Arkisto kategorialle ‘työttömyys’

Kun kevätseminaarissa kuulet professorin sanovan ”Palkkaa tohtori, saat samalla maisterin”, mikä on ensimmäinen mieleentuleva ajatuksesi? Tai kun Talouselämä äskettäin otsikoi ”Yritys, palkkaa sosiologi”?

Minun on vaikea hahmottaa, miksi yhtäkään yritystä kiinnostaisi tieteenala tai koulutustaso enemmän kuin ihminen ja hänen osaamisensa arvo. Yrityksiä ei kannata lähestyä tiedeyhteisön kielellä. Tohtoriverkoston kautta olen saanut läheltä nähdä ja oppia, kuinka paljon pienillä sanavalinnoilla ja kohdeyleisön huomioimisella on merkitystä.

Tohtorit eivät myöskään ole mikään yhtenäinen massa, jonka voisi sellaisenaan työntää elinkeinoelämän palvelukseen. On raudanlujia bisneksen ja tutkimuksen ammattilaisia, ja on niitä, jotka ovat lähinnä istuneet konferensseissa seuraamassa imitaatioita paikoillaan kököttävästä sittisontiaisesta – tai pahemmassa tapauksessa pitäneet niitä itse.

Näihin ”ymmärtäkää nyt palkata meitä” -tyyppisiin toteamuksiin sisältyy lisäksi kiusallinen vetoomus siitä, että pitkästä opiskelusta ja viisauden hankkimisesta tulisi langeta palkintona pysyvä työpaikka jonkin organisaation palveluksessa. Ajattelumallien toisessa ääripäässä lienee terävästä näppäimistöstään tunnettu Jari Parantainen, joka on kiteyttänyt asian kutakuinkin näin: ”Saat töitä sillä siunaaman sekunnilla, kun alat ansaita työnantajallesi enemmän rahaa kuin sitä tuhlaat!

Parannusehdotukseni onkin: mitäpä jos analyyttisina tutkijoina kertoisimme konkreettisia esimerkkejä siitä, millaista arvoa syntyy kun erilaisten ihmisten osaamista tuodaan yhteen, eikä tyydytä vain niihin kolmekymppiisiin insinööreihin?

Minullakin on jo yksi oiva tarina tekeillä, kunhan Ratkaisu100 -kilpailu tulee marraskuussa päätökseensä ja team Skillhive vetää aikaansaannoksensa yhteen 🙂

Yhdelläkään tieteenalalla tai ihmisryhmällä ei ole monopolia luovuuteen. Verkostojen aikakaudella avoimen yhteistyön, parvityöskentelyn ja vertaisorganisoitumisen lupaukset ovat suuremmat kuin mitä vanhan maailman tittelit ja hierarkiat pystyvät koskaan tarjoamaan.

Ai miten niin Suomessa vain seurataan sivusta, mitä rapakon takana tapahtuu?

Syksyllä 2016 Jennifer Polk käynnisti itsensätyöllistäjä-tohtoreille suunnatun verkoston, Self-employed PhDs. Tuolloin kotimainen Tohtoriverkosto oli operoinut jo lähemmäs puolitoista vuotta.

Tänä kesänä tuhannen jäsenen raja toivottavasti ylittyy, ei vähiten Sitran Ratkaisu100 -kilpailun tuoman näkyvyyden vuoksi.

Esimerkit meiltä ja maailmalta ovat valaisevia. Tohtorituotanto puhuttaa. Tohtorityöttömyys on ollut kasvussa jo vuosia. Samaan aikaan tieteellisen osaamisen tarve ja arvostus kansalaisten keskuudessa eivät kumpikaan ole laskussa – päinvastoin.

Tutkimusten tulokset luovat mahdollisuuksia muidenkin osaamiselle, uudelle työlle, tuotteille, palveluille, viennille. Mikä siis mättää? Tohtoreiden määrän ei tarvitsisi olla mikään ongelma, mutta olemme onnistuneet tekemään siitä sellaisen.

Minun nähdäkseni vika on siinä kuilussa, joka jää yliopistolla (tutkijoiden toimesta!) opetettavien valmiuksien ja työelämän yleisten realiteettien väliin. Yliopistoilla ei ole ollut mitään kannustimia ja tuskin eurojakaan hoitaa ongelman juurisyitä – palkkionmetsästäjän tapaan ne lähinnä ottavat rahat tuotetuista väitösporsaist tohtoreista ja pakenevat paikalta etsimään lisää saalistettavaa.

Asenneongelmia ei ole pelkästään tohtoritehtailijoilla, vaan toisinaan myös prosessin lopputuotteilla. Osa post-doceista jää passiivisina odottamaan elämänmittaista pestiä akateemisen maailman palveluksessa. Kun edellisillä sukupolvillakin oli.

Tohtorituotannon negatiivisiin seurauksiin on tartuttu vain yksittäisillä, helposti irrallisiksi ja lyhytvaikutteisiksi jäävillä hankkeilla. Pysyvä oppimisyhteisö on varmempi ratkaisu.

Hankimme uusia taitoja ja valmiuksia, kerrytämme kokemuksia, jaamme tietoa vertaisten kesken. Erilaisia ihmisiä törmäyttämällä luomme pohjaa uusille ideoille. Ja mikä tärkeintä, kenties opimme myös katsomaan maailmaa muiden ihmisten silmin.

Yliopistoilla ei ole uuden tiedon luomisen monopolia, vaikka ne joskus tuntuvat niin uskovan. Tohtoreiden mahtava substanssi, terävä pää, menetelmien osaaminen, taito hahmottaa kokonaisuuksia ja hallita isoja projekteja ansaitsee päästä käyttöön paljon nykyistä akatemiaputkea laajemmassa mittakaavassa.

Alkukesästä kaksi vuotta täyttävä Tohtoriverkosto saa kuluvan vuoden aikana vihdoin virallisen muodon. Haluamme auttaa työnhakijoita ja uranvaihtajia löytämään uusia mahdollisuuksia, joten yhdistyksen jäsenmaksusta ei pidä tehdä kenellekään kynnyskysymystä. Keskusteluihimme voi edelleen osallistua kuka vain.

Joku voisi tietysti kysyä, miksi Tohtoriverkoston idealla ei alun perin lähdetty kansainvälisiin ympyröihin. Pelkästään kotimaan kamaralla edustamme lukuisia eri tieteenaloja eikä niiden välille ole helppo luoda dialogia. Suomalainen kulttuuri ja yliopistotausta kuitenkin yhdistää, eikä toimivaa verkostoa ole mahdollista luoda ilman yhteistä nimittäjää. Toiseksi: en ikinä unohda jatko-opintojen aikana kuulemaani puheenvuoroa, jonka mukaan ajattelumme jää vieraalla kielellä noin 5-vuotiaan tasolle.

Kaikki kunnia lasten leikkimielelle, mutta se jos mikä olisi osaamisemme vajaakäyttöä 🙂

Tohtoriverkoston vetäjänä viestin äskettäin erään toimittajan kanssa liittyen valmisteilla olevaan juttuun, joka käsittelee tohtoreiden työllistymisvaikeuksia yliopistojen ulkopuolella. Keskustelua väritti jälleen puhe tohtoreiden liiallisesta teoreettisuudesta.

Mitä tuo ikävän imagon saanut ’teoreettisuus’ oikeastaan tarkoittaa? Wikipedia kertoo, että teoria on tieteellisten menetelmien varaan rakentuva ja hyvin perusteltu selitys jollekin ilmiölle.

Kas näin. Nyt pitäisi enää tietää, miksi sarja kaoottisia ja irrallisia havaintoja ilman havainnot yhteenliittävää teoriaa olisi jotenkin tavoiteltava tila.

Etenkin yritykset tuntuvat pikemminkin kaipaavan toimintaympäristön jonkinasteista ennustettavuutta ja hallittavuutta. Tuskinpa ne muutoin omistaisivat niin paljon aikaa vaikkapa suoritteiden mittaamiseen.

Erityisen vahingollinen teoreettisuuspiikittely on yhdistyessään ilmaisuun ’käytäntö’. Käsitteet toki ovat vanhastaan vastakkaisia – ainakin teoriassa. Lääketieteessä perinteisesti tuotetaan uutta tietoa sairauksien aiheuttajista, mutta paraskaan tiedon tuottaja ei välttämättä paranna yhtään potilasta.

Kuten esimerkistä voi päätellä, selvää on vain se, että teoria ja käytäntö tarvitsevat toisiaan. Sosiaalipsykologi ja tieteenfilosofi Kurt Lewin lausahti jo 1951:

There is nothing so practical as a good theory.

 

Teorian ja käytännön vastakkainasettelua ei ole hedelmällistä tuoda tilanteisiin, joissa kohtaavat ihmiset, eivät tieteenfilosofiat. Tällainen tilanne on esimerkiksi rekrytointi.

Toiminnan tarve on meissä kaikissa sisäänrakennettuna. Se koskee myös tiedeuran tehneitä. He kokkaavat, bloggaavat, nikkaroivat, neulovat, musisoivat ja urheilevat. Ja Tiede-lehdessä bloggaava Tuomas Aivelo kirjoitti taannoin hauskasti, että kun hän tutkijana laittaa muurahaisia liekaan, niin kyllä se aika käytännöllistä kätten työtä on.

 

cells-1872666_640

 

Jokainen meistä on kokonaisuus, jossa on monta puolta – ja joka ansaitsee myös rekrytoinneissa tulla nähdyksi omana itsenään, ei tutkintonsa kautta.

Entä bisnespuoli? Mihin muuhun myynnin tai markkinoinnin ammattilaisten tekemä työ perustuisi kuin psykologian oppeihin siitä, miten ihmiset tekevät (osto)päätöksiä ja mihin fokusoivat huomionsa? Tai miten selviää sosiaalisen median yhteisömanageri, joka ei tiedä mitä sosiaalinen identiteetti tai ryhmäajattelu tarkoittavat ja merkitsevät hänen yhteisölleen? Nobelisti-Holmströmin ajatukset sentään kelpaavat niin yrityksille, medialle kuin poliittisille päättäjille. Vielä en ole kuullut kenenkään valittavan, että siinäpä taas yksi sellainen sopimusteoreetikko.

Holmströmin näytöt tieteilijänä ovat tietysti omaa luokkaansa, mutta kolikolla on toinenkin puoli: tapa, jolla hän kohtaa ihmiset, on läsnä ja kertoo näkemyksensä. Siis taitava viestintä.

Väitänkin, että teoreettisuudesta on aivan syyttä suotta tullut syntipukki sille, mikä todellisuudessa on vain tutkijoiden huonoa viestintää.

Puhutaan siis asioista niiden oikeilla nimillä.

Jaan rekrytointikonsulttien näkemyksen siitä, että moni tutkija puhuu ja kirjoittaa niin kuin viestisi tutkijakollegalle. Raskaita tekstimassoja, asiantuntija-jargonia, vaikeuksia sanoittaa ja kansantajuistaa osaamisen arvo. Ja se julkaisuluettelo ei ole mikään tulos!

Mutta lopuksi vielä hyvät uutiset tiivistettynä. Meidän ei tarvitse päästä eroon teorioista, päinvastoin. Riittää, että haluamme oppia aina vain paremmiksi viestijöiksi.

Tässä tukena ovat niin Tohtoriverkosto, täydennyskoulutukset ja valmennukset kuin netin vertaisyhteisöt. Lähde mukaan oppimaan!

Lisää aiheesta:

 

P.S. Myös allekirjoittaneelle viestintä on jatkuvaa oppimista ja kehittymistä. Kun olin työnhakija, LinkedIn -profiilissani luki aluksi tittelinä ’Online collaboration specialist’. Että kuin meni noin niin kuin omasta mielestä?

Tohtoriverkostolaiset kokoontuivat 3.3. Helsingissä työpajaan, jonka teemana oli humanististen ja taiteen alojen yrittäjyys. Kuulimme rohkaisevia puheenvuoroja yksinyrittäjä-tohtoreilta ja saimme lukuisia vinkkejä yrittäjän arkeen. Tässä bloggauksessa kokoan yhteen keskustelun päälinjoja. Suurkiitos erinomaista alustuksista kaikille puhujillemme!

Aki Reinimäki Yhteiskunta-alan korkeakoulutetuista viittasi tilaisuuden aluksi TEM:n selvitykseen, jossa esille nousi palkkatyön ja yrittäjyyden välisten raja-aitojen purkaminen. Työttömien asemaa puolestaan halutaan parantaa sillä, että yrittäjyys tulkitaan ensimmäisten neljän kuukauden ajan sivutoimiseksi. Akavan teemaohjelmana on yrittäjien ja itsensätyöllistäjien aseman parantaminen.

Maamme tieteenvastaisesta ilmapiiristä puhutaan paljon, mutta samaan aikaan on muistettava realiteetit: suomalaiset luottavat tieteeseen. Tekivätpä tohtorit työtään yliopistolla tai sen ulkopuolella, tämä on äärimmäisen vahva myyntivaltti.

Akateemisuus tuo luotettavuutta ja uskottavuutta. Emme saa tarrautua kouluttautumiseen ”ongelmana” (vrt. Saksa, jossa kaikki on paremmin 🙂 eikä tohtorius ole mikään taakka, vaan meriitti). Huomaa, että jos et itse usko tekemiseesi, ei sitä tee kukaan muukaan.

Ja tietojohtamisen spesialistina voin vakuuttaa, ettei aineettomien resurssien – kuten tiedon – merkitys tuotannontekijänä ole ainakaan vähenemässä tulevaisuudessa. Tätä sivuttiin myös yrittäjäpuheenvuorossa. Asiakkaalle myydään loogis-analyyttista ongelmanratkaisua, tiedon parempaa hyödyntämistä yrityksen prosesseissa. Isoilla yrityksillä on tähän varaa, mutta pk-yrityksistä maksavia asiakkaita on vaikea löytää, koska ”näkökulmana on seuraava kvartaali” ja kokonaisuutta ei välttämättä johda kukaan. Innovaatiosetelistä oli kuitenkin paljon apua, ennen kuin sen ehtoja tiukennettiin. Haastavin kumppani on julkinen sektori, joka ei osta palveluita tiedon vaikuttavuuden edistämiseen.

Entä mitkä ovat tohtoroitumispolulla kertyneen osaamisen siirtyviä osia? Esille nousivat vahvasti seuraavat kolme:

  1. Projektinhallintataidot.
  2. Ongelmanratkaisu.
  3. Kyky koota tietoa ja hahmottaa sen perusteella olennainen – ja nopeasti! Asiakasta ei voi briiffauksen jälkeen laskuttaa viikkokausien hauduttelusta ja tässä tohtoreiden valmiudet monimutkaisen tiedon käsittelyyn säästävät asiakkailta selvää rahaa.

Näyttöjä ja referenssejä on hyvä antaa, mutta tilaisuus valoi myös uskoa siihen, että toistakin tietä voi onnistua – aloittaa käytännössä tyhjästä ja kylmäsoittaa itselleen ensimmäiset asiakasprojektit. Kovaa työtä ja myyntitaitoa se toki vaatii.

Luonnollisesti yrittäjän taipaleella tulee vastaan pettymyksiä. Maailma ei toimi kuten Strömsössä, ei ainakaan siinä kohtaa, kun osaava yrittäjä tarjoutui 20 vuoden kokemuksella laatimaan kaupungille kulttuuristrategian. Tehtävään valittiin asiasta päättämässä olevan virkamiehen kaveri – viisinkertaisella hinnalla ja ilman minkäänlaista pätevyyttä. (Suomen Kuvalehti puolestaan kertoo 3.3., että valtakunnansyyttäjä Matti Nissisestä on tehty tutkintapyyntö, koska hän oli 2007 hankkimassa koulutuspalveluja veljensä yhtiöltä.)

Yksi Tohtoriverkoston keskusteluissa usein esillä ollut helmasynti on vaatia itseltään täydellistä jälkeä. Aina olisi mukava vielä hieman viilata, parantaa, hahmottaa kokonaisuus mahdollisimman täydellisenä ja tarjota sitä asiakkaalle vasta sitten. Perfektionismi ei valitettavasti yrittäjälle sovi. Kun tarjoat asiantuntijapalvelua, sen sisältö rakennetaan yhdessä asiakkaan kanssa.

Panosta siis kohtaamiseen ja kuulemiseen. Ja uskalla mennä markkinoille keskeneräisenä. Jotain sinulla täytyy tietenkin olla valmiiksi mietittynä, mutta koko palettia ei tarvitse valaa etukäteen betoniin. Tämä on ollut myös oman osa-aikaisen itsensätyöllistämiseni ehdottomia huippuhetkiä: se kun tajuat ihmisiä kohdatessasi, että voit auttaa heitä ratkaisemaan sellaisenkin ongelman, jota et aikaisemmin tullut edes huomanneeksi!

Keskustelussa sivuttiin myös yrittäjän identiteettiä. Se ei ole esimerkiksi apurahatutkijalle ollenkaan vieras maailma. Sanoilla on suuri valta: oletko mieluiten freelancer, apurahatutkija vai yrittäjä? Ja jos TE-toimiston järjestelmä tekee sinusta väkisin ’muinaistutkijan’, onko muuta mahdollisuutta kuin nousta kapinaan ja sanoittaa tekemisensä paremmin kuin ko. koneisto? Yrittäjän vapaus korostui kaikissa puheenvuoroissa. Sekä mahdollisuudet että uhat kiteytyvät siihen, että vastaat kaikesta itse.

Yhdistävä tekijä oli myös yrittäjyyskursseilta saatu oppi. Jatkuvan oppimisen ja kouluttautumisen merkitystä ei voi korostaa liikaa, oli kyse sitten Tohtoriverkoston kaltaisista epävirallisista oppimisyhteisöistä tai virallisempien toimijoiden tarjoamista kursseista. Kaikkia yrittäjä-puhujiamme yhdisti monipuolinen kokemus, uteliaisuus ja laaja-alaiset kiinnostuksen kohteet.

Moni meistä tiedeuraa tehneistä potee kuitenkin myyntiangstia: ”Inhottavaa hommaa.” Mutta välttämätöntä. Tätä tilannetta helpottamaan saimme pari hyvää kirjavinkkiä, Tiina Torpan Yksin työskentelevän opas sekä Kaisa Hernbergin Asiantuntija epämukavuusalueella.

Kiitos kaikille tilaisuuteen osallistuneille sekä erityiskiitokset Yhteiskunta-alan korkeakoulutetuille ja Aki Reinimäelle järjestelyavusta!

Yrittäjyystyöpajat jatkuvat keväämmällä teemalla Yliopiston ja yrittäjä-tutkijan suhde – harmoninen liitto vai pariterapian kautta avioeroon? Miten käy yliopistolta toimistohotellina toimiminen? Entä kannattaako tutkijan jäädä sinne, kun hahmoton yliopisto käärii kaikki voitot ”kuin mikäkin suojelurahaa peräävä hämärämies”? Onko uskottomuus näiden avioliittojen uusi musta?

Myös ehdotukset puheenvuoroiksi ovat tervetulleita, tilaa on vielä. See you there!

Jos joku vielä vuonna 2016 kuvittelee, ettei Facebook liity työelämän kysymyksiin, suosittelen pikaista liittymistä Reworking of work -ryhmään. Lukeudun sen faneihin ja satunnaisaktiiveihin, samoin Ilkka Olander, joka taannoin kirjoitti aiheesta otsikolla Tulevaisuuden työ on järjestynyt kuin internet.

Työ on aina muuttunut. Leo Tolstoin klassisessa Anna Kareninassa maanomistaja Levinin ystävä suree orjuuden lakkauttamista, sillä hän kokee, ettei heillä ole enää mitään keinoja(!) saada työvoimaa tuottamaan. Aivan samalla tavoin meillä murehditaan tänä päivänä robotisaatiota ja automaatiota.

Ei tarvitse olla edes futurologi ennustaakseen, että rutiinityö vähenee, kun taas inhimillisestä pääomasta ja sosiaalisista suhteista rakentuva arvon luominen kasvattaa merkitystään. Organisaatiot eivät suinkaan katoa, mutta niiden on opittava toimimaan ketterämmin. Pieni on kaunista – ja vähemmän kömpelöä.

nails-1134041_640

Myös tietojohtamisen teemapäivissä ja seminaareissa on useaan otteeseen keskusteltu merkityksellisyydestä. Nimenomaan kokonaisuudelle, ei yksilölle. Silti yksilötasollakaan harva uskaltaa kysyä, miksi teen juuri sitä mitä teen.

Irvokkaita esimerkkejä merkityksettömyydestä on maailma pullollaan. Vanhan tiedon esittäminen uutena, samojen latteuksien toistaminen, syntyessään vanhentuneet strategiat tai järjettömän kuuloiset kurkkudirektiivit. Tai tutkimus, jolle keksitään aihe sen mukaan, mitä rahoittajat suostuvat sillä hetkellä rahoittamaan. Tai tutkimus, joka tehdään vain siksi, että data oli saatavilla, ei siksi että se olisi tuottanut uutta tietoa. Tavoite ei ole sama asia kuin merkitys. Tätä voi jokainen kokeilla testaamalla, pystyykö siirtämään 2000 nuppineulaa laatikosta toiseen yhden iltapäivän aikana.

Entisenä akateemisen maailman julkaisujyyränä uskallan nykyään jo kysyä itseltäni, onko tekemiselläni merkitystä. Olen jo kauan elänyt kuten opetan: uskon avoimeen tiedon jakamiseen ja ammatillisen verkkosisällön tärkeyteen. Luon sitä, koska haluan olla tekemässä työelämästä kaikille mielekkäämpää. Henkinen kotini on digitaalisen maailman verkostoissa ja yhteisöissä. Aloitin työurani tutkimalla nettiyhteisöjä – sittemmin niistä on tullut elämäntapa.

Me Naiset teki jutun Hertta Heinosesta, joka multitaskasi yliopistolla 10 vuotta projektitutkijana, opettajana ja kouluttajana, kunnes ryhtyi kasvattamaan lampaita(!). Hertta muistutti oman intuition seuraamisen tärkeydestä. Mikset tekisi sitä, mistä puhuessasi innostut ja heräät eloon aivan toisella tavalla kuin istuessasi kokouksessa linjaamassa organisaatiolle viisivuotisstrategiaa?

Liian usein puolet ihmisten valveillaoloajan energiasta kuluu siihen, että yritämme teeskennellä innostuvamme täysin turhanpäiväisistä kysymyksistä. Paperien siirtely ja jatkuva kokoustaminen ei ole niin merkityksellistä, että siitä pitäisi maksaa kenellekään tuhansia euroja kuukaudessa. Julkinen sektori on iso ongelmavyyhti, mutta ei suinkaan ainoa lajissaan.

Käymme keskustelua lillukanvarsista, kun pitäisi keskustella tekemisen merkityksestä. Esimerkiksi työaikojen mittaaminen on aihe, johon ajaudutaan yhä uudelleen – ja vieläkin joudutaan erikseen vaatimaan, että minuuttien tuijottamisesta luovuttaisiin. Miksei se ole jo päivänselvää?

Tehokkuuskeskustelussa on nähtävissä oman eturyhmän suosimista ja sekalaisen touhottamisen glorifiointia. Molemmat ovat jo itsessään tehokkuussyöppöjä. Esimerkiksi kun Alexander Stubb nokkaisi yliopistoväkeä siitä, etteivät he tee kesällä mitään, välittömästi jostain riensi paikalle joukko tutkijoita vakuuttelemaan, että ”heillä on kyllä aivan kauhea kiire koko ajan”.  Kaikki tietävät, että uutta luova työ edellyttää aikaa, tilaa ja keskittymisrauhaa (ja rahoituksen jatkuvuutta), eikä näitä juuri ole yliopistoissa näkynyt.

Silti ihmisten kuluttavat voimiaan oman tekemisen erinomaisuuden vakuutteluun eikä tilanteen parantamiseen. Näin kalliiksi tulevaa kuplaa on vaikea löytää edes sosiaalisen median pimeämmistä syövereistä.

Kauppalehti raportoi viime vuonna tutkimuksesta, jonka mukaan yli kolmasosa tukkukauppiaista ei ole millään tavoin varautunut digitalisaatioon. Heiltä on jäänyt kokonaan havaitsematta mahdollisuus, että asiakas ostaisikin suoraan tuottajalta. Alustatalous ja jakamistalous edustavat juuri tätä murrosta, digitalisaatiokehityksen keihäänkärkeä. Se koskee kaikkia toimialoja kaupasta pankki-, majoitus- ja taksipalveluihin, koulutuksesta ja tutkimuksesta hyväntekeväisyyteen. Välikäsien tarve vähenee. Monen alan totuttu, itsestäänselvyytenä pidetty merkitys katoaa.

Levinin ystävän perillisten neuvostoaikaista orjuuskäsitystä edustavat harmaat herrat jyrisevät sanomalehtien palstoilla, kuinka ihmiset pitäisi saada muuttamaan autioituvista syrjäkylistä isoihin kaupunkikeskuksiin, tietenkin työn perässä. Näiltä ruoskanheiluttajilta on mennyt kokonaan ohi kaksi yksityiskohtaa, joten paljastan ne lopuksi tässä.

  • Internet on keksitty. Yhä useammalla on mahdollisuus valita työn tekemiselle parhaiten sopiva aika ja tila, joka ei riipu seudun väkiluvusta – sitä kutsutaan muun muassa jousto-, etä-, mobiili- tai läsnätyöksi.
  • Sen sijaan että luotaisiin arvoa valmistavan teollisuuden yritysten omistajille, ihmiset luovat arvoa suoraan toinen toisilleen. Tämä näkyy niin luovan urbaanin tietotyöläisen kuin maalle muuttaneen ja ”velvollisuuksiaan pakoilevaksi downshiftaajaksi” usein haukutun karjankasvattajan tai luomuviljelijän arjessa. Häviäjiä ovat erilaiset väliportaat ja perinteiset rahantekokoneistot.

 

Jo koetut muutokset työelämässä ja ympäristössä edellyttävät lopulta myös sitä, että jokainen oppii tulemaan toimeen vähemmällä. Väliaikainen aherrus työttömänä työnhakijana oli siihen hyvää treeniä. Suosittelen kokeilemaan, erityisesti jos koet tekeväsi jotain pelkästä velvollisuudesta ja välttääksesi niiden harmaiden herrojen arvostelun. Taannoinen työttömyysjakso vapautti myös tekemään sellaista, jonka toiset ihmiset kokevat arvokkaaksi (toisin kuin tutkimusjulkaisuni): jakamaan aktiivisemmin tietoa, bloggaamaan, sparraamaan, järjestämään tapahtumia, viemään läpi koulutuksia, joissa muutkin oppivat arvokkaita sometaitoja. Sapatille on paikkansa.

Merkityksen merkitystä ei voi korostaa liikaa! Arvokkaaksi koettu yhdessä tekeminen luo kahdensuuntaista hyvää: se tukee ihmisten motivaatiota ja innostusta työhönsä.

Ja innostuneet ihmiset luovat yhä uusia merkityksiä ja uutta arvokasta tietoa.

 

Sattuipa kerran hölmöläisten kylässä, että pidettiin isot juhlat ja leivottiin valtava kakku. Se oli niin suuri, ettei sen kuvaamiseen ollut edes sanoja.

Mutta voi kauhistus! Juhliin virtasi väkeä läheltä ja kaukaa. Enemmän kuin koskaan ennen oli kylässä nähty. Ja tapahtui kummia: kakku loppui kesken.

Hölmöläiset siitä kilvan syyttelemään toisiaan.

– Naapurin akka sai enemmän kuin minä, sanoi yksi.

– Olisitte mitanneet jauhot isommalla mitalla, niin kaikille olisi riittänyt, jatkoi toinen.

– 110 000 kakunpalaa puuttuu ja te vain purnaatte siinä, mäkätti kolmas.

Silloin yhdellä ukolla välähti.

– Kakkuahan on vielä jäljellä vatsassa! Siitä riittää kyllä kaikille!

Pian oli meteli suunnaton, kun hölmöläiset kilvan keksivät konstejaan.

– Minä alan tähystää, miten kakku saataisiin ulos vatsasta, sanoi yksi.

– Minä alan jaella sitä nälkäisille, jatkoi toinen.

– Minä voisin kolmen kuukauden välein kysellä kaikilta, onko kakku ollut hyvää vai pahaa ja pitäisikö sitä saada lisää, intoili kolmas.

Viisas Matti (sit.) oli tutkimusmatkoillaan kiertänyt kylästä toiseen ja pysähtyi hölmöläisten tykö. Kummissaan hän katseli näiden touhuja ja lausahti sitten:

– Miksi ette vain leivo uutta kakkua? Tai keksi jotain muuta hyvää, mitä jauhoista voi tehdä?

Mutta Matilta puuttui poliittinen valta kylässä, ja hänen ajatuksensa kuulosti hölmöläisistä muutenkin kamalan monimutkaiselta.

Sen pituinen se.

birthday-cake-757107_1280


 

Tohtorille töitä -blogin satujen sarjassa julkaistu aiemmin: Kolme professoria

 

Viime talvena näihin samoihin aikoihin kirjoitin tänne blogiin työuratarinani. Lopuksi sanoin olevani varma siitä, että vuodesta 2015 tulee opettavaisin ja mielenkiintoisin pitkään aikaan.

Melko oikeaan osuttu: tästä todellakin tuli unohtumaton, värikäs, tapahtumarikas, pelon, ahdistuksen ja monien onnistumisten täyttämä vuosi.

Oman erikoisalani tietäen ja tulevaisuudentutkimukseni opiskelleena suuntaudun mielummin kohti tulevaa kuin muistelen vanhoja, mutta pieni yhteenveto lähimenneisyydestä on tällä kertaa paikallaan. Vastaavaa myllerrystä en ole kokenut kuin kerran aiemmin, kun minulle vuonna 2008 kasautui muutama henkilökohtainen ”pikkujuttu” hoidettavaksi väitöksen viimeistelyn ohella.

Näistä tulen aina muistamaan vuoden 2015:

  • Äidin vakava hoitovirhe, sairaalakierre ja hidas toipuminen, siskon sydänleikkaukset – molemmissa tapauksissa hengenpelastajana toimi Kuopion yliopistollinen sairaala KYS
  • Mediarohkeus ja kasvojen antaminen tohtorityöttömyydelle: Suomen Kuvalehden juttu, vierailu Yle Radio 1:n ohjelmassa
  • Kyllästyminen ns. sirkuseläinasetelmaan ja tohtorityöttömyyden kauhisteluun, joiden vastapainoksi syntyi idea Tohtoriverkostosta
  • Keikkatyöt, hätä työttömyyden pitkittymisestä, vaikea yleinen taloustilanne
  • Alkusyksystä uusi mukava työyhteisö Mikkelin ammattikorkeakoulussa
  • Henkinen kotiinpaluu IT-ihmisten pariin ja pääsy aitiopaikalle rakentamaan ja vakiinnuttamaan digitaalisen tiedonhallinnan tutkimuskeskus Digitaliaa
  • Kakkoskoti Mikkelistä ja ystävän jälleennäkemiset pitkästä aikaa
  • Opiskelu Yhteisömanageri Master Class II -kurssilla erinomaisessa kurssiporukassa, Tietoasiantuntijat ry:n somemanagerointi
  • Jouluyllätyksemme Rauno 3 v, eli uuden hyvän kodin pian saava entinen löytökissa!

 

Siinäpä tärkeimmät, sanoisi vuosikymmen sitten edesmennyt suosikkisanailijani.

En olisi viime talvena uskonut, kuinka paljon yhdessä vuodessa ylipäätään voi ehtiä ja kokea. Toivon päähäni tarttuneen jotain pysyvämpääkin oppia eikä pelkästään kokemuksia – vielä sitä on liian aikaista arvioida. Ensin on otettava yksi neuvoa-antava.

P1070879

Hyvää Uutta Vuotta 2016 kaikille lukijoille, tutuille ja tuntemattomille!

Itselleni toivon vain hieman vähemmän tapahtumarikasta vuotta kuin edellinen 🙂