Sosiaalisessa mediassa ja lehdistössä on ollut näkyvästi esillä maailmalta lähtenyt #sevenfirstjobs -haaste, jossa ihmiset listaavat seitsemän ensimmäistä työpaikkaansa.

Ei, kyse ei ole pelkästään someajanvietteestä tai julkkisten tirkistelystä, vaan avartavasta ikkunasta työn muutokseen. Tätä aihetta olen aiemminkin sivunnut – Työterveyslaitoksen ja Katleenan postausten innoittamana.

Työn luonne on nopeasti muuttunut agraarivaiheesta teollistuotantoetapin kautta yhä abstraktimmaksi ja vaikeammin hahmotettavaksi palveluksi. Kuten kirjoituksessa totean, minulta on taustani vuoksi jäänyt keskimmäinen vaihe kokematta. Kotonamme ei eroteltu elämää ja työtä, vaan maatalon työt olivat osa kaikkea elämää. Vesi kannettiin kaivosta silloin kun se oli loppu, ei sen mukaan mitä kello on.

Samoin on oma laitani koulutettuna tietotyöläisenä. En osaa ”mennä” töihin ja ”lähteä” töistä, ikään kuin aivot pitäisi jälkimmäisessä kytkeä pois päältä ja lakata pohtimasta ratkaisuja ongelmiin, saati että työ olisi jokin liukuhihnaorjuuden kaltainen inhottava pakko ja se varsinainen elämä alkaa vasta ”kesälomalla” tai eläkkeellä. Aktiivinen toimiminen on itsessään palkitsevaa. Hyvä itsensäjohtaja tietää myös, että kaikessa merkityksellisessä tekemisessä ja inhimillisessä tuottavuudessa on kyse tekemisen ja levon sopivasta suhteesta.

Ensimmäinen ajatukseni oli, etten voi osallistua haasteeseen, koska minulla ei ole vielä ollut seitsemää eri työpaikkaa. Siis sellaista Ihan Oikeaa Virallista Työtä, josta on laadittu työsopimus ja josta maksetaan palkkaa. Mutta…

Kerrataanpa sittenkin:

  1. Kahdeksanvuotiaana perustin oman lehden, Pikasanomat. Tai itse asiassa se oli jo kolmas tai neljäs lehteni, jota edelsi muun muassa kuusivuotiaana kyhäämäni kaksi numeroa Milla-uutisia. Pari vuotta myöhemmin lehteä alettiin kopioida ja postittaa sukulaisille, jotka vuosittain maksoivat lehden tilausmaksun. Taustalla toiminut mielikuvitusosakeyhtiö julkaisi kymmenen vuoden aikana 82 numeroa ja lehti on yhä olemassa – lähisuvun omana Facebook-ryhmänä.
  2. Kahdeksanvuotiaana aloin kääriä sukulaismiehelle sätkiä 20 pennin kappalehintaan.
  3. Kymmenvuotiaana autoin koulun lomakausina siskoa vauva-arjen keskellä pientä viikkorahaa vastaan.
  4. 15-vuotiaasta eteenpäin otin vastatakseni toisen siskon kodin viikkosiivoukset, niin ikään lomakausina.
  5. Lukioikäisenä keräsin aamuvarhaisella pulloja, joita ikätoverini olivat parhaansa mukaan tyhjentäneet. Parhaana kesänä ostin pullorahoilla yli 500 markan hintaiset Reebokin juoksukengät, joista olisin muuten voinut vain haaveilla.
  6. Opiskeluvuosina siivosin osa-aikaisena marketteja ja kerrostaloja. Se on vieläkin palkitsevimpia töitä mitä olen tehnyt.
  7. Sen jälkeen laskin yhtenä kesänä rahatilityksiä, toisena väkersin nettisivuja ja kolmantena hääräsin metsäteollisuusyrityksen tietopalvelussa, kunnes päädyin tutkijan ja kouluttajan polulle.

 

Ja mitä tästä haasteesta opin? Ainakin sen, etten jatkossa aio enää väittää olevani ihan pihalla yrittäjyydestä.

Näin kesäisin on tapana keksiä ainakin näennäisen pintapuolisia puheenaiheita, kuten Pokemon Go vs. marjastus, Liekki-sonni tai meillä Ruokolahdella päin melkein nähty leijona.

Toisinaan syntyy myös uusia termejä, jotka ansaitsevat päästä käyttöön heti, kun ihmiset ovat palanneet sorvin ääreen.

Vastauskin löytyi someverkostoille tuttuun tapaan nopeasti:

 

Öyhötys työpaikan asioista on perin inhimillistä ja tavallista – ja yleisyydessään myös vaarallista. Oman tai työnantajan maineen menettääkseen ei tarvitse edes purkaa kiukkua pomoihin sosiaalisessa mediassa tai laskea liikkeelle perättömiä huhuja. Siihen tunnetusti riittää pelkkä väärässä paikassa kerrottu vitsi.

smiley-1274747_1280

Toisinaan öyhötyksen alta saattaa paljastua ns. oikeutettua kiukkua. Ihmisiltä saatetaan vaatia kohtuuttoman paljon ja yksipuolisesti, kyttäyskulttuuri ja pärstäkerroinpeli dominoivat, erinomaisella tuloksella ei olekaan merkitystä pudotuspelissä, luottamus ja merkityksellisyys loistavat poissaolollaan, järjestelmät ovat kömpelöitä, kontrolli kukoistaa ja niin edelleen. Tasapainoisessa elämässä on edustettuna tunteiden koko kirjo. Toki lojaliteettisyistä on muistettava öyhöttää vasta kun olet left the building.

Entä resepti työntekijäöyhöttämisen vähentämiseen? Se on tietenkin terveempi työkulttuuri. Aiemmin olen kirjoittanut tutkimusmaailman Tukholma-syndroomaisista työntekijälähettiläistä, joiden viestinnässä on tuulahdus Pavlovin koiraa: jos jaksan olla myönteinen, kenties saan sieppaajiltani makupalan.

Marko Suomi kiteyttää olennaisen bloggauksessaan itseohjautuvista organisaatioista.

Kenenkään ei pitäisi enää yllättyä siitä, että kaiken organisoimisen ja johtamisen tavoite on saada ihmiset loistamaan työssään.

Vain toteutus puuttuu.

Tänä kesänä taukolukemisenani on ollut Kati Tiirikaisen Ujon Urakirja. Ujosta ihmisestä tulee helposti näkymätön, ja kun ongelma kumuloituu kokonaisten yhteisöjen ja yhteiskuntien tasolle, kadotamme ison osan potentiaalistamme.

Tavoitehakuinen onnellisuus-, innovaatio- ja tuottavuushöttöpuhe kaipaa lihaksia luiden ympärille. Tässä kirjassa niitä on tarjolla. Jotta tuloksia voidaan saavuttaa, perustan on oltava kunnossa. Ja jälleen kerran kyse on ns. pehmeistä tekijöistä, ei rahasta tai loppuun asti hiotuista prosesseista!

Hyvät sosiaaliset valmiudet eivät ole perinnöllisiä ja myötäsyntyisiä. Taitojaan voi hioa ja kehittää, oli lähtötilanne mikä tahansa.

Tarkennuksena kuitenkin, ettei kehittymistä edistetä tokaisemalla aremmalle kanssaihmiselle – varsinkaan lapselle –  ”Ei kai se nyt voi olla noin vaikeaa” tai ”Yrittäisit edes!”

Ujous ei ole mikään sairaus tai luonteenpiirre, Tiirikainen korostaa. Se on taipumusta vetäytyä ja harkita tilannetta välimatkan päästä, taipumus, joka aktivoituu tietyissä tilanteissa; toisilla näkyvämmin, toisilla lievemmin. Samuli Putro sanaili Tavallaan jokainen on surullinen, mutta tavallamme olemme myös ujoja joka iikka, ellei opitun roolin taakse verhoutuminen sitä kätke.

Sosiaalisten valmiuksien kehittämiseksi on ensin myönnettävä, että ujouden aiheuttama epämukavuus vuorovaikutustilanteissa on yksi suurimmista tasapainoista elämää, henkilökohtaista kasvua ja urakehitystä rajoittavista esteistä. Mitä arvelette, miksi Finnish Nightmares  -sarjakuvasta onkaan tullut niin suosittu? (Suurkiitos Karoliina Korhoselle, että hän on tehnyt juuri sen, mitä nämä ujouskirjat opettavat: lähestyy pohjimmiltaan kipeää ongelmaa huumorin kautta. Nimim. nainen, joka lähtee lenkille ilman puhelinta, jotta siihen ei tarvitsisi vastata, ja kääntyy risteyksessä aina siihen suuntaan, missä ei näy muita ihmisiä.)

Kuten Tiirikainen kirjassaan muistuttaa, ehtymättömän ulospäinsuuntautuneisuuden ja supliikin suupään (onko tällaisia ihmisiä edes oikeasti olemassa muutoin kuin myyttisinä hahmoina?) ihanne on verraten uusi ilmiö. Sen synnyinkotina voidaan Tiirikaisen mukaan pitää vajaan sadan vuoden takaisia Yhdysvaltoja. Arvannette miksi. Aiemmin ihmiskunnan historiassa pidättyvyys ja harkitsevuus ovat olleet enimmäkseen hyveitä, mutta silloin ei tunnettukaan bisnestä teollisen ajan mittakaavassa.

Nyt henkilöbrändeillä on niin kiire tehdä itsestään täydellisiä, että ujoustaipumuksen myöntäminen lienee kuvaannollinen kuula somekalloon.

Samoin on nähtävissä, että monet syvempää, itsenäistä ja luovaa ajattelua ja pitkällistä prosessointia edellyttävät työtehtävät/ammatit halutaan ajaa alas. Ujojen mahdollisuudet toteuttaa kutsumustaan uhkaavat kaveta entisestään.

Sekä ilmiön hyväksyminen että mahdollinen sosiaalisten epämukavuuksien korjaaminen edellyttävät kuitenkin yhtä asiaa: ensin on myönnettävä ujouden olemassaolo ja arvo. Tässäkin tapauksessa yhteisöllisyys on valtavan tärkeää. Meidän on sisäistettävä, että lukemattomat muut ihmiset kokevat tarkalleen samaa epämukavuutta! Kerromme omia kokemuksiamme, sanoitamme rohkeasti senkin, minkä avoin esiin tuominen ”voi vaarantaa urakehityksesi” kuin tupakoiva sikiö odottavan äidin, suosikkilehteä Pahkasikaa lainatakseni.

Tiirikainen viittaa joidenkin haastattelemiensa ihmisten ns. sielulliseen yksinäisyyteen, joka ei riipu ystävien määrästä tai laadusta. Eskovaltaojalaisittain tähän voisi todeta, että universumin mittakaavassa olemme kaikki sukulaisia. Jaettu ujous on puolitettu yksinäisyyden, eristyneisyyden ja poikkeavuuden kokemus.

lake

 

Monet kirjan tarinoista ovat todellakin kovin tuttuja ja omakohtaisesti koettuja. Ilman somea – etenkin vuosikymmenen mittaista bloggailu-uraa, Twitteriä ja LinkedIniä – olisin ammatillisesti täysin näkymätön.

Tämä ei tarkoita, että olisin luonut sosiaalisesta mediasta itselleni jonkin korviketodellisuuden. Pidän kovasti läheisten ihmisten seurasta ja syvällisistä keskusteluista. Hakeudun mielelläni myös huonoa huumoria arvostavien ja tarkkanäköisten kriitikko-oivaltajien kaveripiiriin. Kyllä, ujotkin ovat sosiaalisia – ja usein herkkiä vaistoamaan muiden tunteita. Tarvitsemme vain enemmän aikaa.

Usein käy esimerkiksi niin, että keskustelijat palaverissa ovat jo siirtyneet seuraavaan aiheeseen, ennen kuin saan mielessäni muotoiltua ensimmäistäkään järkevää lausetta valmiiksi asti. Niinpä istun hiljaa, ellei minulta erikseen kysytä jotain.

Heti kun tuttuus ja mahdollinen pidemmän ystävyyden kautta muodostunut luottamus viedään, hitaana ja harkitsevana ihmisenä olen hätää kärsimässä. Paitsi jos välissä on Internet. Jos tämä kuulostaa sinusta oudolta, kannattaa lukaista myös aiempi pohdintani siitä, että eri ihmisten karisma ei suinkaan ilmene samalla tavalla kaikissa kohtaamisissa: yhdelle sopii kirjoittaminen, toiselle näytteleminen ja kolmannelle puhujanpönttö.

Moni tuntemani kollega tai ystävä saattaa kummastua sitä, että ylipäätään tartun kysymykseen ujoudesta. He sanovat: ”Ethän sinä ole yhtään ujo, puhut ihan suvereenisti vaikka suorassa radio-ohjelmassa tai pidät luennon sadoille ihmisille.” Tarkalleen. Pidän sosiaalisista tilanteista, jos minulla on mahdollisuus valmistautua ja navigoin aiheen puolesta itselleni tutuilla vesillä.

Entäpä epäviralliset kohtaamiset, joihin repliikkejä ei voi hioa etukäteen: syntymäpäivät, päivälliskutsut, festarit, junamatkat, small talk kauppajonossa? Ei onnistu. Ei ihme, etten pidä matkustamisesta: aivan liikaa ihmisiä, joita pitäisi uskaltaa katsoa silmiin, yllättäviä tilanteita ja kysymyksiä, jotka minun olisi kyettävä esittämään ääneen saadakseni vastauksen. Olen kerran jopa mielummin eksynyt kahdeksi tunniksi kuin kysynyt tietä (onneksi tämä tapahtui Vantaalla eikä esimerkiksi Barcelonassa).

Nyt yliopistourani jälkeen voin aivan hyvin tunnustaa, miksi suhtauduin tiedekonferensseihin niin nuivasti. Syynä ei ollut pelkästään se, että tilaisuuden lopussa esitettiin tarkalleen samat kysymykset kuin tilaisuuden alussa, vaan myös epäviralliset iltaohjelmat ja tarkoituksetonta lätinää pursuilevat päivälliskeskustelut, joissa olisi pitänyt kyetä samaan aikaan verkottumaan kolmeen eri ilmansuuntaan lähes yhtä monella eri kielellä ja pureskelemaan pieneksi kolme eri ruokalajia. Vihdoin kotiin päästyäni tarvitsin toipumiseen kolme päivää hiljaisuutta ja yksinoloa.

Juuri kuten Tiirikainen korostaa, ujous ei ole mikään ihmisen luonteenpiirre tai ominaisuus, jonka määrä on vakio! Siihen liittyvä epämukavuuden kokemus aktivoituu eri tavalla eri tilanteissa.

Entä mitä tehdä, jos kokee ujouden rajoittavan liikaa omaa potentiaaliaan? Itsensä altistaminen hankalille tilanteille, meditaatio ja tietoisen läsnäolon taidon kehittäminen ovat tutkitusti hyviä keinoja, jotka myös Ujon urakirja noteeraa.

Varsinkin altistaminen kuulostaa kliseiseltä, mutta tuntuu toimivan. Ihminen oppii parhaiten treenaamalla. Oma esimerkkini lähtee siitä, että parikymppisenä pelkäsin kaikkea, kolmekymppisenä enää vain epävirallisia keskusteluja. Nyt lähempänä neljääkymmentä olen tietoisesti hakeutunut esimerkiksi pitämään koulutus- ja valmennustilaisuuksia, joiden sisältöä ei olekaan kiveen hakattu etukäteen. Jos sähköt katkeavat ja esitysmateriaalia ei ole käytettävissä, ei sekään enää haittaa – antaa mennä vaan!

Mitkä ovat Sinun epämukavia tilanteitasi ja kuinka olet selvinnyt niistä parhain päin?

 

Saan harva se viikko kutsuja tulla puhujavieraaksi erilaisiin tilaisuuksiin. Aiheet liittyvät ammatillisiin vahvuusalueisiini: tietojohtamiseen, yhteisömanagerointiin, sosiaalisen median työkäyttöön, verkkokurssien rakentamiseen ja yhteisöllisen oppimisen tukemiseen, sittemmin myös korkeakoulutettujen työuriin ja uusien mahdollisuuksien luomiseen esimerkiksi perustamani Tohtoriverkoston kautta.

Toisinaan vierailuista maksetaan, toisinaan ei. Puutun nyt vain jälkimmäiseen tapaukseen.

En ole rahaohjautuva eli sisältö ratkaisee. Kaikkea asiantuntijoiden osaamista ei saa ilmaiseksi, mutta kaikesta ei myöskään tarvitse maksaa.

Oppiminen on sisäisistä motivaattoreista vahvimpia. Moni näistä tilaisuuksista on äärimmäisen mielenkiintoinen tematiikaltaan, sisällöltään ja kanssapuhujiltaan. Haluaisin olla mukana, mutta ei ole hyvää itsensäjohtamista suostua kaikkeen. Siksi joudun tekemään valintoja. Valinnat eivät ole helppoja – pätkätyökeikkakiertolaisprojektijyyrä kun ei koskaan voi olla varma, mikä vierailuista osoittautuu myöhemmin sateenkaaren pääksi, josta löytyy kulta-aarre uraauurtavan hankkeen tai uuden työn muodossa.

Puhujakuva

Somekansalainen on pro bono poistunut mukavuusalueeltaan papin saarnaspönttöä muistuttavaan objektiin. Kuva: Saija Kirkkola, Kunnallisarkistoyhdistys ry

Niinpä te, hyvät tapahtumajärjestäjät, voitte osaltaan helpottaa kutsumienne puhujien valintoja. Tehkää vaihtokauppa. Kun ette voi maksaa rahaa, tarjotkaa palkkioksi jotain aineetonta: ammattimaisesti tuotettua sisältöä, näkyvyyttä ja mainetta.

Suomalaiset eivät ole vielä kovin hyviä aineettoman pääoman merkityksen ymmärtämisessä, mutta viimeistään tällä vuosikymmenellä on hyvä aloittaa.

Myös käsitys näkyvyydestä ja maineesta on syytä päivittää kiireesti nykyaikaan (tämä vinkkinä erityisesti tiedeväelle!). Jos katsotte ylempänä luettelemaani listaa ammatillisista vahvuusalueista, arvatkaapa, kuinka motivoinut kyseinen henkilö on esitelmöimään tilaisuuksissa, jotka jäävät tietyn sisäpiirin keskinäiseksi jupinaksi neljän seinän sisälle ja joista – tadaa – syntyy pari kuukautta myöhemmin artikkeli ihan vallan paperiseen lehteen, jota saatetaan joskus selailla kyseisen sisäpiirin taukotilassa, ennen kuin joku vahingossa kaataa sille kahvinsa?

Ja niinpä mikään ei todellisuudessa muutu – eli tiedolla ei ole vaikuttavuutta – mutta onpahan taas päästy jupisemaan.

Valistunut tapahtumanjärjestäjä huolehtii striimauksesta eli siitä, että tilaisuus on olemassa myös heille, jotka eivät pääse kyseisten neljän seinän sisälle juuri kyseisenä ajankohtana. Varmistu myös näistä:

  • Videoi puheenvuoro ja anna siten osallistujalle mahdollisuus hyödyntää sitä myös jälkeenpäin esimerkiksi jakamalla videota eteenpäin omissa somekanavissaan.
  • Luo tapahtumalle oma tunniste. Hashtag ei ole mitään nuorison joutavanpäiväistä nettislangia, vaan kovaa aineetonta valuuttaa. Sen avulla luot keskustelua tapahtuman ympärille ennen tilaisuutta, sen aikana ja sen jälkeen.
  • Tuo myös tapahtuman jälkilöylyt ja syvemmät analyysit sosiaaliseen mediaan. Perinteisillä artikkeleilla on paikkansa, mutta ne ovat – anteeksi vain – auttamattoman hitaita, tavoittavat vain suppean kohdejoukon eivätkä ole koskaan käden ulottuvilla silloin kun niitä tarvittaisiin.

 

Jos järjestäjien rahat ovat äärimmäisen tiukalla eikä striimausmahdollisuutta ole, huolehdi ainakin kohdasta 2) eli aihetunnisteesta. Sen tekeminen ei maksa sinulle mitään.

Älä toimi kuten ne koulutuspäivän järjestäjät, jotka ryhtyivät ajattelemaan sopivaa tunnistetta vasta tervetuliaispuheenvuorossaan ja päätyivät ehdottamaan lyhennettä, joka sattui olemaan sama kuin suositulla korealaisella rap-artistilla.

Ja puhujavieraasi kiittää! Saattaapa vaikka tulla toistekin.

Toisinaan olo on aikuisenakin yhtä innostunut kuin luokkaretkeläisellä. Tosin sillä erotuksella, ettei kukaan syö liikaa karkkia ja oksenna bussiin. Suomea kiertävästä Tohtoribussista kuitenkin puhuttiin – tämä yhtenä lennokkaana ideana monien joukossa, kun tohtoriverkostolaiset kokoontuivat 20.5. kevättapahtumaan Helsingin keskustassa.

Teimme ekskursion, jossa kohteina olivat Teknologiateollisuus ja Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry.

Kehitysjohtaja Laura Juvosen vastuualueena ovat uuteen kasvuun tähtäävät hankkeet ja hän esitteli Teknologiateollisuuden yleisiä toimintalinjoja. Intresseissä on myös tohtorikoulutuksen kehittäminen siten, että se on pitkäjänteistä ja vastaa yhteiskunnan tarpeisiin.

Koordinaattori Essi Huttu kertoi tuoreille tohtoreille suunnatusta Post Docs in Companies eli PoDoCo -ohjelmasta. Mukaan toivotaan laajalti eri tieteenalojen edustajia.Yritykset ovat usein tiukasti kiinni senhetkisessä tekemisessä ja PoDoCo voi osaltaan avata mahdollisuuksia nähdä uutta. Yksi mallintaa laitteen käyttäjien määrää matemaattisesti, toinen arvioi digipalvelujen disruptiivisuutta ja niin edelleen. Kyse on myös kynnyksen madaltamisesta: kun pk-yritykseen on rekrytoitu ensimmäinen tohtori, heitä tulee lisää, Essi muistutti.

tohtv2

Suomessa verrattain pieni osa nuorista tohtoreista työskentelee yrityksissä, kertoi Essi Huttu.

”Tapaaminen on ylittänyt odotukset jo nyt”, kommentoi verkoston tilaisuuteen ensi kertaa osallistunut jäsenemme Teknologiateollisuus -session puolivälissä. Kokoontumiset tuottavat sekä hyödyllistä tietoa, arvokkaita kontakteja että uusia ideoita tulevaa varten. Arjen monitieteisyyttä voisi käydä tunnuslauseestamme – niin antoisia ovat tilanteet, joissa eri aloilta ja erilaisista taustoista tulevat tohtorit oikeasti istuvat saman pöydän ääreen jakamaan kokemuksiaan. Suurinta osaamista on verkosto ja sen ihmiset itsessään, muistutti myös seuraavan vierailukohteen isäntämme Aki Reinimäki.

tohtv3

Vierailu Yhteiskunta-alan korkeakoulutettujen luona on alkamassa.

Ay-liikkeen on muututtava vastaamaan nykypäivää ja esimerkiksi Akava on nyt tarttunut kysymyksiin itsensätyöllistämisestä. Aki kertoi, että Akateemiset yrittäjät on aloittanut vasta puoli vuotta aiemmin. Liiton ja tohtoriverkostolaisten yhteisiä intressejä ovat muun muassa uudenlaiset yrittämisen ja tekemisen tavat, yrittäjyys uravaihtoehtona ja laajemmin keinona vaikuttaa yhteiskuntaan, kevytyrittäjyys, osaamisen tuotteistaminen, eri asioiden ja toimeksiantajien yhdistäminen ja polut yliopistotutkijasta yrittäjäksi.

Entä mitä jatkossa? Haasteisiin vastaamiseksi päätimme aloittaa yrittäjyyspolun vahvistamisen elokuun vertaistyöpajalla, jossa tyhmät kysymykset eivät ole ainoastaan sallittuja vaan suorastaan pakollisia. Jo nyt mukana oli monia akateemisia yrittäjiä, jotka hyötyisivät toinen toistensa kokemuksista ja niiden sanoittamisesta. Kysyjän rooliin ovat tervetulleita myös vähemmän kokeneet tai aivan alkutaipaleella olevat. Tosin osa meistä tutkijana ja opettajana uraa tehneistä totesi esittelykierroksella toimineensa jo 6-vuotiaasta lähtien perin yrittäjämäisesti. (Minulla oli jopa oma mielikuvitusosakeyhtiö, jonka suojissa toimitin 82 numeroa suvun omaa lehteä, levikki 10).

Esille nousivat niin ikään vierailut suoraan yrityksiin ja osallistumiset messuille ja muihin isoihin tapahtumiin. Tätä varten verkostolla voisi olla pieniä ydintiimejä viemään viestiä eteenpäin. Myös innovation camp -tyyppisen tapahtuman järjestäminen olisi Essin mukaan mahdollista – nyt kun tohtoreiden tavoittamiseen on olemassa valmis foorumi.

Odotetusti keskustelimme myös siitä verkoston ikuisuuskysymyksestä, kuinka tohtoreiden ongelmanratkaisuvalmiudet ja kokonaisnäkemys saataisiin yhteiskunnassa paremmin hyötykäyttöön. Parempi matchmaking ja uudet, innovatiiviset kohtaamisen tavat? Verkkopalvelut ja -alustat eivät saa olla tässä itsetarkoitus, varsinkaan kun ne eivät ratkaise ongelmien ja tarvittavan osaamisen määrittelyyn liittyviä kysymyksiä.

Toinen hyvä huomio oli yrityksiin jalkautumisen ja kasvokkaisten kohtaamisten merkitys, josta Teknologiateollisuuskin muistutti. En voisi olla enempää samaa mieltä, ja olen sentään taustaltani nettiyhteisöjen tutkija ja somekouluttaja🙂 Verkossa väärinymmärrysten riski kasvaa. Niinpä se, mikä toimii tohtoriporukan sisäisessä viestinnässä vähintäänkin kohtuullisesti voisi yritysten ja potentiaalisten asiakkaiden suuntaan olla stereotypioita ja vanhentuneita mielikuvia vahvistavaa.

Hyödynnetään siis Tohtoriverkostoon kumuloitunutta oivaa osaamista, kutsutaan itsemme kylään, osallistutaan isoihin tapahtumiin, vieraillaan yrityksissä ja jalkaudutaan sinne, missä ei vielä edes tiedetä meitä tarvittavan. Tätä työtä voi jokainen tehdä tahollaan myös näiden isompien kokoontumisten ulkopuolella.

Ja jos haluat vahvistaa työnhakuvalmiuksiasi, myös Oivalla osaamisesi -työpajat jatkuvat loppukesällä!

Tänä viikonloppuna kerroin Tulevaisuuden tietoasiantuntija -koulutuksessa perusvinkkejä tietoammattilaisten somenäkyvyyteen. Havainnollistin myös sosiaalisen median verkostojen ja yhteisöjen toimintaperiaatteita. Näiden eroavaisuuksia avaa jo aiemmin SlideShareen lataamani esitysmateriaali. Päivän aikana keskustelimme työntekijälähettilyydestä.

Kuulen toistuvasti kollegoilta, asiakkailta ja yhteistyökumppaneilta, kuinka heidän työpaikoillaan periaatteessa kannustetaan viestimään sosiaalisessa mediassa ja jakamaan avoimemmin tietoa, mutta käytännössä tekeminen on hyvin pienen ydinjoukon harteilla.

Tämän ei sinänsä tarvitsisi olla ongelma: nettiyhteisötkin ovat olleet olemassa vuosikymmeniä, vaikka niihin tuottaa aktiivisesti uutta sisältöä vain 1-2 % koko jäsenistöstä.

Vika on lähinnä asenteissa ja niiden ilmapiiriä myrkyttävässä vaikutuksessa. Nettiyhteisöissä seurailijat ja lurkkaajat pääsääntöisesti ovat kiinnostuneita aktiivien aikaansaannoksista ja arvostavat jäsenyyttään yhteisössä. (Omassa tutkimuscasessamme he myös kokivat yhteisöllisyyden jopa vahvempana kuin sisällön tekijät.) Entä työyhteisöissä? Ei-aktiiviset somettajat eivät välttämättä omaa muuta kokemusta aiheesta kuin satunnaisen Facebookiin kirjautumisen, mutta silti he katsovat oikeudekseen tuomita koko touhun lievimmillään hyödyttömäksi ajanhukaksi ja pahimmillaan inhimillisen ja tasavertaisen kohtelun vaarantavaksi yhteiskunnan syöväksi, jossa röyhkeimmät ja äänekkäimmät pian hallitsevat koko maailmaa. Jos mahdollisuuksien sijaan nähdään vain ongelmia, en ihmettele sitä, että työpaikan nettiaktiivit äänestävät jaloillaan ja yhteisömanagerit uupuvat työssään.

heimo

Nettiheimo on uusi leirinuotio.

Tästä olen kirjoittanut ennenkin: kokemusta sosiaalisesta mediasta ja sen hyödyistä voi saada vain tekemällä. Kritiikitön ei pidä olla, mutta ei myöskään niellä purematta kaikkia kuulemiaan tai kuvittelemiaan uhkakuvia.

Niin kutsuttu työntekijälähettilyys on osa yhä useamman organisaation viestintää. Varsin nopeasti työpaikoilla on siirrytty sosiaalisen median täyskielloista tilanteeseen, jossa ”kaikkien” tai ainakin mahdollisimman monen halutaan käyttävän somea aktiivisesti ammatillisista asioista viestimiseen. Ja miten tähän kannustetaan? Tuskin sentään käskemällä tai pakottamalla, mutta kenties hartaasti toivomalla? Edellä kuvatussa asenneilmapiirissä sellainen ei todellakaan riitä. Aktiivit tekevät käskemättäkin, mutta ilman toimivia kannustimia vastarannankiisket eivät hievahdakaan.

Kannustaviakin esimerkkejä löytyi, mm. vanha tuttu Työterveyslaitos, cmadfi:ssakin esillä ollut Jyväskylän Energia, RAY, Haaga-Helia, Helsingin Energia…

On tarkennettava, etten hakenut kannustamisella sitä, että bloggauksista maksetaan rahaa tai aktiiviset twiittajat saavat enemmän palkkaa kuin hiljaisemmat viestijät. Aineeton palkitseminen on tietoammattilaisten työssä usein euroja tärkeämpää. Kokemuksesta tiedetään, että taitava some-verkostoissa luoviminen kumpuaa innostuksesta ja sisäisestä motivaatiosta.

Johtamisen kannalta olennaista on rakentaa polku sanoista tekoihin. Toimiihan organisaatiosi näin myös sosiaalisessa mediassa?

We don’t need no education
We don’t need no thought control

Näin kiteytti Pink Floyd eräässä yhtyeen klassikkohiteistä, Another Brick in the Wall (part 2), jossa kritiikin kohteena oli jäykkä koulujärjestelmä. Oppiminen on lähes 40 vuodessa ehtinyt muuttua yksilöllisemmäksi, mutta kritiikiltä koulut eivät ole säästyneet – eikä niiden pidäkään.

Täytyy kouluttautua pitkälle nähdäkseen, ettei kannata käydä kouluja, tuumasin kerran kyseisen kappaleen soidessa. Paradoksiko? Ei sentään. Puolittain humoristisessa heitossa piilee edelleen totuuden siemen: opiskelun tärkein tehtävä on opettaa meitä ajattelemaan omilla aivoillamme.

Se onnistuu, jos annamme kokonaisuuksille ja ymmärtämiselle tilaa emmekä ainoastaan tavoittele nopeita putkitutkintoja tai senhetkisten hallitusten haalimia pikavoittoja. Kiireen kaapuun verhoiltu puolihutaistu hössötys on oppimisen kannalta surkein vaihtoehto, puhuttiinpa sitten opiskelemaan tulleesta tai opetusta organisoivasta osapuolesta.

Kyseenalaistamisen taitoon ja laajojen kokonaisuuksien ymmärtämiseen ei ole oikoteitä. Ajattelun apuvälineet kehittyvät vain ajattelemalla. Tällaisen yksilöllisen ja kollektiivisen oivaltamisen ilon ja vapauden varassa lepää kykymme uudistaa ja uudistua, eikä siltä tule äkillisessä koulutusvihamielisyyden puuskassa viedä pohjaa pois. Olemme jo aivan liian hyviä saman vanhan toistamisessa.

Ennen kuin joku onnistuu risteyttämään bloggauksen aiheesta uuden palkokasvilajikkeen sieraimeensa, on syytä tähdentää, etten väitä vain kouluttautuneiden kykenevän uudistamiseen. Se, että saa ajattelun apuvälineitä, ei kerro vielä mitään siitä, mihin ihminen niitä käyttää. Vasarallakin voi lyödä joko peukaloon tai naulaan. Omakohtainen ja syvällinen perehtyminen ilmiöihin on kuitenkin varmempi tie kuin jättäytyminen auktoriteettien, median, kuulopuheiden tai henkilökohtaisten mielipiteiden armoille.

Eräs Tohtoriverkostomme aktiiveista tiivisti ammatillisen roolinsa ”vastavirtaan uimiseksi”. Hyvin sanailtu! Muutos voi lähteä vain uskalluksesta haastaa vallitseva ajattelu. Jos hyvä pohjakoulutus antaa tarvittavan itseluottamuksen ja -varmuuden, jo silloin voi sanoa, ettei se ole mennyt hukkaan.

Hyvä elämä, onnellisuus, luovuus, aineettomien resurssien tuottavuus ja kaikinpuolinen hyvinvointi ovat paradokseja itsessään: niitä kaikkia saa lisää, kun luopuu niiden pakonomaisesta tavoittelusta.

Ehdotankin maljaa kaikille sivistyksen sanansaattajille, jotka uskaltavat vallitsevassa ilmapiirissä puhua oppimisen ilon, kiireettömyyden, akateemisen vapauden ja ylipäätään vähän vähemmän pingottavan maailman puolesta.

Emme näet opi koulua, tuottavuusloikkaa tai startup -skeneä varten, vaan elääksemme. Tai kuten akateemisten hyötyeläinten kuningas Väitössika sanoisi: Non scholae sed vitae porsimus.

merkki

(Jos Sinulla ei vielä ole omaa Väitössika -haalarimerkkiä, niitä löytyy pöytälaatikostani. Röh!)