Arkisto kategorialle ‘rekrytointi’

Tohtoriverkoston vetäjänä viestin äskettäin erään toimittajan kanssa liittyen valmisteilla olevaan juttuun, joka käsittelee tohtoreiden työllistymisvaikeuksia yliopistojen ulkopuolella. Keskustelua väritti jälleen puhe tohtoreiden liiallisesta teoreettisuudesta.

Mitä tuo ikävän imagon saanut ’teoreettisuus’ oikeastaan tarkoittaa? Wikipedia kertoo, että teoria on tieteellisten menetelmien varaan rakentuva ja hyvin perusteltu selitys jollekin ilmiölle.

Kas näin. Nyt pitäisi enää tietää, miksi sarja kaoottisia ja irrallisia havaintoja ilman havainnot yhteenliittävää teoriaa olisi jotenkin tavoiteltava tila.

Etenkin yritykset tuntuvat pikemminkin kaipaavan toimintaympäristön jonkinasteista ennustettavuutta ja hallittavuutta. Tuskinpa ne muutoin omistaisivat niin paljon aikaa vaikkapa suoritteiden mittaamiseen.

Erityisen vahingollinen teoreettisuuspiikittely on yhdistyessään ilmaisuun ’käytäntö’. Käsitteet toki ovat vanhastaan vastakkaisia – ainakin teoriassa. Lääketieteessä perinteisesti tuotetaan uutta tietoa sairauksien aiheuttajista, mutta paraskaan tiedon tuottaja ei välttämättä paranna yhtään potilasta.

Kuten esimerkistä voi päätellä, selvää on vain se, että teoria ja käytäntö tarvitsevat toisiaan. Sosiaalipsykologi ja tieteenfilosofi Kurt Lewin lausahti jo 1951:

There is nothing so practical as a good theory.

 

Teorian ja käytännön vastakkainasettelua ei ole hedelmällistä tuoda tilanteisiin, joissa kohtaavat ihmiset, eivät tieteenfilosofiat. Tällainen tilanne on esimerkiksi rekrytointi.

Toiminnan tarve on meissä kaikissa sisäänrakennettuna. Se koskee myös tiedeuran tehneitä. He kokkaavat, bloggaavat, nikkaroivat, neulovat, musisoivat ja urheilevat. Ja Tiede-lehdessä bloggaava Tuomas Aivelo kirjoitti taannoin hauskasti, että kun hän tutkijana laittaa muurahaisia liekaan, niin kyllä se aika käytännöllistä kätten työtä on.

 

cells-1872666_640

 

Jokainen meistä on kokonaisuus, jossa on monta puolta – ja joka ansaitsee myös rekrytoinneissa tulla nähdyksi omana itsenään, ei tutkintonsa kautta.

Entä bisnespuoli? Mihin muuhun myynnin tai markkinoinnin ammattilaisten tekemä työ perustuisi kuin psykologian oppeihin siitä, miten ihmiset tekevät (osto)päätöksiä ja mihin fokusoivat huomionsa? Tai miten selviää sosiaalisen median yhteisömanageri, joka ei tiedä mitä sosiaalinen identiteetti tai ryhmäajattelu tarkoittavat ja merkitsevät hänen yhteisölleen? Nobelisti-Holmströmin ajatukset sentään kelpaavat niin yrityksille, medialle kuin poliittisille päättäjille. Vielä en ole kuullut kenenkään valittavan, että siinäpä taas yksi sellainen sopimusteoreetikko.

Holmströmin näytöt tieteilijänä ovat tietysti omaa luokkaansa, mutta kolikolla on toinenkin puoli: tapa, jolla hän kohtaa ihmiset, on läsnä ja kertoo näkemyksensä. Siis taitava viestintä.

Väitänkin, että teoreettisuudesta on aivan syyttä suotta tullut syntipukki sille, mikä todellisuudessa on vain tutkijoiden huonoa viestintää.

Puhutaan siis asioista niiden oikeilla nimillä.

Jaan rekrytointikonsulttien näkemyksen siitä, että moni tutkija puhuu ja kirjoittaa niin kuin viestisi tutkijakollegalle. Raskaita tekstimassoja, asiantuntija-jargonia, vaikeuksia sanoittaa ja kansantajuistaa osaamisen arvo. Ja se julkaisuluettelo ei ole mikään tulos!

Mutta lopuksi vielä hyvät uutiset tiivistettynä. Meidän ei tarvitse päästä eroon teorioista, päinvastoin. Riittää, että haluamme oppia aina vain paremmiksi viestijöiksi.

Tässä tukena ovat niin Tohtoriverkosto, täydennyskoulutukset ja valmennukset kuin netin vertaisyhteisöt. Lähde mukaan oppimaan!

Lisää aiheesta:

 

P.S. Myös allekirjoittaneelle viestintä on jatkuvaa oppimista ja kehittymistä. Kun olin työnhakija, LinkedIn -profiilissani luki aluksi tittelinä ’Online collaboration specialist’. Että kuin meni noin niin kuin omasta mielestä?

Ihminen on ennustettavan irrationaalinen. Näin sanoisi professori Dan Ariely, joka on kokeellisesti tutkinut päätöksenteon vinoutuneisuutta.

Arielyn usein siteeratussa sokkotestissä opiskelijoille annettiin samaa olutta kahdessa eri lasissa. Toiseen lasiin vain oli lisätty pari pisaraa balsamicoa. Kun testiin osallistujat eivät tienneet tästä, suurin osa heistä piti maustettua olutta paremman makuisena.

Toisella kertaa opiskelijoille kerrottiin etukäteen, että oluen seassa on pisara viinietikkaa. Osallistujat nyrpistivät nenäänsä tämän kuullessaan – ja pitivät enemmän oluesta, johon ei ollut lisätty mitään. Valintaan vaikutti siis enemmän etukäteen saatu mielikuva kuin todellisuudesta tehty aistihavainto.

Ja jos suomalaiset, saksalaiset, belgialaiset tai irlantilaiset olisi laitettu samaan testiin, olisimme voineet yhdessä nojata mielikuviimme ja sanoa, ettei Budweiseria kannata edes nimittää olueksi 🙂

Aivot ovat meille kaikille läheisin tiedon keskusyksikkö. Kuten olen aiemminkin Bettina von Stammin innoittamana blogahtanut, meidän pitäisi päästä eroon haluttujen ratkaisujen ja innovaatioiden tuijottamisesta ja ymmärtää sen sijaan paremmin sitä, kuinka pääkoppamme toimii. Aivotutkijoita kannattaa kuunnella – ihan kaikessa mikä liittyy ihmisten toimintaan.

brain-951874_640

Aivot kohtaavat joka sekunti valtavan määrän ärsykkeitä ja pyrkivät kaikin tavoin säästämään energiaa. Siksi emme useimmiten koe ympäröivää maailmaa sellaisena kuin se on, vaan muistimme, kokemustemme ja oletustemme varassa. Mieli rakentaa oman tulkintansa vaikka kuinka niukoista aineksista.

Eräässä toisessa tutkimuksessa (ehdottomia suosikkejani tämäkin!) joukko heteromiehiä istutettiin tuoliin, jonka edessä oli väliseinä. Osallistujat näkivät videon kautta, kuinka väliseinän takana hieroja hieroi heidän jalkojaan. Välillä videolla näkyi nainen, välillä mies. Monet osallistujista eivät pitäneet jälkimmäisen kosketuksesta lainkaan ja raportoivat kokemuksen olleen hyvin epämiellyttävä. Ero oli merkittävä – ja video bluffia. Todellisuudessa hierojana oli kaiken aikaa sama nainen.

Kun saat sähköpostia pitkäaikaiselta asiakkaalta, joka viimeksi haukkui palveluasi – mitä odotat tässä uudessa viestissä lukevan? Oletko läsnä nykyhetkessä vai menneessä kokemuksessa? Sisältönä voi olla moitteita, mutta yhtä lailla myös jokin rakentava kehitysidea, vaikka mielemme ei ollutkaan valmistautunut sellaiseen. Ennestään tuttua ihmistä on käytännössä mahdotonta kohdata ilman mieleen rakentunutta kuvajaista siitä, miten hän meihin suhtautuu.

Kun rekrytoija jututtaa tohtoria, näkeekö hän pöydän toisella puolella käytännön töistä vieraantuneen teoreetikon vai ihmisen, jonka ainutlaatuiseen kokemus- ja osaamistaustaan hänen ehkä kannattaisi tapauskohtaisesti syventyä ja muodostaa käsityksensä vasta sitten?

Arielyn oluttestin kaltaiset tutkimukset saavat epäilemään, onko esimerkiksi tiedolla johtamista inhimillisestä näkökulmasta lainkaan olemassa. Tunteistaan kannattaa olla tietoinen ja hyödyntää vaistoaan, mutta nekään eivät yksin sanele valintojamme. Kuvaavin termi lienee mielikuvien vinouttama johtaminen. Näemme tiedossa tarkalleen sen, mitä haluamme siinä nähdä.

Päätöksentekijät voivat lähinnä pyrkiä tavallista systemaattisemmin valitsemaan, millaisten mielikuvien ja informaation sirpaleiden varassa päätökset tuotetaan.

On toki muistettava, että tiedolla johtamiselle on olemassa myös kukoistava maaperänsä: koneet. Ne ovat tässä työssä ihmistä parempia. Dataa keräämällä, analysoimalla ja yhdistelemällä  tuotetaan ns. puolueetonta faktaa päätösten tueksi. Kun aiempi toteuma tiedetään, voidaan optimoida esimerkiksi kuljetuskapasiteetti sen mukaan.

Entä irrationaalisuuden vaikutukset ihmisen oppimiseen ja luovuuteen? Rakennamme aiempien kokemusten päälle eikä vanhaa voi pyyhkiä pois muutoin kuin silloin, kun ihminen menettää muistinsa.

Aivojemme säästöliekissä on selitys uskomattoman moneen ongelmaan: energiaa syöviin jatkuviin riitoihin, tuhoisiin väärinkäsityksiin, esiintymispelkoon (ts. ennakkoon luotu mielikuva tilanteesta on pahempi kuin sen kokeminen), sosiaalisen median kupliin, hyväveli-verkostoihin, lasikattoihin, yritysten uudistumattomuuteen, ennakkoluuloihin, vähemmistöjen syrjintään. Luodaksemme parempaa yhteiskuntaa ja sille kilpailukykyä meidän on ensin tultava tietoisemmiksi omista rajoitteistamme.

Ja arvaattekos, mitä siihen tarvitaan? Vinoutuneen tulkinnan uhallakin väitän, että kouluttautumista, tutkimusta ja sivistystä.

Tohtoriverkosto on jo LinkedInissä ja Twitterissä, liity joukkoon!

Tällä viikolla syntyi ajatus tohtoriverkostosta, joka akateemisen työttömyyden ja tutkintotehtailun kauhistelun sijaan tarttuu toimeen. Idea on tätä kirjoitettaessa vasta pari päivää nuori, ja kuitenkin jo kymmeniä innokkaita on ilmoittautunut mukaan. Kiitos kaikille aktiivisuudestanne! Taustatyö jatkuu, mutta kirkastetaanpa perusajatusta ensin.

1. Kenelle #tohtoriverkosto on tarkoitettu?

Sillä ei ole merkitystä, oletko käynyt peruskoulun vai tutkijakoulun. Olet tervetullut mukaan, kun sinulla on intoa ja kiinnostusta

  • tukea tohtoreiden monipuolisempaa urakehitystä
  • kehittää tohtoreiden yrittäjyysvalmiuksia ja edellytyksiä luoda uutta liiketoimintaa
  • edistää tohtoreiden verkostoitumista ja vertaistukimahdollisuuksia
  • vaikuttaa tohtoreiden työllistymistä rajoittaviin mielikuviin ja asenteisiin
  • ja löytää edellisten kautta ratkaisuja kasvavaan tohtorityöttömyyteen.

Verkostot ja yhdessä tekeminen tukevat niin yrittäjyyttä, työllistymistä ja monipuolisempia urapolkuja paremmin kuin tohtoreillekin tuttu yksilökeskeinen pudotuspeli ja kilpailu.

2. Kuinka verkosto toimii?

Järjestämme yhteisiä tapahtumia, keskustelemme ja vaikutamme verkossa, teemme osaamista ja sen kehittämistarpeita näkyväksi, ideoimme uutta ja yhdistämme tietämystämme yli rajojen. Tietenkin muistamme myös viestiä aikaansaannoksistamme. Kantavana periaatteena on epävirallisuus ja rentous. Kaikenlainen pönöttäminen on syytä jättää akateemisiin rituaaleihin 🙂

Verkosto käyttää Skillhive -parvityöalustaa ideointiin ja ongelmanratkaisuun. Pääset mukaan alustalle ilmoittamalla minulle sähköpostiosoitteesi, kts. yhteystietoni – näin saat sähköpostiisi Skillhive -kutsun. Lisäksi voit osallistua keskusteluun LinkedIn -ryhmässä sekä Twitterissä hashtagilla #tohtoriverkosto. Mietimme myös keinoja tavoittaa tapaamisiin heitäkin, jotka eivät viihdy sosiaalisessa mediassa.

3. Miksi nimenomaan tohtoriverkosto? Jos halutaan luoda uutta tietoa ja liiketoimintaa, eikö mukana pitäisi olla ihmisiä mahdollisimman erilaisista taustoista?

Kyllä. Samalla on muistettava, että tohtorit eivät ole mikään yhtenäinen massa, kuten eivät palkansaajat, yrittäjät tai työttömätkään. Mukana on ihmisiä monilta eri aloilta. Osalla työura on vasta alussa, osalla on vuosikymmenien kokemus. Monet toimivat yritysmaailmassa, monet tutkijoina. Osa on itsenäisiä yrittäjiä, osa uranvaihtajia ja työnhakijoita. Verkoston tavoitteena on yhdistää se huikea potentiaali ja osaaminen, joka tähän joukkoon mahtuu. Ja kuten edellä muistutettiin, pääsyvaatimus ei ole muodollinen tutkinto vaan into löytää uusia ratkaisuja. Toimimme aktiivisesti myös muissa verkostoissa ja luomme näin kosketuspintaa yritysmaailmaan, järjestökenttään, julkiseen sektoriin ja poliittiseen päätöksentekoon.

4. Mitä ovat kohdassa 1 mainitut työllistymistä rajoittavat mielikuvat ja asenteet?

Ne ovat väheksyvää ja halventavaa puhetta ”ylikoulutuksesta” ja ”oikeista töistä”. Tieto on tänä päivänä sekä rahaa että valtaa ja uuden tiedon luomiseen kykenevät ammattilaiset kullanarvoista valuuttaa. Tohtoriverkoston tavoitteena on Suomi, jossa ehdoitta arvostetaan uteliasta mieltä ja kykyä oppia uutta. Koulutus on vahva näyttö valmiudesta toimia jatkuvasti muuttuvassa maailmassa eikä jotain, jota täytyy absurdilla tavalla salailla ja piilotella. Viemällä viestiä eteenpäin vaikutamme siihen, että tohtoreita rekrytoitaessa päätökset perustuvat osaamiseen ja valmiuksiin eikä stereotyyppisiin mielikuviin.

5. Ja bonuksena vielä ”hidden agenda”. Huomattava osa tohtoreista on töissä isoissa yrityksissä tai tutkimuslaitoksissa. Minut lähemmin tuntevat tietävät, että suhtaudun toisinaan kriittisesti näiden isojen organisaatioiden kykyyn uudistaa omaa tekemistään. En myöskään pysty ymmärtämään artikkeleiden suoltamista itsetarkoituksena ja käpertymistä akateemisen julkaisemisen umpioihin vaikuttavuuden kustannuksella. Tätä ei kannata ottaa henkilökohtaisesti, vaan muutosjäykkyyden kritiikkinä. Olen omistanut sekä kymmenvuotisen työurani että työttömyyteni sosiaalisen Internetin ilmiöille ja tietojohtamiselle. Uskon avointen yhteisöjen, joukkovoiman, dialogin ja epävirallisten oppimisverkostojen olevan niitä mekanismeja, joilla tulevaisuutta luodaan – itse toimimalla.

Tehdään tohtoriverkostosta yksi malliesimerkki!

Bongasin äskettäin Twitteristä kelpo idean:

Mokailun suhteen ihmiset jakautuvat karkeasti ottaen kahteen ryhmään. Niihin, jotka syleilevät hymyssä suin jokaista epäonnistumista ja niihin, jotka pyrkivät saksalaisella täsmällisyydellä välttelemään kaikkea epätäydelliseltä kuulostavaa. Some-avoimuuteenkin suhtaudutaan kahtalaisesti. Virheitä saatetaan piilotella viimeiseen asti, ettei vain henkilöbrändi menisi vinoon, kun taas toisen koulukunnan mukaan uskottavuus rakentuu nimenomaan aitoudesta. Edustan jälkimmäistä: silottelu on sekä kuluttavaa että epäaitoa.

Täsmällisempää olisi ehkä puhua rehellisyydestä eikä aitoudesta – meillä kun on joka tapauksessa erilaisia rooleja ja identiteettejä eri tilanteisiin.

Kuvankaappaus 2015-5-29 kello 10.16.42

Säkki päähän ja kellariin piiloon, senkin töppäilijä.

Vierailin tällä viikolla Yle Radio 1:n keskusteluohjelmassa, aiheena työelämä ja ura. Kerroin tehneeni yli 10 vuoden tuloksellisen työuran tutkimuksen, yritysprojektien ja yliopistokoulutuksen maailmassa.

Koska olen nyt työnhakija, toimittaja kysyi minulta, olenko katunut aikanaan tekemääni valintaa. En todellakaan! Nettiyhteisöt ja uuden ajan johtamisopit ovat olleet ehtymätön aarreaitta sekä itselleni että kohtaamilleni opiskelijoille, muille asiakkaille ja kollegoille. Tärkeintä ja palkitsevinta on ollut mahdollisuus auttaa muitakin oppimaan. Toiseksi, sadannen toiston uhallakin: työ minulta ei ole loppunut hetkeksikään – vain ansainta. Vaikeinta on edelleen myydä asiakkaille sellaista, jonka tärkeyden vasta pieni joukko edelläkävijöitä on sisäistänyt. Muut elelevät tyytyväisinä organisaatiohierarkioidensa syövereissä ja toivovat, että maailma ympärillä säilyisi ennallaan.

Mutta mokiin palatakseni. Kadun sitä, että käytin aivan liikaa aikaani julkaisujen kirjoittamiseen. Ensinnäkin, määriä hamuava tiedejulkaiseminen on äärimmäisen tehoton tapa viedä tietoa käytäntöön ja saada aikaan konkreettinen muutos. Suurin osa yliopistojenkin tuottamista raporteista tarjoaa vain ”jonninjoutavuuksia ja nanometrin levyisen aiheen ylianalysointia”.

Toiseksi, jos olisin sen sijaan käyttänyt aikani yhteisökoulutusten rakentamiseen ja tuotteistamiseen ennen some-buumia, minulla olisi ollut pysyvä työ tai kannattava yritys heti väiteltyäni. Nyt lähden liikkeelle takamatkalta – mutta kunnon ravihevosten tapaan tiedän, että parhailla on siihen varaa 🙂

Toisenkin ison virheen olen aikanaan tehnyt, kieltäytymällä eräästä työpaikasta. Luotin päätöstä tehdessäni siihen, että uusia ovia avautuu. Mutta sitten tuli nykyinen taloustilanne, jossa yrityksillä ei ole varaa edes kahvoihin. Siitä virheestä opin, että arvojensa ja periaatteidensa mukaan eläminen näkyy sekä lompakossa että maineessa.

Mitä sinä olet mokannut ja oppinut?

Tiedättekö, mikä yhdistää pienyrittäjää, tutkijaa ja työtöntä tietotyöläistä? Ohessa muutama vihje.

Heittäisitkö parin tunnin keikan tänne Ivaloon? Me ei voida maksaa mitään kun toimitaan ihan vapaaehtoispohjalta, mutta saisit näkyvyyttä. Sinullahan on tätä osaamista sosiaalisesta mediasta. Vinkkaatko miten voitaisiin kaupitella näitä meidän purnukoita somessa, niin me kääräistään siitä sitten voitot itselle? Ihan mahtava tuo sinun nettipresenssi, osattaispa mekin. Ei meillä kyllä ole talossa ketään tekemään mitään tollaista. Voitaisko skypettää vaikka huomenna, sparraisit meitä alkuun? Olisi tosi kiva jos sulla on tähän jo materiaalia valmiina. Me haluttaisiin sinut tänne meidän kolmepäiväiseen workshopiin Vaasaan, Turkuun ja Tukholmaan, pääsisitkö tulemaan? Tästä voitaisiin tehdä vaikka joku paperi. Olisitko sinä mukana kirjoittamassa? Meillä on valmisteilla tällainen hanke. Voidaanko laittaa sinut sinne asiantuntijaksi? Tarvitsemme yhteisöllisten teknologioiden ammattilaisen viemään tätä eteenpäin. Sinähän voisit rakentaa tästä vaikka EU-projektin?

Tapauksilla on yhteinen nimittäjä. Yksikään niistä ei tarjoa yrittäjä-tutkija-kouluttaja-työtön -hybridille minkään sortin toimeentuloa.

Alan menettää hermoni tyhjän perässä juoksenteluun. Toki verkostojen rakentaminen ja keskusteluyhteyksien avaaminen on itsessään tärkeää työtä, mutta tietyn saturaatiopisteen jälkeen ei puhuta enää yhteistyöstä, vaan hyväksikäytöstä.

batman

Useimmissa tapauksissa sentään sanotaan etukäteen suoraan, ettei rahaa juuri ole. Tällöin saatamme sopia koulutuksesta, joita teen Ukko.fi -osuuskunnan kautta, mutta yhteyshenkilö vaihtaa sen jälkeen nimensä, puhelinnumeronsa ja kasvonsa, etten vain saisi häntä uudestaan kiinni sopiakseni yksityiskohdista, sillä koulutushan maksaa.

Toisinaan minut halutaan töihin siten, että kokoan itse palkkarahani; malli, jonka tunnen yliopistotaustani vuoksi erittäin läheisesti: viiden tutkijatohtorivuoteni aikana työskentelin 86-prosenttisesti ulkoisella rahoituksella. Edelleen minun toivotaan hakevan hieman ekstraa muidenkin työllistämiseen. Eräässä tapauksessa puhuttiin vaatimattomasti miljardista eurosta.

Joskus rahoitus on jo tiedossa, mutta ei työttömille ja muille yhteiskunnan hännänhuipuille. Ensin kun on rahoitettava ne projektissa työskentelevät asiantuntijat Pirjo, Liisa ja Jaakko, vaikka heidän ydinosaamistaan olisi Internet-ajan yhteisöjen ja yhteistyömallien sijaan faksien lähettely. Silti on paljon ihmisiä, jotka uskovat Pirjon, Liisan ja Jaakon olevan tuottavia – eiväthän he muuten saisi olla töissä. Hälytys! Argumentaatiovirhe! Kausaliteettiharha!

Itse olen tietysti imagoni luonut: ”Hei, tuohan on se hölmö, jolla on ties miten monta julkaisua ja presistä ilmaiseksi netissä, ei sille varmaan tarvitse nytkään maksaa mitään!

Kuten aina, tämänkään ongelman kanssa ei tarvitse jäädä yksin, eikä rajoittua vain meihin kotimaantaviksiin. Sama ilmiö puhuttaa myös maailman huippuja. Vain kuukausi sitten Harold Jarche kirjoitti kyllästyneensä kaiken jakamiseen ilmaiseksi.

Vaikka avoimuudessa on myös huonot puolensa, kokonaan en suostu luopumaan nettiyhteisöjen perusperiaatteista ja tiedon jakamisen ideologiasta. Se olisi oman identiteetin vaihtamista toiseksi. Erityisesti en suostu ryhtymään menneiden vuosisatojen bisnesnaiseksi, joka lähettää asiakkaalle erikseen laskun jokaisesta pikkusormen heilautuksesta.

Kyse on tasapainon löytämisestä – ja se tasapaino on työttömyyden pitkittyessä päässyt hieman hukkumaan.

pohja

Tilanteen helpottamiseksi lausun kuitenkin yhden vienon pyynnön, ennen kuin jatkan liki epätoivoiseksi käynyttä toimeentulon rääpimistä kokoon täyttäen arkipäivän toisensa jälkeen erilaisilla projektisuunnitelmilla, koulutuskeikkojen valmistelulla, palavereilla, neuvotteluilla, mahdollisten asiakkaiden kontaktoinnilla ja työpaikkahakemusten laatimisella (sis. erikoistarjouksen, palkkakulut jopa -50 %! Toimi heti!):

Kun seuraavan kerran tarvitset kokeneen yhteisö- ja somekouluttaja-tutkijan apua, mieti miten aiot motivoida osallistumaan ja mahdollisesti palkita hänet hyvin tehdystä työstä.

Jos et mitenkään, älä soita tänne. Me soitetaan sulle.

Tai lähetetään vaikka se faksi.

Elokuussa 2014 Helsingin Sanomien mielipidesivulla julkaistiin useampikin kannanotto koulutettujen työttömyydestä. Tämä bloggaus pohjautuu lehteen tarjoamaani kirjoitukseen, jota ei ymmärrettävistä syistä julkaistu, sillä omalla nimellä laadittu teksti olisi ollut helposti tulkittavissa myyntipuheeksi ja työpaikan kalasteluksi – mikä ei liene mielipidesivujen tarkoitus. Ohessa siis teksti hieman muokattuna ja linkeillä varustettuna.

—–

Nimimerkit Syrjäytynyt ja Työtön kirjoittivat akateemisten työttömien tilanteesta ja työpaikan löytämisen haasteista. Heitä täydensi Akateeminen työtön kotiäiti. Keskustelusta jäi puuttumaan kaksi mielestäni tärkeää näkökulmaa.

Ensiksi, on epärealistista odottaa, että useatkaan tutkinnot takaisivat työpaikan. Elinikäistä oppimista tarvitaan alalla kuin alalla; tutkinto taas on kyynisimpien mielestä vain ”osoitus siitä, että kaikki oppimasi on vanhentunut”.

Sosiologian professori Jani Erola muistuttaa Taloussanomissa, että korkeakoulututkintojen arvo työmarkkinoilla on pudonnut. Tämä on luonnollista kehityskulkua ja seurausta yhä suuremmista tutkintomääristä. Muuttuva, pirstaleinen ja ikävien työnantajavelvoitteiden pakoilun värittämä nykyaikainen työelämä kulkee, ironista kyllä, kohti ehdotonta tasa-arvoa: koulutustaustalla on yhä vähemmän merkitystä. Samassa työttömyysveneessä istuvat niin koulun keskeyttäneet nuoret kuin me alle nelikymppiset kauppatieteiden tohtoritkin. Työnhakijoita erottelee toisistaan sosiaalisten verkostojen rakenne ja suhtautuminen tulevaisuuteen, ei niinkään tutkinnon taso.

Käytännössä koko termi ”akateeminen” on syytä poistaa kiireesti työnhakupapereista, ellet tavoittele professuuria.

 

Kuvankaappaus 2014-9-11 kello 10.50.28

Koulutettujen asiantuntijoiden helmasynti: sekava jargon.

Toiseksi on tiedostettava, että työnhaun ei pidä olla konemainen rutiini. Se on ensisijaisesti myyntityötä, osaamisen markkinointia. Yrittäjä Jari Parantainen kirjoittaa blogissaan osuvasti Auttaisiko vielä yksi työhakemus? ja muistuttaa, että viimeistään kolmannen epäonnistumisen pitäisi herättää unisinkin myyntireiska. Jos tuote tai palvelu ei käy kaupaksi, sitä jalostetaan paremmaksi. Samoja virheitä ei toisteta loputtomiin. Parantainen kehottaa keskittymään siihen, mitä ihmiset haluavat ostaa.

Harva korkeakoulutettu osaa myydä tekemistään, sillä vaikuttavan ja tehokkaan viestinnän opettaminen on ainakin yliopistoissa lapsipuolen asemassa.

Työnhakijalle ensiavuksi riittää, että oma osaaminen konkretisoidaan tavalla, joka auttaa erottautumaan kymmenien identtisten ansioluetteloiden pinosta. Apuna voi olla esimerkiksi työnhakuvideo, kuvagalleria, Pinterest-portfolio, asiantuntijablogi tai visuaalisesti näyttävämpi perinteinen cv. Niiden oheen voit rakentaa LinkedIniin ajantasaisen työnhakijaprofiilin, jakaa tuottamiasi dokumentteja ja esitysmateriaaleja SlideSharessa ja kertoa osaamisestasi Twitterissä. Useimmat palvelut ovat käytettävissä täysin ilmaiseksi.

Sosiaalisen median hyödyntäminen työnhaussa ei tee kenestäkään julkityötöntä, vaan osoittaa, että olet aktiivinen, innostunut asiastasi ja osaat verkostoitua muuallakin kuin perinteisessä kahvihuoneessa. Satojen hakemuspapereiden tai -lomakkeiden täyttely on kovin yksinäistä puuhaa ja sillä on lähinnä välineellistä arvoa. Nettiaktiivina taas löydän työmahdollisuuksien ohella paljon muutakin: uutta tietoa, roolimalleja, vertaistukea ja keskustelukumppaneita. Ja toivoa paremmasta, joka Syrjäytyneeltä ja Työttömältä oli jo päässyt katoamaan.

Akateemisen työttömän kotiäidin sanoin: työttömyydessä on pahinta ajan pysähtyminen. Olen näiden seitsemän kuukauden aikana huomannut, että ihmisellä on toisinaan liikaakin aikaa ajatella omaa tilannettaan, etenkin aamuöisin.

Jos taas onnistumme kääntämään huomion ulospäin muihin ihmisiin, luultavasti olemme työssä ennen kuin huomaammekaan.

Tarkoitukseni ei ole sulkea silmiä laajemmalta yhteiskunnalliselta murrokselta, teknologisen kehityksen myötä katoavilta työpaikoilta tai yksilökeskeisen kilpailu- ja minäbrändäyskulttuurin varjopuolilta, vaan rohkaista näkemään uhkien rinnalla myös mahdollisuuksia. Työelämässä menestymisen avain on nyt ja tulevaisuudessa sosiaalinen pääoma. Keitä verkostossasi on ja kuinka paljon näillä ihmisillä on valtaa vaikuttaa? Verkostoituminen vie oman aikansa, mutta työnhakijan on itse otettava siitä vastuu.

Sosiaalista pääomaa rakennetaan niin sosiaalisessa mediassa kuin kasvokkaisissa kohtaamisissa. Suhteet oikeisiin ihmisiin avaavat uusia ovia – ennemmin tai myöhemmin.

Miia Kosonen

KTT, toiveikas työnhakija

”25-vuotias nainen testasi sometyönhakua – ’Hommia tarjotaan kuin liukuhihnalta'”

Internetissä työnantaja voi luoda itsestään millaisen kuvan tahansa, ja samoin työnhakijasta muodostetaan tietynlaiset ennakkokäsitykset. Todellisessa elämässä nämä käsitykset eivät yleensä toteudu, ja muutenkin netti voi tuntua liian tarkoitushakuiselta tavalta etsiä uramahdollisuuksia – tosielämässä kun sattumalla on iso rooli työnhaussa.

Miltä yhteistä on deittailulla ja työnhaulla? Tietenkin itsensä markkinointi ja armoton kilpailu. Siksi ylläoleva mukaelma kuulostaa melkeinpä järkevältä, vaikka uutinen onkin todellisuudessa 25-vuotiaasta naisesta, joka testasi somedeittailua.

Tuunasin eilen itselleni about.me -profiilisivun. Iltateekeskustelussa syntyikin jo seuraava idea: missä viipyy Tinderin kaltainen palvelu, jossa työnhakijat ja rekrytoijat kohtaavat?

Tarjontaa voi selailla puhelimen näytöltä ja omien reittausten perusteella palvelu suosittelee lähialueilta sopivia hakijoita tai paikkoja.

Joka vuosi julkaistaan listauksia muun muassa parhaista työpaikoista ja korkeakouluopiskelijoiden suosimista työnantajista. Jälkimmäinen perustuu ensisijaisesti mielikuviin: jee, Fazer! Karkkia! Rovio! Angry Birds! Nokia? No ei kyllä enää, Google ois kiva! Maaperä on siis hedelmällistä työnhakijoiden pyyhkiä ruudultaan firmojen logoja ja tietoja milloin oikealle, milloin vasemmalle. Marimekko, joo ihanaa! Talvivaara, hyi yäk! VR, no enmänyttiiä, viimekskin oli myöhässä!

Työnantajilla on tietenkin käytössään vastaavat mahdollisuudet: rekrytointi tehostuu ja nopeutuu huomattavasti, kun ensisilmäys työntekijäkandidaatteihin luodaan mobiililaitteen näytöllä parin valokuvan perusteella. Ei enää ahdistavia paperipumaskoja ja ylipitkiä ansioluetteloita! Valistunut HR-osasto voi nojata esimerkiksi tieteellisiin havaintoihin ihmisten luotettavuudesta ja valita jatkoon vain ihmisiä, joilla kulmakarvat ja poskipäät ovat tarpeeksi korkealla.

tyonaama

No ei me kyl tota oteta.

TE-toimistojen ruuhka pienenee ja niillä on paljon vähemmän kiirettä arvioidessaan, millainen työllistävä vaikutus postilaatikkoon lähetetyillä paperisilla paikkailmoituksilla on ollut vuositasolla.

Yksi vielä puuttuu. Mikä palvelulle nimeksi?

JobDate? Worker? MobWorker?

P.S.: tagaan tämän postauksen myös kategoriaan huuhaa, vaikka yleensä kaikki mitä aiheesta kirjoitan, muuttuu jossain vaiheessa todeksi – tai on jo muuttunut.