Sattuipa kerran hölmöläisten kylässä, että pidettiin isot juhlat ja leivottiin valtava kakku. Se oli niin suuri, ettei sen kuvaamiseen ollut edes sanoja.

Mutta voi kauhistus! Juhliin virtasi väkeä läheltä ja kaukaa. Enemmän kuin koskaan ennen oli kylässä nähty. Ja tapahtui kummia: kakku loppui kesken.

Hölmöläiset siitä kilvan syyttelemään toisiaan.

– Naapurin akka sai enemmän kuin minä, sanoi yksi.

– Olisitte mitanneet jauhot isommalla mitalla, niin kaikille olisi riittänyt, jatkoi toinen.

– 110 000 kakunpalaa puuttuu ja te vain purnaatte siinä, mäkätti kolmas.

Silloin yhdellä ukolla välähti.

– Kakkuahan on vielä jäljellä vatsassa! Siitä riittää kyllä kaikille!

Pian oli meteli suunnaton, kun hölmöläiset kilvan keksivät konstejaan.

– Minä alan tähystää, miten kakku saataisiin ulos vatsasta, sanoi yksi.

– Minä alan jaella sitä nälkäisille, jatkoi toinen.

– Minä voisin kolmen kuukauden välein kysellä kaikilta, onko kakku ollut hyvää vai pahaa ja pitäisikö sitä saada lisää, intoili kolmas.

Viisas Matti (sit.) oli tutkimusmatkoillaan kiertänyt kylästä toiseen ja pysähtyi hölmöläisten tykö. Kummissaan hän katseli näiden touhuja ja lausahti sitten:

– Miksi ette vain leivo uutta kakkua? Tai keksi jotain muuta hyvää, mitä jauhoista voi tehdä?

Mutta Matilta puuttui poliittinen valta kylässä, ja hänen ajatuksensa kuulosti hölmöläisistä muutenkin kamalan monimutkaiselta.

Sen pituinen se.

birthday-cake-757107_1280


 

Tohtorille töitä -blogin satujen sarjassa julkaistu aiemmin: Kolme professoria

 

Tällä viikolla kaksi lukukokemusta nousi ylitse muiden. Helsingin yliopiston kognitiivisen aivotutkimuksen yksikön tutkija Katri Saarikivi muistutti, että älykkäin ongelmanratkaisu on jaettua. Ja perjantain 16.9. Talouselämässä Minttu-Maaria Partanen jututti rakennusyhtiö Firaa ja Aalto-yliopiston systeemiälyn tutkimusryhmää: systeemiälykäs osaa tehdä tulosta.

Systeemiäly kehittyy toimimalla osana erilaisia työyhteisöjä. Tutkijat toteavatkin, että opiskelijoilla sitä on vähemmän kuin työelämää jo kokeneilla.

Erityisen ilahduttavaa oli lukea, että tutkimuksen painopiste on siirtymässä nimenomaan kollektiivien systeemiälyyn.

Molemmat äärimmäisen tärkeät ilmiöt – kyky ratkaista ongelmia ja siinä tarvittava jaettu systeemiäly – tahtovat hukkua pärjäämiskilpailun ja yksittäisiä ihmisiä jalustalle nostavien sankaritarinoiden vyöryn alle. Siksi niitä ei voi korostaa liikaa.

Tarkoitamme systeemiälyllä älykästä toimintaa, joka hahmottaa vuorovaikutuksellisia takaisinkytkentöjä sisältäviä kokonaisuuksia tarkoituksenmukaisesti ja luovasti. Systeemiälykäs henkilö osaa toimia järkevästi monimutkaisissa systeemirakenteissa. Kokonaisuus muovaa häntä ja hän osaltaan itse muovaa kokonaisuutta – usein intuitiivisesti, vaistomaisesti, tiedostamattaan mutta tavalla, jota on olennaisen tärkeä ymmärtää.”

Yhdistävä nimittäjä systeemiälylle ja älykkäälle ongelmanratkaisulle on sosiaalinen vuorovaikutus.

Kyseessä on myös yksi kestävimmistä työtehtävistä. Teknologia saa kehittyä vielä pitkään, ennen kuin roboteista on kohtaamaan kanssaihmisiä tasolla, jossa kyetään soveltamaan hiljaista tietoa ja ylläpitämään erilaisten yhteistyösuhteiden verkostoa. Yksilöiden ja ryhmien vuorovaikutustaidot ovat kasvavaa kansanperinnettä. Monet työntekijät saattavat vieläkin yllättyä kuullessaan, ettei työnantaja arvosta eniten heidän digivalmiuksiaan, kielitaitoaan tai näyttävää CV:tä: arvokkainta pääomaa on nimenomaan taito toimia ihmisten kanssa.

network-1246209_1280.jpg

Saarikiven erinomaisista artikkeleista olen eri yhteyksissä intoillut aiemminkin, mutta nyt ollaan lempiaiheessani, joukkojen, parvien ja yhteisöjen viisaudessa. Mittaamme jälkijättöisiä euroja ja lyhyen aikavälin näkyviä tuotoksia, ja saatamme siinä hössäkässä kokonaan unohtaa, ettei ilman laadukasta vuorovaikutusta synny yhtään mitään. Ei ainakaan ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin.

Kollektiivista älykkyyttä tukee Saarikiven mukaan erityisesti seuraavanlainen vuorovaikutus:

  1. Lyhyet puheenvuorot, ei monologeja
  2. Jokainen pääsee ääneen
  3. Responsiivisuus — reagoidaan toisten puheenvuoroihin
  4. Enemmän positiivisia kuin negatiivisia kommentteja.

 

Tukeeko organisaationne rakenne laadukasta vuorovaikutusta vai estääkö sitä? Onko työroolit määritelty tiukasti vai löyhästi? Oletteko prosessoineet spontaanit kohtaamiset kuoliaaksi? Annatteko kollegoille kiitosta, kritiikkiä ja kannustusta kaiken aikaa vai tyydyttekö palautteissa vuosittaiseen kehityskeskusteluun? Panostatteko enemmän vertailuissa pärjäämiseen ja omien hankittujen asemien suojelemiseen, vai avoimuuteen ja ennakkoluulottomaan kanssakäymiseen erilaisten ihmisten välillä yli organisaatiorajojen?  Ettehän sentään sorru hölmöläisten touhuihin eli kantamaan empatiaa tai luottamusta säkillä työyhteisöön, joka on pohjimmiltaan rakennettu hierarkioiden ja keskinäisen kilpailun varaan?

Hyviä kysymyksiä on paljon. Vastaukset riippuvat kontekstista. Omalla kouluttaja- ja tutkijakokemuksellani sanoisin monien organisaatioiden estävän vuorovaikutusta niin tehokkaasti, että voidaan todeta tuloksen syntyneen virallisesta työpaikasta huolimatta eikä niiden ansiosta.

Siksi tutun varjo-IT:n ja BYODin (Bring Your Own Device) rinnalle tarvitaan BYON: Bring Your Own Networks. Niissä edellä kuvatun kaltainen vuorovaikutus kukoistaa.

Kunhan vielä me tutkijataustaiset ihmiset muistaisimme välttää näitä pitkiä monologeja!🙂

P.S.: Aallon tutkimusryhmän sivuilta löytyy myös mainio työpäivän välipala eli Systeemiälyn itsearviointi -testi. Omia vahvuuksiani olivat – tutkijatyypille luontaisesti – vahva systeeminen havaintokyky (93 %), viisas toiminta sekä kyky arvioida omaa ajattelua ja toimintatapoja ikään kuin ylhäältä päin. Kehitettävää minulla on erityisesti positiivisemmassa suhtautumisessa (27 %) 🙂

Mitkä ovat Sinun vahvuutesi ja kehittämiskohteesi?

Palaan pienen tauon jälkeen kielen ja viestinnän teemoihin. Aihe kiinnostaa: kuten blogini kuvauksessakin mainitaan, omaan ’savolais-englantilaisen huumorintajun ja elinikäisen viehtymyksen verbaliikkaan’. Ja tuleepa tässä samalla täyteen ensimmäinen vuosi Mikkelin ammattikorkeakoulussa, tulevassa Xamkissa!

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Ulla Onkamo ruoti kolumnissaan uuden Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun lyhennettä Xamkia.

Lyhenne on sekä haastava että oivaltava. Se voi viitata salattuun tai sopimattomaan, tai jopa ex-ammattikorkeakouluun. Jälkimmäistä en pidä lapsuksena, vaan pikemminkin visionäärisenä: tuskinpa kukaan nykyistä koulutuspolitiikkaa seurannut uskoo, että meillä on enää kymmenen vuoden päästä yhtä pirstaloitunut ja kahtiajakautunut korkeakoulukenttä, jossa yliopistot ja ammattikorkeakoulut kilvan nokittelevat, kopioivat ja yrittävät samanaikaisesti erottua toisistaan kisaten samoista määrärahoista. Kenties oppiminen vielä pääsee takaisin tekemisen päämääräksi.

Helpompaa on yhdistää opinahjoja ja tarjota niiden suojissa useita eri suuntautumisvaihtoehtoja käytännön työstä tieteelliseen koulutukseen. Vuoden 2017 alussa syntyvä Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulukin muuttunee tulevaisuudessa kaakkoisen Suomen yliopistokeskittymäksi, kunhan vielä eteläkarjalaiset naapurit saadaan mukaan.

Mutta palatakseni Kotukseen. Kyllä, tarvitsemme hyvää kieltä ja kielenhuoltoa. Kyllä, hallintolaki velvoittaa asialliseen, selkeään ja ymmärrettävään kielenkäyttöön. Villakoiran ydin ei kuitenkaan ole Xamk, joka on kontekstista ja tulkitsijasta riippuen hyvä tai huono lyhenne. Olennaista on isompi kuva:

Julkisten palveluiden nimien ensisijainen tehtävä ei ole myydä, brändätä tai hauskuuttaa, vaan kertoa kansalaisille olennaista kohteensa toiminnasta suomeksi ja tarvittaessa myös ruotsiksi.

Onko toiminta siis hallintolain kanssa ristiriidassa silloin, kun se pyrkii lähentämään julkisen palvelun laitoksia normaaliin ihmisyyteen, eli ammentaa huumorista, luovuudesta ja leikillisyydestä loukkaamatta ketään?

Jos näin on, olemme pahassa liemessä.

control-427510_1280

Vaarantuuko korkeakoulujen tarjoaman palvelun laatu, jos ne brändäävät itseään tai tekevät totutusta kaavasta poikkeavia viestinnällisiä ratkaisuja? Tätä on vaikea uskoa. Ennemminkin tulisi mieleen, että näkyvimmät toimijat houkuttelevat myös maailmaa muuttavaa opiskelija-ainesta.

Harmaata väriä saa edelleen käyttää, mutta ei ole pakko.

Vararehtori Mirja Toikan mukaan korkeakoulujen on uskallettava uudistaa toimintatapojaan. X tunnuksena kertoo muutoksesta ja rohkeudesta kohdata myös uusia ja tuntemattomia asioita.

Nähtävästi tarvitsemme kaikkiin julkisiin laitoksiin kiintiöteekkarit. Se voisi edistää rakentavan huumorin ja hauskuuttamisen asiaa. Tätä tulee tukea, ei tukahduttaa, kuten linkin takaa voi havaita.

Lyhenteistä puheen ollen: vuosia sitten kaverini eksä (x, kromosomeiltaan xy), teekkaripa hyvinkin, ideoi ns. tiskin alta entiselle opinahjolleni LUT:lle mainion markkinointinimen. Siinä oli peruslyhenteen jälkeen huomioitu myös kaupallinen painotus (CA, Commercial Applications). Uusi slogan – tai siis jaloja yhteisiä päämääriä kohti ohjaava tunnuslause – olisi tietenkin ollut ”Yliopisto, johon kaikki pääsevät sisään”. (Esimerkin tarkoitus ei ollut vaatia yliopistoille alatyylisiä nimiä, vaan havainnollistaa, millaisia ihmisten jutunaiheet ja ajatuskulut tuppaavat arjessa olemaan.)

Muutos alkaa kyseenalaistamisesta. Samaan aikaan kun yritykset rohkaistuvat rikkomaan rajoja ja irrottautumaan yksisuuntaisen tiedottavan viestinnän ja vanhan ajan manageerauksen malleista, julkisilla toimijoilla ei ilmeisesti ole lainkaan lupaa muuttua. Kuilua näiden kahden välillä ei saa päästää enää levenemään.

Syitä on monia. Puutun tässä vain yhteen: olen kohdannut työurani aikana aivan liian monta virkamiestä ja asiantuntijaa, jotka tietoisesti tai tiedostamattaan murehtivat sitä, ettei kukaan arvosta heidän työtään. Tarkemmin analysoituna syyksi paljastuu joko se, ettei kukaan tiedä siitä mitään, tai se, ettei kukaan ole vielä osannut viestiä siitä tarpeeksi kiinnostavasti.

Kuitenkin tätä samaa henkilöstöä kannustetaan työntekijälähettilyyteen ja muihin avoimuuden aikakauden ilmiöihin. Omissakin koulutuksissani rohkaisen toimimaan somessa somen ehdoilla – hyvien esimerkkien kautta. Ei-verkottuneen maailman käytäntöjen siirtäminen verkkoon on ajanhukkaa!

Moni ahdistuu moisista vaatimuksista. Ihmiset jäävät puun ja kuoren väliin: heidän pitäisi kertoa työstään kansantajuisesti, ’värikkäästi’ ja ’innostavasti’ sosiaalisessa mediassa, vaikka työpaikka olisi Sosiaali- ja terveydenhuollon alan viranomaisaloiteneuvonnan nimittämisten ennakointitoimikunnassa, jota ei tietenkään saa lyhentää ’SOTEAVANNE’, koska se on sopimatonta.

Ihmisyyden korostaminen ei ole pelkkä tämän hetken trendi. Se on xyz-sukupolvia yhdistävä kokemus – ja vaatimus myös heille, jotka julkisia palveluja tuottavat.

Sosiaalisessa mediassa ja lehdistössä on ollut näkyvästi esillä maailmalta lähtenyt #sevenfirstjobs -haaste, jossa ihmiset listaavat seitsemän ensimmäistä työpaikkaansa.

Ei, kyse ei ole pelkästään someajanvietteestä tai julkkisten tirkistelystä, vaan avartavasta ikkunasta työn muutokseen. Tätä aihetta olen aiemminkin sivunnut – Työterveyslaitoksen ja Katleenan postausten innoittamana.

Työn luonne on nopeasti muuttunut agraarivaiheesta teollistuotantoetapin kautta yhä abstraktimmaksi ja vaikeammin hahmotettavaksi palveluksi. Kuten kirjoituksessa totean, minulta on taustani vuoksi jäänyt keskimmäinen vaihe kokematta. Kotonamme ei eroteltu elämää ja työtä, vaan maatalon työt olivat osa kaikkea elämää. Vesi kannettiin kaivosta silloin kun se oli loppu, ei sen mukaan mitä kello on.

Samoin on oma laitani koulutettuna tietotyöläisenä. En osaa ”mennä” töihin ja ”lähteä” töistä, ikään kuin aivot pitäisi jälkimmäisessä kytkeä pois päältä ja lakata pohtimasta ratkaisuja ongelmiin, saati että työ olisi jokin liukuhihnaorjuuden kaltainen inhottava pakko ja se varsinainen elämä alkaa vasta ”kesälomalla” tai eläkkeellä. Aktiivinen toimiminen on itsessään palkitsevaa. Hyvä itsensäjohtaja tietää myös, että kaikessa merkityksellisessä tekemisessä ja inhimillisessä tuottavuudessa on kyse tekemisen ja levon sopivasta suhteesta.

Ensimmäinen ajatukseni oli, etten voi osallistua haasteeseen, koska minulla ei ole vielä ollut seitsemää eri työpaikkaa. Siis sellaista Ihan Oikeaa Virallista Työtä, josta on laadittu työsopimus ja josta maksetaan palkkaa. Mutta…

Kerrataanpa sittenkin:

  1. Kahdeksanvuotiaana perustin oman lehden, Pikasanomat. Tai itse asiassa se oli jo kolmas tai neljäs lehteni, jota edelsi muun muassa kuusivuotiaana kyhäämäni kaksi numeroa Milla-uutisia. Pari vuotta myöhemmin lehteä alettiin kopioida ja postittaa sukulaisille, jotka vuosittain maksoivat lehden tilausmaksun. Taustalla toiminut mielikuvitusosakeyhtiö julkaisi kymmenen vuoden aikana 82 numeroa ja lehti on yhä olemassa – lähisuvun omana Facebook-ryhmänä.
  2. Kahdeksanvuotiaana aloin kääriä sukulaismiehelle sätkiä 20 pennin kappalehintaan.
  3. Kymmenvuotiaana autoin koulun lomakausina siskoa vauva-arjen keskellä pientä viikkorahaa vastaan.
  4. 15-vuotiaasta eteenpäin otin vastatakseni toisen siskon kodin viikkosiivoukset, niin ikään lomakausina.
  5. Lukioikäisenä keräsin aamuvarhaisella pulloja, joita ikätoverini olivat parhaansa mukaan tyhjentäneet. Parhaana kesänä ostin pullorahoilla yli 500 markan hintaiset Reebokin juoksukengät, joista olisin muuten voinut vain haaveilla.
  6. Opiskeluvuosina siivosin osa-aikaisena marketteja ja kerrostaloja. Se on vieläkin palkitsevimpia töitä mitä olen tehnyt.
  7. Sen jälkeen laskin yhtenä kesänä rahatilityksiä, toisena väkersin nettisivuja ja kolmantena hääräsin metsäteollisuusyrityksen tietopalvelussa, kunnes päädyin tutkijan ja kouluttajan polulle.

 

Ja mitä tästä haasteesta opin? Ainakin sen, etten jatkossa aio enää väittää olevani ihan pihalla yrittäjyydestä.

Näin kesäisin on tapana keksiä ainakin näennäisen pintapuolisia puheenaiheita, kuten Pokemon Go vs. marjastus, Liekki-sonni tai meillä Ruokolahdella päin melkein nähty leijona.

Toisinaan syntyy myös uusia termejä, jotka ansaitsevat päästä käyttöön heti, kun ihmiset ovat palanneet sorvin ääreen.

Vastauskin löytyi someverkostoille tuttuun tapaan nopeasti:

 

Öyhötys työpaikan asioista on perin inhimillistä ja tavallista – ja yleisyydessään myös vaarallista. Oman tai työnantajan maineen menettääkseen ei tarvitse edes purkaa kiukkua pomoihin sosiaalisessa mediassa tai laskea liikkeelle perättömiä huhuja. Siihen tunnetusti riittää pelkkä väärässä paikassa kerrottu vitsi.

smiley-1274747_1280

Toisinaan öyhötyksen alta saattaa paljastua ns. oikeutettua kiukkua. Ihmisiltä saatetaan vaatia kohtuuttoman paljon ja yksipuolisesti, kyttäyskulttuuri ja pärstäkerroinpeli dominoivat, erinomaisella tuloksella ei olekaan merkitystä pudotuspelissä, luottamus ja merkityksellisyys loistavat poissaolollaan, järjestelmät ovat kömpelöitä, kontrolli kukoistaa ja niin edelleen. Tasapainoisessa elämässä on edustettuna tunteiden koko kirjo. Toki lojaliteettisyistä on muistettava öyhöttää vasta kun olet left the building.

Entä resepti työntekijäöyhöttämisen vähentämiseen? Se on tietenkin terveempi työkulttuuri. Aiemmin olen kirjoittanut tutkimusmaailman Tukholma-syndroomaisista työntekijälähettiläistä, joiden viestinnässä on tuulahdus Pavlovin koiraa: jos jaksan olla myönteinen, kenties saan sieppaajiltani makupalan.

Marko Suomi kiteyttää olennaisen bloggauksessaan itseohjautuvista organisaatioista.

Kenenkään ei pitäisi enää yllättyä siitä, että kaiken organisoimisen ja johtamisen tavoite on saada ihmiset loistamaan työssään.

Vain toteutus puuttuu.

Tänä kesänä taukolukemisenani on ollut Kati Tiirikaisen Ujon Urakirja. Ujosta ihmisestä tulee helposti näkymätön, ja kun ongelma kumuloituu kokonaisten yhteisöjen ja yhteiskuntien tasolle, kadotamme ison osan potentiaalistamme.

Tavoitehakuinen onnellisuus-, innovaatio- ja tuottavuushöttöpuhe kaipaa lihaksia luiden ympärille. Tässä kirjassa niitä on tarjolla. Jotta tuloksia voidaan saavuttaa, perustan on oltava kunnossa. Ja jälleen kerran kyse on ns. pehmeistä tekijöistä, ei rahasta tai loppuun asti hiotuista prosesseista!

Hyvät sosiaaliset valmiudet eivät ole perinnöllisiä ja myötäsyntyisiä. Taitojaan voi hioa ja kehittää, oli lähtötilanne mikä tahansa.

Tarkennuksena kuitenkin, ettei kehittymistä edistetä tokaisemalla aremmalle kanssaihmiselle – varsinkaan lapselle –  ”Ei kai se nyt voi olla noin vaikeaa” tai ”Yrittäisit edes!”

Ujous ei ole mikään sairaus tai luonteenpiirre, Tiirikainen korostaa. Se on taipumusta vetäytyä ja harkita tilannetta välimatkan päästä, taipumus, joka aktivoituu tietyissä tilanteissa; toisilla näkyvämmin, toisilla lievemmin. Samuli Putro sanaili Tavallaan jokainen on surullinen, mutta tavallamme olemme myös ujoja joka iikka, ellei opitun roolin taakse verhoutuminen sitä kätke.

Sosiaalisten valmiuksien kehittämiseksi on ensin myönnettävä, että ujouden aiheuttama epämukavuus vuorovaikutustilanteissa on yksi suurimmista tasapainoista elämää, henkilökohtaista kasvua ja urakehitystä rajoittavista esteistä. Mitä arvelette, miksi Finnish Nightmares  -sarjakuvasta onkaan tullut niin suosittu? (Suurkiitos Karoliina Korhoselle, että hän on tehnyt juuri sen, mitä nämä ujouskirjat opettavat: lähestyy pohjimmiltaan kipeää ongelmaa huumorin kautta. Nimim. nainen, joka lähtee lenkille ilman puhelinta, jotta siihen ei tarvitsisi vastata, ja kääntyy risteyksessä aina siihen suuntaan, missä ei näy muita ihmisiä.)

Kuten Tiirikainen kirjassaan muistuttaa, ehtymättömän ulospäinsuuntautuneisuuden ja supliikin suupään (onko tällaisia ihmisiä edes oikeasti olemassa muutoin kuin myyttisinä hahmoina?) ihanne on verraten uusi ilmiö. Sen synnyinkotina voidaan Tiirikaisen mukaan pitää vajaan sadan vuoden takaisia Yhdysvaltoja. Arvannette miksi. Aiemmin ihmiskunnan historiassa pidättyvyys ja harkitsevuus ovat olleet enimmäkseen hyveitä, mutta silloin ei tunnettukaan bisnestä teollisen ajan mittakaavassa.

Nyt henkilöbrändeillä on niin kiire tehdä itsestään täydellisiä, että ujoustaipumuksen myöntäminen lienee kuvaannollinen kuula somekalloon.

Samoin on nähtävissä, että monet syvempää, itsenäistä ja luovaa ajattelua ja pitkällistä prosessointia edellyttävät työtehtävät/ammatit halutaan ajaa alas. Ujojen mahdollisuudet toteuttaa kutsumustaan uhkaavat kaveta entisestään.

Sekä ilmiön hyväksyminen että mahdollinen sosiaalisten epämukavuuksien korjaaminen edellyttävät kuitenkin yhtä asiaa: ensin on myönnettävä ujouden olemassaolo ja arvo. Tässäkin tapauksessa yhteisöllisyys on valtavan tärkeää. Meidän on sisäistettävä, että lukemattomat muut ihmiset kokevat tarkalleen samaa epämukavuutta! Kerromme omia kokemuksiamme, sanoitamme rohkeasti senkin, minkä avoin esiin tuominen ”voi vaarantaa urakehityksesi” kuin tupakoiva sikiö odottavan äidin, suosikkilehteä Pahkasikaa lainatakseni.

Tiirikainen viittaa joidenkin haastattelemiensa ihmisten ns. sielulliseen yksinäisyyteen, joka ei riipu ystävien määrästä tai laadusta. Eskovaltaojalaisittain tähän voisi todeta, että universumin mittakaavassa olemme kaikki sukulaisia. Jaettu ujous on puolitettu yksinäisyyden, eristyneisyyden ja poikkeavuuden kokemus.

lake

 

Monet kirjan tarinoista ovat todellakin kovin tuttuja ja omakohtaisesti koettuja. Ilman somea – etenkin vuosikymmenen mittaista bloggailu-uraa, Twitteriä ja LinkedIniä – olisin ammatillisesti täysin näkymätön.

Tämä ei tarkoita, että olisin luonut sosiaalisesta mediasta itselleni jonkin korviketodellisuuden. Pidän kovasti läheisten ihmisten seurasta ja syvällisistä keskusteluista. Hakeudun mielelläni myös huonoa huumoria arvostavien ja tarkkanäköisten kriitikko-oivaltajien kaveripiiriin. Kyllä, ujotkin ovat sosiaalisia – ja usein herkkiä vaistoamaan muiden tunteita. Tarvitsemme vain enemmän aikaa.

Usein käy esimerkiksi niin, että keskustelijat palaverissa ovat jo siirtyneet seuraavaan aiheeseen, ennen kuin saan mielessäni muotoiltua ensimmäistäkään järkevää lausetta valmiiksi asti. Niinpä istun hiljaa, ellei minulta erikseen kysytä jotain.

Heti kun tuttuus ja mahdollinen pidemmän ystävyyden kautta muodostunut luottamus viedään, hitaana ja harkitsevana ihmisenä olen hätää kärsimässä. Paitsi jos välissä on Internet. Jos tämä kuulostaa sinusta oudolta, kannattaa lukaista myös aiempi pohdintani siitä, että eri ihmisten karisma ei suinkaan ilmene samalla tavalla kaikissa kohtaamisissa: yhdelle sopii kirjoittaminen, toiselle näytteleminen ja kolmannelle puhujanpönttö.

Moni tuntemani kollega tai ystävä saattaa kummastua sitä, että ylipäätään tartun kysymykseen ujoudesta. He sanovat: ”Ethän sinä ole yhtään ujo, puhut ihan suvereenisti vaikka suorassa radio-ohjelmassa tai pidät luennon sadoille ihmisille.” Tarkalleen. Pidän sosiaalisista tilanteista, jos minulla on mahdollisuus valmistautua ja navigoin aiheen puolesta itselleni tutuilla vesillä.

Entäpä epäviralliset kohtaamiset, joihin repliikkejä ei voi hioa etukäteen: syntymäpäivät, päivälliskutsut, festarit, junamatkat, small talk kauppajonossa? Ei onnistu. Ei ihme, etten pidä matkustamisesta: aivan liikaa ihmisiä, joita pitäisi uskaltaa katsoa silmiin, yllättäviä tilanteita ja kysymyksiä, jotka minun olisi kyettävä esittämään ääneen saadakseni vastauksen. Olen kerran jopa mielummin eksynyt kahdeksi tunniksi kuin kysynyt tietä (onneksi tämä tapahtui Vantaalla eikä esimerkiksi Barcelonassa).

Nyt yliopistourani jälkeen voin aivan hyvin tunnustaa, miksi suhtauduin tiedekonferensseihin niin nuivasti. Syynä ei ollut pelkästään se, että tilaisuuden lopussa esitettiin tarkalleen samat kysymykset kuin tilaisuuden alussa, vaan myös epäviralliset iltaohjelmat ja tarkoituksetonta lätinää pursuilevat päivälliskeskustelut, joissa olisi pitänyt kyetä samaan aikaan verkottumaan kolmeen eri ilmansuuntaan lähes yhtä monella eri kielellä ja pureskelemaan pieneksi kolme eri ruokalajia. Vihdoin kotiin päästyäni tarvitsin toipumiseen kolme päivää hiljaisuutta ja yksinoloa.

Juuri kuten Tiirikainen korostaa, ujous ei ole mikään ihmisen luonteenpiirre tai ominaisuus, jonka määrä on vakio! Siihen liittyvä epämukavuuden kokemus aktivoituu eri tavalla eri tilanteissa.

Entä mitä tehdä, jos kokee ujouden rajoittavan liikaa omaa potentiaaliaan? Itsensä altistaminen hankalille tilanteille, meditaatio ja tietoisen läsnäolon taidon kehittäminen ovat tutkitusti hyviä keinoja, jotka myös Ujon urakirja noteeraa.

Varsinkin altistaminen kuulostaa kliseiseltä, mutta tuntuu toimivan. Ihminen oppii parhaiten treenaamalla. Oma esimerkkini lähtee siitä, että parikymppisenä pelkäsin kaikkea, kolmekymppisenä enää vain epävirallisia keskusteluja. Nyt lähempänä neljääkymmentä olen tietoisesti hakeutunut esimerkiksi pitämään koulutus- ja valmennustilaisuuksia, joiden sisältöä ei olekaan kiveen hakattu etukäteen. Jos sähköt katkeavat ja esitysmateriaalia ei ole käytettävissä, ei sekään enää haittaa – antaa mennä vaan!

Mitkä ovat Sinun epämukavia tilanteitasi ja kuinka olet selvinnyt niistä parhain päin?

 

Saan harva se viikko kutsuja tulla puhujavieraaksi erilaisiin tilaisuuksiin. Aiheet liittyvät ammatillisiin vahvuusalueisiini: tietojohtamiseen, yhteisömanagerointiin, sosiaalisen median työkäyttöön, verkkokurssien rakentamiseen ja yhteisöllisen oppimisen tukemiseen, sittemmin myös korkeakoulutettujen työuriin ja uusien mahdollisuuksien luomiseen esimerkiksi perustamani Tohtoriverkoston kautta.

Toisinaan vierailuista maksetaan, toisinaan ei. Puutun nyt vain jälkimmäiseen tapaukseen.

En ole rahaohjautuva eli sisältö ratkaisee. Kaikkea asiantuntijoiden osaamista ei saa ilmaiseksi, mutta kaikesta ei myöskään tarvitse maksaa.

Oppiminen on sisäisistä motivaattoreista vahvimpia. Moni näistä tilaisuuksista on äärimmäisen mielenkiintoinen tematiikaltaan, sisällöltään ja kanssapuhujiltaan. Haluaisin olla mukana, mutta ei ole hyvää itsensäjohtamista suostua kaikkeen. Siksi joudun tekemään valintoja. Valinnat eivät ole helppoja – pätkätyökeikkakiertolaisprojektijyyrä kun ei koskaan voi olla varma, mikä vierailuista osoittautuu myöhemmin sateenkaaren pääksi, josta löytyy kulta-aarre uraauurtavan hankkeen tai uuden työn muodossa.

Puhujakuva

Somekansalainen on pro bono poistunut mukavuusalueeltaan papin saarnaspönttöä muistuttavaan objektiin. Kuva: Saija Kirkkola, Kunnallisarkistoyhdistys ry

Niinpä te, hyvät tapahtumajärjestäjät, voitte osaltaan helpottaa kutsumienne puhujien valintoja. Tehkää vaihtokauppa. Kun ette voi maksaa rahaa, tarjotkaa palkkioksi jotain aineetonta: ammattimaisesti tuotettua sisältöä, näkyvyyttä ja mainetta.

Suomalaiset eivät ole vielä kovin hyviä aineettoman pääoman merkityksen ymmärtämisessä, mutta viimeistään tällä vuosikymmenellä on hyvä aloittaa.

Myös käsitys näkyvyydestä ja maineesta on syytä päivittää kiireesti nykyaikaan (tämä vinkkinä erityisesti tiedeväelle!). Jos katsotte ylempänä luettelemaani listaa ammatillisista vahvuusalueista, arvatkaapa, kuinka motivoinut kyseinen henkilö on esitelmöimään tilaisuuksissa, jotka jäävät tietyn sisäpiirin keskinäiseksi jupinaksi neljän seinän sisälle ja joista – tadaa – syntyy pari kuukautta myöhemmin artikkeli ihan vallan paperiseen lehteen, jota saatetaan joskus selailla kyseisen sisäpiirin taukotilassa, ennen kuin joku vahingossa kaataa sille kahvinsa?

Ja niinpä mikään ei todellisuudessa muutu – eli tiedolla ei ole vaikuttavuutta – mutta onpahan taas päästy jupisemaan.

Valistunut tapahtumanjärjestäjä huolehtii striimauksesta eli siitä, että tilaisuus on olemassa myös heille, jotka eivät pääse kyseisten neljän seinän sisälle juuri kyseisenä ajankohtana. Varmistu myös näistä:

  • Videoi puheenvuoro ja anna siten osallistujalle mahdollisuus hyödyntää sitä myös jälkeenpäin esimerkiksi jakamalla videota eteenpäin omissa somekanavissaan.
  • Luo tapahtumalle oma tunniste. Hashtag ei ole mitään nuorison joutavanpäiväistä nettislangia, vaan kovaa aineetonta valuuttaa. Sen avulla luot keskustelua tapahtuman ympärille ennen tilaisuutta, sen aikana ja sen jälkeen.
  • Tuo myös tapahtuman jälkilöylyt ja syvemmät analyysit sosiaaliseen mediaan. Perinteisillä artikkeleilla on paikkansa, mutta ne ovat – anteeksi vain – auttamattoman hitaita, tavoittavat vain suppean kohdejoukon eivätkä ole koskaan käden ulottuvilla silloin kun niitä tarvittaisiin.

 

Jos järjestäjien rahat ovat äärimmäisen tiukalla eikä striimausmahdollisuutta ole, huolehdi ainakin kohdasta 2) eli aihetunnisteesta. Sen tekeminen ei maksa sinulle mitään.

Älä toimi kuten ne koulutuspäivän järjestäjät, jotka ryhtyivät ajattelemaan sopivaa tunnistetta vasta tervetuliaispuheenvuorossaan ja päätyivät ehdottamaan lyhennettä, joka sattui olemaan sama kuin suositulla korealaisella rap-artistilla.

Ja puhujavieraasi kiittää! Saattaapa vaikka tulla toistekin.