Arkisto kategorialle ‘digitaalisuus’

Mistä jakamistaloudessa on kyse ja kuinka se muuttaa työelämää ja liiketoimintaa? Näihin isoihin kysymyksiin keskittyy Jakamistalous (Alma Talent, 2017), jonka ovat kirjoittaneet Minna-Maari Harmaala, Tuija Toivola, Maija Faehnle, Petri Manninen, Pasi Mäenpää ja Mats Nylynd.

Kirjan parasta antia on mielestäni alku eli johdatus jakamistalouteen. Pasi Mäenpää ja Maija Faehnle avaavat ilmiöön liittyviä käsitteitä ja niiden eroja oivallisesti. Ja suosikkikohtani löytyykin heti sivulta 3.

Digitalisaatioon liittyy myös tiettyjä hakkerietiikaksi tai wikinomiaksi nimettyjä aatteita, joista tärkeimpiä on tiedon avoimuuden ja sen jakamisen sekä vertaisuuden ja globaaliuden periaatteet. Tiedon jakaminen tarkoittaa, että jaettua tietoa ei vain käytetä kukin erillään, vaan että tietoa myös kootaan ja sitä hyödynnetään yhteistyössä tavalla, joka muistuttaa tieteen edistymisen tapaa. Internetin yhdistäessä yhteistyöhön erilaisia tahoja puhutaan usein joukko- tai parviälystä, jossa tiheä vuorovaikutus synnyttää yksilöiden kykyjä paljon mittavampia ja nopeampia ratkaisuja.

Avoimuus! Vertaisuus! Joukkojen viisaus ja parviäly! Siinäpä tärkeimmät. Kenties koko Internet vielä irtautuu kaupallisten mammuttien talutusnuorasta (ainakin todennäköisemmin kuin maapallo vaihtaa pyörimissuuntaa), kuten muun muassa www:n isä Tim Berners-Lee on visioinut. Kun puhutaan digitaalisesta maailmasta, jakamistaloutta oivallisempi termi onkin mielestäni vertaistalous. Mainituksi tulee myös toinen suosikkini: solidaarisuustalous.

Jakamistalouden on kuvattu olevan jotain omistamisen ja lahjoittamisen väliltä. Siihen liitetään hyvän tekemisen ajatus. Yhteisöllisyyden kokemus on tärkeä edellytys sille, että ihmiset kiinnostuvat toimimaan pelkkää kuluttajaa aktiivisemmassa roolissa. On sosiaalisen median ansiota, että tällaista yhteisöllisyyttä toisilleen muuten tuntemattomien ihmisten kesken on muodostunut ja että sitä arvostetaan.

Pehmeät tekijät ovat uusi kova. Ja allekirjoitan myös havainnon siitä, että sosiaalinen media on tehnyt hajautuneelle yhteistyölle ja yhteisöllisyydelle palveluksen. Aiemman sukupolven nettiyhteisöt olivat vielä jokseenkin marginaali-ilmiö, mutta some-palvelut ovat rohkaisseet ihmisiä keskustelemaan muidenkin kuin lähipiirinsä ja kollegoidensa kanssa.

Kiinnostavia osuuksia ovat etenkin pohdinnat muuttuvasta työelämästä ja jakamistalouden verotuksellisista kysymyksistä. Jakamistaloutta pohditaan myös kaupunkikehityksen ja kestävän kehityksen näkökulmista.

Yksi ilmiö on kirjassa jäänyt vähemmälle huomiolle, kuten oikeastaan koko tähänastisessa jakamistalouden keskustelussa: asiantuntijatyön muutos. Tämä on hirtehistä etenkin silloin, kun heti seuraavassa lauseessa puhutaan disruptiosta. Joko tarkastellaan – nimiä edes mainitsematta – maailmanlaajuisesti tunnettuja riistojakamistalouden alustoja tai nähdään koko ilmiö vain pienenä vihertävänä puuhasteluna tavaroiden ja palvelusten vaihdantoineen.

Entä korkean osaamisen tunnistamiseen, jakamiseen ja yhdistämiseen tarkoitetut alustat? Viime vuosina minusta on useampaan otteeseen kuulostanut siltä, että uberisaation tehtävä on ollut lähinnä tuottaa oppituoliensa suojissa pönöttäville korkeasti koulutetuille asiantuntijoille (joilla on tietenkin kiinteä kuukausipalkka) lisää taivasteltavaa. Ikään kuin työn muutos digitalisaatioineen ja robotisaatioineen ei koskisi meitä lainkaan.

Taivastelulla on myös sellainen ikävä ominaisuus, että se johtaa yksinomaan julkaisuihin, ppt-sulkeisiin ja ylipitkiin blogikirjoituksiin, ei konkreettisiin ratkaisuihin eli osaamisen jakamisen alustoihin. Siinä missä LinkedIn on lähinnä yksittäisten asiantuntijoiden virtuaalinen käyntikorttikokoelma, seuraavan sukupolven verkostopalveluissa tehdään työtä ja saadaan siitä myös korvaus – muutamalla klikkauksella.

Mats Nylund toki huomauttaa artikkelissaan, että jakamistalous leviää koko yhteiskuntaan ja ”tulee muuttamaan työntekoa kaikilla aloilla” (s. 94). Mutta sävy on lähinnä uhkaava: työsuhteista siirrytään toimeksiantoihin, epätyypilliset työsuhteet lisääntyvät (Sitran arvion mukaan 35 % kaikista työsuhteista), keikka- ja silpputyö valtaa alaa. Pisimmälle menee oivasta kynästään tunnettu työelämän tutkija Juha Siltala, jonka mukaan alustatalous palauttaa palkkatyön alkumuotoonsa eli päiväläisten satunnaistöiksi. Tämän kehityksen seurauksena ihmiset eivät enää voi suunnitella elämäänsä, perustaa perheitä ja asuakin, jolloin ”yhteiskunta polarisoituu, väkivalta lisääntyy ja jopa elinaika lyhenee”, Siltala toteaa.

Voi elämän kevät! Onkohan meidän korkeasti koulutetulle asiantuntijajoukollemme tullut tämän väkivallan ja kuolemisen keskellä edes mieleen sellaista vaihtoehtoa, että alustat mahdollistaisivatkin tekemisen järkevämmän organisoimisen ja sen kautta valtavan tuottavuusloikan niin yksilöinä kuin yhteiskuntana? Tätä ajatusta veimme eteenpäin Sitran Ratkaisu100-kilpailussa. Samaa agendaa oli nähtävissä muillakin finalisteilla. Esimerkiksi GoCo kokosi asiantuntijoita yhteen tietyn ongelman tai projektin ympärille yli organisaatiorajojen, ja Tsampo halusi vapauttaa tutkijat tekemään työtään ilman jatkuvaa rahoitushakemusrumbaa.

Kun työpaikat ovat riittävän rikki, on helpompi luoda uutta kuin korjata vanhaa. Jos jotain en tässä maailmassa ymmärrä, niin tätä: miksi kiinteä työsuhde nähdään autuaaksitekevänä silloinkin, kun työn tekemisen puitteissa on pielessä suunnilleen kaikki? Ja kuinka monta lisätutkimusta vielä tarvitaan kertomaan, että itsensätyöllistäjät voivat tosiasiassa olla tyytyväisempiä ja motivoituneempia kuin leipätyöhönsä leipiintyneet palkansaajat?

Hirtehisin tilanne lienee yliopistoissa, joissa yhä suurempi joukko tutkijoita ensin hakee itse palkkarahansa (he siis toimivat jo tällä hetkellä yrittäjämäisesti), mistä he saavat vastalahjaksi liudan erilaisia lisätöitä, jotka eivät liittyneet varsinaiseen aiheeseen mitenkään. Jos henkilöstö kuitenkin on jatkuvasti valmis rahoittamaan näiden seinien ylläpitämistä omasta selkänahastaan, voidaan puhua joko todellisesta altruismista tai panttivankien kiintymisestä sieppaajaansa.

Toki on selvää, että pienyrittäjät ja itsensätyöllistäjät tarvitsevat parempia turvaverkkoja. Tätä myös Jakamistalous -kirjan kirjoittajat vahvasti alleviivaavat. Näin suuri muutos ei tapahdu hetkessä. Liian iso osa työelämästä on edelleen rakennettu perinteisten työsuhteiden ehdoilla, mikä on omiaan aiheuttamaan hämmennystä, pelkoa ja uhkapuhetta. Parhaat ratkaisut ovat siksi vielä löytämättä. Jospa kohdistamme jatkossa enemmän huomiota tekemiseen ja vähemmän pelotteluun?

flock-801787_640

Parven viisautta. Kuva: Pixabay

Yksi oivallinen ajatus kirjassa on eri alustojen kanssa yhteensopiva ”luottamusvaluutta”, jota ihmiset voisivat hyödyntää eri palveluissa eikä heidän siten tarvitse rakentaa mainepääomaansa joka kerta alusta uudelleen. Tällainen ratkaisu olisi oivallinen apu palvelujen käyttäjille ja kehittäjille. Digitaaliset alustat myös demokratisoivat asiantuntijatyötä esimerkiksi siinä, että hiljaisemmatkin pääsevät esiin. Osaamista voi olla kertynyt monista eri lähteistä. Pelkän muodollisen pätevyyden tai työstatuksen sijaan näytöt ratkaisevat.

Kiinnostava osuus on myös jäsenten yhdessä omistamat alustaosuuskunnat, jotka kirjassa nähdään ”jakamistalouden korjausliikkeenä”. Osuuskunnat voivat luoda uutta asiantuntijatyön työkulttuuria ja yleisemmin katsottuna ne ovat Suomessa nousseet uuteen kukoistukseen.

Ja lopuksi: kirjoitimme Janne Ruohiston kanssa parviälystä ja ongelmanratkaisusta digitaalisilla alustoilla, tsekkaa juttu Henry ry:n Työn tuuli -lehdestä. Alkusanoista poiketen emme ole korvaamassa kiinteitä tiimejä itseorganisoituvilla parvilla, vaan luomassa täydentävää tapaa löytää parhaat ratkaisut monimutkaisiinkin ongelmiin. Kyseisen numeron teemana olivat alustat, verkostot ja ekosysteemit. Jos vertaistalous kiinnostaa, kannattaa siis käydä läpi koko paketti 🙂

 

 

 

Osaatko luopua yhteisöstäsi ja yhdistää voimat muiden kanssa jonkin suuremman yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi? Tarvitsemme kyllä yhteisöllisyyttä, luottamusta ja sosiaalista pääomaa – mutta vain sopivina annoksina. Liiallisina ne kaikki luovat siiloja, kapeuttavat ajattelua ja saattavat vaarantaa yhteisösi terveyden aiheuttamalla perspektiivin hämärtymistä.

Suomesta puhutaan usein yhdistysten luvattuna maana. Tähän johtopäätökseen tulee kieltämättä nopeasti, jos tutustuu listaan lakkautettavista yhdistyksistä.

Muutama päivä sitten luin paikallislehden yleisönosastosta jotain outoa: eläkeläiset eivät voi osallistua muun kuin oman eläkeläisjärjestön järjestämiin tansseihin. For God’s sake! Tarkoitus ei liene sulkea ihmisiä ulkopuolelle, vaan lisätä eläkeläisten hyvinvointia ja koettua liikunnan riemua.

Kun Viikin Palveluskoiraharrastajat Häntien Typistämistä Vastaan ry ja Malmin Pitkäkarvaisten Mäyräkoirien Ystävät ry (esimerkit ovat kuvitteellisia, toivottavasti) jakavat täysin saman tavoitteen eli haluavat asuinalueelleen uuden koirapuiston, yksin toimiessaan ne joutuvat tekemään moninkertaisen työn.

Listaa voisi jatkaa. Sillä ei luonnollisesti ole pelkästään yhdistyksiä, vaan myös yrityksiä ja julkisen sektorin organisaatioita. Esimerkiksi yliopistot, korkeakoulut ja tutkimuslaitokset saattavat pelätä olemassaolonsa ja jatkorahoituksensa puolesta niin paljon, että moni yhteistyöksi verhoiltu hanke on tosiasiassa vain oman kilven kiillottamista. Asiakkaat eivät kuitenkaan halua strategioita tai ranking-sijoituksia. Ne haluavat arvokasta tietoa, jota yhteiskunnan eri toimijoiden on mahdollista hyödyntää. Vasta merkityksellisyys ratkaisee.

Yhteisöjen ytimessä on sosiaalinen identiteetti. Teorian isänä pidetään Henri Tajfelia. Ihmiset määrittelevät itsensä ryhmäjäsenyyksiensä kautta, ja taipumus suosia omaa sisäryhmää muiden kustannuksella voi kehittyä hetkessä. Perusidea on helppo käsittää: muistelepa vain koulujen liikuntatunteja ja ”jakoa kahteen”.

Kuten Tajfelin kokeissa, näin yksinkertainen ja satunnainen jaottelu riittää luomaan ryhmälle identiteetin. Omia kannustetaan, vastustaja pyritään lyömään maanrakoon, vaikka siellä pelaisivat parhaat kaverit. Voisimme kuitenkin ottaa lapsista oppia siinä, että tällainen identiteetti yleensä elää vain pelin ajan – ja rajoittuu enimmäkseen urheilutapahtumiin.

Ongelmalliseksi tilanne muuttuu, kun vuosia tai vuosikymmeniä toiminut, vakiintunut ja tiettyä yhteiskunnallista agendaa edistävä yhteisö jumiutuu paikalleen ja näkee kuviteltuja vastustajia sielläkin, missä kaikki tosiasiassa työskentelevät saman tavoitteen eteen.

oldie

Yksilölle elämänkokemus tuo viisautta. Yhteisöltä se voi kuitenkin viedä kyvyn uudistua.

Mikä siis neuvoksi?

Osana systeemisempää ajattelua tarvitaan ymmärrystä yhteisöjen elinkaaresta sekä taito luopua yhteisöstä, kun on ”saattohoidon” aika. Samat opit pätevät sekä digitaalisiin että konkreettisen maailman yhteisöihin, kaikkialle missä on ihmisiä. Keinotekoista kahtiajakoa ei enää tarvita.

Pidin 2015 yhteisömanagereiden jatkokurssilla esitykset elinkaaresta ja yhteisökuolemista. Huomasin kuitenkin vasta jälkikäteen, että aktiivista yhteisöstä luopumista oikealla hetkellä tulisi korostaa paljon vahvemmin, ei vähiten edellä esitetyistä syistä. Vaarana ovat siilot, ajattelun kapeutuminen ja turhaan tehty moninkertainen työ.

Huoleni onkin, että emme saa käyttöömme avointen yhteisöjen ja verkostojen koko potentiaalia.

Nyt teknologian tuella ainoastaan ”digitalisoidaan” eli siirretään verkkoon yhteisöjä, joiden olisi muutenkin pitänyt kuolla pystyyn ajat sitten.

Ja kuinka kuolleita niistä silloin tuleekaan?

Oma yhteisö on siis uskallettava irrottaa letkuista. Tiedän kokemuksesta, että uhraus tuntuu suurelta.

Mutta kun suljet yhden oven, avautuu monta uutta.

________________________________________________

Lisää aiheesta:

Saan harva se viikko kutsuja tulla puhujavieraaksi erilaisiin tilaisuuksiin. Aiheet liittyvät ammatillisiin vahvuusalueisiini: tietojohtamiseen, yhteisömanagerointiin, sosiaalisen median työkäyttöön, verkkokurssien rakentamiseen ja yhteisöllisen oppimisen tukemiseen, sittemmin myös korkeakoulutettujen työuriin ja uusien mahdollisuuksien luomiseen esimerkiksi perustamani Tohtoriverkoston kautta.

Toisinaan vierailuista maksetaan, toisinaan ei. Puutun nyt vain jälkimmäiseen tapaukseen.

En ole rahaohjautuva eli sisältö ratkaisee. Kaikkea asiantuntijoiden osaamista ei saa ilmaiseksi, mutta kaikesta ei myöskään tarvitse maksaa.

Oppiminen on sisäisistä motivaattoreista vahvimpia. Moni näistä tilaisuuksista on äärimmäisen mielenkiintoinen tematiikaltaan, sisällöltään ja kanssapuhujiltaan. Haluaisin olla mukana, mutta ei ole hyvää itsensäjohtamista suostua kaikkeen. Siksi joudun tekemään valintoja. Valinnat eivät ole helppoja – pätkätyökeikkakiertolaisprojektijyyrä kun ei koskaan voi olla varma, mikä vierailuista osoittautuu myöhemmin sateenkaaren pääksi, josta löytyy kulta-aarre uraauurtavan hankkeen tai uuden työn muodossa.

Puhujakuva

Somekansalainen on pro bono poistunut mukavuusalueeltaan papin saarnaspönttöä muistuttavaan objektiin. Kuva: Saija Kirkkola, Kunnallisarkistoyhdistys ry

Niinpä te, hyvät tapahtumajärjestäjät, voitte osaltaan helpottaa kutsumienne puhujien valintoja. Tehkää vaihtokauppa. Kun ette voi maksaa rahaa, tarjotkaa palkkioksi jotain aineetonta: ammattimaisesti tuotettua sisältöä, näkyvyyttä ja mainetta.

Suomalaiset eivät ole vielä kovin hyviä aineettoman pääoman merkityksen ymmärtämisessä, mutta viimeistään tällä vuosikymmenellä on hyvä aloittaa.

Myös käsitys näkyvyydestä ja maineesta on syytä päivittää kiireesti nykyaikaan (tämä vinkkinä erityisesti tiedeväelle!). Jos katsotte ylempänä luettelemaani listaa ammatillisista vahvuusalueista, arvatkaapa, kuinka motivoinut kyseinen henkilö on esitelmöimään tilaisuuksissa, jotka jäävät tietyn sisäpiirin keskinäiseksi jupinaksi neljän seinän sisälle ja joista – tadaa – syntyy pari kuukautta myöhemmin artikkeli ihan vallan paperiseen lehteen, jota saatetaan joskus selailla kyseisen sisäpiirin taukotilassa, ennen kuin joku vahingossa kaataa sille kahvinsa?

Ja niinpä mikään ei todellisuudessa muutu – eli tiedolla ei ole vaikuttavuutta – mutta onpahan taas päästy jupisemaan.

Valistunut tapahtumanjärjestäjä huolehtii striimauksesta eli siitä, että tilaisuus on olemassa myös heille, jotka eivät pääse kyseisten neljän seinän sisälle juuri kyseisenä ajankohtana. Varmistu myös näistä:

  • Videoi puheenvuoro ja anna siten osallistujalle mahdollisuus hyödyntää sitä myös jälkeenpäin esimerkiksi jakamalla videota eteenpäin omissa somekanavissaan.
  • Luo tapahtumalle oma tunniste. Hashtag ei ole mitään nuorison joutavanpäiväistä nettislangia, vaan kovaa aineetonta valuuttaa. Sen avulla luot keskustelua tapahtuman ympärille ennen tilaisuutta, sen aikana ja sen jälkeen.
  • Tuo myös tapahtuman jälkilöylyt ja syvemmät analyysit sosiaaliseen mediaan. Perinteisillä artikkeleilla on paikkansa, mutta ne ovat – anteeksi vain – auttamattoman hitaita, tavoittavat vain suppean kohdejoukon eivätkä ole koskaan käden ulottuvilla silloin kun niitä tarvittaisiin.

 

Jos järjestäjien rahat ovat äärimmäisen tiukalla eikä striimausmahdollisuutta ole, huolehdi ainakin kohdasta 2) eli aihetunnisteesta. Sen tekeminen ei maksa sinulle mitään.

Älä toimi kuten ne koulutuspäivän järjestäjät, jotka ryhtyivät ajattelemaan sopivaa tunnistetta vasta tervetuliaispuheenvuorossaan ja päätyivät ehdottamaan lyhennettä, joka sattui olemaan sama kuin suositulla korealaisella rap-artistilla.

Ja puhujavieraasi kiittää! Saattaapa vaikka tulla toistekin.

Valmistelin tänään materiaalia esitykseen, jossa kerron sosiaalisen median käytöstä ammattikorkeakoulujen hanketoiminnassa.

Monenlaisia yleisöjä kohdanneena ja kouluttaneena tiedostan ennalta, että jokaisessa tilaisuudessa on paikalla keskimäärin kaksi vastarannankiiskeä. Myös heidän automaattivastauksensa ovat pitkälti tuttuja ja ne harvoin yllättävät (vie aikaa, ei osaa käyttää, ei voi korvata kasvokkaistapaamisia, luokatonta sisältöä, tekniikka mättää, liikaa salasanoja, yksityisyyden puute, sähköpostitulva, tietoturva, CIA, FBI). Olikin erityisen ilahduttavaa törmätä aivan toisenlaiseen sanoitukseen muutosvastarinnasta. Asialla oli Riitta Metsänen ja kirjoitus löytyi Juhana Kokkosen toimittamasta Voihan wiki – käytännön kokemuksia sosiaalisen median käytöstä hanketoiminnassa. Kiitos metropolialaisille erinomaisesta ja työelämänmakuisesta mikrokirjasta!

voihan wiki

Riitta pohtii muutoksen henkilökohtaista vaikeutta otsikolla ”Miksi wiki on niin vaikeaa?” (s. 30-31):

Minun aikani, minun ajan henkeni, mieleni maisemat, oppimisympäristöni ovat 50- ja 60-luvun Suomessa. Koululaitos opetti varsinkin työläisperheiden tyttäriä ja poikia alamaisuuteen, vaatimattomuuteen, kovaan työntekoon ja herrojen pelkoon. Nämä nöyryyden ja nöyryytyksen ahdistavat pilarit olen onnistunut jokseenkin kumoamaan vuosien varrella. Mieleni kuormat ovat keventyneet, mutta yhtä kouluaikaista, päähäni iskostettua ajatusta en ole pystynyt kumoamaan. Se kimmahtaa kirkkaasti eteeni aina silloin tällöin. Tämä ajatus tai kansan toteamus on, ettei keskeneräisiä töitä saa näyttää herroille eikä hulluille.

Bingo, Riitta! Vaikka väitämme sietävämme keskeneräisyyttä ja opetamme muitakin asennoitumaan oikein, pystymmekö siihen oikeasti? Pidämme juhlapuheita kokeilukultturista, mutta haluaisimmeko silti viilata viisivuotissuunnitelmia ja tehdä kaiken ennalta mahdollisimman valmiiksi, ettemme vain näyttäisi typeryksiltä muiden silmissä?

Näemmekö edes niitä yhteyksiä, joita sosiaalisen median taitavalla hyödyntämisellä ja avoimilla verkostoilla on digitalisaatio-osaamiseen, joka on nyt yhden jos toisenkin huulilla?

Kuten Juhana Kokkonen kirjassa muistuttaa, kehitystoiminta ja sen todellinen tekeminen etenee aina kokeilujen ja epäonnistumisten kautta. Silti hankeviestintämme on kliinisen siloteltua ja keskittyy onnistumisiin ja tiimin osaamiseen. Miksi? Koska niitä keskeneräisiä töitä ei saa näyttää herroille eikä hulluille.

Jos haluat oppia itse ja auttaa muitakin oppimaan, uskalla kertoa myös matkasta, ei ainoastaan päämääristä! Oppimisen ja uudistumisen näkökulmasta tietojohtaminen on tiedon saattamista virtaamaan. Aineeton pääoma ei tule koskaan valmiiksi. Voit ainoastaan olla rakentamassa pala palalta parempaa maailmaa ja se onnistuu vain tekemällä tekemisestä riittävän näkyvää.

Niin, ja se esitysmateriaali. Se on vielä kesken 🙂

3.12. vietettiin jälleen Tietoasiantuntijat ry:n järjestämää tietojohtamisen teemapäivää Helsingissä Crowne Plazassa. Viime kevään tapahtumassa vaadittiin Jyrki Kasvin johdolla vauhtia päätöksentekoon esimerkiksi yhteisten standardien muodossa.

Nyt katseet käännettiin digitalisaatio-osaamiseen. Kurkkaa päivän keskustelut Twitteristä tunnisteella #TAteema15!

Tiedon Industrial Internetistä vastaava Taneli Tikka avasi pelin alustamalla tietojohdetun organisaation rakentamisesta ja oikeiden metriikoiden valinnasta. Hänen viestinsä oli selkeä: vanity metrics pois! Organisaatiot koostuvat ihmisistä, ja ihmisten tavoin niillä on taipumusta turhamaisuuteen. Saatamme mitata esimerkiksi sovellusten latauskertoja ja klikkausmääriä, vaikka ne eivät kerro tulevaisuuden trendeistä mitään. Tärkeintä on ennakoida ja tähdätä kasvuun – ja ymmärtää kokonaisuutena systeemiä, josta digitalisaation perimmäisessä ytimessä oleva kulttuurikin kumpuaa.

Tiedolla johtamisen ja tulevaisuususkon periaatteet on oivaltanut Onnibus, jonka toimintamallia esitteli Petteri Rantala. Digitalisaation ytimessä oli myös Lingsoftin avainasiakaspäällikkö Petra Minn, joka havainnollisti, kuinka puheentunnistuksen avulla päästään huomattavasti täsmällisempään potilaskertomustietoon kuin ihmisvoimin.

Päivän teema kiteytyi Saranen Consultingin Jenny von Knorringin esityksessä. Osaamisen lisäksi tarvitaan oikea asenne. On luonnollista pelätä muutosta, mutta ihminen pystyy myös voittamaan pelkonsa. Miksi jämähtää paikoilleen? Missä vaiheessa meistä tuli tylsiä ja haudanvakavia? Mihin uteliaisuus ja leikkimieli unohtui?

 

KONEen Innovation Manager Ari Hänninen muistutti vähäisen tiedon tärkeydestä ideoinnissa: firman nuoret teknoloikkaharjoittelijat loivat kolmessa päivässä uuden keksinnön. Toki valtaosa ideoista on aina ”hirveän huonoja” – kenties myös se hihitystä aiheuttanut ajatus hissiin sijoitettavasta kuntosalista.

Yliopistojen puolelta nostettiin esiin useampikin tärkeä viesti. Harri Laihonen TaY:n Johtamiskorkeakoulusta peräänkuulutti digiajan mielipide- ja näkemyskaaoksen keskelle tietoa, johon voi luottaa ja jonka varassa tehdä päätöksiä. Tämä on hyvä muistutus maailmassa, joka tuntuu luottamisen sijaan vihaavan tietoa. Loputtomien lisäselvitysten sijaan tarvitsemme rohkeutta toimia itse.  Tietojohtaminen on kiteytettävissä kahteen sanaan eli ’tiedosta arvoa’. Harri viittasi myös Alf Rehniin:

 

Aineettoman pääoman (intellectual capital, IC) merkitys korostuu digitalisaation aikakaudella. Aino Kianto LUT:lta esitti empiiristä evidenssiä aineettoman pääoman ja yritysten suorituskyvyn välisestä yhteydestä perustuen laajaan kv. kyselytutkimukseen. Vastoin ennakko-oletuksia suomalaiset eivät loistaneet aineettoman pääoman johtamisessa. Eri osa-alueista vahvimpia Suomessa olivat luottamuspääoma ja inhimillinen pääoma, heikointa yrittäjyyspääoma. Työsarkaa siis riittää. Meidän tietojohtamisen sanansaattajien tulee viedä kaikilla rintamilla eteenpäin tätä viestiä:


linda liukas

Päivän mieleenpainuvimmasta esityksestä vastasi koodausaktivisti Linda Liukas, jonka vauhti ja innostus sai jopa eteläkarjalaiset lähimmäiseni näyttämään muumioituneilta mykkäkoululaisilta. Hetkiseksi liveraportoijakin joutui hämmennyksen valtaan ja vaikeni sujuvasti kummallakin Twitter-tilillä, mutta jotain sentään saatiin myös 140 merkin muotoon.

Esitetyistä tulevaisuuskuvista – ml. kaikki bisnes muuttuu softabisnekseksi ja kaikki ongelmat ovat koneiden ratkaistavissa – on helppo olla eri mieltä, mutta innostuksen ja rohkeuden merkitystä digitaalisen ajan työssä tuskin kukaan kyseenalaistaa. Lindan mukaan hienointa ihmisenä olemisessa on juuri kykymme luoda uutta tyhjästä. Tietojohtaja saattaisi tarkentaa, että rakennamme olemassaolevan tiedon ja sen kontekstien päälle, mutta yhdistämme palaset uusiksi ainutlaatuisella tavalla.

Kaiken rationaalisuuden keskellä on annettava myös vahingoille tilaa. Kuten Linda esityksessään muistutti, usein hienoimmat jutut tapahtuvat sattumalta. Tiedon ja sen johtamisen maailma on sekä-että, ei mustavalkoinen joko-tai. Digiosaaminen on siis oikeaa asennetta, kykyä johtaa aineetonta ja uskallusta kokeilla.

Aloitin viikko sitten uusissa TKI-asiantuntijan tehtävissä Mikkelin ammattikorkeakoulussa. Moni tuttu on jo ehtinyt tiedustella, mitä työ pitää sisällään.

Toimimme siis hankkeessa, jossa kaupunkiin luodaan digitaalisen tiedonhallinnan tutkimuskeskus yhteistyössä Helsingin yliopiston ja Kansalliskirjaston kanssa. Mitä keskus tekee? Tutkimusalueita on kaksi: datasta tiedoksi ja tieto käyttöön, ja digitaalisen säilyttämisen menetelmät ja välineet. Sähköinen arkistointi ja digipalvelut ovat vanhastaan Mamk:n erikoisosaamista, joka on tarkoitus vakiinnuttaa tutkimuskeskuksen muotoon. Digitaalisuuden voi lyhykäisyydessään määritellä seuraavasti.

Prosessi, jossa tietoa kerätään, tietoa yhdistellään, tietoa jalostetaan ja tietoa välitetään tai lähetetään kohteesta toiseen.


Voin kuulla mielessäni someryhmistä tuttujen digivisionäärien tuhahtelua: arkistojen digitointia? Julkisia palveluita, missä trendikkäät kasvuyritykset? Mikä ihmeen tiedonhallintasuunnitelma? Kyllä, minunkin mielikuvani arkistoinnista ovat aiemmin perustuneet stereotypioihin ja puhtaaseen tietämättömyyteen. Osasyynsä on myös sillä, että arkistoammattilaiset eivät ole olleet se aktiivisin tietotyöläisten ryhmä kertomaan omasta työstään vaikkapa sosiaalisessa mediassa. Tähän joukkoa on herätellyt mm. informaatiotutkimuksen yliopistotutkija Pekka Henttonen ja samaa viestiä pyrin itsekin viemään eteenpäin. (Kun kerroin erikoisosaamisestani sosiaalisen median ammattikäytössä, minut otettiin työpaikalla vielä sydämellisemmin vastaan 🙂 )

Erilaiset muistiorganisaatiot kuten arkistot, kirjastot ja museot varmistavat omalla työllään sen, että kerran dokumentoitu tieto säilyy ja on niin tutkijoiden kuin muiden sitä tarvitsevien saatavilla. Avoimuus ja hyödynnettävyys on tieteen ja tutkimuksen ydintä. Liiketoiminnan näkökulmasta arkistointi on olennainen tapa suojata tietoa ja turvata selusta vaikkapa patenttiriitatapauksissa. Lisäksi datan avoimuus ja saatavuus tukee uudenlaisten palvelukonseptien kehittämistä pieniä mikroyrityksiä myöten.

Metatieto, standardit tai luokitukset eivät nekään ole ihmisten kiusaksi keksittyjä, vaan kulttuurille uuden luomisen, menneen muistamisen ja hahmottamisen välineitä (Bowker & Star, 1999). Kyse ei ole pelkästään palvelujen sujuvoittamisesta ja uusista bisnesmahdollisuuksista tietoa luovasti yhdistelemällä, vaan myös kansallisesta muistista ja laajemmin koko sivistyksen perustasta. Koen siis päässeeni tekemään varsin arvokasta työtä!

Digitaalisen pitkäaikaissäilyttämisen problematiikka avautuu maallikollekin helpolla ajatusharjoituksella. Kun viimeksi vierailit museossa, kuinka vanhoja kirjallisia dokumentteja sieltä löytyi? Kenties 1700-luvulta peräisin oleva Raamattu, suurten nälkävuosien jälkeistä kirjeenvaihtoa ja koko joukko sadan vuoden takaisia valokuvia? Omat ja työpaikkasi tärkeät dokumentit taas ovat kovalevyllä, rompuilla ja muistitikuilla. Tai pilvipalvelussa, joka ei ole systemaattista arkistoa nähnytkään. Varmaa on, etteivät käyttämäsi levyt ja tikut ole 300 vuoden päästä esillä museossa muutoin kuin korkeintaan muistoesineinä – sisältöä niiltä on turha etsiä.

Paperiformaatilla on joitakin ylivertaisia ominaisuuksia (tähän tosiasiaan monet media-alan vaikuttajatahot ovat tunnetusti takertuneet kuin hukkuva järviheinään), mutta sen minkä säilyvyydessä voittaa, häviää muun muassa siirrettävyydessä ja tiedon hyödynnettävyydessä.

Siinä missä markkinoinnin menestystarinat ovat digitaalisuuskehityksen kasvot, on tiedonhallinta ja toimiva datan pitkäaikaissäilytys sen selkäranka: jotain jota voi olla vaikea nähdä, mutta ilman sitä kaikki romahtaa.

Taloon on helpompi lisätä kerroksia, jos peruskivi on vaivauduttu tekemään kunnolla. Ja perustassakin riittää Suomessa vielä työtä, etenkin sähköisten asiointipalvelujen kehittämisessä. Tämä taas ei ole mahdollista ilman laadukasta tiedonhallintaa. Kehitystyötä ovat pirstoneet niin hajanainen lainsäädäntö kuin julkishallinnon toimijoiden toisistaan irralliset saarekkeet. Teknologia itsessään ei ratkaise kokonaisuuden johtamisen ongelmia – se voi päinvastoin jopa pahentaa niitä pirstomalla kenttää lisää.

Palveluarkkitehtuurin virtaviivaistaminen tulee tehdä ensin tiedonhallinnan lainsäädäntöä kehittämällä ja toimintamalleja uudistamalla. Vasta tämän kehitystyön seurauksena Suomella on edellytykset saada tuloksekkaasti käyttöön tehokasta tiedonhallintaa tukevia teknologisia ratkaisuja. (Voutilainen, Tomi: Julkisen hallinnon pirstaloituneisuus tiedonhallinnan ongelmana. Jääskeläinen, Anssi (toim.) Digitaalisuus tässä ja nyt, Mikkelin ammattikorkeakoulun julkaisusarja D, 36, 2014, ss. 9-16)


Merkittävää keskuksen ja yhteistyökumppanien työstä tekee myös datan määrän räjähdysmäinen kasvu. Big data on ei-strukturoitua ja sen käsittelyyn tarvitaan oppivia, älykkäitä koneita ja laitteita – ihmisaivoille kognitiivinen kuorma on liian suuri. Tähän liittyen kehitetään koneoppimisen ja tekstintunnistuksen menetelmiä.

Entä mitä oma työni on käytännössä? Tietotarpeiden kartoitusta, tiedon arvonmääritystä, edellä jo mainittua olennaisen tiedon tunnistamista(!) digitaalisen viestinnän sisällöistä, koulutustarjonnan kehittämistä, yhteistyötä ja kumppanisuhteita, tapahtumien järjestämistä, opinnäytetöiden ohjausta, uusia hankeaihioita ja keskuksen toiminnan näkyväksi tekemistä. Tavataan siis turuilla, toreilla ja somessa!

Kesäkauden bloggailuni päättää katsaus äskettäin kuultuun, nähtyyn ja opittuun. Mikkelissä järjestettiin viime viikolla ensimmäistä kertaa Ihminen+ – ihmisen ja teknologian muuttuva suhde -seminaari, jolle on jo suunnitteilla jatkoa Otavan Opiston toimesta. Hyvä näin! Oli mainiota, että tämäntasoisia tapahtumia kutsutaan koolle myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella.

Kelpo seminaariannin takasivat aktiivinen yleisö ja tasokkaat puhujat Mika Pantzar, Elina Hiltunen, Maarit Palo, Cristina Andersson ja Teemu Arina. Myös Twitter-keskustelua toki käytiin, tunnisteena #ihminenplus.

robotisaatio

Cristina Anderssonin esityksestä, kuva: Miia Kosonen

Osallistuin tapahtumaan osana yhteisömanagerikurssia ja ryhmämme oli keskustelujen perusteella erittäin innoissaan oppimastaan. Janhosen Minna kerkesikin tuoreeltaan blogata seminaarin annista: pian itse kukin meistä jakaa työnsä robotin kanssa. Ja tämä ei ole kauhuskenaario, vaan hyvin valoisa tulevaisuuskuva esimerkiksi rakentaja-korjaaja -yksinyrittäjälle. Huima tuottavuuden lisäys – ja mahdollisuus ulkoistaa robotille sekä työn rutiininomaisimmat että vaarallisimmat osat.

Cristina Anderssonin esityksestä, kuva: Ilse Skog

Itselleni tulivat mieleen taksirobotit, jotka saavat tällä hetkellä kovasti hypetetyt Uber-kuskit kuulostamaan menneisyyden jäänteiltä. Cristina Andersson opasti workshopissaan osallistujia pohtimaan robotisaation haasteita ja osaamisvaatimuksia, ja luovalle ilmapiirille tunnusomaisesti ryhmämme mopo karkasi samantien käsistä: asiallisten pohdintojen eli kokeilukulttuurin, koulutuksen ja mielikuviin vaikuttamisen jatkoksi päädyimme ideoimaan roboteille terveydenhuoltoa ja mielenterveyspalveluja, omaa sosiaalista mediaa vertaistukialustaksi, ja vaatimattomana sivujuonteena myös itsekseen ruokaa ja olutta tulostavia älyjääkaappeja.

Jos tässä ajassa pohdimme Uber-kuskien toimeentuloa ja oikeuksia, onko kysymys tulevaisuudessa robottien oikeuksista? Kuinka inhimillisiksi ne kehittyvät, ja oppivatko omistajiltaan? Onko niillä myös tunne-elämä? Jos on, millaiseksi ihmisen ja koneen raja-aita lopulta muodostuu, vai onko sitä lopulta lainkaan?

Juuri kuten futuristi Elina Hiltunen esityksessään totesi, tulevaisuudessa ihmettelemme sitä, että ihmiset ovat ylipäätään joskus ajaneet autoa itse. Sokeaan teknouskoon ja muutoksen liioitteluun ei kuitenkaan sorruttu, vaan tulevaisuudentutkija Mika Pantzar muistutti heti päivän alkajaisiksi, että meillä on paljon opittavaa historiasta ja siitä, kuinka teknologinen muutos etenee ja mitkä ovat ratkaisevia askelia sen kehityksessä. Tarvinneekohan erikseen muistuttaakaan, että niitä olivat jo 1800-luvulla yhteiset standardit?

Heti alkuun kuultiin myös yksi päivän tärkeimmistä teeseistä. Vaikka puhumme (korkea)teknologiasta, emme saisi sortua ajattelemaan, että kehitystä johtavat pukumiehet ja -naiset neuvotteluhuoneissaan tai että vastuu tulevaisuuden tekemisestä kuuluu ”niille IT-tyypeille”. Pelkällä insinööriajattelulla emme etene puusta pitkään. Tulevaisuus on meidän jokaisen asia, ja parhaiten opimme uutta kokeillen, pelaten ja leikkien. Ei siis ihme, että pienryhmässä päädyimme ideoimaan lapsille robottiliikennepuiston – ja jälkikasvu toiminee tässäkin asiassa tehokkaana muutosagenttina, juuri kuten sosiaalisen median kohdalla on käynyt.

Yksi päivän huikemmista tulevaisuuskuvista oli ehdottomasti kognitiivisen tietojenkäsittelyn kehitys. IBM:n Maarit Palo kertoi Watsonista, joka ymmärtää ja prosessoi luonnollista kieltä ja pystyy käsittelemään miljoonia dokumentteja sekunnissa. Eikä nyt puhuta pelkästään selkeästi dokumentoidusta informaatiosta, jonka hallitsee takapajuisempi tietokantakin, vaan ei-rakenteisista ja monimuotoisista suurista datamassoista.

Meillä on jo nyt dataa enemmän kuin ihmismieli pystyy käsittämään tai ylipäätään hyödyntämään, joten raakakäsittelyyn ja analysointiin tarvitaan Watsonin kaltaisen keinoälyn apua. Yksinkertaisimmillaan, miksi asiantuntijana tai verkoston katalysoijana etsisit itse vaikkapa tarvitsemasi tutkimuskirjallisuuden, kun voit antaa työn koneen tehtäväksi ja keskittyä sen sijaan sisällön ymmärtämiseen? Yhdistämällä eritasoista tietoa taas on mahdollista tunnistaa yhteyksiä, joita ei ns. perinteisillä menetelmillä kyettäisi näkemään.

Kritiikkikin on paikallaan. Vieläkin pidämme ”tietoa” liian usein datamassoina tai kokoelmana erilaisia hallittavia informaation palasia. Ihmisten välinen sosiaalinen vuorovaikutus on paitsi merkittävä tiedon lähde myös todellisuus, jossa tieto lopulta saa merkityksensä. Juuri tämä on se maailma, jota koneet eivät rakenna puolestamme!

Kaksipäiväisen Mikkeli-tourneen täydensi torstain kurssipäivä, jossa ryhmäläisten pyynnöstä alustin tietojohtamisen ja tiedolla johtamisen teemoista: mitä ne ovat ja miten eroavat toisistaan? Mutta se on toinen tarina. Kurssimateriaali tulee tiivistettynä jakoon SlideShareen tiistain aikana, pysykää kanavalla 🙂

P.S. Kiitos Elina Hiltuselle scifielokuvavinkeistä. Her on jo katsottu, ja sunnuntaina näemmä tuli televisiosta myös Robot and Frank!