Arkisto kategorialle ‘yhteisömanagerit’

Breaking news! Olen pian 15 vuotta tehnyt töitä nettiyhteisöjen parissa, mutta nyt aion vähentää radikaalisti sosiaalisen median käyttöäni. Eniten aikaa olen käyttänyt Twitterissä ja Facebookissa. Avaan tässä kirjoituksessa henkilökohtaisia ja hieman yleisempiäkin syitä päätökseen.

Kun kerroin nettikuuristani Facebookissa(!), ystäväni totesi, että yllättävä päätös etenkin minulta. Näin voisi toki äkkiseltään ajatella, mutta kolikolla on myös kääntöpuoli. Tarkemmin ajateltuna valinta on suorastaan odotettu. Joku saattaisi jopa kysyä, miksi vasta nyt?

Aloitin digimaailmojen tutkijanuran jo ennen sosiaalisen median läpimurtoa. Maaperääni ovat oikeastaan aina olleet ns. perinteiset nettiyhteisöt, tiiviimmät yhteenliittymät, jotka keskittyvät tietyn aihepiirin syvemmän tietämyksen ja kokemusten jakamiseen. Niiden myötä etsin uusia, järkevämpiä ja mielekkäämpiä tapoja organisoida yhteistä tekemistä. Olen pariin otteeseen kuunnellut Valtteri Lindholmin puheenvuoroa ja jos olisin Varustelekan kauppias, totta kai jatkaisin äärimmäisen toimivaa symbioosia Facebookin kanssa. Näkökulmani tässä kohtaa ei kuitenkaan ole erilaisen sälän kauppaaminen ihmisille, vaan pikemminkin kulutuksen välttämätön vähentäminen ja muiden monimutkaisten ongelmien ratkaiseminen.

Some-tyytymättömyyteeni on vaikuttanut kolme tekijää. Ensinnäkin minulle on tärkeää viestintäteknologian inhimillisyys eli merkityksellisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunne; kokemus, joka valitettavasti on varsin kaukana Facebook-feedin reaalitodellisuudesta. Näen juuri sen, mitä bisnes tai jokin poliittinen koneisto haluaa minulle syöttää. Kanssaihmisiltä saadaan kohtaamisen ja dialogin sijaan automaattipeukkuja ja -sydämiä.

Toiseksi, jopa alan ammattilaisten eli yhteisömanagereiden cmadfi-yhteisössä menevät suloisesti sekaisin yksisuuntainen organisaation sisällön tuuttaus sosiaaliseen mediaan ja yhteisöt, jossa keskitytään jäsenten välisten suhteiden lujittamiseen. Klikkaustökkäysnäkyvyys-some on valitettavasti syönyt kuuntelun ja rauhallisen pohdiskelun kulttuurit aamupalaksi.

Kolmanneksi, massa-somen hetkittäin hyvästä käyttäjäkokemuksesta ei ole enää kuin rippeet jäljellä. (Vielä vuonna 2008 Facebookissa saattoi lähettää kavereille virtuaalisia oluttuoppeja ja viinilasillisia; Messengerin ohella ehdottomasti kätevin ja päivää piristävin toiminto koko palvelun historiassa.) Jos muistelemme hetken Wanhojen Aikojen news-ryhmiä ja keskustelufoorumeita, voimme todeta, että kirjautuessaan yhteisöön käyttäjä näki välittömästi – ja absoluuttisen tarkkojen lukumäärien kera – kaikki lukemattomat viestit ja pääsi halutessaan syventymään niihin lähemmin. Mutta yritäpä saada samanlainen hallinta siihen näkymään, mitä Facebook tai LinkedIn sinulle esittävät.

Sosiaaliset verkostopalvelut ovat toki tarjonneet helposti lähestyttäviä tontteja tiiviimpien ryhmien muodostamiseen. Vuosien varrella takataskuun on kertynyt loistavia esimerkkejä, kuten pienten lasten äitien hätäkahvi-toiminta, paikalliset kirpputorit, eläinsuojelun pelastamien koirien omistajien yhteisöt tai yksinäisyyttä ja syrjäytymistä vastaan perustetut Facebook-ryhmät.

Mutta mitä siinä ohessa tapahtui vuorovaikutukselle ja kohtaamiselle? Somessa on jaettu ahkerasti entisen Facebook-pomon Chamath Palihapitiyan huomioita siitä, mikä nykyisessä online-ekosysteemissämme on pielessä – eikä hän ole suinkaan ainoa, joka on todennut luoneensa hirviön.

Olemme luoneet lyhytjänteisiä dopamiinikoukkuja, sydämiä, tykkäyksiä, peukkuja. — Ei kansalaiskeskustelua, ihmisten välistä yhteistyötä; tieto on vääristynyttä, valheellista. — Sijoittajat pumppaavat rahaa idioottimaisiin yrityksiin sen sijaan, että keskityttäisiin todellisiin ongelmiin kuten ilmastonmuutokseen tai sairauksien torjuntaan.

Dopamiini on keskushermoston välittäjäaineena toimiva hormoni, joka vaikuttaa mielihyvän kokemuksiin ja tunteiden säätelyyn. Maallikonkin on helppo ymmärtää, että tällainen aine näyttelee merkittävää osaa erilaisissa addiktioissa.

Fear of missing out, pakonomainen some-ilmoitusten tarkistaminen, liki pakkotoiminnoksi muodostunut Faceen, Instaan tai Twitteriin kirjautuminen – uskallatko kysyä itseltäsi, montako kertaa päivässä teet tämän? Olen kokeeksi tarkkaillut tekemisiäni nyt muutaman päivän ajan ja voin sanoa, että varsinkin Twitterin osalta luku ei ole kovin kaunista katsottavaa. Se on yli 20.

Skillhive-parvityöalustan kehittäjä Janne Ruohisto muistutti keskustelussamme, miksi peukku oli Facebookilta nerokas keksintö: koskaan aiemmin ei osallistuminen ole ollut näin helppoa. Tällä helppoudella on kuitenkin kääntöpuolensa. Peukuista tuli äärimmäisen tehokas mittaamisen ja sisällön ohjailun väline. Käyttäjät koukuttuivat ja etenkin nuoremmissa ikäryhmissä ajautuivat mittaamaan omaa ihmisarvoaan tykkäysten määrällä. Ja toki tykkäys oli myös innovaatio, jota kaikki ryhtyivät kopioimaan sen sijaan, että olisivat tuottaneet jotain omaa.

Siksi kannatan peukkukapinaa. Emmeköhän keksi jotain muuta fiksua, kunhan lakkaamme automaattipeukuttamasta kaikkea näkemäämme. Ennustan, että 20-30 vuoden päästä hihittelemme tykkäysten varaan rakennetulle somelle samaan tapaan kuin nyt faksia käyttävälle asiakaspalvelulle.

Kuten Parviäly ja ongelmanratkaisu digitaalisilla alustoilla -artikkelissakin totesin, nyky-some on tehnyt korvaamattoman palveluksen madaltaessaan suurten ihmismassojen kynnystä olla vuorovaikutuksessa yli oman lähipiirin. Tällä palveluksella on kuitenkin ollut hintansa. Elämä on annettu algoritmien ohjailtavaksi, arvokas digitaalinen sisältö muiden kuin ihmisten itsensä hallittavaksi, kaikista kallisarvoisin resurssimme eli aika ärsyketulvan pirstomaksi.

computer-1106900_640

Someaktiivin tyypillinen työpäivä. Kuva: Pixabay

Monet sosiaalisen verkon historiaa pidemmän aikaa seuranneet ovatkin esittäneet, että edessä saattaa olla paluu kiinteämpiin aiheyhteisöihin. Siinä missä mainostajat etsivät aina mahdollisimman suurta massaa, jonkin muun logiikan ohjaamalle palvelulle riittää se, että ihmiset saavuttavat jaetut tavoitteensa ja ovat tyytyväisiä palvelun tarjoamiin ominaisuuksiin.

Omassa visiossani tulevaisuuden somessa on ylikansallisten tietoimperiumien sijaan yhä enemmän alustoja, jotka käyttäjät omistavat (ja rahoittavat) yhteisöllisesti. Muutos ei käy hetkessä, mutta vaihtoehtoisia ratkaisuja on olemassa – sekä meillä että maailmalla. En tosin ole aivan varma, tuleeko niistä kestäviä ennen kuin myös taustalla vaikuttavaa talousajattelua päivitetään.

Sosiaalisen median nykykartta muistuttaa Fingerporia, jossa mies osti treenihousut ja kaveri totesi ”Pian sinä voit hankkia oikeat housut.” Osaamme jo kaikissa ikäryhmissä nettisosiaalisuuden alkeet, nyt tarvitsemme enää vain paremmat alustat sen toteuttamiseen. Treenisomesta on aika siirtyä (tai palata!) ihmisten internetiin. Tähän liittyen esimerkkeinä People-Centered Internet sekä lukuisat www:n isän Tim Berners-Leen haastattelut, joissa hän muun muassa haluaa palauttaa netin käyttäjille oikeuden omiin tietoihinsa.

Näistä laajemmista liikehdinnöistä huolimatta syyt päätökseen vähentää somen käyttöä ovat myös itsekkäitä. Haluan takaisin keskittymiskykyni ja muistini. Täytän alkavana vuonna 40, eikä pääkoppani kykene enää käsittelemään tietotulvaa yhtä hyvin kuin nuorempana. Kuulun moniin rinnakkaisiin someverkostoihin ja -yhteisöihin. Tietojohtamisen spesialistina roolini on katalysoida tiedon liikkumista ja yhdistää ihmisiä toisiinsa. Tehtävä on tärkeä, mutta oloni on välillä kuin lintulaudalla, josta muut käyvät nokkimassa haluamansa informaation muruset (ja itse hukkuu harmaanvalkoiseen tavaraan, jonka nimi jääköön tässä mainitsematta).

Havaintojeni perusteella uskon monen muunkin yhteisömanagerin jakavan saman kokemuksen, vaikka työssä jaksaminen ei cmadfi-yhteisössä päällimmäisenä puheenaiheena ole ollutkaan.

Lähden tietoisesti harjoittamaan aivojani siihen, etten enää tarvitse nopeita koukkuja ja sosiaalisia pseudopalkintoja, vaan levollista läsnäoloa yhdessä tilanteessa kerrallaan. Jutut entisistä Facebook-pomoista tai nettiriippuvuuden haitoista eivät olleet ainoita tekijöitä päätöksen takana. Oma osansa on myös äskettäin lukemallani Pälvi Rantalan mainiolla kirjalla Nokkaunia ja tehotorkkuja – tutkimusmatka päiväunien kulttuurihistoriaan (Hansaprint, 2016).

Mietiskely, lepo, nukkuminen, rauhoittuminen, pelkkä ajattelu hiljaisuudessa ilman ulkopuolisia ärsykkeitä on syvä, tärkeä osa ihmisenä olemista. Jos sitä ei ymmärrä ja toteuta, tulee väistämättä ongelmia. Huumausaineet ja facebookinkaltaiset muka-tekemiset-olemiset täyttyvät levon tilaa. (s. 179)

Olen aina nukkunut päiväunia, ja juuri siksi saanut niin paljon aikaan. On kuitenkin syytä huomauttaa, että tämä aikaansaaminen ei ole ollut missään vaiheessa tavoitteeni. Siinäpä sen paradoksi. Tarkoitushakuinen ”täsmänukun, mittaan ja optimoin itseäni, jotta olisin tuottavampi ihmisenä” on minusta yhtä sairaan kuuloinen elämäntapa kuin Facebook-feedin tsekkaaminen 120 kertaa päivässä. Tekeminen lähtee ihmisyydestä, ei toisinpäin.

Mutta viimeistään kirjan luettuani tiesin, mihin käytän kaiken sen ajan, mikä somen käytöltä vapautuu. Tietenkin päiväuniin!

Ja kukapa tietää, vaikka voisin vuonna 2027 todeta luoneeni verkostokumppanieni kanssa ainakin pienen tontin inhimillisempää sosiaalista mediaa 🙂

 


Aihetta sivuten:

Aineetonta ei voi ’omistaa’ samalla tavalla kuin materiaa. Silti toisinaan käyttäydymme ikään kuin voisi.

On turhan yksioikoista rinnastaa yhteisö sen yhteisömanageriin tai perustajaan. Kuten jo taannoin blogahdin, sinunkaan henkilöbrändisi ei luonut maailmaa yksin, ei edes sitä kyseistä yhteisöä tai verkostoa. Muutoinhan siinä olisi vain yksi jäsen.

Hajautunut ja ameeban tavoin jatkuvasti muotoaan muuttava avoin verkosto tarvitsee toki kasvot. Ikään kuin käyntikortin. Yhteisön perustaja, pääsihteeri, manageri, nettikätilö tai yhteisöluotsi – you name it. Suljetuissa kabineteissa puuhastelu ei näihin ympyröihin sovi. Sen opin jo keväällä 2005, kun eräs suomalainen mediatalo muitta mutkitta päätti sulkea suositun peliyhteisönsä ja jätti tärkeimmän – innokkaat käyttäjät ja uskollisimmat jäsenet – ihmettelemään vierestä, mitä oikein tapahtui.

Tänä keväänä digimarkkinointiväki kohisi Digitalist Networkin myynnistä pörssiyhtiö Ixonosille. Kuten tietojohtamiseen ja aineettomaan varallisuuteen hyvin vihkiytynyt Pasi Tervonen kirjoitti LinkedInissä, kaupassa ei olisi ollut oikeastaan mitään vikaa, jos jäsenet olisivat tienneet olevansa verkoston pääsihteerin vaihto-omaisuutta.

Jokaiselle johtamista joskus opiskelleelle – puhumattakaan meistä, jotka olemme vetäneet kyseiset koulutukset 🙂 – pitäisi olla itsestään selvää, että verkostojen orkestroinnissa on kyse avoimuudesta, läpinäkyvyydestä ja luottamuksesta.

padlock-690286_640

Yhteisömanageroinnin pimeä puoli piilee tässä: alamme ajatella yhteisöjä ja verkostoja jonkun tahon ”omaisuutena”, johon näitä periaatteita ei tarvitse soveltaa. Omallaan kun jokainen tekee likimain mitä huvittaa.

Liiallisen henkilöitymisen dilemma on tullut minullekin tutuksi Tohtoriverkostossa. Taannoin sain sähköpostiini kiittävää palautetta. ”Olet tämän maan paras ja selväsanaisin tohtoreiden työllistymisen asiantuntija.” Kiitin palautteesta ja esitin omana näkemyksenäni, että olen Suomen selväsanaisimpia ja asiantuntevimpia nettiyhteisöjen ammattilaisia. Väitöstutkimus aiheesta antoi erinomaisen pohjan ja sen jälkeen olen tuonut saamiani oppeja käytäntöön useilla eri foorumeilla täydennyskoulutuksesta yhteisömanagereiden cmadfi-verkostoon. Sielultani olen ennen kaikkea nettiryhmien katalysoija, verkottaja ja aktiivinen viestijä. Sen sijaan tohtorityöllisyyden osalta maassamme on monen monta minua pidemmälle ehtinyttä asiantuntijaa ja myös aihetta perusteellisesti tutkineita. Heitä on syytä kuunnella.

Voidaan siis sanoa, että Tohtoriverkostolla kokonaisuutena on tällä hetkellä Suomen paras tietämys tohtoreiden vahvuuksista ja ongelmista työmarkkinoilla. Tässä yhteydessä voisi olla kerrankin paikallaan puhua kokemusasiantuntijoista!

Haluaisiko joku ostaa lenkkareiden hinnalla muutaman tohtorin? Älkää ostako, verkosto ei ole kaupan. Joku voisi asemassani ryhtyä kuvittelemaan, että Tohtoriverkosto on ”minun”. Ei ole. Sen omistavat jäsenet yhteisesti, jonkun on vain täytynyt ottaa ensimmäinen askel.

Toisin kuin osa jopa minulle läheisistä ihmisistä ja noin puolet kateellisista savolaisista tuntuu olettavan, parasta Tohtoriverkostossa ei ole sen tuoma henkilökohtainen näkyvyys mediassa, jota muutenkin introverttina kammoan. Suunnan pitäisi olla from ego-systems to eco-systems.

Parasta on se, että ihmiset saavat Tohtoriverkoston kautta tarpeellista tietoa, uutta toivoa ja määrätietoisen suunnan työuralleen.

On mahtavaa huomata, että keskustelijat jakavat aktiivisesti vinkkejä niin akateemisten työnhausta, apurahojen verotuksesta kuin väitöskirjan grafiikkojen teettämisestä. Sana on vapaa. Foorumeillamme on kiellettyä vain riehuminen ja oman firman tuotteiden ja palveluiden mainostaminen joko suoraan tai kömpelön peitellysti (tohtorit jos ketkä ovat kriittisiä ja huomaavat sen heti).

Janhosen Johanna on teettänyt vuosittain yhteisömanagerikyselyn, jossa vuonna 2016 sanailin seuraavasti:

Jos perustaa ryhmän, muut ihmiset mieltävät, että ’toi omistaa sen’. Lähtien ihan vaikka hashtagin käytöstä. Nämä mielikuvat tulisi voida murtaa ja hyödyntää verkostoissa aitoa vertaisuutta ja jaettua omistajuutta. Jokaisella on mahdollisuus olla aloitteellinen. Ongelmaksi muodostuu helposti se, että aktiivisetkin jäsenet jäävät odottamaan, mitä yhteisömanageri seuraavaksi käskee tehdä. Olo on välillä kuin entisaikojen luokanopettajalla: ’No niin lapset, tänään lauletaan.’

Nämä odotukset voivat kuormittaa yhteisömanagereita, jotka tyypillisesti tekevät työtä vapaaehtoispohjalta tai yrityksissä vahvasti aliresurssoituina. Huomattavasti suurempi ongelma on kuitenkin verkoston potentiaalin vajaakäyttö. Yksi ihminen tai kourallinen aktiiveja ei voi toteuttaa kaikkea. On vaarallista jäädä passiivisena odottelemaan, että ”kyllä joku järjestää”.

Mikä neuvoksi?

Mielestäni kyse ei ole pelkästään jäsenten aktivoinnista perinteisessä some-mielessä (moniko näki? tykkäsi? jakoi? kommentoi?), vaan laajemmasta ajattelun muutoksesta kohti yhteisöllisempää tapaa toimia. Millaisia onnistumistarinoita olet kohdannut?

Tohtoriverkostolle on kahden vuoden aikana rakentunut kokonainen pieni ekosysteemi, jossa on edelläkävijäyrityksiä, ammattiliittojen edustajia ja yliopistojen koulutusvastaavia. Ja koko joukko tohtoreita tieteen eri aloilta. Mihin kaikkeen tämä joukko vielä ehtiikään! Eri puolille Suomea nousee tohtoreiden paikallisia ’livepiirejä’ ja urasparrauksen vertaisryhmiä, mentorointi vakiintuu arkiseksi toiminnaksi, osa jäsenistä jalkautuu rekrymessuille ja verkottuu HR-ammattilaisten kanssa, nohevat viestijät toimittavat tutkijoiden uratarinoita ja kansantajuistavat osaamistamme sosiaalisessa mediassa. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen!

Tällä vuosikymmenellä ei voi enää olla uutinen, että avoimet ja itseorganisoituvat yhteisöt ovat tulevaisuuden tapa luoda ja jakaa tietoa.

Ajankohtaisempi haasteemme on kehittää näille yhteisöille tapoja koordinoida toimintaansa, ruokkia jäsenten aktiivisuutta ja ”parvipalkita” yhteisöä kollektiivisesti – ja samalla varoa, ettemme päädy vain keksimään nykyorganisaatioiden tietosiiloja ja valtaapitävien diktatuureja uudelleen, mutta trendikkäämmissä kuorissa.

Osaatko luopua yhteisöstäsi ja yhdistää voimat muiden kanssa jonkin suuremman yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi? Tarvitsemme kyllä yhteisöllisyyttä, luottamusta ja sosiaalista pääomaa – mutta vain sopivina annoksina. Liiallisina ne kaikki luovat siiloja, kapeuttavat ajattelua ja saattavat vaarantaa yhteisösi terveyden aiheuttamalla perspektiivin hämärtymistä.

Suomesta puhutaan usein yhdistysten luvattuna maana. Tähän johtopäätökseen tulee kieltämättä nopeasti, jos tutustuu listaan lakkautettavista yhdistyksistä.

Muutama päivä sitten luin paikallislehden yleisönosastosta jotain outoa: eläkeläiset eivät voi osallistua muun kuin oman eläkeläisjärjestön järjestämiin tansseihin. For God’s sake! Tarkoitus ei liene sulkea ihmisiä ulkopuolelle, vaan lisätä eläkeläisten hyvinvointia ja koettua liikunnan riemua.

Kun Viikin Palveluskoiraharrastajat Häntien Typistämistä Vastaan ry ja Malmin Pitkäkarvaisten Mäyräkoirien Ystävät ry (esimerkit ovat kuvitteellisia, toivottavasti) jakavat täysin saman tavoitteen eli haluavat asuinalueelleen uuden koirapuiston, yksin toimiessaan ne joutuvat tekemään moninkertaisen työn.

Listaa voisi jatkaa. Sillä ei luonnollisesti ole pelkästään yhdistyksiä, vaan myös yrityksiä ja julkisen sektorin organisaatioita. Esimerkiksi yliopistot, korkeakoulut ja tutkimuslaitokset saattavat pelätä olemassaolonsa ja jatkorahoituksensa puolesta niin paljon, että moni yhteistyöksi verhoiltu hanke on tosiasiassa vain oman kilven kiillottamista. Asiakkaat eivät kuitenkaan halua strategioita tai ranking-sijoituksia. Ne haluavat arvokasta tietoa, jota yhteiskunnan eri toimijoiden on mahdollista hyödyntää. Vasta merkityksellisyys ratkaisee.

Yhteisöjen ytimessä on sosiaalinen identiteetti. Teorian isänä pidetään Henri Tajfelia. Ihmiset määrittelevät itsensä ryhmäjäsenyyksiensä kautta, ja taipumus suosia omaa sisäryhmää muiden kustannuksella voi kehittyä hetkessä. Perusidea on helppo käsittää: muistelepa vain koulujen liikuntatunteja ja ”jakoa kahteen”.

Kuten Tajfelin kokeissa, näin yksinkertainen ja satunnainen jaottelu riittää luomaan ryhmälle identiteetin. Omia kannustetaan, vastustaja pyritään lyömään maanrakoon, vaikka siellä pelaisivat parhaat kaverit. Voisimme kuitenkin ottaa lapsista oppia siinä, että tällainen identiteetti yleensä elää vain pelin ajan – ja rajoittuu enimmäkseen urheilutapahtumiin.

Ongelmalliseksi tilanne muuttuu, kun vuosia tai vuosikymmeniä toiminut, vakiintunut ja tiettyä yhteiskunnallista agendaa edistävä yhteisö jumiutuu paikalleen ja näkee kuviteltuja vastustajia sielläkin, missä kaikki tosiasiassa työskentelevät saman tavoitteen eteen.

oldie

Yksilölle elämänkokemus tuo viisautta. Yhteisöltä se voi kuitenkin viedä kyvyn uudistua.

Mikä siis neuvoksi?

Osana systeemisempää ajattelua tarvitaan ymmärrystä yhteisöjen elinkaaresta sekä taito luopua yhteisöstä, kun on ”saattohoidon” aika. Samat opit pätevät sekä digitaalisiin että konkreettisen maailman yhteisöihin, kaikkialle missä on ihmisiä. Keinotekoista kahtiajakoa ei enää tarvita.

Pidin 2015 yhteisömanagereiden jatkokurssilla esitykset elinkaaresta ja yhteisökuolemista. Huomasin kuitenkin vasta jälkikäteen, että aktiivista yhteisöstä luopumista oikealla hetkellä tulisi korostaa paljon vahvemmin, ei vähiten edellä esitetyistä syistä. Vaarana ovat siilot, ajattelun kapeutuminen ja turhaan tehty moninkertainen työ.

Huoleni onkin, että emme saa käyttöömme avointen yhteisöjen ja verkostojen koko potentiaalia.

Nyt teknologian tuella ainoastaan ”digitalisoidaan” eli siirretään verkkoon yhteisöjä, joiden olisi muutenkin pitänyt kuolla pystyyn ajat sitten.

Ja kuinka kuolleita niistä silloin tuleekaan?

Oma yhteisö on siis uskallettava irrottaa letkuista. Tiedän kokemuksesta, että uhraus tuntuu suurelta.

Mutta kun suljet yhden oven, avautuu monta uutta.

________________________________________________

Lisää aiheesta:

Tänä viikonloppuna kerroin Tulevaisuuden tietoasiantuntija -koulutuksessa perusvinkkejä tietoammattilaisten somenäkyvyyteen. Havainnollistin myös sosiaalisen median verkostojen ja yhteisöjen toimintaperiaatteita. Näiden eroavaisuuksia avaa jo aiemmin SlideShareen lataamani esitysmateriaali. Päivän aikana keskustelimme työntekijälähettilyydestä.

Kuulen toistuvasti kollegoilta, asiakkailta ja yhteistyökumppaneilta, kuinka heidän työpaikoillaan periaatteessa kannustetaan viestimään sosiaalisessa mediassa ja jakamaan avoimemmin tietoa, mutta käytännössä tekeminen on hyvin pienen ydinjoukon harteilla.

Tämän ei sinänsä tarvitsisi olla ongelma: nettiyhteisötkin ovat olleet olemassa vuosikymmeniä, vaikka niihin tuottaa aktiivisesti uutta sisältöä vain 1-2 % koko jäsenistöstä.

Vika on lähinnä asenteissa ja niiden ilmapiiriä myrkyttävässä vaikutuksessa. Nettiyhteisöissä seurailijat ja lurkkaajat pääsääntöisesti ovat kiinnostuneita aktiivien aikaansaannoksista ja arvostavat jäsenyyttään yhteisössä. (Omassa tutkimuscasessamme he myös kokivat yhteisöllisyyden jopa vahvempana kuin sisällön tekijät.) Entä työyhteisöissä? Ei-aktiiviset somettajat eivät välttämättä omaa muuta kokemusta aiheesta kuin satunnaisen Facebookiin kirjautumisen, mutta silti he katsovat oikeudekseen tuomita koko touhun lievimmillään hyödyttömäksi ajanhukaksi ja pahimmillaan inhimillisen ja tasavertaisen kohtelun vaarantavaksi yhteiskunnan syöväksi, jossa röyhkeimmät ja äänekkäimmät pian hallitsevat koko maailmaa. Jos mahdollisuuksien sijaan nähdään vain ongelmia, en ihmettele sitä, että työpaikan nettiaktiivit äänestävät jaloillaan ja yhteisömanagerit uupuvat työssään.

heimo

Nettiheimo on uusi leirinuotio.

Tästä olen kirjoittanut ennenkin: kokemusta sosiaalisesta mediasta ja sen hyödyistä voi saada vain tekemällä. Kritiikitön ei pidä olla, mutta ei myöskään niellä purematta kaikkia kuulemiaan tai kuvittelemiaan uhkakuvia.

Niin kutsuttu työntekijälähettilyys on osa yhä useamman organisaation viestintää. Varsin nopeasti työpaikoilla on siirrytty sosiaalisen median täyskielloista tilanteeseen, jossa ”kaikkien” tai ainakin mahdollisimman monen halutaan käyttävän somea aktiivisesti ammatillisista asioista viestimiseen. Ja miten tähän kannustetaan? Tuskin sentään käskemällä tai pakottamalla, mutta kenties hartaasti toivomalla? Edellä kuvatussa asenneilmapiirissä sellainen ei todellakaan riitä. Aktiivit tekevät käskemättäkin, mutta ilman toimivia kannustimia vastarannankiisket eivät hievahdakaan.

Kannustaviakin esimerkkejä löytyi, mm. vanha tuttu Työterveyslaitos, cmadfi:ssakin esillä ollut Jyväskylän Energia, RAY, Haaga-Helia, Helsingin Energia…

On tarkennettava, etten hakenut kannustamisella sitä, että bloggauksista maksetaan rahaa tai aktiiviset twiittajat saavat enemmän palkkaa kuin hiljaisemmat viestijät. Aineeton palkitseminen on tietoammattilaisten työssä usein euroja tärkeämpää. Kokemuksesta tiedetään, että taitava some-verkostoissa luoviminen kumpuaa innostuksesta ja sisäisestä motivaatiosta.

Johtamisen kannalta olennaista on rakentaa polku sanoista tekoihin. Toimiihan organisaatiosi näin myös sosiaalisessa mediassa?

Suomalaiset yhteisömanagerit kokoontuivat jälleen yhteen Jyväskylässä 25.1.2016. Puitteet Agorassa olivat tunnetusti komeat. Olen ollut aiemmissa tapahtumissa puhujana ja vieraana, ja nyt vaihdoin taustajoukkoihin esitellen samalla tutkimuskeskus Digitalian toimintaa. Oli myös ilo tutustua standinaapureihimme, viestintätoimisto Meditaan!

Digitalia standi cmadfi

Lahjakkaasti unohdin puheenvuorostani pääasian: myös yhteisömanageri tarvitsee tiedonhallintaa! Älä pelkästään suolla someen sisältöä – vain haltuun otettu tieto on hyödynnettävissä. Samalla se rakentaa yrityksesi tarinaa ja historiaa.

 

En edes yritä ahtaa päivän koko antia blogikirjoitukseen, joten rajaan tässä yhteen päivän pääteemoista: työntekijälähettilyyteen.

Jyväskylän Energian markkinointipäällikkö Merja Heinonen kertoi henkilöstön osallistamisesta sisällöntuotantoon, erityisesti Yammerin hyödyntämisestä ja SOME bootcampista, joka tuotti hyvin ideoita. Merjan vinkit: anna useita tapoja osallistua, nosta asiantuntijoita esille, huolehdi sisäisestä verkostoitumisesta, järjestä ’klinikoita’ ja ennen kaikkea opasta, rohkaise ja innosta.

Tutkija, fyysikko Janne Simonen Jyväskylän yliopistosta muistutti esityksessään Työntekijälähettiläänä yliopistolla, että tutkijoiden jos kenen on viestittävä tekemisestään myös tiedeyhteisön ulkopuolella. Tämä rooli voi olla monelle vieras – varhaisen tutkimussomeilijan (2005-) silmin on todellakin paikkansapitävä havainto – ja siksi organisaation sisäisellä työntekijälähettiläällä eli Hanna Takalan sanoin voimaeläimellä on iso merkitys. Millaisia innovaatioita tutkijat saavatkaan aikaan, kun oppivat tuntemaan toinen toisensa ja toistensa osaamisen! Tähän pyrkii myös Tohtoriverkosto, mutta vapaana yliopistojen painolasteista ja hidasteista, joista tiedon jakaminen sähköpostilla ei liene vähäisin.

Viestintäammattilaiset älkööt pahoittako mieltään Jannen toteamuksesta, jonka mukaan heillä ei ole riittävää osaamista ”kertoa niistä Maxwellin yhtälöistä”. Tutkijan tehtävä on kääntää pääasiat maallikoiden ymmärtämälle kielelle sillä tarkkuudella, mikä on työn kannalta riittävää. Yliopistolla on käytössä Yammerin ja Skypen yhdistelmä. Työntekijälähettilään tehtävä on kouluttaa, motivoida ja toimia aktiivisena esimerkkinä.

Janhosen Minna TTL:lta jatkoi aiheesta Työntekijälähettiläänä asiantuntijaorganisaatiossa. Vastoin cmadfi-virtaan putkahtanutta väärinkäsitystä työntekijälähettilyys ei suinkaan korvaa markkinointia, vaan se tulisi tietoisemmin ottaa sen osaksi. Kärjistäen: jos HR ja esimiehet eivät edes tiedosta mistä on kysymys, tuskinpa henkilöstö on riemumielin viemässä organisaation ilosanomaa eteenpäin sosiaalisessa mediassa. Ja viimeistään nyt ilmiön tärkeys olisi aika sisäistää – onhan ”oikealta ihmiseltä” tuleva viesti monin verroin kiinnostavampi kuin kasvottomalta organisaatiolta. Tosin minulle on eilisen jäljiltä hieman epäselvää, onko se 19 % vai 6 kertaa kiinnostavampi, ja oliko se twiitin elinkaari nyt 2 vai 18 minuuttia 🙂

Lopuksi, muistathan vastata niin tapahtuman palautekyselyyn kuin seuraavaan yhteisömanagerikyselyyn! Lupaudun jo mukaan, vaikka en oheisessa kuvassa viittaakaan – hervoton twiittausmania lienee hidastanut reagointiani. Mutta seuraavan vastaukseni saatan hyvinkin laatia Tohtoriverkoston koordinoijan vinkkelistä, jos aika ja muut voimavarat riittävät.

Kiitos kaikille CMADlaisille aktiivisesta keskustelusta ja Johannalle & muille järjestäjille upeasta uurastuksesta! Tavataan taas #cmadfi Twitter-chateissa joka kuukauden neljäs maanantai klo 14-15. Niitä odotellessa: ole oma itsesi ja uskalla heittäytyä.

Juice Leskinen visioi Ajan henki -kappaleessaan kansallisia lobotomia-arpajaisia viitaten samalla ”entiseen lottodemokratiaan, jossa neljä miljoonaa teki yhden onnelliseksi”. Kuinka paljon ajan henki on 36 vuodessa muuttunut? Finanssikonserni Investiumin kyselytutkimuksen mukaan  suomalaiset vaurastuisivat mieluiten lottoamalla – päihittäähän se mukavuudessaan ja helppoudessaan esimerkiksi säästämisen, sijoittamisen ja työnteon.

Entä miten tämä lottometafora liittyy työelämään ja sen kehittämiseen?

Katson ilmiötä Tohtoriverkoston koordinoinnin, yhteisömanageroinnin ja yleisesti inhimillisen pääoman johtamisen näkökulmasta. Olen saanut puolentoista vuoden aikana paljon palautetta innostuneilta ihmisiltä, jotka kiittävät aktiivisuudesta ja rohkeudesta. Samalla olen nähnyt konkreettisesti ongelmat, jotka estävät ihmisiä tarttumasta itsekin toimeen olosuhteiden parantamiseksi. Niitä ovat näennäinen tai todellinen kiire, pelko oman aseman tai maineen menettämisestä, passiivisuus, mukavuudenhalu ja ylenpalttinen kyynisyys tai skeptisyys (”Ei tuo voi toimia”, ”Idealistista haihattelua” sekä tietenkin klassinen ”Onko tätä jo kokeiltu Ruotsissa”).

Olenkin tunnistavinani palautteista ja keskusteluista kaksi ääripäiden ihmistyyppiä:

  1. Lottokansalainen. Tämä ihmistyyppi ei ole valmis näkemään erityisen paljon vaivaa minkään eteen. Pelissä kuitenkin roikutaan mukana. Rivi jaksetaan jättää sisään joka viikko, koska muutkin niin tekevät, ja olisihan se nyt ”kauheaa, jos voitto osuisikin naapuriin”. Kun lottokansalainen lauantai-iltana huomaa, ettei taaskaan voittanut mitään, hän syyttää huonoa tuuriaan, olosuhteita, lottokonetta tai itseään – pääasia, että löytyy syyllinen, josta jurputtaa. (Ja koska olen juuri lukenut kirjaa salaliittouskomuksista, ei pidä unohtaa sitäkään, että osa onnenpelejä pelaavista kansalaisista uskoo vakavissaan arvontojen olevan järjestettyjä, sen sijaan että olisivat kansainvälisesti arvostetussa suomalaisessa koululaitoksessa oppineet ymmärtämään, millaista jälkeä sattuma ja todennäköisyyteen nähden riittävän alhainen voitto-osuus pelaajan lompakossa tekee.) Lottokansalaisen avainsanat: kohtalonusko, passiivisuus, valittaminen.
  2. Pokerihai. Tämä ihmistyyppi viihtyy tilanteissa, joissa kokee voivansa vaikuttaa ja hyödyntää taitojaan. Suuri yleisö yleensä huomioi pokerimestareista vain pintaliidon ja menestystarinat jättivoittoineen – ei sitä kaikkea työtä, mikä on jäävuoren huipun alla. Toisin kuin lottoaminen, taitavaksi pokerinpelaajaksi kehittyminen vaatii näet uskomattoman määrän harjoittelua, lahjakkuutta, psykologista silmää, pokeriteorian opiskelua, omistautumista, kärsivällisyyttä ja intohimoa itse peliin. Itse olen pelaajana keskinkertaisuus ja taitaville vastustajille varsin helppo ’paisti’, joten en uhraa pöytiin kuin satunnaisesti muutamia euroja viihteen vuoksi. Arvostan kuitenkin pokerigurujen mentaliteettia ja osaamista. Pokerihain avainsanat: taito, pelisilmä, strategian ymmärtäminen, realiteettien taju.

 

Huomaathan eron?

all in.jpg

Pokerin taitaja tietää, että on hyödytöntä jäädä odottamaan täydellistä kättä. Silloin menettää monta hyvää tilaisuutta. On uskallettava pelata niillä korteilla mitä saa.

Mikään ei ole masentavampaa kuin lottokansalainen työpaikalla, harrastustoiminnassa tai someverkostossa. Hän odottaa, että joku muu ratkaisisi ongelmat hänen puolestaan, eikä lopuksi tarvitse muuta kuin istua valmiiseen pöytään.

Jos taas Sinulla on verkostoissasi pokerihai-ihmisiä, panosta kaikki peliin! Aktiivisuus houkuttelee ympärilleen lisää aktiivisuutta – ja hyviä tekoja.

 

Maanantaina 28.9. Janhosen Johannan vetämässä cmadfi -chatissa on teemana Asiantuntijana somessa. Koska onnistun jälleen olemaan varattu chat-tunnin aikaan (tällä kertaa koulutuksessa), ajattelin pohjustaa tätä erinomaisen tärkeää aihetta muutamalla havainnolla.

En puutu tässä yhteydessä niinkään yksittäisten ihmisten näkyvyyteen sosiaalisessa mediassa. Vähemmälle huomiolle jää myös organisaatioiden brändääminen työntekijälähettiläillä. Markkinointiviestintä on se loppuunkalutuin osa-alue – jos näin on netin kohdalla mahdollista sanoa. Oman osaamisen esiintuomisesta, henkilöbrändäyksestä ja taitavasta asiantuntijaviestinnästä löytyy tänä päivänä jo pilvin pimein tietoa ja esimerkkejä, vaikkapa työnhakijoille. Yksi parhaista näkemistäni katsauksista on Ilkka Olanderin Asiantuntija sosiaalisessa mediassa.

Ilkka on myös ruotinut lähemmin tutkijoiden somenäkyvyyttä, josta olen itsekin blogissa tullut sanailleeksi. Kehitys on 10 vuodessa kulkenut huimasti eteenpäin. Tätä nykyä meillä on tieteellisestä työstä monipuolisesti ja avoimesti julkaisevia asiantuntijoita, niin kokeneempia senioreita kuin väitöspolkua kulkevia. Erinomaisia esimerkkejä on paljon, vaikkapa sosiologian alalta Pauli Komonen, organisaatioviestinnän alalta Petro Poutanen ja hoitotieteestä Anja Terkamo-Moisio, muutamia suosikkeja mainitakseni.

Ehdottomasti kiinnostavinta asiantuntijasomeilussa ovat – jälleen kerran – erilaiset yhteisöt ja verkostot ja niiden tietämys.

Laajemmin kyse on työtehtävien, ammattialojen ja ihmisten osaamisen tekemisestä näkyväksi. Olen keväästä lähtien ollut mukana tekemässä Tietoasiantuntijat ry:n some-viestintää. Samalla olen nähnyt valitettavan läheltä, kuinka harva laajojen tietoaineistojen, virallisten asiakirjojen ja niiden tiedonhallinnan parissa työtä tekevä – siis ”tietotyöläinen” sanan kaikkein perinteisimmässä merkityksessä – osallistuu julkiseen keskusteluun verkossa.

Juttelin johtavassa asemassa toimivan tietoalan ammattilaisen kanssa ja kuulin, ettei hän halua olla lainkaan mukana sosiaalisessa mediassa. Perustelu kuului: ”Sähköpostinkin käyttöön kuluu tuhottomasti aikaa”. Huokaisin sisäänpäin ja totesin, että valinnan vapaus on jokaisen oikeus eikä ole mitään mieltä pakottaa ihmisiä sellaiseen, joka ei tunnu luontevalta. Jouduin kuitenkin myös tarkentamaan, että avoin ja läpinäkyvä some-viestintä voi säästää monin verroin aikaa verrattuna suljettuihin viestimiin, kuten Outlook-sisäpiireihin ja puhelinrinkeihin – ensin on vain saatava niiden taakse riittävän suuri massa käyttäjiä ja uskallettava edes kokeilla.

Ajansäästöäkin olennaisempi kysymys on se, miksi ns. suuri yleisö ei tiedä näiden ammattilaisten työstä ja sen tärkeydestä juuri mitään. Mitä veikkaisitte syyksi? Ei ole olemassa ”tylsiä” ammatteja, joista ei ole mitään sanottavaa. Vain huonoa viestintää ja valtavasti osaamista, joka sosiaalisessa mediassa loistaa poissaolollaan.

Miten ihmeessä voimme tehdä ”verkostoyhteistyötä”, jos meillä ei ole edes alkeellista ymmärrystä siitä, mitä ihmiset oman ammatillisen hiekkalaatikkomme ulkopuolella tekevät? Tai kuinka kuvittelemme ihmisten löytävän meidät, jos emme vaivaudu kertomaan tekemisestämme sanallakaan muualla kuin omassa tutussa ja turvallisessa porukassa?

Millaisten arvojen tai oletusten varaan ala rakentuu, mitkä ovat tärkeimpiä menetelmiä ja työvälineitä? Entä arvokkain kokemuksellinen ja hiljainen tieto, kuinka sitä voitaisiin siirtää eteenpäin?


Uuden työyhteisöni verkkolehdestä bongasin kasvatustieteen professori Kai Hakkaraisen mainion haastattelun. Jo otsikko tiivistää olennaisen: Asiantuntijuus ei asu yksin kenenkään päässä. Kohtaamamme ongelmat ovat niin monimutkaisia, ettei niitä ole mahdollista ratkaista yksin, eikä kukaan voi hallita kaikkea tarvittavaa tietoa. Seuraavat teesit sopivat minkä tahansa työpaikan huoneentauluksi!

  • Jaa muille, niin itsekin opit.
  • Kaikessa tiedon tuottamisessa tulisi minäminän ja harvainvallan sijaan edetä yhteisöllisen tekemisen suuntaan.
  • Jokainen osallistuu verkostojen rakentamiseen ja ylläpitämiseen, ne eivät tule annettuina.

Jo aiemmin mainitsemani tiedonhallinta on vain yksi osa tietojohtamista. Sitä voidaan ajatella selkärankana tai pätkänä sitä. Raajat – ne vilkkaimmin liikkuvat osat – ovat yhteisöllistä tietoa, joka elää ja virtaa kaiken aikaa. Niin kutsuttu sosiaalinen tieto ei ole olemassa kenenkään pääkopassa tai organisaation tietojärjestelmissä, vaan ihmisten välisissä vuorovaikutussuhteissa. Ja näin olemme päässeet takaisin asian ytimeen: juuri vuorovaikutuksestahan sosiaalisessa mediassa on kyse.

Sosiaalinen media on siis asiantuntijoille tapa osallistua yhteisöllisen tiedon ja jaettujen merkitysten luomiseen.

Asiantuntija on henkilö, jolla on tietoa ja osaamista, kun taas yhdistäjä ja katalysoija auttavat kokoamaan erilaista osaamista yhteen. Tätä havainnollistaa mainiosti oheinen Harold Jarchen nelikenttä.



Jarchen hengessä voitaisiinkin kysyä, miksi tyytyä olemaan pelkkä asiantuntija.

Mikä on Sinulle luontevin rooli?