tiedon ja osaamisen siiloutuminen ilmenee yhteiskunnassa monin tavoin. Olemmehan virallisten instituutioiden, järjestöjen ja seurojen luvattu maa.

Ja jos olet ollut töissä vaikkapa yliopistolla pidempään kuin yhden gradunmitan, tiedät kouriintuntuvasti, kuinka vaikeaa jopa oman organisaation sisällä on tehdä yhteistyötä yli laitosrajojen. Äärimmilleen viety kilpailu johtaa helposti siihen, että varsinaista ydintekemistä tärkeämpää on oman tiedekunnan tai yliopiston/korkeakoulun imago rahoittajien silmissä. Syntyy erilaisia lokeroita, joihin tieto on kahlittu.

Tohtoriverkoston luotsina bongasin taannoin kiinnostavan uutisen. Tutkijoiden ja kansanedustajien tiedonvaihtoa edistävä Tutkas-seura perusti asiantuntijapankin, johon

…Tutkaksen tohtoritutkinnon suorittaneet tai vastaavat akateemiset ansiot omaavat jäsenet voivat ilmoittautua. Kansanedustajat voivat halutessaan ottaa epävirallisesti yhteyttä asiantuntijapankissa oleviin asiantuntijoihin ja pyytää tietoa ja/tai mielipidettä esimerkiksi lainsäädäntötyössä esille nousseessa kysymyksessä.

Ensi töikseni innostuin. Lisää tutkittua tietoa päätöksentekoon! Ja näin huikean yhteistyömahdollisuuden, onhan Tohtoriverkostossa jo lähemmäs 900 tutkimuksen ammattilaista eri tieteenaloilta.

Sitten luin hieman pidemmälle ja jo puoli minuuttia myöhemmin masennuin. Tutkija sitoutuu reagoimaan kansanedustajien tietotarpeisiin nopeasti, mutta konsultaatiosta ei makseta, eikä tutkija voi lisätä asiantuntijapankkia omaan ansioluetteloonsa. 

Mielipiteeni ilmaistyön teettämisestä uskolliset blogini lukijat jo tietävätkin. Loput johtopäätökset ylläolevasta jätän jokaisen itsensä kuviteltavaksi. Yksi on kuitenkin sanottava ääneen: tällainen asiantuntija-asema on hyvin selkeästi ulotettu koskemaan vain niitä, joilla on pysyvä ja turvattu työsuhde jonkin organisaation palveluksessa ja siten toimeentulo. Se taas ei merkitse synonyymia parhaalle asiantuntemukselle. Kerron myöhemmin tässä postauksessa, miksi näin on. Keep reading.

Lähestyin Tohtoriverkoston edustajana Tutkasta lyhyellä kirjelmällä. Ehdotin osallistumista pilottina Ratkaisu100 -kilpailussa työstämäämme malliin, jossa tieteilijöiden (ja muidenkin) osaaminen on avoimesti saatavilla ja ostettavissa parvityöalusta Skillhiven kautta.

Jokainen asiantuntija määrittelee oman hintatasonsa ja ansaitsee osaamisellaan. Työn tilaaja näkee yhdellä silmäyksellä, ketkä ovat tietyn ongelma-alueen osaajia, sen sijaan, että tietoa pitäisi kaivella eri lähteistä, pahimmassa tapauksessa yliopistojen, ammattikorkeakoulujen ja tutkimuslaitosten verkkosivuilta. Yksinkertaiset ongelmat voivat ratketa kysymys-vastaustyyppisesti yhdenkin ihmisen voimin, mutta monimutkaisissa kysymyksissä tarvitaan paljon päitä. Samalla varmistetaan, että mukana on sellaistakin osaamista, jota perinteisistä instituutioista ei löydy tai jonka olemassaoloa ne eivät ole vielä tunnistaneet.

Osaamisen yhdistely – itseorganisoitumiseen perustuva parvimalli – on Skillhiven kantava voima ja erottaa sen kaikista kilpailevista ratkaisuista. Meillä on paljon kehitettävää, mutta idea on niin lupaava, että sen kanssa edetään vaikka läpi harmaan kiven ja lainsäädännön esteiden. Alusta on kaikille avoin. Sen yhteyteen muodostuu erilaisia osaverkostoja ja -yhteisöjä. Minua innostaa etenkin ajatus avoimesta parviyliopistosta, joka vapauttaa ainakin osan tieteilijöistä – ts. heidät, jotka eivät tarvitse erillistä infraa – tutkimaan ilman ylimääräistä hallintopainolastia ja nykyisen mallin mukanaan tuomaa pahoinvointia. Mikä tärkeintä, parvityö edistää ryhmien diversiteettiä ja siten luovempien ratkaisujen kehittämistä.

birds-1469142_1280

Ehdotustani käsiteltiin Tutkaksen hallituksen kokouksessa loppukeväästä ja vastaus oli asiallinen mutta kieltävä. Siinä todettiin, ettei mahdollisuutta konkreettiseen yhteistyöhön ole, mutta tohtoriverkostolaiset ovat tervetulleita seuran jäseneksi. Vastauksessa minua kummastutti lähinnä maininta ”Tällaisia pyyntöjä tulee aika ajoin”, koska mitään valtakunnallista eri alojen tohtorit yhteen kokoavaa foorumia ei ole ollut aiemmin olemassakaan.

Kuitenkin vain kuukautta aiemmin Tutkas-seuran puheenjohtaja Sanna Lauslahti peräänkuulutti ”entistä laaja-alaisempaa yhteistyötä päätöksentekijöiden ja tutkijoiden välille”, ”uudenlaisia menetelmiä” ja erityisesti nuorten tutkijoiden tuoreiden ajatusten kuulemista. Kuinka tämä pätkätyöepävarmuuden riepoma mutta asiantunteva tieteilijöiden joukko saadaan koko laajuudessaan mukaan mihinkään yhteistyöhön, ellei avoimen alustan kautta?

On selvää, että yhdistykset määrittelevät itse toimintaperiaatteensa eikä tarkoitukseni ole kritisoida Tutkasta. Ilmiö on paljon yleisempi ja haluan tällä blogikirjoituksella kiinnittää huomion itse pääasiaan: suljetun ja avoimen mallin eroihin.

Jos ennalta rajaamme ongelmien omistajat ja niiden ratkaisijat vain pieneen osajoukkoon asiantuntijoita, kuinka voimme varmistaa, että meillä on käytössämme paras osaaminen – tai edes täsmällinen ongelman määrittely? Kenen etua ratkaisulla ajetaan? Kuinka elitismi vältetään? Miten poliittiset ja taloudelliset sidonnaisuudet otetaan huomioon? Mitä jos asiantuntijalla on oma tai yliopistonsa lehmä ojassa? Tilataanko vastaus aina samalta taholta, jolloin voidaan varmistaa, että se on paitsi nopeammin saatavilla myös itseä miellyttävä?

Rakas Suomi 100 v: ei näin. Ei enää.

Kollektiivisen älykkyyden, joukkoälyn, kukoistamisen edellytykset tuskin ovat koskaan olleet paremmat kuin laajojen sosiaalisten verkostojen ja informaatioteknologian aikakaudella. Jostain syystä emme vain suostu käyttämään tätä potentiaalia hyväksemme. Joukkojen tietämyksen perusperiaatteita ovat monimuotoisuus, riippumaton informaatio päätöksenteon pohjana sekä hajautuneisuus, joka mahdollistaa kaksi ensin mainittua (Surowiecki, 2007). Luonnollisesti tämä monimuotoinen, riippumaton ja hajautunut tieto on vielä organisoitava yhteen ja koottava.

Juuri tätä ratkaisumme tukee. Mottomme ei suotta ole Parasta ongelmanratkaisua parviälyllä. Skillhiven ydintä ei ole teknologia, vaan ihmiset, heidän osaamisensa ja intohimonsa, ja tärkeimpänä kaikista, vuorovaikutus.

Eivätkä alustalla suinkaan hääri pelkästään tohtorit. Elämme kaikki kuplassa, tietämyksemme on vinoutunutta, sokeudumme oman erinomaisuuden edessä. Joukkojen viisaus voi eliminoida osan ongelmista. Seuraava tiedon vallankumous voisi syntyä siitä, että tutkijat laskeutuvat tiedetorneista muiden ihmisten pariin, avoimille alustoille, kohtaamaan esimerkiksi eri alojen yrittäjiä, keksijöitä, päättäjiä, virkamiehiä, kansalaisaktivisteja, perheenäitejä ja -isiä. Koulutuksissa käytän mielelläni esimerkkinä nyhtökauraa: innovaatiota ei olisi syntynyt ilman erilaisen osaamisen yhdistämistä. Reetta Kivelällä oli hallussaan paras tutkimustieto ja Maija Itkosella yrittäjyysosaaminen.

Erilaisten salaseurojen vaalimisen sijaan meidän kannattaa käyttää kaikki liikenevä energia siihen, miten saamme purettua teollisen aikakauden olosuhteiden mukaan luodut työelämän rakenteet, jotka estävät osaamisen saattamista käyttöön. Pelkästään korkeasti koulutettuja on työttöminä kymmeniä tuhansia. Samalla on purettava tiedon ja osaamisen vapaan liikkumisen esteet, tai kuten Reworking of work -ryhmää vetävä Jesse Soininen sanoisi, kollegiaaliset umpiot.

Työtä on jo kauan tehty rajoja rikkovissa verkostoissa. Rahan liikkeet kuitenkin laahaavat perässä, eikä epävirallinen verkosto tuo toimeentuloa.

Se perimmäinen ongelma, jota Skillhive-tiimin kanssa ratkaisemme, ei tällä hetkellä liity perinteisten työpaikkojen byrokratian kustannuksiin, alustan teknisiin ominaisuuksiin tai ihmisten motivointiin mukaan. Kaikki kiertyy lopulta yhteen ja samaan kysymykseen: siihen, keneltä ja miten asiantuntemusta on mahdollista hankkia ja miten sitä ostetaan. Tai ”ostetaan”.

Tämäkin ongelma on ratkaistavissa – kuinkas muuten kuin joukkovoimalla. Tervetuloa talkoisiin! Tule mukaan globaalille Skillhive-alustalle ensimmäisten joukossa ottamalla yhteyttä joko allekirjoittaneeseen koomikoo (at) gmail.com tai suoraan Intunexiin.

Nähdään Skillhivessä 🙂

Ai miten niin Suomessa vain seurataan sivusta, mitä rapakon takana tapahtuu?

Syksyllä 2016 Jennifer Polk käynnisti itsensätyöllistäjä-tohtoreille suunnatun verkoston, Self-employed PhDs. Tuolloin kotimainen Tohtoriverkosto oli operoinut jo lähemmäs puolitoista vuotta.

Tänä kesänä tuhannen jäsenen raja toivottavasti ylittyy, ei vähiten Sitran Ratkaisu100 -kilpailun tuoman näkyvyyden vuoksi.

Esimerkit meiltä ja maailmalta ovat valaisevia. Tohtorituotanto puhuttaa. Tohtorityöttömyys on ollut kasvussa jo vuosia. Samaan aikaan tieteellisen osaamisen tarve ja arvostus kansalaisten keskuudessa eivät kumpikaan ole laskussa – päinvastoin.

Tutkimusten tulokset luovat mahdollisuuksia muidenkin osaamiselle, uudelle työlle, tuotteille, palveluille, viennille. Mikä siis mättää? Tohtoreiden määrän ei tarvitsisi olla mikään ongelma, mutta olemme onnistuneet tekemään siitä sellaisen.

Minun nähdäkseni vika on siinä kuilussa, joka jää yliopistolla (tutkijoiden toimesta!) opetettavien valmiuksien ja työelämän yleisten realiteettien väliin. Yliopistoilla ei ole ollut mitään kannustimia ja tuskin eurojakaan hoitaa ongelman juurisyitä – palkkionmetsästäjän tapaan ne lähinnä ottavat rahat tuotetuista väitösporsaist tohtoreista ja pakenevat paikalta etsimään lisää saalistettavaa.

Asenneongelmia ei ole pelkästään tohtoritehtailijoilla, vaan toisinaan myös prosessin lopputuotteilla. Osa post-doceista jää passiivisina odottamaan elämänmittaista pestiä akateemisen maailman palveluksessa. Kun edellisillä sukupolvillakin oli.

Tohtorituotannon negatiivisiin seurauksiin on tartuttu vain yksittäisillä, helposti irrallisiksi ja lyhytvaikutteisiksi jäävillä hankkeilla. Pysyvä oppimisyhteisö on varmempi ratkaisu.

Hankimme uusia taitoja ja valmiuksia, kerrytämme kokemuksia, jaamme tietoa vertaisten kesken. Erilaisia ihmisiä törmäyttämällä luomme pohjaa uusille ideoille. Ja mikä tärkeintä, kenties opimme myös katsomaan maailmaa muiden ihmisten silmin.

Yliopistoilla ei ole uuden tiedon luomisen monopolia, vaikka ne joskus tuntuvat niin uskovan. Tohtoreiden mahtava substanssi, terävä pää, menetelmien osaaminen, taito hahmottaa kokonaisuuksia ja hallita isoja projekteja ansaitsee päästä käyttöön paljon nykyistä akatemiaputkea laajemmassa mittakaavassa.

Alkukesästä kaksi vuotta täyttävä Tohtoriverkosto saa kuluvan vuoden aikana vihdoin virallisen muodon. Haluamme auttaa työnhakijoita ja uranvaihtajia löytämään uusia mahdollisuuksia, joten yhdistyksen jäsenmaksusta ei pidä tehdä kenellekään kynnyskysymystä. Keskusteluihimme voi edelleen osallistua kuka vain.

Joku voisi tietysti kysyä, miksi Tohtoriverkoston idealla ei alun perin lähdetty kansainvälisiin ympyröihin. Pelkästään kotimaan kamaralla edustamme lukuisia eri tieteenaloja eikä niiden välille ole helppo luoda dialogia. Suomalainen kulttuuri ja yliopistotausta kuitenkin yhdistää, eikä toimivaa verkostoa ole mahdollista luoda ilman yhteistä nimittäjää. Toiseksi: en ikinä unohda jatko-opintojen aikana kuulemaani puheenvuoroa, jonka mukaan ajattelumme jää vieraalla kielellä noin 5-vuotiaan tasolle.

Kaikki kunnia lasten leikkimielelle, mutta se jos mikä olisi osaamisemme vajaakäyttöä 🙂

Työskentelin takavuosina työporukassa, joka oli kaikilla mittareilla erittäin yhteisöllinen. Sitä luonnehti jaettu ymmärrys, omanlaisensa yliopistotutkijoiden alakulttuuri ja siihen kuuluva huumori.

Tietojohtamisen tutkijat viettivät paljon aikaa keskenään myös vapaa-ajalla, keksivät milloin mitäkin uutta puuhaa ja toteuttivat siinä sivussa useamman palkitun kurssin, palkitun väitöskirjan, kiitellyn yritysprojektin ja valtavan kasan julkaisuja. Järjestimme ruoka- ja urheiluiltoja, istuimme pubissa ja pelasimme pokeria. Verbaaliset toilauksemme kokosimme yhteisöllisesti dokumenttiin, jota kutsuimme vihkoksi. En ole professori enkä välttämättä edes kovin hajamielinen, mutta olen kuitenkin kysynyt ääneen muun muassa 1) mitä eroa on yksinkertaisella ja monimutkaisella 2) mikä viikonpäivä on tiistai.

Tajusin oikeastaan vasta yliopistolta lähdettyäni ja kuunneltuani muiden tohtoreiden elämäntarinoita ympäri Suomen – ei vähiten Tohtoriverkostossa – kuinka harvinaisesta yhteisöllisyydestä oli kyse. Kenties se herätti jopa hieman kateuttakin. Moni väitöstutkimuksen tielle lähtenyt jää vastaavassa tilanteessa kovin yksin. Eristetyksi joutumisen lisäksi kiire, kilpailu ja erilaiset julmat valtapelit hallitsevat työn arkea.

Erikoiseksi luomamme yhteisön tekee se, että olimme ihmisinä hyvin erilaisia. Erottavia tekijöitä oli paljon: työhistoria, harrastukset, ikä, suuntautuminen, sukupuoli. Osa kallistui äänestämään vasemmistoa, osa tiukasti oikeistoa. Jotkut olivat köyhästä perheestä, toiset varakkaammasta. Toiset olivat lapsiperheellisiä, toiset parisuhteessa tai sinkkuja. Toiset olivat niin eläinrakkaita etteivät olisi tehneet pahaa kärpäsellekään, toiset taas kiusasivat kahvihuoneeseen eksynyttä kärpästä (hävetkää! 🙂 ) Joillekin matkailu oli suuri nautinto, kun taas allekirjoittanut ei olisi halunnut ympäristö- ja mukavuussyistä lähteä mihinkään. Taustoiltamme meillä ei ollut oikeastaan mitään muuta yhteistä kuin KTM-tutkinto samasta opinahjosta.

Erilaisuus oli niin silmiinpistävää, että ellei tietäisi työsuhteiden aloitus- ja lopetuspäätösten yliopistoissa olevan täysin randomeja, rekrytointien voisi kuvitella tapahtuneen systemaattisesti.

Näin jälkikäteen minua on askarruttanut, miksi ja miten juuri me olimme niin aikaansaavia. Diversiteetin vaikutuksesta tiimien tuloksellisuuteen on omalla alallamme, johtamisessa, paljon tutkimusta. Tulokset ovat kirjavia. Joidenkin mukaan biodemografisilla tekijöillä ei ole lainkaan vaikutusta ja toisten mukaan esimerkiksi ikään tai rotuun liittyvät erot vaikuttavat pikemminkin negatiivisesti. Tutkijat eivät pääse tästä yhteisymmärrykseen eikä näytä olevan tarkoituskaan, koska konteksti – tehtävä, tavoitteet ja olosuhteet – määrittää lopputuloksen.

Tämän bloggauksen otsikko on kuitenkin tutkimusnäkökulmasta yllättävä. Eikö ihmisten erilaisuus ole aina este, hidaste?

Ei välttämättä. Tilanne on aivan toinen, jos taustoista huolimatta koetaan vahvaa sitoutumista ja yhteisöllisyyttä. Ja juuri erilaisuutemme ansiosta pystyimme olemaan yhdessä luovia ja ajattelemaan toisin. Se johti myös uraauurtaviin tutkimuksiin.

Yksi yhteisöllisyyden kokemukseen liitettyjä yleisiä harhaluuloja on se, että ihmisten tulisi ajatella asioista samalla tavalla. Todellisuudessa ainoa ”vaatimus” on jaettu elämäntilanne, joka on emotionaalisesti riittävän merkittävä yhdistääkseen ihmisiä.

Kroonisen epävarmuuden ja henkis-aineellisten pimahduskohtausten sävyttämä jatko-opintotaival sopii hyvin esimerkiksi.

birds-1469142_1280

Toisinaan on surkuhupaisaa seurata, kuinka organisaatiot kuvittelevat satojen ihmisten muodostaman kasvottoman henkilöstömassan muodostavan jonkinlaisen tiiviin yhteisön, jonka viestiä ollaan valmiita viemään eteenpäin työntekijälähettiläinä. Ei senhetkinen hierarkiakaavio ole mikään yhteisöllisyyden rakennusosa.

Yhteisöllisyyttä rakentava tekijä voi sen sijaan olla vaikkapa open source -ideologia, halu kaventaa varallisuuseroja, avun tarjoaminen yksinhuoltajille tai uuden ainutlaatuisen digipalvelun kehittäminen.

Olennaista on, että yhteinen nimittäjä on olemassa; luonnostaan, pakottamattomana.

Entä mitkä olivat tämän tarinan managerial implications?

Ensiksi: muista, ettei yhteisöllisyys ole samanlaisuuden synonyymi. Sinun ei tarvitse palkata ainoastaan kolmekymppisiä insinöörimiehiä, jotka ovat pelanneet jääkiekkoa. Eikä kannatakaan.

Toiseksi: panosta tietoisesti erilaisuuteen. Vastalahjaksi saat ennakkoluulottoman, uudistumiskykyisen ja luovan työyhteisön. Jussi T. Koski mainitsee kirjassaan Luova hierre, että luovat ihmiset ovat usein psykologisesti androgyyneja: he ammentavat samanaikaisesti monista erilaisista käyttäytymismalleista.

Siinä missä nyky-Suomessa jankataan kahdesta sukupuolesta ja pelkästään transihmisten olemassaolo yhä ylittää joidenkin kanssakulkijoiden käsityskyvyn, kyborgi ja alan aktivisti Neil Harbisson katsoi Mindtrek-konferenssissa eteenpäin ja huomautti, että tulevaisuudessa puhumme jo translajeista.

Ehkäpä tulevaisuuden tuottavimmissa työyhteisöissä onkin eläinrakkaiden ohella myös ihkaeläviä kissaihmisiä.

Palaan pienen tauon jälkeen kielen ja viestinnän teemoihin. Aihe kiinnostaa: kuten blogini kuvauksessakin mainitaan, omaan ’savolais-englantilaisen huumorintajun ja elinikäisen viehtymyksen verbaliikkaan’. Ja tuleepa tässä samalla täyteen ensimmäinen vuosi Mikkelin ammattikorkeakoulussa, tulevassa Xamkissa!

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Ulla Onkamo ruoti kolumnissaan uuden Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun lyhennettä Xamkia.

Lyhenne on sekä haastava että oivaltava. Se voi viitata salattuun tai sopimattomaan, tai jopa ex-ammattikorkeakouluun. Jälkimmäistä en pidä lapsuksena, vaan pikemminkin visionäärisenä: tuskinpa kukaan nykyistä koulutuspolitiikkaa seurannut uskoo, että meillä on enää kymmenen vuoden päästä yhtä pirstaloitunut ja kahtiajakautunut korkeakoulukenttä, jossa yliopistot ja ammattikorkeakoulut kilvan nokittelevat, kopioivat ja yrittävät samanaikaisesti erottua toisistaan kisaten samoista määrärahoista. Kenties oppiminen vielä pääsee takaisin tekemisen päämääräksi.

Helpompaa on yhdistää opinahjoja ja tarjota niiden suojissa useita eri suuntautumisvaihtoehtoja käytännön työstä tieteelliseen koulutukseen. Vuoden 2017 alussa syntyvä Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulukin muuttunee tulevaisuudessa kaakkoisen Suomen yliopistokeskittymäksi, kunhan vielä eteläkarjalaiset naapurit saadaan mukaan.

Mutta palatakseni Kotukseen. Kyllä, tarvitsemme hyvää kieltä ja kielenhuoltoa. Kyllä, hallintolaki velvoittaa asialliseen, selkeään ja ymmärrettävään kielenkäyttöön. Villakoiran ydin ei kuitenkaan ole Xamk, joka on kontekstista ja tulkitsijasta riippuen hyvä tai huono lyhenne. Olennaista on isompi kuva:

Julkisten palveluiden nimien ensisijainen tehtävä ei ole myydä, brändätä tai hauskuuttaa, vaan kertoa kansalaisille olennaista kohteensa toiminnasta suomeksi ja tarvittaessa myös ruotsiksi.

Onko toiminta siis hallintolain kanssa ristiriidassa silloin, kun se pyrkii lähentämään julkisen palvelun laitoksia normaaliin ihmisyyteen, eli ammentaa huumorista, luovuudesta ja leikillisyydestä loukkaamatta ketään?

Jos näin on, olemme pahassa liemessä.

control-427510_1280

Vaarantuuko korkeakoulujen tarjoaman palvelun laatu, jos ne brändäävät itseään tai tekevät totutusta kaavasta poikkeavia viestinnällisiä ratkaisuja? Tätä on vaikea uskoa. Ennemminkin tulisi mieleen, että näkyvimmät toimijat houkuttelevat myös maailmaa muuttavaa opiskelija-ainesta.

Harmaata väriä saa edelleen käyttää, mutta ei ole pakko.

Vararehtori Mirja Toikan mukaan korkeakoulujen on uskallettava uudistaa toimintatapojaan. X tunnuksena kertoo muutoksesta ja rohkeudesta kohdata myös uusia ja tuntemattomia asioita.

Nähtävästi tarvitsemme kaikkiin julkisiin laitoksiin kiintiöteekkarit. Se voisi edistää rakentavan huumorin ja hauskuuttamisen asiaa. Tätä tulee tukea, ei tukahduttaa, kuten linkin takaa voi havaita.

Lyhenteistä puheen ollen: vuosia sitten kaverini eksä (x, kromosomeiltaan xy), teekkaripa hyvinkin, ideoi ns. tiskin alta entiselle opinahjolleni LUT:lle mainion markkinointinimen. Siinä oli peruslyhenteen jälkeen huomioitu myös kaupallinen painotus (CA, Commercial Applications). Uusi slogan – tai siis jaloja yhteisiä päämääriä kohti ohjaava tunnuslause – olisi tietenkin ollut ”Yliopisto, johon kaikki pääsevät sisään”. (Esimerkin tarkoitus ei ollut vaatia yliopistoille alatyylisiä nimiä, vaan havainnollistaa, millaisia ihmisten jutunaiheet ja ajatuskulut tuppaavat arjessa olemaan.)

Muutos alkaa kyseenalaistamisesta. Samaan aikaan kun yritykset rohkaistuvat rikkomaan rajoja ja irrottautumaan yksisuuntaisen tiedottavan viestinnän ja vanhan ajan manageerauksen malleista, julkisilla toimijoilla ei ilmeisesti ole lainkaan lupaa muuttua. Kuilua näiden kahden välillä ei saa päästää enää levenemään.

Syitä on monia. Puutun tässä vain yhteen: olen kohdannut työurani aikana aivan liian monta virkamiestä ja asiantuntijaa, jotka tietoisesti tai tiedostamattaan murehtivat sitä, ettei kukaan arvosta heidän työtään. Tarkemmin analysoituna syyksi paljastuu joko se, ettei kukaan tiedä siitä mitään, tai se, ettei kukaan ole vielä osannut viestiä siitä tarpeeksi kiinnostavasti.

Kuitenkin tätä samaa henkilöstöä kannustetaan työntekijälähettilyyteen ja muihin avoimuuden aikakauden ilmiöihin. Omissakin koulutuksissani rohkaisen toimimaan somessa somen ehdoilla – hyvien esimerkkien kautta. Ei-verkottuneen maailman käytäntöjen siirtäminen verkkoon on ajanhukkaa!

Moni ahdistuu moisista vaatimuksista. Ihmiset jäävät puun ja kuoren väliin: heidän pitäisi kertoa työstään kansantajuisesti, ’värikkäästi’ ja ’innostavasti’ sosiaalisessa mediassa, vaikka työpaikka olisi Sosiaali- ja terveydenhuollon alan viranomaisaloiteneuvonnan nimittämisten ennakointitoimikunnassa, jota ei tietenkään saa lyhentää ’SOTEAVANNE’, koska se on sopimatonta.

Ihmisyyden korostaminen ei ole pelkkä tämän hetken trendi. Se on xyz-sukupolvia yhdistävä kokemus – ja vaatimus myös heille, jotka julkisia palveluja tuottavat.

We don’t need no education
We don’t need no thought control

Näin kiteytti Pink Floyd eräässä yhtyeen klassikkohiteistä, Another Brick in the Wall (part 2), jossa kritiikin kohteena oli jäykkä koulujärjestelmä. Oppiminen on lähes 40 vuodessa ehtinyt muuttua yksilöllisemmäksi, mutta kritiikiltä koulut eivät ole säästyneet – eikä niiden pidäkään.

Täytyy kouluttautua pitkälle nähdäkseen, ettei kannata käydä kouluja, tuumasin kerran kyseisen kappaleen soidessa. Paradoksiko? Ei sentään. Puolittain humoristisessa heitossa piilee edelleen totuuden siemen: opiskelun tärkein tehtävä on opettaa meitä ajattelemaan omilla aivoillamme.

Se onnistuu, jos annamme kokonaisuuksille ja ymmärtämiselle tilaa emmekä ainoastaan tavoittele nopeita putkitutkintoja tai senhetkisten hallitusten haalimia pikavoittoja. Kiireen kaapuun verhoiltu puolihutaistu hössötys on oppimisen kannalta surkein vaihtoehto, puhuttiinpa sitten opiskelemaan tulleesta tai opetusta organisoivasta osapuolesta.

Kyseenalaistamisen taitoon ja laajojen kokonaisuuksien ymmärtämiseen ei ole oikoteitä. Ajattelun apuvälineet kehittyvät vain ajattelemalla. Tällaisen yksilöllisen ja kollektiivisen oivaltamisen ilon ja vapauden varassa lepää kykymme uudistaa ja uudistua, eikä siltä tule äkillisessä koulutusvihamielisyyden puuskassa viedä pohjaa pois. Olemme jo aivan liian hyviä saman vanhan toistamisessa.

Ennen kuin joku onnistuu risteyttämään bloggauksen aiheesta uuden palkokasvilajikkeen sieraimeensa, on syytä tähdentää, etten väitä vain kouluttautuneiden kykenevän uudistamiseen. Se, että saa ajattelun apuvälineitä, ei kerro vielä mitään siitä, mihin ihminen niitä käyttää. Vasarallakin voi lyödä joko peukaloon tai naulaan. Omakohtainen ja syvällinen perehtyminen ilmiöihin on kuitenkin varmempi tie kuin jättäytyminen auktoriteettien, median, kuulopuheiden tai henkilökohtaisten mielipiteiden armoille.

Eräs Tohtoriverkostomme aktiiveista tiivisti ammatillisen roolinsa ”vastavirtaan uimiseksi”. Hyvin sanailtu! Muutos voi lähteä vain uskalluksesta haastaa vallitseva ajattelu. Jos hyvä pohjakoulutus antaa tarvittavan itseluottamuksen ja -varmuuden, jo silloin voi sanoa, ettei se ole mennyt hukkaan.

Hyvä elämä, onnellisuus, luovuus, aineettomien resurssien tuottavuus ja kaikinpuolinen hyvinvointi ovat paradokseja itsessään: niitä kaikkia saa lisää, kun luopuu niiden pakonomaisesta tavoittelusta.

Ehdotankin maljaa kaikille sivistyksen sanansaattajille, jotka uskaltavat vallitsevassa ilmapiirissä puhua oppimisen ilon, kiireettömyyden, akateemisen vapauden ja ylipäätään vähän vähemmän pingottavan maailman puolesta.

Emme näet opi koulua, tuottavuusloikkaa tai startup -skeneä varten, vaan elääksemme. Tai kuten akateemisten hyötyeläinten kuningas Väitössika sanoisi: Non scholae sed vitae porsimus.

merkki

(Jos Sinulla ei vielä ole omaa Väitössika -haalarimerkkiä, niitä löytyy pöytälaatikostani. Röh!)

Lueskelin viikonloppuna Henkka Hyppösen Nautitaan raakana -kirjaa, jonka teemana on tietoinen läsnäolo. Viimemainitun jätän jokaisen itsensä oivallettavaksi, mutta lyhyt tarina kirjan sivulla 152 innoitti tämän bloggauksen.

Mathew B. Crawford on yksi niistä ihmisistä, jotka ovat saaneet tarpeekseen epämääräisestä, abstraktista työstä ja elämäntavasta. Crawford sai vuonna 2001 Chicagon yliopistosta tohtorinarvon ja otti vastaan uuden työn washingtonilaisen ajatushautomon johtajana. [..] Crawford oli aina väsynyt, eikä hän missään vaiheessa oikein ymmärtänyt, miksi hänelle ylipäätään maksettiin palkkaa. Työpäivän aikana ei syntynyt mitään aidosti hyödyllistä, ei tuotteita eikä palveluita. Hyödytön työ lannisti.

Oliko ongelma työssä, tekijässä vai ajatushautomon epämääräisyydessä? Todennäköisesti siinä, että Crawford ei ollut kutsumustaan vastaavissa tehtävissä. Moni tiedeihminen jakanee hänen kokemuksensa. Tutkimuksen sykli on tunnetusti hidas. Se kuuluu tieteen luonteeseen. Jos työtä tehtäisiin kelloa vastaan, kyse ei olisi tieteestä, vaan selvitystyöstä.

Tuskin kenenkään yrittäjän pokka ja pankkitili kestäisi vuosikymmenten epävarmuutta. Huipputiedemiehet ja -naiset ovat valmiita tähän, vaikka se usein vaatiikin uhrauksia, myös muussa kuin rahassa. Eikä tarvitse olla edes käynyt lähelläkään tieteen huippua tunnistaakseen epävarmuuden ja epäilykset. Jo muutama vuosi kotimaisessa yliopistossa riittää: ”Mitä h**tiä minä oikein teen täällä? Mitä merkitystä tälläkään paperilla on kenellekään?

Tarina jatkuu.

Viiden kuukauden jälkeen Crawford otti lopputilin ja perusti vanhoihin moottoripyöriin erikoistuneen korjaamon. Paitsi että Mathew kokee tekevänsä nykyään jotain konkreettista, hän kokee sen myös älyllisesti kiehtovammaksi kuin entisen työnsä. [..] Työkalut katoavat yleissivistyksestämme emmekä ymmärrä, miten asiat toimivat. [..] Crawford pitää vaikkapa erilaisia pienviljelmiä ja kutomisbuumia vastavetona tälle kehitykselle. Kun tietotyöläisen työtä on niin vaikea arvioida, etsimme tekemistä jota voi.

Kuinka ollakaan, heti seuraavan päivän HS.fi läväytti silmille uuden Luokattomat Otsikot top 3 -kandidaatin tapauksen tohtorista, joka ryhtyi tekemään työkseen makkaraa. Tunnen hämmentävän paljon tohtoreita, jotka juoksevat maratoneja, soittavat jotain instrumenttia tai tekevät molempia. (Lukeudun heihin itsekin, tosin kuljen kävellen, mutta sekin riittää vuositasolla matkaan Suomen päästä päähän.) Aivotyö vaatii aina vastapainonsa. Näkökulmasta riippuen kyse on joko endorfiinikoukusta, pakotiestä tai iloa tuottavasta tekemisestä.

Toiminnan tarve on meissä sisäänrakennettuna. Tätä ei pidä käsittää mustavalkoisesti: ihminen on kokonaisuus, joka tarvitsee niin henkistä ravintoa kuin fyysistä aktiivisuutta. Valitettavasti vain työelämämme on yhä rakennettu yhden sallitun ammatin sen sijaan, että ihminen voisi toteuttaa omaa luontoaan ja kutsumustaan monella rintamalla yhtä aikaa. Unelmani olisi koordinoida työelämän someverkostoja ja pitää puutarhaa kutakuinkin fifty-sixty. Huomaattehan yhtäläisyydet?

Ja nyt pääsen vihdoin varsinaiseen pointtiin. Meidän kannattaisi oppia suvaitsemaan, hyväksymään ja toivomaan, että korkeakoulutetut tekevät työurallaan rohkeita suunnanmuutoksia. Samalla voisimme lopettaa neliraajajarrutuksen, jonka pahimpia aikaansaajia ovat usein koulutetut itse. Moni ei suostu hievahtamaan mihinkään, jos tarjolla ei ole professorin tehtäviä arvostetussa yliopistossa.

Todellisuudessa muutokset voivat olla juuri niin jyrkkiä kuin ylläkuvatuissa tapauksissa. Vai ovatko sittenkään? Jos intohimoisesta harrastuksesta tulee myös ammatti, muuttuuko mikään kovin radikaalisti? Tai jos yrittäjä soveltaa arjen työssään sitä tietoperustaa, joka hänelle mikroskoopin läpi katsoessaan aukeni, miksei hän hyödyntäisi sitä? Ainahan työelämän kokeneet kehäketut, monitaiturit ja eri alojen yrittäjät ovat vanhoilla päivillään lukeneet tohtoreiksi, joten miksi ihmeessä suunta ei saisi olla myös toisinpäin? Miten yleensäkään voisi tietää, ettei tiedejulkaisujen suoltaminen ollutkaan se oma kutsumus, ellei sitä ensin kokeile?

Jokaiselle tohtorille on oppimisprosessin aikana kertynyt hyödyllisiä valmiuksia takataskuun. Huomatkaa olennainen: valmiuksia. Ei tutkintopapereita, hattuja ja miekkoja. Edes tutkimusaihe ei ole se ratkaiseva tekijä. Tohtoreita kun on laidasta laitaan – osa vihaa väitöskirjansa otsikkoakin, osa on kiteyttänyt siihen intohimonsa ja kutsumuksensa, jota haluaa toteuttaa arjessa (lukeudun jälkimmäisiin).

KONEen Matti Alahuhta tiivistää olennaisen Johtajuus – kirkas suunta ja ihmisten voima -kirjassaan (2015, s. 14) oikein mainiosti.

Ymmärsin, kuinka tärkeää on oikea ajoitus, kuinka paljon edelläkävijäasiakkailta voi oppia ja että murroskohdat ovat aina mahdollisuus. Näistä opeista on ollut ratkaisevan paljon hyötyä myöhemmällä työurallani. Sain nämä opit nimenomaan väitöskirjantekoprosessista. Sillä ei ole väliä, onko tohtori vai ei, mutta väitöskirjan teossa uuden tiedon luominen on upeaa. Se on sekä vaativaa että kasvattavaa.

Hankitut valmiudet vain odottavat tulevansa sovelletuiksi – ilman ennakkoluuloja ja pelkoa esimerkiksi oman aseman menettämisestä. Suomalaistenkin on jo korkea aika ymmärtää, ettei ole olemassa mitään arkkityyppisiä kouluja käyneitä herroja, vaan pikemminkin akateeminen proletariaatti. On myös päivänselvää, ettei perinteisessä tiedemaailmassa ole paikkaa kaikille valmistuville tohtoreille. Siksi meidän tulee itse rakentaa uusia polkuja. Ne voivat olla esimerkiksi yhteisiä yrityksiä ja yksityisiä tutkimuslaitoksia.

Jos henkilökohtainen harppaus uuteen tuntuu liian suurelta,  Tohtoriverkosto on tukena 24/7. Meitä on verkostossa moneksi, mutta itse edustan sitä ajattelua, ettei ole lainkaan suolesta tohtorin ryhtyä tekemään makkaroita. Tai makkaramestarina ryhtyä tekemään jatko-opintoja.

Tee sitä, mikä innostaa eteenpäin ja tee se hyvällä omatunnolla.