Arkisto kategorialle ‘innovaatiot’

Maaliskuussa tiimimme Skillhive pääsi oivallisin lähtöpistein mukaan Sitran Ratkaisu100 -kilpailuun. Tämän Suomen suurimman innovaatiokilpailun teemana on Kaikkien osaaminen käyttöön. Tiimien työn tulokset esitellään Kattilahallin Showtimessa 24. lokakuuta.

Toisin kuin monissa aiemmissa bloggauksissa ja twiiteissä, unohdan hetkeksi oman ratkaisuehdotuksemme – ei vähiten siksi, että kilpailutyöt palautetaan 9. lokakuuta ja omamme on tällä hetkellä kypsymis- ellei suorastaan kiehumispisteessä.

Sen sijaan kiteytän, mitä olen oppinut kilpailusta tähän mennessä. Tiesin jo ensi metreillä, että luvassa on hyvin mielenkiintoinen puolivuotinen ja tuloksesta riippumatta sen opit kantautuvat paljon pidemmälle kuin varsinaisen kilpailun ajalle.

  1. Katson mitä tahansa eteen tulevaa haastetta isommin kuin ennen. Vaikuttaako se kolmen vai 3 000 000:n ihmisen elämään? Entä miten se muuttaa koko systeemiä? Minusta on samalla tullut entistäkin skeptisempi sellaista tekemistä kohtaan, jossa vaikutus on olematon tai jää vain pienen suljetun piirin etuoikeudeksi.
  2. Kilpailun kielenkäyttö on tarttunut koko tiimimme arkeen. Puhun mielummin konkreettisesta ratkaisusta kuin ”kehityskohteista” tai ympäripyöreistä ”tarkasteltavista ilmiöistä”. Samalla katson ympärilleni osaamislinssit päässä ja näen valtavasti osaamista, joka vain odottaa pääsevänsä käyttöön. Eräs mentoreista totesi ratkaisumme vapauttavan ihmiset siitä uskomuksesta, että heidän osaamisensa on yhtä kuin työrooli organisaatiossa.
  3. Isojen ja haastavien kokonaisuuksien hahmottamiseen on olemassa yllättävän yksinkertaisia menetelmiä.
  4. Näen kokonaan uusia liiketoimintamahdollisuuksia ja uskomatonta kyllä, olen pitänyt myyntipuheita – pienen neuvottelupöydän ääressä, mutta kuitenkin!
  5. Piirtäminen kannattaa aina.

 

Klikkijournalismin tyyppistä otsikointia en valitettavasti ole oppinut kisan aikana  välttämään.

skillhive

Skillhive-tiimi työn touhussa. Kuva: Johanna Kotipelto

Entä mikä on ollut kisassa haastavinta? Tutkijataustastani huolimatta olen kokenut innovaatiokilpailun tutkimukseen osallistumisen haastavaksi. Vuorovaikutusta on vaikea kartoittaa kysymällä, mitä mieltä olit vuorovaikutuksesta. Toiseksi, vaikeinta ratkaisujen kehittämisessä on luonnollisesti ollut sovittaa yhteen erilaisia arvoja ja niiden mukaisia tavoitteita. Bisnestä vai osallisuutta? Yksityistä vai julkista? Rahat vai kolmipyörä?

Pari lisäviikkoa vaikuttavuuscampin ja kilpailutyön väliin olisi myös ollut kaikille tiimeille paikallaan.

En uskalla edes ajatella, montako työtuntia kilpailun järjestelyt ovat vaatineet – ratkaisuilla on siis syytä maksaa itsensä nopeasti takaisin. Välikiitokset vielä Sitralle hyvin sujuneista järjestelyistä. Jälkikäteen kaikki tietysti muistavat vain sen rikkoutuneen bussin, mutta juuri tällaiset episodit luovat hajautuneisiin ryhmiin yhteisöllisyyttä 🙂

P.S. Myös Reisjärveltä tai Ruokolahdelta voi tulla hyviä juttuja.

24.3.2017 julkistettiin Sitran Ratkaisu100 -kilpailijat. Kaikkiaan 231 ehdotuksesta valittiin mukaan 15 tiimiä.

Tuuletukset olivat paikallaan, kun luotsaamani Tohtoriverkosto pääsi varhaisimman yhteistyökumppaninsa Intunex Oy:n kanssa jatkoon – ja kivenkovan Skillhive-tiimimme osaaminen, referenssit ja ratkaisuehdotus arvioitiin peräti sijalle 4!

Ehdotuksemme perustuu Intunexin kehittämään Skillhive-parvityöalustaan, jota jatkokehitetään yhdessä Tohtoriverkoston kanssa.

Ratkaisu100 tiimi

Skillhive-tiimi koolla: Johanna Kotipelto, Jaakko Naakka, Janne Ruohisto ja Miia Kosonen. Kuvasta puuttuu Jussi Ahtikari.

Kilpailun teemana on Kaikkien osaaminen käyttöön. Mukana on useita äärimmäisen mielenkiintoisia ehdotuksia. Ne lähestyvät haastetta eri suunnista. Se on järkevää, sillä yhdellä ratkaisulla tuskin on mahdollista palvella kaikkia. Jos niin yrittää tehdä, on vaarana, ettei lopulta palvele ketään. Jos huidot joka suuntaan, et osu mihinkään.

Tämänhetkisillä taustatiedoilla ennustan, että lähimmäksi ideaalia pääsee parvityö-konsepti, jota Skillhive edustaa. Help people work smarter together.

Parvityöhön perustuva yhteistyömalli soveltuu kaikkialle, missä tarvitaan erikoistunutta asiantuntemusta, ammattitaitoa ja osaamisen yhdistelyä. Tarvittava tietämys on hajallaan erilaisissa verkostoissa ja liikkuu ihmisten mukana. Parvet tukevat asiantuntemuksen yhdistelyä yli organisaatiorajojen, osaamisen vapauttamista lokeroistaan.

Ei siis pidä antaa pilottina toimivan Tohtoriverkoston hämätä. Skillhive-tiimin ratkaisua ei ole suunnattu pelkästään tutkijakoulutuksen saaneille ja korkeakoulutetuille (joiden arkea muuten ovat epävarmuus, määräaikaisuudet, pätkät ja putket). Kun ratkaisun kehitysaste on riittävä, se on laajennettavissa muuhunkin käyttöön.

Kehittäjien kannalta me tohtorit olemme haastava asiakaskunta ja kehittäjäkumppani. Olemme luonnostaan tarkkanäköisiä emmekä kelpuuta osaamisemme myymiseen mitä tahansa oman pärstän esittelyyn tarkoitettua LinkedIn -jäljitelmää. Skillhive on luonnostaan yhteisöllinen ja eri asiantuntijoiden kohtaamista on mahdollista edelleen helpottaa. Toiseksi, kaiken keskiössä pitää olla mahdollisuus auttaa asiakkaita ratkaisemaan ongelmiaan ja se taas ei onnistu ilman tarvittavan osaamisen paikantamista, vuorovaikutusta ja dialogia.

Maailma on jo pullollaan nk. osaamisalustoja ja verkkoalusta ratkaisuna ei ole sinänsä innovatiivinen. On kuitenkin huomattava, että yhdeksän kymmenestä toteutuksesta keskittyy yksittäisten ihmisten osaamisprofiileihin, ei alusta asti yhteisölliseen työskentelyyn. Ne eivät myöskään ota haltuun koko osaamisen myymisen prosessia, vaan ainoastaan alkupään eli paremman kohtaannon.

Mikä siis on pilottiratkaisumme uutuusarvo? Kukaan ei ole ennen tätä tuonut eri tieteenalojen päteviä asiantuntijoita yhteen alustalle, joka mahdollistaa itseorganisoitumisen ratkaistavien haasteiden ja ongelmien ympärille.
Osallisuutta ei enää ratkaise se, missä yliopistossa tai yrityksessä asiantuntija työskentelee – tai onko hänellä juuri sillä hetkellä työnantajaa. Arvokasta osaamista on voitava hyödyntää yli ja ohi kvartaalibudjettien ja laitosrajojen.

Täysin nollasta tällaista ratkaisua ei kannata edes lähteä Suomessa kehittämään, koska meillä on jo olemassa palkittu parvityöalusta Skillhive ja yli 810 jäsenen Tohtoriverkosto.

Erityisen hienoa onkin päästä näkemään, mitä ideastamme matkan varrella kehittyy! Ja koska tämä on ensimmäinen kerta kun osallistun tällaiseen haastekilpailuun, kasvaa innostus entisestään. Luvassa on verkostojen laajentamista ja uuden oppimista, ei vähiten siitä tohtoreillekin välttämättömästä taidosta, kuinka myydä ideansa ja kiteyttää siitä olennainen. (Tämä bloggaus on vasta harjoittelua.)

Tohtoriverkosto – parasta ongelmanratkaisua.

P.S. Tohtoreiden tuottaman tiedon hyödyntämisestä puheenollen. Entinen kollegani on jo 10 vuoden ajan tutkinut kilpailijoiden välistä yhteistyötä ja havainnut sen tulokselliseksi. Samaan johtopäätökseen tulin aikanaan itse joukkoistamista tutkiessamme. Kun osallistujat yhdistävät kaksi eri strategiaa, kilpailun ja yhteistyön, tuloksena on laadukkaampia ideoita. Tämä toivottavasti toteutuu myös Sitran Ratkaisu100 -tiimien työskentelyssä. Tapaamisiin siis yhteistyön merkeissä! 🙂

3.12. vietettiin jälleen Tietoasiantuntijat ry:n järjestämää tietojohtamisen teemapäivää Helsingissä Crowne Plazassa. Viime kevään tapahtumassa vaadittiin Jyrki Kasvin johdolla vauhtia päätöksentekoon esimerkiksi yhteisten standardien muodossa.

Nyt katseet käännettiin digitalisaatio-osaamiseen. Kurkkaa päivän keskustelut Twitteristä tunnisteella #TAteema15!

Tiedon Industrial Internetistä vastaava Taneli Tikka avasi pelin alustamalla tietojohdetun organisaation rakentamisesta ja oikeiden metriikoiden valinnasta. Hänen viestinsä oli selkeä: vanity metrics pois! Organisaatiot koostuvat ihmisistä, ja ihmisten tavoin niillä on taipumusta turhamaisuuteen. Saatamme mitata esimerkiksi sovellusten latauskertoja ja klikkausmääriä, vaikka ne eivät kerro tulevaisuuden trendeistä mitään. Tärkeintä on ennakoida ja tähdätä kasvuun – ja ymmärtää kokonaisuutena systeemiä, josta digitalisaation perimmäisessä ytimessä oleva kulttuurikin kumpuaa.

Tiedolla johtamisen ja tulevaisuususkon periaatteet on oivaltanut Onnibus, jonka toimintamallia esitteli Petteri Rantala. Digitalisaation ytimessä oli myös Lingsoftin avainasiakaspäällikkö Petra Minn, joka havainnollisti, kuinka puheentunnistuksen avulla päästään huomattavasti täsmällisempään potilaskertomustietoon kuin ihmisvoimin.

Päivän teema kiteytyi Saranen Consultingin Jenny von Knorringin esityksessä. Osaamisen lisäksi tarvitaan oikea asenne. On luonnollista pelätä muutosta, mutta ihminen pystyy myös voittamaan pelkonsa. Miksi jämähtää paikoilleen? Missä vaiheessa meistä tuli tylsiä ja haudanvakavia? Mihin uteliaisuus ja leikkimieli unohtui?

 

KONEen Innovation Manager Ari Hänninen muistutti vähäisen tiedon tärkeydestä ideoinnissa: firman nuoret teknoloikkaharjoittelijat loivat kolmessa päivässä uuden keksinnön. Toki valtaosa ideoista on aina ”hirveän huonoja” – kenties myös se hihitystä aiheuttanut ajatus hissiin sijoitettavasta kuntosalista.

Yliopistojen puolelta nostettiin esiin useampikin tärkeä viesti. Harri Laihonen TaY:n Johtamiskorkeakoulusta peräänkuulutti digiajan mielipide- ja näkemyskaaoksen keskelle tietoa, johon voi luottaa ja jonka varassa tehdä päätöksiä. Tämä on hyvä muistutus maailmassa, joka tuntuu luottamisen sijaan vihaavan tietoa. Loputtomien lisäselvitysten sijaan tarvitsemme rohkeutta toimia itse.  Tietojohtaminen on kiteytettävissä kahteen sanaan eli ’tiedosta arvoa’. Harri viittasi myös Alf Rehniin:

 

Aineettoman pääoman (intellectual capital, IC) merkitys korostuu digitalisaation aikakaudella. Aino Kianto LUT:lta esitti empiiristä evidenssiä aineettoman pääoman ja yritysten suorituskyvyn välisestä yhteydestä perustuen laajaan kv. kyselytutkimukseen. Vastoin ennakko-oletuksia suomalaiset eivät loistaneet aineettoman pääoman johtamisessa. Eri osa-alueista vahvimpia Suomessa olivat luottamuspääoma ja inhimillinen pääoma, heikointa yrittäjyyspääoma. Työsarkaa siis riittää. Meidän tietojohtamisen sanansaattajien tulee viedä kaikilla rintamilla eteenpäin tätä viestiä:


linda liukas

Päivän mieleenpainuvimmasta esityksestä vastasi koodausaktivisti Linda Liukas, jonka vauhti ja innostus sai jopa eteläkarjalaiset lähimmäiseni näyttämään muumioituneilta mykkäkoululaisilta. Hetkiseksi liveraportoijakin joutui hämmennyksen valtaan ja vaikeni sujuvasti kummallakin Twitter-tilillä, mutta jotain sentään saatiin myös 140 merkin muotoon.

Esitetyistä tulevaisuuskuvista – ml. kaikki bisnes muuttuu softabisnekseksi ja kaikki ongelmat ovat koneiden ratkaistavissa – on helppo olla eri mieltä, mutta innostuksen ja rohkeuden merkitystä digitaalisen ajan työssä tuskin kukaan kyseenalaistaa. Lindan mukaan hienointa ihmisenä olemisessa on juuri kykymme luoda uutta tyhjästä. Tietojohtaja saattaisi tarkentaa, että rakennamme olemassaolevan tiedon ja sen kontekstien päälle, mutta yhdistämme palaset uusiksi ainutlaatuisella tavalla.

Kaiken rationaalisuuden keskellä on annettava myös vahingoille tilaa. Kuten Linda esityksessään muistutti, usein hienoimmat jutut tapahtuvat sattumalta. Tiedon ja sen johtamisen maailma on sekä-että, ei mustavalkoinen joko-tai. Digiosaaminen on siis oikeaa asennetta, kykyä johtaa aineetonta ja uskallusta kokeilla.

Taannoin sosiaalisessa mediassa jaettiin ahkerasti Frank Martelan postausta Tavallinen työnantaja mittaa tyytyväisyyttä, innovatiivinen mittaa innostusta.

On helppo allekirjoittaa havainto siitä, että työtyytyväisyys on kapea mittari, joka ei tavoita lainkaan olennaista. Ihmiset voivat olla hyvinkin tyytyväisiä vääriin asioihin: ”Palkka juoksee eikä tarvitse tehdä mitään”. Tällainen organisaatio ei luo uutta ja jää passiivisena aloilleen odottamaan muuttumatonta toimintaympäristöä, jota ei koskaan tule.

Sitä en kuitenkaan hahmottanut, missä vaiheessa pelkästä innostuksesta on tullut innovatiivisuuden mittari. Jos näin olisi, tämänkin ajan huikeimmat innovaatiot luo lauma koiranpentuja.

Martela muistuttaa, että organisaatiot saavat sitä mitä mittaavat. Miksi emme siis mittaisi pöhinän sijaan kykyä uudistua?

 

0029 klassikko

 

Toki yksittäisten työntekijöiden innostus ja arkinen luovuus ovat olennainen osa uudistumiskykyä – mutta vain pieni pala sitä.

Uudistumiskyvystä on puhuttu pitkään. Varhaisimpien koulukuntien ajatusmalleissa oli vielä reaktiivisuuden siemen: havaittiin muutos ympäristössä ja muokattiin strategiaa sen mukaisesti. Sittemmin organisaatiot on nähty myös muutoksen tekijöinä, ei pelkästään passiivisina vastaanottajina.

Junell ja Ståhle tarjoavat hyvän peruskatsauksen uudistumiskyvyn mittaamiseen, samoin tietojohtamisen professori Aino Kianto väitöskirjassaan.

Tietojohtamisen ytimessä ovat aineettomat resurssit, kuten tieto, osaaminen ja suhteet. Dynaaminen tai luova tietopääoma tarkoittaa sitä, että organisaatio

  • pystyy luomaan tietopääomasta arvoa ”tässä ja nyt” senhetkisellä osaamisellaan
  • ottaa aktiivisen roolin tulevaisuuden ennakoinnissa ja johtaa myös omaa kykyään uudistua.

 

Herätys, Suomi! Jos jotain on näin post-teollisella aikakaudella ylipäätään mitattava, olkoon se luova tietopääoma – ja yritysten, julkisen sektorin, yhteisöjen ja verkostojen kyky uudistaa itseään.

Infomanian ja twiittifloodauksen aiheuttamasta aivokaurapuurosta huolimatta palaan hetkeksi eiliseen, Lahden Fellmannian tupaten täysissä tunnelmissa vietettyyn CMADFi -päivään.

P1090347

Marko Suomi ehti jo kiteyttämään olennaisimman. Olemme päässeet yhteisökeskustelussa pykälää pidemmälle kuin pari vuotta sitten.

..ala alkaa kypsyä hyvällä tavalla. — Puhutaan juridiikasta, arvon tuotosta, mittaamisesta ja seurannasta eli ei olla enää pahimmassa hypessä, jossa yhteisön kuviteltiin ratkaisevan kaikki ongelmat tai että vuotava vene paikattiin twiiteillä ja tykkäyksillä.

Kannattaa siis tutustua Intosomen Kaija Pöystin pikakertaukseen analytiikasta. Kaksi perusasiaa on syytä pitää mielessä. Yhteisöissä arvoa ei koskaan luoda pelkästään euroissa (=laadulliset ja määrälliset mittarit rinnakkain). Lisäksi yhteisömanagerin on operoitava koko aikajänteellä historiasta nykyhetken kautta tulevaisuuteen.

Markon postauksesta voi yrittää päätellä, miksi selfiekeppi päätyi yhdeksi päivän puheenaiheista – ja vieläpä myyntiartikkeliksi Fellmannian aulaan. Lavalla nähtiin myös Alma Median CM:n Jane Toikan esittämä cmadfi -hevonen. Kun nämä kaksi risteytetään, saatiin päivän uudissana #selfiekeppihevonen.

Mitä minulle jäi parhaiten mieleen? Järjestelyt toimivat hyvin, tilaisuus oli rento, ja kello oli puoli viisi iltapäivällä ennen kuin huomasinkaan. Tätä ei tapahtuisi tiedekonferensseissa! Pidin tälläkin kertaa Ambientian Aino Heiskan sarkastisesta tyylistä. Aino listasi Samuli Airaksisen kanssa viisi vinkkiä, kuinka mokata sosiaalinen intranet. Epäonnistumisista on usein helpompi oppia kuin täydellisyydestä, hypetyksestä tai tyhjänpuhumisesta. Jos siis haluat epäonnistua yhteisöllisessä hankkeessasi, keskity vain työasioihin. Rajoita, estä ja kiellä. Sitkuttele: mieti etukäteen, miten estetään ylilyönnit sitten, kun kaikki keskustelevat vapaasti. Tee oletuksia siitä, mitä ihmiset haluavat käyttää ja mitä eivät, ja lopeta koko homma saman tien kun ensimmäinen versio on julkistettu.

Eniten odotin Harto Pöngän esitystä laadukkaasta yhteisöllisyydestä. Komppaamme tässä toisiamme kuin kitaristikaksikko. Juuri kuten tietojohtaminenkin, yhteisöjen johtaminen on uudelle tiedolle otollisten olosuhteiden luomista.

 

Yhteisöjä ei pidä yrittää väkisin nähdä siellä, missä niitä ei ole. Käsitteellinen täsmällisyys on hyve – se kun on ainoa keino välttyä vääriltä tavoitteilta, vääriltä mittareilta ja satojen tuhansien eurojen tuhlaukselta erilaisiin näennäisinnovatiivisiin ja pseudoyhteisöllisiin hankkeisiin. Usein oikeampi termi on sisältöverkosto.

 

Jo aiemmin intoilemani Nemo-hankkeen Harri Jalonen vastasti päivän parhaasta otsikosta: Sontaa tuulettimeen, eli kuinka negatiiviset kokemukset leviävät somessa. Suomi on Harrin mukaan otollista maaperää aiheelle, sillä Mielensäpahoittaja oli vuoden 2014 katsotuin elokuvamme. Alttius ja tarttuvuus ovat ilmiön keskiössä. Negatiiviset tunteet vinoutuvat herkästi. Pienet asiat kertautuvat, syntyy itseään vahvistava kierre ja taustalla vaikuttavat tosiasiat häviävät. Eli mitä yritys voi tehdä? Asiakas joko äänestää jaloillaan tai käyttää ääntään (Exit-Voice -strategia, Hirchman, 1970). Yritykselle on parempi, että asiakas päätyy jälkimmäiseen. Näiden toteamusten oheen olisin kaivannut myös käytännön vinkkejä kriisinhallintaan. Aihe kiinnostaa, sillä olen valmistelemassa projektia B2B-yritysten maineenhallinnasta.

Suomen teollisuudella ei mene somessa lujaa, eli Ferroplanilla on kuulemma maan ainoa teollisuusblogi. (Minna Patosalmen esitystä kuunnellessa muistin opiskelijaryhmäni taannoin käyttäneen esimerkkinä Neste Oilia. Kyseinen blogi näyttää kuitenkin kadonneen bittitaivaaseen.) Piritta Seppälä muistutti yhteisöllisen luovan projektin perushyödyistä sitouttamisessa ja markkinoinnissa: ihmisiä kiinnostaa aina eniten se, mitä he ovat itse olleet tekemässä. Elina Koivumäki JB Evershedsilta vastasi päivän yleissivistävimmästä aiheesta, juridiikkaa yhteisömanagereille.

Tapasin päivän aikana ison joukon niin uusia kuin vanhoja tuttavia. Heille kaikille iso kiitos! CMADFi:ssa viihdytään juuri samasta syystä kuin hyvässä yhteisössä aina: siellä on ihmisiä, jotka puhuvat samaa kieltä.

 

cmad

Lopuksi: mikä sinun mielestäsi toimi hyvin, jäikö jotain sisältöä puuttumaan? Älä unohda cmadfi -palautekyselyä.

P.S. bloggasin aiemmin tavoitteellisesta osallistumisesta ja asetin itselleni tavoitteen ainakin yhdestä uudesta asiakkaasta. Check!

Kuten blogijutuistani voi päätellä, pidän kyseenalaistamisesta. Siksi pidän myös bisneskirjoista, jotka osaavat väistellä itsestäänselvyyksien karikot eivätkä unohda kevyttä itseironiaa. Saku Tuomisen Luova järkevyys on pienoiskapina sekä mystifioitua ”luovaa hulluutta” että innovaatioprosesseja vastaan.

Kirjoittaja kysyy, mihin tarvitaan vielä yhtä luovuuskirjaa? Muistuttamaan siitä, että luovuus lähtee arkisista pienistä muutoksista. Hear, hear, innovaatiojohtamisen puhkianalysoinnin ylipapit ja -papittaret!

Luovuus on jokaisen oikeus ja velvollisuus sekä työssä että arjessa. Se lähtee halusta tehdä asioita paremmin – vähän tai paljon paremmin.

Itsensä toteuttaminen on inhimillinen perustarve. Luovuus taas on kollektiivinen perustarve, jolle kaikki kasvu ja kehitys perustuu.

Miksi silti sorrumme kaaviokuviin tai ulkoistamaan luovuuden vain teatterille, musiikille, taiteelle ja kirjallisuudelle? Miksi jokainen luovuuskolumni vilisee viittauksia kulttuurinautintoihin ja -kursseihin, joissa ihmiset kävivät muka muuttumassa luovemmiksi?

Osasyyllistä voi hakea kulttuuristamme. Etenkin vanhempien ikäpolvien ihmiset on jo pieninä kasvatettu pitämään kynttiläänsä vakan alla ja olemaan hiljaa, ”kun et mistään mitään tiedä”. Jatkuva lannistaminen tappaa rohkeuden.

Arjessa tämä näkyy hengailuna jossain mahdollisimman ylevien kulttuuriharrastusten liepeillä, työelämässä taas pakkomielteisenä suunnitteluna, työryhmien ja projektien perustamisena, päätöksenteon pakoiluna, yrityksenä hallita tulevaisuutta ja ikään kuin tietää etukäteen, mikä idea varmasti(!) toimii. Neurologi Robert Burtonille tietäminen tarkoittaa tilannetta, jossa ihmiset yliarvioivat oman tietämyksensä. ”Myynti kasvaa ensi vuonna 24 %” kuulostaa varmasti hyvältä, mutta ei tarkoita yhtään mitään. Jopa Clayton Christensenin kuuluisa disruptiomalli soveltuu parhaiten jälkijättöiseen ihmettelyyn.

En väsy puhumaan tästä aiheesta, koska tekemällä oppiminen toimii erityisen hyvin juuri omimmalla alallani – sosiaalisen median hyödyntämisessä ja nettiyhteisöjen rakentamisessa. Tarvitsemme enemmän ketteriä kokeiluja ja vähemmän viisivuotissuunnitelmia.

Monien nuorten kohdalla on onneksi toisin. Ero on selvästi nähtävissä: analysoinnin ja suunnittelun sijaan he ryhtyvät toimeen. HS.fi:n jutussa Työskentele kuin teini viitataan professori Stephen Haagiin, jonka mukaan

…yliopistossa ja työpaikoilla ihmiset opetetaan välttämään riskejä ja epävarmuutta. Ennustettavuuden vaatimus tappaa luovuuden ja intohimon. Teineille tätä varovaisuuden kulttuuria ei ole ehditty opettaa.

Myös Saku Tuominen suomii kirjassaan työryhmäkulttuuriamme. Juuri kukaan ei kysy jälkeenpäin, mitä ryhmät saivat aikaan. Uskallatko kysyä tätä edelliseltä projektiltasi?

Sen sijaan että jotain ”pitäisi” tehdä, mikä oikeasti muuttui? Mitä teidän työnne seurauksena tehdään nyt paremmin?

Pahimmillaan olen omin silmin saanut lukea, että syntyi jo aiemmin maailmalla keksitty termi. Ei puolen miljoonan euron projektin tuloksena voi olla kolme pdf-raporttia ja se, että tutkija oppi uuden sanan!

Miksi työryhmä- ja projektishoppailu on ongelma? Se syö ihmisten motivaatiota. Kuilu idean ja toteutuksen välillä on liian leveä. Näkemisen ja tekemisen välinen yhteys on kadonnut. Jos ja kun olet joskus osallistunut nk.  luovuusworkshopiin, tunnistat varmasti itsesi Tuomisen haastateltavan vastauksesta:

Kun on kaksi päivää ideoitu, olisi hienoa, jos joitain ideoita toteuttaisiin tai edes kerrottaisiin, miksi ei toteutettu. On erittäin turhauttavaa osallistua milloin mihinkin innovaatiopönttöön, -myllyyn tai -toriin, kun useimmiten asia jää siihen, että kiitellään osallistujia vuolaasti hyvistä ideoista ja luvataan palata asiaan kehittämistoimenpiteiden muodossa myöhemmin. Kehittämistoimenpiteitä ei sitten koskaan kuulu.

Mutta olitpa vanha tai nuori, työssä tai työelämän ulkopuolella, älä lannistu! Jokainen voi löytää arkiluovuutensa uudelleen. Luova järkevyys -kirja muistuttaa, että kaikki lähtee ihmettelystä ja uteliaisuudesta.

Sosiaalisessa mediassa ihastelemme sokean toimitusjohtajan tarinaa, jaamme tonneittain rispektejä pulpettikapinan tehneelle Maarit Korhoselle ja intoilemme dialyysihoitajasta, jonka pieni idea säästi valtavasti euroja. Mutta miksi tyydymme vain huutelemaan sivusta ”ooh!”? Onko sekin vain luovuuden ulkoistamista ”niille” aikaansaaville ja lahjakkaille?

Miksi et tekisi vastaavaa itse?

Kuten tutkija Katri Saarikivi on useaan otteeseen muistuttanut: ellei työssä ole mitään luovaa, se joutaakin katoamaan. Aivot tarvitsevat haasteita. Jos jotain on syytä heittää romukoppaan, niin rajanveto luovien ja ei-luovien alojen ja ihmisten välillä.

Se, että hoksasin korjata keittiössä repsottavan liedenkahvan pikkuruisella ruuvilla ja vaihtaa rikkoutuneen naulakon tilalle rekkitangon on minulle aivan yhtä luovaa kuin uuden kitarariffin keksiminen. Toisinaan taas on unelmoitava isommin eli Tuomisen sanoin ”kerrottava idea ainakin kymmenellä”.

Meidän on viisivuotiaiden tavoin udeltava, miksi tämä asia on näin? Miksei se voisi olla toisin? Kun lapsi kysyi, miksei valokuvaa voi nähdä heti, isä keksi Polaroid -kameran. Ongelman kohdatessaan aikuinen sortuu helposti valittamaan, sen sijaan että miettisi, mitä voisi tehdä sille. Tiedosta tämä!

kirjanselkaruno

#Kirjanselkäruno, pieni murunen luovuuden koko kuvasta.

 

Saku Tuominen kuvaa riemastuttavan osuvasti ympäristön reaktioita uusiin ideoihin: ”Täytyypä miettiä”, ”Mitä siitäkin nyt sitten tulisi, jos kaikki tekisivät noin…”, ”Onko tätä jo kokeiltu Ruotsissa?” Tiedosta myös nämä automaattivastaukset. Silloin et idean isänä tai äitinä jää itse sanattomaksi.

Realistina Tuominen muistuttaa samalla, että ”paremmin tekemisen” ei tarvitse olla mikään jatkuvan kilvoittelun pakkomielle. Toisinaan katsellaan pilviä laiturilla ja todetaan, että kaikki on aivan hyvin juuri nyt. Mutta sekin on osa luovuuden elämänasennetta, tietoisuutta tilanteesta.

Edisonin mukaan: ”Aina on olemassa parempi tapa. Sinun tehtäväsi on löytää se.” Viisaimmat ihmiset tietävät, etteivät he tiedä – siksi kannattaa tarkkailla ja kokeilla.

Lähde siis jokaiseen uuteen päivään vuja de -mielellä: tätä ei ole ennen tapahtunut!

Toisinaan näkee väitettävän, että digiaikana B2C ja B2B joutavat romukoppaan. Kaikki on nyt H2H, ihmiseltä ihmiselle.

Olen eri mieltä. Olen lähes kymmenen vuotta luennoinut nettiyhteisöistä erilaisille täydennys- ja aikuiskoulutusryhmille, joissa on ollut mukana työelämän ammattilaisia laidasta laitaan. B2B-puolen ihmiset ovat olleet jopa ihailtavan aktiivisesti läsnä ja kärsivällisen kiinnostuneita aiheesta, vaikka jonkin laitteen valmistuksessa tarvittavan komponentin ympärille onkin huomattavasti haasteellisempaa rakentaa verkkoyhteisö kuin vaikkapa matkapuhelinten tai virvoitusjuomabrändin.

Tarvitsemme tarkempia jaotteluja voidaksemme palvella asiakkaitamme paremmin, tehdäksemme uskottavia vertailuja ja tuottaaksemme tutkittua tietoa.

Esimerkiksi käy tuore tutkimus innovaatiojohtamisen kenties johtavassa tiedejulkaisussa, Journal of Product Innovation Managementissa. Tutkijat syventyivät erilaisiin vuorovaikutuksen lajeihin ja siihen, miten ne vaikuttavat suorituskykyyn mobiilisovellusmarkkinoilla.

Vuorovaikutusta oli kolmea lajia, asiakkaiden välistä (C2C), asiakkaalta yritykselle (C2B) ja yritykseltä asiakkaalle (B2C).

Tulos: C2C:n ja C2B:n havaittiin suoraan lisäävän myyntiä ja edistävän tuotekehitystä – siis enemmän kuin yrityksen viestiessä asiakkaalle päin. Tärkeä löydös! Mutta höttöiset H2H-linssit päässä ero olisi jäänyt kokonaan havaitsematta.

Kurt Lewin totesi aikanaan, ettei ole mitään niin käytännöllistä kuin hyvä teoria. Sama pätee käsitteisiin. Erilaisia käsitteitä ja niiden välisiä suhteita ei suinkaan keksitä ihmisten kiusaksi, vaan helpottamaan syiden ja seurausten ymmärtämistä. Tämä on tieteen ja tutkimuksen peruslähtökohtia ja arvokasta oppia myös tämän päivän yhteisömanagereille. Pidetään siis jatkossakin kiinni nelikosta B2B, B2C, C2B ja varsinkin C2C, jota on tutkittu aivan liian vähän.

Viimekertaisessa CMAD-tapahtumassa minulla oli ilo avata tutkimustunti esitykselläni yhteisöllisyyden kokemuksesta ja yhteisöllisyyttä rakentavista tekijöistä. Kaikki tutkimustunnin esiintyjät saivat myös Janhosen Johannan kautta palautetta päivästä. Noin 90 % palautteesta oli varsin positiivista (sain jopa muutamia erityiskiitoksia, mistä kiitos kiittäjille), mutta luonnollisesti mukaan mahtui pari kriittisempääkin ääntä. On totta, että tutkimustieto seilaa liian usein irti muusta todellisuudesta ja yksi luokaton tiedepuhuja aiheuttaa enemmän pahaa kuin kymmenen mielenkiintoista tulosta ehtii korjata. Mutta en allekirjoita erään palautteenantajan väitettä siitä, että tutkimustunnin esiintyjiltä puuttui tietotaitoa ja he ”lähinnä heittelivät kysymyksiä ilmaan”.

Ihmistieteiden tehtävä ei ole tarjota kaikkeen valmiita vastauksia. Iso apu olisi siitä, että edes joku auttaisi meitä kysymään oikeita kysymyksiä.

Jos joku vakavissaan kuvittelee yhteisömanageroinnin olevan yhtä kuin yleispätevät patenttiratkaisut ja kaikkialle soveltuvat softat, väitän, ettei kyseinen henkilö ole tehtäviensä tasalla. Jokainen yhteisö on ainutlaatuinen ja ihmisiä voi palvella vain olemalla riittävän ”sisällä” heidän kulttuurissaan. Tai sitten kyseessä on vain sisällön massajakelulle omistautunut verkosto – ei yhteisö lainkaan.

Toivoakseni en tule jatkossakaan rakentamaan asiantuntemustani jonkin yhteisöalustan tai kaikille jo tuttujen konversioprosenttien varaan, vaan menen entistä rohkeammin sinne, missä haasteetkin ovat suurimmat: tarjoamaan välineitä yhteisöjen johtamiseen muutoinkin kuin perusanalytiikan kautta, ymmärtämään paremmin ryhmädynamiikkaa, sosiaalisia verkostoja ja verkon sosiaalista pääomaa, vuorovaikutuksen laatua ja sen mittaamista, yhteisöllistä tiedon luomista, yhteisöjen elinkaaren hallintaa, tulevaisuuden ennakointia, tiedon analysointia ja ennen kaikkea sen saattamista osaksi konkreettista tekemistä.

Tällainen tehtävälitania asettaisi melkoiset tietotaitohaasteet kenelle tahansa, mutta kiitos tietojohtamisen tutkimustaustan, uskon selviäväni – ainakin jos saan tehdä töitä yhdessä muiden kanssa. Yhteisömanagerointi ei voi olla sooloilua. Juuri kuten Marko Suomi blogissaan totesi, nykyisellään vaatimukset ovat yhdelle ihmiselle kohtuuttomia. Elämme vasta pioneerivaihetta, jossa avainhenkilöt vievät muutosta läpi omissa organisaatioissaan. Myöhemmin yhteisömanagerointikin sulautuu luonnolliseksi osaksi muuta johtamista.

Ja silloin markkinointi, viestintä ja markkinointiviestintä eivät yksin riitä. Tiedon ammattilaisille – niille yhteisötiimin koulutetuille tutkijoille – on tarvetta enemmän kuin koskaan ennen.