Arkisto kategorialle ‘yhteisömanagerit’

Aineetonta ei voi ’omistaa’ samalla tavalla kuin materiaa. Silti toisinaan käyttäydymme ikään kuin voisi.

On turhan yksioikoista rinnastaa yhteisö sen yhteisömanageriin tai perustajaan. Kuten jo taannoin blogahdin, sinunkaan henkilöbrändisi ei luonut maailmaa yksin, ei edes sitä kyseistä yhteisöä tai verkostoa. Muutoinhan siinä olisi vain yksi jäsen.

Hajautunut ja ameeban tavoin jatkuvasti muotoaan muuttava avoin verkosto tarvitsee toki kasvot. Ikään kuin käyntikortin. Yhteisön perustaja, pääsihteeri, manageri, nettikätilö tai yhteisöluotsi – you name it. Suljetuissa kabineteissa puuhastelu ei näihin ympyröihin sovi. Sen opin jo keväällä 2005, kun eräs suomalainen mediatalo muitta mutkitta päätti sulkea suositun peliyhteisönsä ja jätti tärkeimmän – innokkaat käyttäjät ja uskollisimmat jäsenet – ihmettelemään vierestä, mitä oikein tapahtui.

Tänä keväänä digimarkkinointiväki kohisi Digitalist Networkin myynnistä pörssiyhtiö Ixonosille. Kuten tietojohtamiseen ja aineettomaan varallisuuteen hyvin vihkiytynyt Pasi Tervonen kirjoitti LinkedInissä, kaupassa ei olisi ollut oikeastaan mitään vikaa, jos jäsenet olisivat tienneet olevansa verkoston pääsihteerin vaihto-omaisuutta.

Jokaiselle johtamista joskus opiskelleelle – puhumattakaan meistä, jotka olemme vetäneet kyseiset koulutukset 🙂 – pitäisi olla itsestään selvää, että verkostojen orkestroinnissa on kyse avoimuudesta, läpinäkyvyydestä ja luottamuksesta.

padlock-690286_640

Yhteisömanageroinnin pimeä puoli piilee tässä: alamme ajatella yhteisöjä ja verkostoja jonkun tahon ”omaisuutena”, johon näitä periaatteita ei tarvitse soveltaa. Omallaan kun jokainen tekee likimain mitä huvittaa.

Liiallisen henkilöitymisen dilemma on tullut minullekin tutuksi Tohtoriverkostossa. Taannoin sain sähköpostiini kiittävää palautetta. ”Olet tämän maan paras ja selväsanaisin tohtoreiden työllistymisen asiantuntija.” Kiitin palautteesta ja esitin omana näkemyksenäni, että olen Suomen selväsanaisimpia ja asiantuntevimpia nettiyhteisöjen ammattilaisia. Väitöstutkimus aiheesta antoi erinomaisen pohjan ja sen jälkeen olen tuonut saamiani oppeja käytäntöön useilla eri foorumeilla täydennyskoulutuksesta yhteisömanagereiden cmadfi-verkostoon. Sielultani olen ennen kaikkea nettiryhmien katalysoija, verkottaja ja aktiivinen viestijä. Sen sijaan tohtorityöllisyyden osalta maassamme on monen monta minua pidemmälle ehtinyttä asiantuntijaa ja myös aihetta perusteellisesti tutkineita. Heitä on syytä kuunnella.

Voidaan siis sanoa, että Tohtoriverkostolla kokonaisuutena on tällä hetkellä Suomen paras tietämys tohtoreiden vahvuuksista ja ongelmista työmarkkinoilla. Tässä yhteydessä voisi olla kerrankin paikallaan puhua kokemusasiantuntijoista!

Haluaisiko joku ostaa lenkkareiden hinnalla muutaman tohtorin? Älkää ostako, verkosto ei ole kaupan. Joku voisi asemassani ryhtyä kuvittelemaan, että Tohtoriverkosto on ”minun”. Ei ole. Sen omistavat jäsenet yhteisesti, jonkun on vain täytynyt ottaa ensimmäinen askel.

Toisin kuin osa jopa minulle läheisistä ihmisistä ja noin puolet kateellisista savolaisista tuntuu olettavan, parasta Tohtoriverkostossa ei ole sen tuoma henkilökohtainen näkyvyys mediassa, jota muutenkin introverttina kammoan. Suunnan pitäisi olla from ego-systems to eco-systems.

Parasta on se, että ihmiset saavat Tohtoriverkoston kautta tarpeellista tietoa, uutta toivoa ja määrätietoisen suunnan työuralleen.

On mahtavaa huomata, että keskustelijat jakavat aktiivisesti vinkkejä niin akateemisten työnhausta, apurahojen verotuksesta kuin väitöskirjan grafiikkojen teettämisestä. Sana on vapaa. Foorumeillamme on kiellettyä vain riehuminen ja oman firman tuotteiden ja palveluiden mainostaminen joko suoraan tai kömpelön peitellysti (tohtorit jos ketkä ovat kriittisiä ja huomaavat sen heti).

Janhosen Johanna on teettänyt vuosittain yhteisömanagerikyselyn, jossa vuonna 2016 sanailin seuraavasti:

Jos perustaa ryhmän, muut ihmiset mieltävät, että ’toi omistaa sen’. Lähtien ihan vaikka hashtagin käytöstä. Nämä mielikuvat tulisi voida murtaa ja hyödyntää verkostoissa aitoa vertaisuutta ja jaettua omistajuutta. Jokaisella on mahdollisuus olla aloitteellinen. Ongelmaksi muodostuu helposti se, että aktiivisetkin jäsenet jäävät odottamaan, mitä yhteisömanageri seuraavaksi käskee tehdä. Olo on välillä kuin entisaikojen luokanopettajalla: ’No niin lapset, tänään lauletaan.’

Nämä odotukset voivat kuormittaa yhteisömanagereita, jotka tyypillisesti tekevät työtä vapaaehtoispohjalta tai yrityksissä vahvasti aliresurssoituina. Huomattavasti suurempi ongelma on kuitenkin verkoston potentiaalin vajaakäyttö. Yksi ihminen tai kourallinen aktiiveja ei voi toteuttaa kaikkea. On vaarallista jäädä passiivisena odottelemaan, että ”kyllä joku järjestää”.

Mikä neuvoksi?

Mielestäni kyse ei ole pelkästään jäsenten aktivoinnista perinteisessä some-mielessä (moniko näki? tykkäsi? jakoi? kommentoi?), vaan laajemmasta ajattelun muutoksesta kohti yhteisöllisempää tapaa toimia. Millaisia onnistumistarinoita olet kohdannut?

Tohtoriverkostolle on kahden vuoden aikana rakentunut kokonainen pieni ekosysteemi, jossa on edelläkävijäyrityksiä, ammattiliittojen edustajia ja yliopistojen koulutusvastaavia. Ja koko joukko tohtoreita tieteen eri aloilta. Mihin kaikkeen tämä joukko vielä ehtiikään! Eri puolille Suomea nousee tohtoreiden paikallisia ’livepiirejä’ ja urasparrauksen vertaisryhmiä, mentorointi vakiintuu arkiseksi toiminnaksi, osa jäsenistä jalkautuu rekrymessuille ja verkottuu HR-ammattilaisten kanssa, nohevat viestijät toimittavat tutkijoiden uratarinoita ja kansantajuistavat osaamistamme sosiaalisessa mediassa. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen!

Tällä vuosikymmenellä ei voi enää olla uutinen, että avoimet ja itseorganisoituvat yhteisöt ovat tulevaisuuden tapa luoda ja jakaa tietoa.

Ajankohtaisempi haasteemme on kehittää näille yhteisöille tapoja koordinoida toimintaansa, ruokkia jäsenten aktiivisuutta ja ”parvipalkita” yhteisöä kollektiivisesti – ja samalla varoa, ettemme päädy vain keksimään nykyorganisaatioiden tietosiiloja ja valtaapitävien diktatuureja uudelleen, mutta trendikkäämmissä kuorissa.

Osaatko luopua yhteisöstäsi ja yhdistää voimat muiden kanssa jonkin suuremman yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi? Tarvitsemme kyllä yhteisöllisyyttä, luottamusta ja sosiaalista pääomaa – mutta vain sopivina annoksina. Liiallisina ne kaikki luovat siiloja, kapeuttavat ajattelua ja saattavat vaarantaa yhteisösi terveyden aiheuttamalla perspektiivin hämärtymistä.

Suomesta puhutaan usein yhdistysten luvattuna maana. Tähän johtopäätökseen tulee kieltämättä nopeasti, jos tutustuu listaan lakkautettavista yhdistyksistä.

Muutama päivä sitten luin paikallislehden yleisönosastosta jotain outoa: eläkeläiset eivät voi osallistua muun kuin oman eläkeläisjärjestön järjestämiin tansseihin. For God’s sake! Tarkoitus ei liene sulkea ihmisiä ulkopuolelle, vaan lisätä eläkeläisten hyvinvointia ja koettua liikunnan riemua.

Kun Viikin Palveluskoiraharrastajat Häntien Typistämistä Vastaan ry ja Malmin Pitkäkarvaisten Mäyräkoirien Ystävät ry (esimerkit ovat kuvitteellisia, toivottavasti) jakavat täysin saman tavoitteen eli haluavat asuinalueelleen uuden koirapuiston, yksin toimiessaan ne joutuvat tekemään moninkertaisen työn.

Listaa voisi jatkaa. Sillä ei luonnollisesti ole pelkästään yhdistyksiä, vaan myös yrityksiä ja julkisen sektorin organisaatioita. Esimerkiksi yliopistot, korkeakoulut ja tutkimuslaitokset saattavat pelätä olemassaolonsa ja jatkorahoituksensa puolesta niin paljon, että moni yhteistyöksi verhoiltu hanke on tosiasiassa vain oman kilven kiillottamista. Asiakkaat eivät kuitenkaan halua strategioita tai ranking-sijoituksia. Ne haluavat arvokasta tietoa, jota yhteiskunnan eri toimijoiden on mahdollista hyödyntää. Vasta merkityksellisyys ratkaisee.

Yhteisöjen ytimessä on sosiaalinen identiteetti. Teorian isänä pidetään Henri Tajfelia. Ihmiset määrittelevät itsensä ryhmäjäsenyyksiensä kautta, ja taipumus suosia omaa sisäryhmää muiden kustannuksella voi kehittyä hetkessä. Perusidea on helppo käsittää: muistelepa vain koulujen liikuntatunteja ja ”jakoa kahteen”.

Kuten Tajfelin kokeissa, näin yksinkertainen ja satunnainen jaottelu riittää luomaan ryhmälle identiteetin. Omia kannustetaan, vastustaja pyritään lyömään maanrakoon, vaikka siellä pelaisivat parhaat kaverit. Voisimme kuitenkin ottaa lapsista oppia siinä, että tällainen identiteetti yleensä elää vain pelin ajan – ja rajoittuu enimmäkseen urheilutapahtumiin.

Ongelmalliseksi tilanne muuttuu, kun vuosia tai vuosikymmeniä toiminut, vakiintunut ja tiettyä yhteiskunnallista agendaa edistävä yhteisö jumiutuu paikalleen ja näkee kuviteltuja vastustajia sielläkin, missä kaikki tosiasiassa työskentelevät saman tavoitteen eteen.

oldie

Yksilölle elämänkokemus tuo viisautta. Yhteisöltä se voi kuitenkin viedä kyvyn uudistua.

Mikä siis neuvoksi?

Osana systeemisempää ajattelua tarvitaan ymmärrystä yhteisöjen elinkaaresta sekä taito luopua yhteisöstä, kun on ”saattohoidon” aika. Samat opit pätevät sekä digitaalisiin että konkreettisen maailman yhteisöihin, kaikkialle missä on ihmisiä. Keinotekoista kahtiajakoa ei enää tarvita.

Pidin 2015 yhteisömanagereiden jatkokurssilla esitykset elinkaaresta ja yhteisökuolemista. Huomasin kuitenkin vasta jälkikäteen, että aktiivista yhteisöstä luopumista oikealla hetkellä tulisi korostaa paljon vahvemmin, ei vähiten edellä esitetyistä syistä. Vaarana ovat siilot, ajattelun kapeutuminen ja turhaan tehty moninkertainen työ.

Huoleni onkin, että emme saa käyttöömme avointen yhteisöjen ja verkostojen koko potentiaalia.

Nyt teknologian tuella ainoastaan ”digitalisoidaan” eli siirretään verkkoon yhteisöjä, joiden olisi muutenkin pitänyt kuolla pystyyn ajat sitten.

Ja kuinka kuolleita niistä silloin tuleekaan?

Oma yhteisö on siis uskallettava irrottaa letkuista. Tiedän kokemuksesta, että uhraus tuntuu suurelta.

Mutta kun suljet yhden oven, avautuu monta uutta.

________________________________________________

Lisää aiheesta:

Tänä viikonloppuna kerroin Tulevaisuuden tietoasiantuntija -koulutuksessa perusvinkkejä tietoammattilaisten somenäkyvyyteen. Havainnollistin myös sosiaalisen median verkostojen ja yhteisöjen toimintaperiaatteita. Näiden eroavaisuuksia avaa jo aiemmin SlideShareen lataamani esitysmateriaali. Päivän aikana keskustelimme työntekijälähettilyydestä.

Kuulen toistuvasti kollegoilta, asiakkailta ja yhteistyökumppaneilta, kuinka heidän työpaikoillaan periaatteessa kannustetaan viestimään sosiaalisessa mediassa ja jakamaan avoimemmin tietoa, mutta käytännössä tekeminen on hyvin pienen ydinjoukon harteilla.

Tämän ei sinänsä tarvitsisi olla ongelma: nettiyhteisötkin ovat olleet olemassa vuosikymmeniä, vaikka niihin tuottaa aktiivisesti uutta sisältöä vain 1-2 % koko jäsenistöstä.

Vika on lähinnä asenteissa ja niiden ilmapiiriä myrkyttävässä vaikutuksessa. Nettiyhteisöissä seurailijat ja lurkkaajat pääsääntöisesti ovat kiinnostuneita aktiivien aikaansaannoksista ja arvostavat jäsenyyttään yhteisössä. (Omassa tutkimuscasessamme he myös kokivat yhteisöllisyyden jopa vahvempana kuin sisällön tekijät.) Entä työyhteisöissä? Ei-aktiiviset somettajat eivät välttämättä omaa muuta kokemusta aiheesta kuin satunnaisen Facebookiin kirjautumisen, mutta silti he katsovat oikeudekseen tuomita koko touhun lievimmillään hyödyttömäksi ajanhukaksi ja pahimmillaan inhimillisen ja tasavertaisen kohtelun vaarantavaksi yhteiskunnan syöväksi, jossa röyhkeimmät ja äänekkäimmät pian hallitsevat koko maailmaa. Jos mahdollisuuksien sijaan nähdään vain ongelmia, en ihmettele sitä, että työpaikan nettiaktiivit äänestävät jaloillaan ja yhteisömanagerit uupuvat työssään.

heimo

Nettiheimo on uusi leirinuotio.

Tästä olen kirjoittanut ennenkin: kokemusta sosiaalisesta mediasta ja sen hyödyistä voi saada vain tekemällä. Kritiikitön ei pidä olla, mutta ei myöskään niellä purematta kaikkia kuulemiaan tai kuvittelemiaan uhkakuvia.

Niin kutsuttu työntekijälähettilyys on osa yhä useamman organisaation viestintää. Varsin nopeasti työpaikoilla on siirrytty sosiaalisen median täyskielloista tilanteeseen, jossa ”kaikkien” tai ainakin mahdollisimman monen halutaan käyttävän somea aktiivisesti ammatillisista asioista viestimiseen. Ja miten tähän kannustetaan? Tuskin sentään käskemällä tai pakottamalla, mutta kenties hartaasti toivomalla? Edellä kuvatussa asenneilmapiirissä sellainen ei todellakaan riitä. Aktiivit tekevät käskemättäkin, mutta ilman toimivia kannustimia vastarannankiisket eivät hievahdakaan.

Kannustaviakin esimerkkejä löytyi, mm. vanha tuttu Työterveyslaitos, cmadfi:ssakin esillä ollut Jyväskylän Energia, RAY, Haaga-Helia, Helsingin Energia…

On tarkennettava, etten hakenut kannustamisella sitä, että bloggauksista maksetaan rahaa tai aktiiviset twiittajat saavat enemmän palkkaa kuin hiljaisemmat viestijät. Aineeton palkitseminen on tietoammattilaisten työssä usein euroja tärkeämpää. Kokemuksesta tiedetään, että taitava some-verkostoissa luoviminen kumpuaa innostuksesta ja sisäisestä motivaatiosta.

Johtamisen kannalta olennaista on rakentaa polku sanoista tekoihin. Toimiihan organisaatiosi näin myös sosiaalisessa mediassa?

Suomalaiset yhteisömanagerit kokoontuivat jälleen yhteen Jyväskylässä 25.1.2016. Puitteet Agorassa olivat tunnetusti komeat. Olen ollut aiemmissa tapahtumissa puhujana ja vieraana, ja nyt vaihdoin taustajoukkoihin esitellen samalla tutkimuskeskus Digitalian toimintaa. Oli myös ilo tutustua standinaapureihimme, viestintätoimisto Meditaan!

Digitalia standi cmadfi

Lahjakkaasti unohdin puheenvuorostani pääasian: myös yhteisömanageri tarvitsee tiedonhallintaa! Älä pelkästään suolla someen sisältöä – vain haltuun otettu tieto on hyödynnettävissä. Samalla se rakentaa yrityksesi tarinaa ja historiaa.

 

En edes yritä ahtaa päivän koko antia blogikirjoitukseen, joten rajaan tässä yhteen päivän pääteemoista: työntekijälähettilyyteen.

Jyväskylän Energian markkinointipäällikkö Merja Heinonen kertoi henkilöstön osallistamisesta sisällöntuotantoon, erityisesti Yammerin hyödyntämisestä ja SOME bootcampista, joka tuotti hyvin ideoita. Merjan vinkit: anna useita tapoja osallistua, nosta asiantuntijoita esille, huolehdi sisäisestä verkostoitumisesta, järjestä ’klinikoita’ ja ennen kaikkea opasta, rohkaise ja innosta.

Tutkija, fyysikko Janne Simonen Jyväskylän yliopistosta muistutti esityksessään Työntekijälähettiläänä yliopistolla, että tutkijoiden jos kenen on viestittävä tekemisestään myös tiedeyhteisön ulkopuolella. Tämä rooli voi olla monelle vieras – varhaisen tutkimussomeilijan (2005-) silmin on todellakin paikkansapitävä havainto – ja siksi organisaation sisäisellä työntekijälähettiläällä eli Hanna Takalan sanoin voimaeläimellä on iso merkitys. Millaisia innovaatioita tutkijat saavatkaan aikaan, kun oppivat tuntemaan toinen toisensa ja toistensa osaamisen! Tähän pyrkii myös Tohtoriverkosto, mutta vapaana yliopistojen painolasteista ja hidasteista, joista tiedon jakaminen sähköpostilla ei liene vähäisin.

Viestintäammattilaiset älkööt pahoittako mieltään Jannen toteamuksesta, jonka mukaan heillä ei ole riittävää osaamista ”kertoa niistä Maxwellin yhtälöistä”. Tutkijan tehtävä on kääntää pääasiat maallikoiden ymmärtämälle kielelle sillä tarkkuudella, mikä on työn kannalta riittävää. Yliopistolla on käytössä Yammerin ja Skypen yhdistelmä. Työntekijälähettilään tehtävä on kouluttaa, motivoida ja toimia aktiivisena esimerkkinä.

Janhosen Minna TTL:lta jatkoi aiheesta Työntekijälähettiläänä asiantuntijaorganisaatiossa. Vastoin cmadfi-virtaan putkahtanutta väärinkäsitystä työntekijälähettilyys ei suinkaan korvaa markkinointia, vaan se tulisi tietoisemmin ottaa sen osaksi. Kärjistäen: jos HR ja esimiehet eivät edes tiedosta mistä on kysymys, tuskinpa henkilöstö on riemumielin viemässä organisaation ilosanomaa eteenpäin sosiaalisessa mediassa. Ja viimeistään nyt ilmiön tärkeys olisi aika sisäistää – onhan ”oikealta ihmiseltä” tuleva viesti monin verroin kiinnostavampi kuin kasvottomalta organisaatiolta. Tosin minulle on eilisen jäljiltä hieman epäselvää, onko se 19 % vai 6 kertaa kiinnostavampi, ja oliko se twiitin elinkaari nyt 2 vai 18 minuuttia 🙂

Lopuksi, muistathan vastata niin tapahtuman palautekyselyyn kuin seuraavaan yhteisömanagerikyselyyn! Lupaudun jo mukaan, vaikka en oheisessa kuvassa viittaakaan – hervoton twiittausmania lienee hidastanut reagointiani. Mutta seuraavan vastaukseni saatan hyvinkin laatia Tohtoriverkoston koordinoijan vinkkelistä, jos aika ja muut voimavarat riittävät.

Kiitos kaikille CMADlaisille aktiivisesta keskustelusta ja Johannalle & muille järjestäjille upeasta uurastuksesta! Tavataan taas #cmadfi Twitter-chateissa joka kuukauden neljäs maanantai klo 14-15. Niitä odotellessa: ole oma itsesi ja uskalla heittäytyä.

Juice Leskinen visioi Ajan henki -kappaleessaan kansallisia lobotomia-arpajaisia viitaten samalla ”entiseen lottodemokratiaan, jossa neljä miljoonaa teki yhden onnelliseksi”. Kuinka paljon ajan henki on 36 vuodessa muuttunut? Finanssikonserni Investiumin kyselytutkimuksen mukaan  suomalaiset vaurastuisivat mieluiten lottoamalla – päihittäähän se mukavuudessaan ja helppoudessaan esimerkiksi säästämisen, sijoittamisen ja työnteon.

Entä miten tämä lottometafora liittyy työelämään ja sen kehittämiseen?

Katson ilmiötä Tohtoriverkoston koordinoinnin, yhteisömanageroinnin ja yleisesti inhimillisen pääoman johtamisen näkökulmasta. Olen saanut puolentoista vuoden aikana paljon palautetta innostuneilta ihmisiltä, jotka kiittävät aktiivisuudesta ja rohkeudesta. Samalla olen nähnyt konkreettisesti ongelmat, jotka estävät ihmisiä tarttumasta itsekin toimeen olosuhteiden parantamiseksi. Niitä ovat näennäinen tai todellinen kiire, pelko oman aseman tai maineen menettämisestä, passiivisuus, mukavuudenhalu ja ylenpalttinen kyynisyys tai skeptisyys (”Ei tuo voi toimia”, ”Idealistista haihattelua” sekä tietenkin klassinen ”Onko tätä jo kokeiltu Ruotsissa”).

Olenkin tunnistavinani palautteista ja keskusteluista kaksi ääripäiden ihmistyyppiä:

  1. Lottokansalainen. Tämä ihmistyyppi ei ole valmis näkemään erityisen paljon vaivaa minkään eteen. Pelissä kuitenkin roikutaan mukana. Rivi jaksetaan jättää sisään joka viikko, koska muutkin niin tekevät, ja olisihan se nyt ”kauheaa, jos voitto osuisikin naapuriin”. Kun lottokansalainen lauantai-iltana huomaa, ettei taaskaan voittanut mitään, hän syyttää huonoa tuuriaan, olosuhteita, lottokonetta tai itseään – pääasia, että löytyy syyllinen, josta jurputtaa. (Ja koska olen juuri lukenut kirjaa salaliittouskomuksista, ei pidä unohtaa sitäkään, että osa onnenpelejä pelaavista kansalaisista uskoo vakavissaan arvontojen olevan järjestettyjä, sen sijaan että olisivat kansainvälisesti arvostetussa suomalaisessa koululaitoksessa oppineet ymmärtämään, millaista jälkeä sattuma ja todennäköisyyteen nähden riittävän alhainen voitto-osuus pelaajan lompakossa tekee.) Lottokansalaisen avainsanat: kohtalonusko, passiivisuus, valittaminen.
  2. Pokerihai. Tämä ihmistyyppi viihtyy tilanteissa, joissa kokee voivansa vaikuttaa ja hyödyntää taitojaan. Suuri yleisö yleensä huomioi pokerimestareista vain pintaliidon ja menestystarinat jättivoittoineen – ei sitä kaikkea työtä, mikä on jäävuoren huipun alla. Toisin kuin lottoaminen, taitavaksi pokerinpelaajaksi kehittyminen vaatii näet uskomattoman määrän harjoittelua, lahjakkuutta, psykologista silmää, pokeriteorian opiskelua, omistautumista, kärsivällisyyttä ja intohimoa itse peliin. Itse olen pelaajana keskinkertaisuus ja taitaville vastustajille varsin helppo ’paisti’, joten en uhraa pöytiin kuin satunnaisesti muutamia euroja viihteen vuoksi. Arvostan kuitenkin pokerigurujen mentaliteettia ja osaamista. Pokerihain avainsanat: taito, pelisilmä, strategian ymmärtäminen, realiteettien taju.

 

Huomaathan eron?

all in.jpg

Pokerin taitaja tietää, että on hyödytöntä jäädä odottamaan täydellistä kättä. Silloin menettää monta hyvää tilaisuutta. On uskallettava pelata niillä korteilla mitä saa.

Mikään ei ole masentavampaa kuin lottokansalainen työpaikalla, harrastustoiminnassa tai someverkostossa. Hän odottaa, että joku muu ratkaisisi ongelmat hänen puolestaan, eikä lopuksi tarvitse muuta kuin istua valmiiseen pöytään.

Jos taas Sinulla on verkostoissasi pokerihai-ihmisiä, panosta kaikki peliin! Aktiivisuus houkuttelee ympärilleen lisää aktiivisuutta – ja hyviä tekoja.

 

Maanantaina 28.9. Janhosen Johannan vetämässä cmadfi -chatissa on teemana Asiantuntijana somessa. Koska onnistun jälleen olemaan varattu chat-tunnin aikaan (tällä kertaa koulutuksessa), ajattelin pohjustaa tätä erinomaisen tärkeää aihetta muutamalla havainnolla.

En puutu tässä yhteydessä niinkään yksittäisten ihmisten näkyvyyteen sosiaalisessa mediassa. Vähemmälle huomiolle jää myös organisaatioiden brändääminen työntekijälähettiläillä. Markkinointiviestintä on se loppuunkalutuin osa-alue – jos näin on netin kohdalla mahdollista sanoa. Oman osaamisen esiintuomisesta, henkilöbrändäyksestä ja taitavasta asiantuntijaviestinnästä löytyy tänä päivänä jo pilvin pimein tietoa ja esimerkkejä, vaikkapa työnhakijoille. Yksi parhaista näkemistäni katsauksista on Ilkka Olanderin Asiantuntija sosiaalisessa mediassa.

Ilkka on myös ruotinut lähemmin tutkijoiden somenäkyvyyttä, josta olen itsekin blogissa tullut sanailleeksi. Kehitys on 10 vuodessa kulkenut huimasti eteenpäin. Tätä nykyä meillä on tieteellisestä työstä monipuolisesti ja avoimesti julkaisevia asiantuntijoita, niin kokeneempia senioreita kuin väitöspolkua kulkevia. Erinomaisia esimerkkejä on paljon, vaikkapa sosiologian alalta Pauli Komonen, organisaatioviestinnän alalta Petro Poutanen ja hoitotieteestä Anja Terkamo-Moisio, muutamia suosikkeja mainitakseni.

Ehdottomasti kiinnostavinta asiantuntijasomeilussa ovat – jälleen kerran – erilaiset yhteisöt ja verkostot ja niiden tietämys.

Laajemmin kyse on työtehtävien, ammattialojen ja ihmisten osaamisen tekemisestä näkyväksi. Olen keväästä lähtien ollut mukana tekemässä Tietoasiantuntijat ry:n some-viestintää. Samalla olen nähnyt valitettavan läheltä, kuinka harva laajojen tietoaineistojen, virallisten asiakirjojen ja niiden tiedonhallinnan parissa työtä tekevä – siis ”tietotyöläinen” sanan kaikkein perinteisimmässä merkityksessä – osallistuu julkiseen keskusteluun verkossa.

Juttelin johtavassa asemassa toimivan tietoalan ammattilaisen kanssa ja kuulin, ettei hän halua olla lainkaan mukana sosiaalisessa mediassa. Perustelu kuului: ”Sähköpostinkin käyttöön kuluu tuhottomasti aikaa”. Huokaisin sisäänpäin ja totesin, että valinnan vapaus on jokaisen oikeus eikä ole mitään mieltä pakottaa ihmisiä sellaiseen, joka ei tunnu luontevalta. Jouduin kuitenkin myös tarkentamaan, että avoin ja läpinäkyvä some-viestintä voi säästää monin verroin aikaa verrattuna suljettuihin viestimiin, kuten Outlook-sisäpiireihin ja puhelinrinkeihin – ensin on vain saatava niiden taakse riittävän suuri massa käyttäjiä ja uskallettava edes kokeilla.

Ajansäästöäkin olennaisempi kysymys on se, miksi ns. suuri yleisö ei tiedä näiden ammattilaisten työstä ja sen tärkeydestä juuri mitään. Mitä veikkaisitte syyksi? Ei ole olemassa ”tylsiä” ammatteja, joista ei ole mitään sanottavaa. Vain huonoa viestintää ja valtavasti osaamista, joka sosiaalisessa mediassa loistaa poissaolollaan.

Miten ihmeessä voimme tehdä ”verkostoyhteistyötä”, jos meillä ei ole edes alkeellista ymmärrystä siitä, mitä ihmiset oman ammatillisen hiekkalaatikkomme ulkopuolella tekevät? Tai kuinka kuvittelemme ihmisten löytävän meidät, jos emme vaivaudu kertomaan tekemisestämme sanallakaan muualla kuin omassa tutussa ja turvallisessa porukassa?

Millaisten arvojen tai oletusten varaan ala rakentuu, mitkä ovat tärkeimpiä menetelmiä ja työvälineitä? Entä arvokkain kokemuksellinen ja hiljainen tieto, kuinka sitä voitaisiin siirtää eteenpäin?


Uuden työyhteisöni verkkolehdestä bongasin kasvatustieteen professori Kai Hakkaraisen mainion haastattelun. Jo otsikko tiivistää olennaisen: Asiantuntijuus ei asu yksin kenenkään päässä. Kohtaamamme ongelmat ovat niin monimutkaisia, ettei niitä ole mahdollista ratkaista yksin, eikä kukaan voi hallita kaikkea tarvittavaa tietoa. Seuraavat teesit sopivat minkä tahansa työpaikan huoneentauluksi!

  • Jaa muille, niin itsekin opit.
  • Kaikessa tiedon tuottamisessa tulisi minäminän ja harvainvallan sijaan edetä yhteisöllisen tekemisen suuntaan.
  • Jokainen osallistuu verkostojen rakentamiseen ja ylläpitämiseen, ne eivät tule annettuina.

Jo aiemmin mainitsemani tiedonhallinta on vain yksi osa tietojohtamista. Sitä voidaan ajatella selkärankana tai pätkänä sitä. Raajat – ne vilkkaimmin liikkuvat osat – ovat yhteisöllistä tietoa, joka elää ja virtaa kaiken aikaa. Niin kutsuttu sosiaalinen tieto ei ole olemassa kenenkään pääkopassa tai organisaation tietojärjestelmissä, vaan ihmisten välisissä vuorovaikutussuhteissa. Ja näin olemme päässeet takaisin asian ytimeen: juuri vuorovaikutuksestahan sosiaalisessa mediassa on kyse.

Sosiaalinen media on siis asiantuntijoille tapa osallistua yhteisöllisen tiedon ja jaettujen merkitysten luomiseen.

Asiantuntija on henkilö, jolla on tietoa ja osaamista, kun taas yhdistäjä ja katalysoija auttavat kokoamaan erilaista osaamista yhteen. Tätä havainnollistaa mainiosti oheinen Harold Jarchen nelikenttä.



Jarchen hengessä voitaisiinkin kysyä, miksi tyytyä olemaan pelkkä asiantuntija.

Mikä on Sinulle luontevin rooli?

Yhteisömanagerikurssilaisten pyynnöstä alustin viime viikon tapaamisessa aiheesta tietojohtaminen ja tiedolla johtaminen. Mitä niillä tarkoitetaan ja miten ne eroavat toisistaan? Mitä annettavaa niillä on yhteisömanagerin työlle? Toisin kuin vaikkapa strateginen johtaminen, tietojohtaminen on jokaisen asia eikä millään muotoa rajoitu vain ylimmän johdon vastuualueelle. Meillä kaikilla on tietoa ja osaamista, joiden varassa toimimme ja luomme uutta.

Tässä vielä esitys tiivistettynä, olkaapa hyvät!




Tietojohtaminen on arvon luomista aineettomista voimavaroista eli sateenvarjo hyvin mittavalle joukolle käytäntöjä, prosesseja, malleja ja menetelmiä. Kävimme läpi ”tietojohtamisen talon”, jossa peruskiven muodostavat kaikille tutut trendit digitalisaatiokehityksestä globaaliin toimintaympäristöön. Ne ovat kuitenkin vasta ilmiöitä, jotka eivät itsessään takaa mitään. Talon varsinaisen rakenteen muodostaa organisaation tai yhteisön tietoarkkitehtuuri. Sen ytimessä ovat erilaiset tietoprosessit, kuten tiedon välittäminen, siirtäminen, jakaminen, luominen, muistaminen ja hyödyntäminen. Listan loppupäätä kohti tiedon kipupisteitä tulee lisää – kenties niitä voitaisiin ajatella ikkunoina, joista päivä paistaa liian harvoin läpi…

Ja jos talosta puuttuu katto, sinne sataa sisään. Tietojohtamisen talon kattopalkkeja ovat johtamisen käytännöt tietotyön ja uudistumiskyvyn johtamisesta tiedolla johtamiseen.

Kurssipäivän aikana pureskelimme Ihminen+ -seminaarin erinomaista antia. Yhteisömanagereiden kokoontuessa on kuitenkin väistämätöntä päätyä myös pohtimaan kriisiviestintää ja aina ajankohtaista someraivoa – klassikkoesimerkkinä se, kuinka yksi twiitti voi tuhota elämän ja jonka jälkeistä kollektiivista lynkkaysmielialaa toimittaja Ruben Stiller on luonnehtinut mitä mainioimmin sanakääntein.

Kuinka ollakaan, tänään Nyt.fi ilmoitti sulkevansa kommenttiosastonsa ja HS.fi julkaisi osuvan jutun aiheesta nettiraivo. Entiseltä luottamuksen(kin) tutkijalta lisäpisteet siitä, että luottamuksen ja onnellisuuden suhdetta ei lähdetty edes arvailemaan: tiedetään, että hillitymmin viestivät luottavat enemmän kanssaihmisiin kuin nettiraivoajat, mutta on mahdotonta sanoa, oliko luottamus alhaista jo ennen pahaa oloa vai onko kurjuus seurausta luottamuksen puuttumisesta. Varmaa on vain se, että pikkusormen antaminen raivokierteelle lisää ihmisten pahaa oloa enemmän kuin yksittäinen helpotus ehtii korjata, oli kyseessä sitten kiukkuaja itse tai yleisö, joka jostain syystä ryhtyy lukemaan näitä viestejä.

Kuten artikkelissa muistutettiin, vähemmän kiivaat keskustelut tyrehtyvät nopeammin. Vaikka aiheena olisi suosittu brändi, tutkitusti merkittävä osa keskustelun avauksista on sävyltään negatiivisia. Mitä yhteisömanageri voi tehdä? Yleinen jupina kulkee eteenpäin omalla painollaan, isompiin konflikteihin tartutaan kerran eikä jäädä niihin vellomaan. Toki toteutus ei ole koskaan niin helppo kuin miltä se periaatteena kuulostaa.

Ja hups, näin saamme linkitettyä kaksi kurssipäivän isoa teemaa yhteen. Silloinkin, kun puhumme tiedolla johtamisesta ja ajattelemme tosiasioiden ohjaavan päätöksentekoa, olemme pitkälti tunteiden, kokemuksen ja intuition varassa. Juuri se tekee meistä inhimillisiä – kaikkine someraivoinemme. Mutta toivottavasti myös kykeneviä löytämään rakentavampia tapoja toimia.