Aineetonta ei voi ’omistaa’ samalla tavalla kuin materiaa. Silti toisinaan käyttäydymme ikään kuin voisi.

On turhan yksioikoista rinnastaa yhteisö sen yhteisömanageriin tai perustajaan. Kuten jo taannoin blogahdin, sinunkaan henkilöbrändisi ei luonut maailmaa yksin, ei edes sitä kyseistä yhteisöä tai verkostoa. Muutoinhan siinä olisi vain yksi jäsen.

Hajautunut ja ameeban tavoin jatkuvasti muotoaan muuttava avoin verkosto tarvitsee toki kasvot. Ikään kuin käyntikortin. Yhteisön perustaja, pääsihteeri, manageri, nettikätilö tai yhteisöluotsi – you name it. Suljetuissa kabineteissa puuhastelu ei näihin ympyröihin sovi. Sen opin jo keväällä 2005, kun eräs suomalainen mediatalo muitta mutkitta päätti sulkea suositun peliyhteisönsä ja jätti tärkeimmän – innokkaat käyttäjät ja uskollisimmat jäsenet – ihmettelemään vierestä, mitä oikein tapahtui.

Tänä keväänä digimarkkinointiväki kohisi Digitalist Networkin myynnistä pörssiyhtiö Ixonosille. Kuten tietojohtamiseen ja aineettomaan varallisuuteen hyvin vihkiytynyt Pasi Tervonen kirjoitti LinkedInissä, kaupassa ei olisi ollut oikeastaan mitään vikaa, jos jäsenet olisivat tienneet olevansa verkoston pääsihteerin vaihto-omaisuutta.

Jokaiselle johtamista joskus opiskelleelle – puhumattakaan meistä, jotka olemme vetäneet kyseiset koulutukset 🙂 – pitäisi olla itsestään selvää, että verkostojen orkestroinnissa on kyse avoimuudesta, läpinäkyvyydestä ja luottamuksesta.

padlock-690286_640

Yhteisömanageroinnin pimeä puoli piilee tässä: alamme ajatella yhteisöjä ja verkostoja jonkun tahon ”omaisuutena”, johon näitä periaatteita ei tarvitse soveltaa. Omallaan kun jokainen tekee likimain mitä huvittaa.

Liiallisen henkilöitymisen dilemma on tullut minullekin tutuksi Tohtoriverkostossa. Taannoin sain sähköpostiini kiittävää palautetta. ”Olet tämän maan paras ja selväsanaisin tohtoreiden työllistymisen asiantuntija.” Kiitin palautteesta ja esitin omana näkemyksenäni, että olen Suomen selväsanaisimpia ja asiantuntevimpia nettiyhteisöjen ammattilaisia. Väitöstutkimus aiheesta antoi erinomaisen pohjan ja sen jälkeen olen tuonut saamiani oppeja käytäntöön useilla eri foorumeilla täydennyskoulutuksesta yhteisömanagereiden cmadfi-verkostoon. Sielultani olen ennen kaikkea nettiryhmien katalysoija, verkottaja ja aktiivinen viestijä. Sen sijaan tohtorityöllisyyden osalta maassamme on monen monta minua pidemmälle ehtinyttä asiantuntijaa ja myös aihetta perusteellisesti tutkineita. Heitä on syytä kuunnella.

Voidaan siis sanoa, että Tohtoriverkostolla kokonaisuutena on tällä hetkellä Suomen paras tietämys tohtoreiden vahvuuksista ja ongelmista työmarkkinoilla. Tässä yhteydessä voisi olla kerrankin paikallaan puhua kokemusasiantuntijoista!

Haluaisiko joku ostaa lenkkareiden hinnalla muutaman tohtorin? Älkää ostako, verkosto ei ole kaupan. Joku voisi asemassani ryhtyä kuvittelemaan, että Tohtoriverkosto on ”minun”. Ei ole. Sen omistavat jäsenet yhteisesti, jonkun on vain täytynyt ottaa ensimmäinen askel.

Toisin kuin osa jopa minulle läheisistä ihmisistä ja noin puolet kateellisista savolaisista tuntuu olettavan, parasta Tohtoriverkostossa ei ole sen tuoma henkilökohtainen näkyvyys mediassa, jota muutenkin introverttina kammoan. Suunnan pitäisi olla from ego-systems to eco-systems.

Parasta on se, että ihmiset saavat Tohtoriverkoston kautta tarpeellista tietoa, uutta toivoa ja määrätietoisen suunnan työuralleen.

On mahtavaa huomata, että keskustelijat jakavat aktiivisesti vinkkejä niin akateemisten työnhausta, apurahojen verotuksesta kuin väitöskirjan grafiikkojen teettämisestä. Sana on vapaa. Foorumeillamme on kiellettyä vain riehuminen ja oman firman tuotteiden ja palveluiden mainostaminen joko suoraan tai kömpelön peitellysti (tohtorit jos ketkä ovat kriittisiä ja huomaavat sen heti).

Janhosen Johanna on teettänyt vuosittain yhteisömanagerikyselyn, jossa vuonna 2016 sanailin seuraavasti:

Jos perustaa ryhmän, muut ihmiset mieltävät, että ’toi omistaa sen’. Lähtien ihan vaikka hashtagin käytöstä. Nämä mielikuvat tulisi voida murtaa ja hyödyntää verkostoissa aitoa vertaisuutta ja jaettua omistajuutta. Jokaisella on mahdollisuus olla aloitteellinen. Ongelmaksi muodostuu helposti se, että aktiivisetkin jäsenet jäävät odottamaan, mitä yhteisömanageri seuraavaksi käskee tehdä. Olo on välillä kuin entisaikojen luokanopettajalla: ’No niin lapset, tänään lauletaan.’

Nämä odotukset voivat kuormittaa yhteisömanagereita, jotka tyypillisesti tekevät työtä vapaaehtoispohjalta tai yrityksissä vahvasti aliresurssoituina. Huomattavasti suurempi ongelma on kuitenkin verkoston potentiaalin vajaakäyttö. Yksi ihminen tai kourallinen aktiiveja ei voi toteuttaa kaikkea. On vaarallista jäädä passiivisena odottelemaan, että ”kyllä joku järjestää”.

Mikä neuvoksi?

Mielestäni kyse ei ole pelkästään jäsenten aktivoinnista perinteisessä some-mielessä (moniko näki? tykkäsi? jakoi? kommentoi?), vaan laajemmasta ajattelun muutoksesta kohti yhteisöllisempää tapaa toimia. Millaisia onnistumistarinoita olet kohdannut?

Tohtoriverkostolle on kahden vuoden aikana rakentunut kokonainen pieni ekosysteemi, jossa on edelläkävijäyrityksiä, ammattiliittojen edustajia ja yliopistojen koulutusvastaavia. Ja koko joukko tohtoreita tieteen eri aloilta. Mihin kaikkeen tämä joukko vielä ehtiikään! Eri puolille Suomea nousee tohtoreiden paikallisia ’livepiirejä’ ja urasparrauksen vertaisryhmiä, mentorointi vakiintuu arkiseksi toiminnaksi, osa jäsenistä jalkautuu rekrymessuille ja verkottuu HR-ammattilaisten kanssa, nohevat viestijät toimittavat tutkijoiden uratarinoita ja kansantajuistavat osaamistamme sosiaalisessa mediassa. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen!

Tällä vuosikymmenellä ei voi enää olla uutinen, että avoimet ja itseorganisoituvat yhteisöt ovat tulevaisuuden tapa luoda ja jakaa tietoa.

Ajankohtaisempi haasteemme on kehittää näille yhteisöille tapoja koordinoida toimintaansa, ruokkia jäsenten aktiivisuutta ja ”parvipalkita” yhteisöä kollektiivisesti – ja samalla varoa, ettemme päädy vain keksimään nykyorganisaatioiden tietosiiloja ja valtaapitävien diktatuureja uudelleen, mutta trendikkäämmissä kuorissa.

Ai miten niin Suomessa vain seurataan sivusta, mitä rapakon takana tapahtuu?

Syksyllä 2016 Jennifer Polk käynnisti itsensätyöllistäjä-tohtoreille suunnatun verkoston, Self-employed PhDs. Tuolloin kotimainen Tohtoriverkosto oli operoinut jo lähemmäs puolitoista vuotta.

Tänä kesänä tuhannen jäsenen raja toivottavasti ylittyy, ei vähiten Sitran Ratkaisu100 -kilpailun tuoman näkyvyyden vuoksi.

Esimerkit meiltä ja maailmalta ovat valaisevia. Tohtorituotanto puhuttaa. Tohtorityöttömyys on ollut kasvussa jo vuosia. Samaan aikaan tieteellisen osaamisen tarve ja arvostus kansalaisten keskuudessa eivät kumpikaan ole laskussa – päinvastoin.

Tutkimusten tulokset luovat mahdollisuuksia muidenkin osaamiselle, uudelle työlle, tuotteille, palveluille, viennille. Mikä siis mättää? Tohtoreiden määrän ei tarvitsisi olla mikään ongelma, mutta olemme onnistuneet tekemään siitä sellaisen.

Minun nähdäkseni vika on siinä kuilussa, joka jää yliopistolla (tutkijoiden toimesta!) opetettavien valmiuksien ja työelämän yleisten realiteettien väliin. Yliopistoilla ei ole ollut mitään kannustimia ja tuskin eurojakaan hoitaa ongelman juurisyitä – palkkionmetsästäjän tapaan ne lähinnä ottavat rahat tuotetuista väitösporsaist tohtoreista ja pakenevat paikalta etsimään lisää saalistettavaa.

Asenneongelmia ei ole pelkästään tohtoritehtailijoilla, vaan toisinaan myös prosessin lopputuotteilla. Osa post-doceista jää passiivisina odottamaan elämänmittaista pestiä akateemisen maailman palveluksessa. Kun edellisillä sukupolvillakin oli.

Tohtorituotannon negatiivisiin seurauksiin on tartuttu vain yksittäisillä, helposti irrallisiksi ja lyhytvaikutteisiksi jäävillä hankkeilla. Pysyvä oppimisyhteisö on varmempi ratkaisu.

Hankimme uusia taitoja ja valmiuksia, kerrytämme kokemuksia, jaamme tietoa vertaisten kesken. Erilaisia ihmisiä törmäyttämällä luomme pohjaa uusille ideoille. Ja mikä tärkeintä, kenties opimme myös katsomaan maailmaa muiden ihmisten silmin.

Yliopistoilla ei ole uuden tiedon luomisen monopolia, vaikka ne joskus tuntuvat niin uskovan. Tohtoreiden mahtava substanssi, terävä pää, menetelmien osaaminen, taito hahmottaa kokonaisuuksia ja hallita isoja projekteja ansaitsee päästä käyttöön paljon nykyistä akatemiaputkea laajemmassa mittakaavassa.

Alkukesästä kaksi vuotta täyttävä Tohtoriverkosto saa kuluvan vuoden aikana vihdoin virallisen muodon. Haluamme auttaa työnhakijoita ja uranvaihtajia löytämään uusia mahdollisuuksia, joten yhdistyksen jäsenmaksusta ei pidä tehdä kenellekään kynnyskysymystä. Keskusteluihimme voi edelleen osallistua kuka vain.

Joku voisi tietysti kysyä, miksi Tohtoriverkoston idealla ei alun perin lähdetty kansainvälisiin ympyröihin. Pelkästään kotimaan kamaralla edustamme lukuisia eri tieteenaloja eikä niiden välille ole helppo luoda dialogia. Suomalainen kulttuuri ja yliopistotausta kuitenkin yhdistää, eikä toimivaa verkostoa ole mahdollista luoda ilman yhteistä nimittäjää. Toiseksi: en ikinä unohda jatko-opintojen aikana kuulemaani puheenvuoroa, jonka mukaan ajattelumme jää vieraalla kielellä noin 5-vuotiaan tasolle.

Kaikki kunnia lasten leikkimielelle, mutta se jos mikä olisi osaamisemme vajaakäyttöä 🙂

Nettiyhteisöjen maailmassa törmää toisinaan kysymykseen siitä, mikä on sosiaalista mediaa ja mikä ei – ja milloin kyseessä on ”oikea” yhteisö.

Olen aiemminkin varoittanut heiluttelemasta akateemisia mittatikkuja tämän ilmiön edessä. Yhteisöllisyyttä määrittelee jäsenten oma kokemus. Jos sosiologeilla oli jo 1950-luvulle tultaessa lähemmäs 100 erilaista yhteisön määritelmää, miten ihmeessä olisi mahdollista luoda jokin yksiselitteinen tulkinta siitä, mitä kollektiivit verkossa ovat, saati mitä niiden pitäisi olla? Yhteisöjä ei myöskään pitäisi prosessoida kuoliaaksi, vaan antaa niiden olla juuri niin kaoottisia kuin inhimillinen luovuus.

Mutta takaisin otsikon kysymykseen. Minulta kysytään usein, ovatko esimerkiksi keskustelufoorumit tai uutiskommenttipalstat sosiaalista mediaa. Entä voiko tässä tapauksessa puhua yhteisöstä?

Vuoden 2017 cmadfi-tapahtuman jälkeen julkistin LinkedInissä pikatestin, jolla saat selville, oletko ensisijaisesti yhteisömanageri vai somemanageri. Yhteisössä ihmiset tuntevat toisensa ja pitävät yhteyttä keskenään.

network-92904_640

Jos ajatellaan netin historiaa, keskustelupalstat, uutisryhmät ja purkit olivat eräänlaista ”esi-somea”, samoin postituslistat ja IRC. Niiden tuella rakentuivat varhaisimmat nettiyhteisöt.

Sosiaalisen median perustoiminnallisuutta on sosiaalisten verkostojen rakentaminen ja niiden näkyväksi tekeminen. Tässä mielessä keskustelufoorumit eivät siis edusta some-maailmaa: useimpien fokus on ainoastaan viestinnällinen. Sama koskee blogeja. Hengenheimolaisuus blogien ja somepalvelujen välillä on kuitenkin niin ilmeinen, etten vetäisi tähän kohtaan kovin tiukkoja rajoja.

Yhteisöjen osalta on muistettava, että niin keskustelufoorumit kuin Facebook ovat vain palveluita, joiden tuella varsinainen tiiviimpi yhteisö voi (ehkä) muodostua. Sama koskee lehtien kommenttipalstoja.

Osa verkkopalvelun käyttäjistä tai tietyn teema-aiheen keskusteluun osallistuvista voi olla hyvinkin sitoutuneita ja kokea yhteisöllisyyttä, vaikka satunnaiselle sivustaseuraajalle touhu näyttää lähinnä epämääräiseltä huutelulta. Käyttäjät myös tunnistavat ihmiset nimien ja nimimerkkien takana. Kun aikanaan tutkimme erään ammattilehden nettikeskusteluja, havaitsimme, että pelkästään viestejä lukevat kokivat jopa vahvempaa yhteisöllisyyttä kuin postaajat.

Mutta uutiskommentitkaan eivät ole veljeksiä. Nettikulttuureja on monenlaisia anonyymista huutelusta joukkoon uskollisia vakiokävijöitä, jotka osallistuvat keskusteluun omalla nimellään tai jopa kasvoillaan.

Analogiaa voi hakea eläinmaailmasta. Vakkarikävijöiden yhteisö on kuin koirapuisto, jossa harrastetaan yhdessä ja tavataan tuttuja. Anonyymit kommenttipalstat taas ovat pikemminkin lyhtypylväs, jonka juurella kukin koira käy nostamassa jalkaansa.

Erojakin toki löytyy: koirat ovat onnellisia päästyään tekemään tarpeensa, mutta vihaviestejä syytävät ihmiset ovat tutkitusti muita onnettomampia.

Some on historiallisesta perspektiivistä nuori ilmiö. Olemme vasta matkalla oppimaan verkkodialogia. Keski-ikäisten someraivoajien on hyvä ottaa mallia nuorista.

”Ole itse se muutos, jota sosiaaliseen mediaan kaipaat.” (Jussi Pullinen, HS)

Tohtoriverkoston vetäjänä viestin äskettäin erään toimittajan kanssa liittyen valmisteilla olevaan juttuun, joka käsittelee tohtoreiden työllistymisvaikeuksia yliopistojen ulkopuolella. Keskustelua väritti jälleen puhe tohtoreiden liiallisesta teoreettisuudesta.

Mitä tuo ikävän imagon saanut ’teoreettisuus’ oikeastaan tarkoittaa? Wikipedia kertoo, että teoria on tieteellisten menetelmien varaan rakentuva ja hyvin perusteltu selitys jollekin ilmiölle.

Kas näin. Nyt pitäisi enää tietää, miksi sarja kaoottisia ja irrallisia havaintoja ilman havainnot yhteenliittävää teoriaa olisi jotenkin tavoiteltava tila.

Etenkin yritykset tuntuvat pikemminkin kaipaavan toimintaympäristön jonkinasteista ennustettavuutta ja hallittavuutta. Tuskinpa ne muutoin omistaisivat niin paljon aikaa vaikkapa suoritteiden mittaamiseen.

Erityisen vahingollinen teoreettisuuspiikittely on yhdistyessään ilmaisuun ’käytäntö’. Käsitteet toki ovat vanhastaan vastakkaisia – ainakin teoriassa. Lääketieteessä perinteisesti tuotetaan uutta tietoa sairauksien aiheuttajista, mutta paraskaan tiedon tuottaja ei välttämättä paranna yhtään potilasta.

Kuten esimerkistä voi päätellä, selvää on vain se, että teoria ja käytäntö tarvitsevat toisiaan. Sosiaalipsykologi ja tieteenfilosofi Kurt Lewin lausahti jo 1951:

There is nothing so practical as a good theory.

 

Teorian ja käytännön vastakkainasettelua ei ole hedelmällistä tuoda tilanteisiin, joissa kohtaavat ihmiset, eivät tieteenfilosofiat. Tällainen tilanne on esimerkiksi rekrytointi.

Toiminnan tarve on meissä kaikissa sisäänrakennettuna. Se koskee myös tiedeuran tehneitä. He kokkaavat, bloggaavat, nikkaroivat, neulovat, musisoivat ja urheilevat. Ja Tiede-lehdessä bloggaava Tuomas Aivelo kirjoitti taannoin hauskasti, että kun hän tutkijana laittaa muurahaisia liekaan, niin kyllä se aika käytännöllistä kätten työtä on.

 

cells-1872666_640

 

Jokainen meistä on kokonaisuus, jossa on monta puolta – ja joka ansaitsee myös rekrytoinneissa tulla nähdyksi omana itsenään, ei tutkintonsa kautta.

Entä bisnespuoli? Mihin muuhun myynnin tai markkinoinnin ammattilaisten tekemä työ perustuisi kuin psykologian oppeihin siitä, miten ihmiset tekevät (osto)päätöksiä ja mihin fokusoivat huomionsa? Tai miten selviää sosiaalisen median yhteisömanageri, joka ei tiedä mitä sosiaalinen identiteetti tai ryhmäajattelu tarkoittavat ja merkitsevät hänen yhteisölleen? Nobelisti-Holmströmin ajatukset sentään kelpaavat niin yrityksille, medialle kuin poliittisille päättäjille. Vielä en ole kuullut kenenkään valittavan, että siinäpä taas yksi sellainen sopimusteoreetikko.

Holmströmin näytöt tieteilijänä ovat tietysti omaa luokkaansa, mutta kolikolla on toinenkin puoli: tapa, jolla hän kohtaa ihmiset, on läsnä ja kertoo näkemyksensä. Siis taitava viestintä.

Väitänkin, että teoreettisuudesta on aivan syyttä suotta tullut syntipukki sille, mikä todellisuudessa on vain tutkijoiden huonoa viestintää.

Puhutaan siis asioista niiden oikeilla nimillä.

Jaan rekrytointikonsulttien näkemyksen siitä, että moni tutkija puhuu ja kirjoittaa niin kuin viestisi tutkijakollegalle. Raskaita tekstimassoja, asiantuntija-jargonia, vaikeuksia sanoittaa ja kansantajuistaa osaamisen arvo. Ja se julkaisuluettelo ei ole mikään tulos!

Mutta lopuksi vielä hyvät uutiset tiivistettynä. Meidän ei tarvitse päästä eroon teorioista, päinvastoin. Riittää, että haluamme oppia aina vain paremmiksi viestijöiksi.

Tässä tukena ovat niin Tohtoriverkosto, täydennyskoulutukset ja valmennukset kuin netin vertaisyhteisöt. Lähde mukaan oppimaan!

Lisää aiheesta:

 

P.S. Myös allekirjoittaneelle viestintä on jatkuvaa oppimista ja kehittymistä. Kun olin työnhakija, LinkedIn -profiilissani luki aluksi tittelinä ’Online collaboration specialist’. Että kuin meni noin niin kuin omasta mielestä?

24.3.2017 julkistettiin Sitran Ratkaisu100 -kilpailijat. Kaikkiaan 231 ehdotuksesta valittiin mukaan 15 tiimiä.

Tuuletukset olivat paikallaan, kun luotsaamani Tohtoriverkosto pääsi varhaisimman yhteistyökumppaninsa Intunex Oy:n kanssa jatkoon – ja kivenkovan Skillhive-tiimimme osaaminen, referenssit ja ratkaisuehdotus arvioitiin peräti sijalle 4!

Ehdotuksemme perustuu Intunexin kehittämään Skillhive-parvityöalustaan, jota jatkokehitetään yhdessä Tohtoriverkoston kanssa.

Ratkaisu100 tiimi

Skillhive-tiimi koolla: Johanna Kotipelto, Jaakko Naakka, Janne Ruohisto ja Miia Kosonen. Kuvasta puuttuu Jussi Ahtikari.

Kilpailun teemana on Kaikkien osaaminen käyttöön. Mukana on useita äärimmäisen mielenkiintoisia ehdotuksia. Ne lähestyvät haastetta eri suunnista. Se on järkevää, sillä yhdellä ratkaisulla tuskin on mahdollista palvella kaikkia. Jos niin yrittää tehdä, on vaarana, ettei lopulta palvele ketään. Jos huidot joka suuntaan, et osu mihinkään.

Tämänhetkisillä taustatiedoilla ennustan, että lähimmäksi ideaalia pääsee parvityö-konsepti, jota Skillhive edustaa. Help people work smarter together.

Parvityöhön perustuva yhteistyömalli soveltuu kaikkialle, missä tarvitaan erikoistunutta asiantuntemusta, ammattitaitoa ja osaamisen yhdistelyä. Tarvittava tietämys on hajallaan erilaisissa verkostoissa ja liikkuu ihmisten mukana. Parvet tukevat asiantuntemuksen yhdistelyä yli organisaatiorajojen, osaamisen vapauttamista lokeroistaan.

Ei siis pidä antaa pilottina toimivan Tohtoriverkoston hämätä. Skillhive-tiimin ratkaisua ei ole suunnattu pelkästään tutkijakoulutuksen saaneille ja korkeakoulutetuille (joiden arkea muuten ovat epävarmuus, määräaikaisuudet, pätkät ja putket). Kun ratkaisun kehitysaste on riittävä, se on laajennettavissa muuhunkin käyttöön.

Kehittäjien kannalta me tohtorit olemme haastava asiakaskunta ja kehittäjäkumppani. Olemme luonnostaan tarkkanäköisiä emmekä kelpuuta osaamisemme myymiseen mitä tahansa oman pärstän esittelyyn tarkoitettua LinkedIn -jäljitelmää. Skillhive on luonnostaan yhteisöllinen ja eri asiantuntijoiden kohtaamista on mahdollista edelleen helpottaa. Toiseksi, kaiken keskiössä pitää olla mahdollisuus auttaa asiakkaita ratkaisemaan ongelmiaan ja se taas ei onnistu ilman tarvittavan osaamisen paikantamista, vuorovaikutusta ja dialogia.

Maailma on jo pullollaan nk. osaamisalustoja ja verkkoalusta ratkaisuna ei ole sinänsä innovatiivinen. On kuitenkin huomattava, että yhdeksän kymmenestä toteutuksesta keskittyy yksittäisten ihmisten osaamisprofiileihin, ei alusta asti yhteisölliseen työskentelyyn. Ne eivät myöskään ota haltuun koko osaamisen myymisen prosessia, vaan ainoastaan alkupään eli paremman kohtaannon.

Mikä siis on pilottiratkaisumme uutuusarvo? Kukaan ei ole ennen tätä tuonut eri tieteenalojen päteviä asiantuntijoita yhteen alustalle, joka mahdollistaa itseorganisoitumisen ratkaistavien haasteiden ja ongelmien ympärille.
Osallisuutta ei enää ratkaise se, missä yliopistossa tai yrityksessä asiantuntija työskentelee – tai onko hänellä juuri sillä hetkellä työnantajaa. Arvokasta osaamista on voitava hyödyntää yli ja ohi kvartaalibudjettien ja laitosrajojen.

Täysin nollasta tällaista ratkaisua ei kannata edes lähteä Suomessa kehittämään, koska meillä on jo olemassa palkittu parvityöalusta Skillhive ja yli 810 jäsenen Tohtoriverkosto.

Erityisen hienoa onkin päästä näkemään, mitä ideastamme matkan varrella kehittyy! Ja koska tämä on ensimmäinen kerta kun osallistun tällaiseen haastekilpailuun, kasvaa innostus entisestään. Luvassa on verkostojen laajentamista ja uuden oppimista, ei vähiten siitä tohtoreillekin välttämättömästä taidosta, kuinka myydä ideansa ja kiteyttää siitä olennainen. (Tämä bloggaus on vasta harjoittelua.)

Tohtoriverkosto – parasta ongelmanratkaisua.

P.S. Tohtoreiden tuottaman tiedon hyödyntämisestä puheenollen. Entinen kollegani on jo 10 vuoden ajan tutkinut kilpailijoiden välistä yhteistyötä ja havainnut sen tulokselliseksi. Samaan johtopäätökseen tulin aikanaan itse joukkoistamista tutkiessamme. Kun osallistujat yhdistävät kaksi eri strategiaa, kilpailun ja yhteistyön, tuloksena on laadukkaampia ideoita. Tämä toivottavasti toteutuu myös Sitran Ratkaisu100 -tiimien työskentelyssä. Tapaamisiin siis yhteistyön merkeissä! 🙂

Viestintä – erityisesti somessa – on aiheena alituiseen pinnalla. Näin myös omissa aivopoimuissani. Juuri kun pääsin pohtimasta verkkoviestinnän luomien vaikutelmien anatomiaa, huomioni kiinnittyi tyylivalintoihin.

Otetaanpa esimerkiksi digitaalisen maailman verkostot. Seuraavassa kaksi näytettä aiheeseen liittyvistä kirjoituksista. Ne on vedetty täysin hatusta tältä istumalta eivätkä siis perustu todellisuuteen.

Internet on meidän kaikkien. Ihmiseltä ihmiselle. Human to human. Syntyy sosiaalista pääomaa. Sinäkin pidät yllä digitaalisia verkostoja. Osallistumalla. Jakamalla. Tykkäämällä. Kaiken keskiössä on luottamus. Tiedämme, että ilman luottamusta meillä ei ole mitään. Ja digitaalisessa maailmassa meillä on mahdollisuus luottaa yli ajan, paikan, tilan, tuttuuden. Tiesitkö, että omasta verkostostamme tuleva suositus on kuusi kertaa painavampi kuin mainostajan viesti?

Ja samasta teemasta hieman toisin:

Internet on verkkojen verkko. Sen mahdollistamat suhteet ovat arvokkaita resursseja. Osallistumisen ja jakamisen kautta rakennamme sosiaalista pääomaa. Ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu jakoi pääoman kolmeen lajiin: taloudelliseen, kulttuuriseen ja symboliseen. Sosiaalinen pääoma edustaa symbolista pääomaa. Se rakentuu verkostoista, suhteista, luottamuksesta ja jaetuista normeista. Digitaalisissa kulttuureissa luomme näitä kaikkia yli ajan ja yhteisen tilan asettamien rajojen.

  • Pierre Bourdieu: The Forms of Capital, 1986
  • James Coleman: Social Capital in Creation of Human Capital, 1988
  • Robert Putnam: Bowling Alone, 1995
  • Anita Blanchard, Tom Horan: Virtual communities and social capital, 1998

 

 

Mitä eroa? Ensimmäinen teksteistä elää omassa ylhäisessä todellisuudessaan vailla viittauksia ulkomaailmaan. Toinen taustoittaa, linkittää ja antaa lukijalle mahdollisuuden tutustua ilmiöön yksittäistä kirjoitusta syvemmin. Se myös räväyttää yhdellä silmäyksellä peliin kolme sosiaalisen pääoman klassikkoa, kun taas ensin mainittu teksti joutuu tyytymään yhteen repäisevään faktaan, joka tosin ei näytä perustuvan yhtään mihinkään.

Hypertekstuaalisuus on Internetin perusominaisuus ja tietävien, osaavien verkostojen katalyytti. Ilman sitä päädymme umpioon. Toisinaan verkkokirjoittamiseen jopa evästetään ja opastetaan ikään kuin teksti olisi julkaistu paperilla.

Ensimmäisen näytteen mukainen pelkistetty tyyli sopii mainiosti vaikkapa talouslehden vierailevalle kolumnistille tai toimittajalle. Mutta emme ole kaikki kolumnisteja tai toimittajia.

Jos tavoitteesi on ammatillinen – luoda verkostoja, myydä osaamistasi ja jakaa tietoa eteenpäin – millaisen vaikutelman toiselle osapuolelle luo se, että ikään kuin esität keksineesi kaiken itse?

Jos ensin digihypetämme sitä, että kaikki tieto (sic!) on löydettävissä verkosta parilla klikkauksella, miksi edes näitä paria klikkausta ei vaivauduta tekemään ennen oman hengentuotteen saattamista maailmalle?

Niinpä. Taustatyö voi ikävällä tavalla hidastaa somehuomionhakuisuutta ja vaarantaa henkilöbrändin jokapäiväiset sisältö-överit. Linkittäminen saattaa myös kohdistaa huomion niihin asiantuntijoihin, joita kutsutaan tieteen ja tutkimuksen edustajiksi – ja joiden työn hedelmät ovat syntyneet pitkäjänteisesti aivan muuta tietä kuin pikaisesti googlaamalla.

background-1931732_640

En toki väitä, että tieteilijätkään viittauskäytäntöineen automaattisesti osaisivat osoittaa kunnian idean alkuperäiselle isälle tai äidille. Toisinaan syynä on puhtaasti tietämättömyys, toisinaan tahallinen ”unohtaminen”. Vuosikymmen sitten Suomessa julkaistiin kaksi väitöskirjaa nettiyhteisöistä ja olin suorastaan innoissani, kun sain tavata hengenheimolaiseni. Samaa ei voi sanoa niistä tilanteista, joissa kaksi saman aiheen tutkijaa ei ole edes puheväleissä keskenään. Yksilövetoinen kyynärpääkilpailu ja akateemisen jalansijan tavoittelu syö toisinaan avoimuuden, osaamisen kumuloitumisen ja yhteisen tiedonkehittelyn aamupalaksi (itse asiassa aika useinkin, jos allekirjoittaneelta kysytään).

Maailma muuttuu mikrosti: pienillä teoilla ja huomionosoituksilla. Tein tammikuussa Reworking of work -ryhmässä seuraavan ehdotuksen. Sitä voisi pitää eräänlaisena Suomi 100 -juhlavuoden uudenvuodenlupauksena.

Ei enää minä, vaan me. Aina kun jaamme jotain tietoa, kerromme aikaansaannoksistamme, ehdotamme uutta, otamme kantaa, emme omi asiaa itsellemme vaan nimeämme vähintään yhden kanssaihmisen, joka on myötävaikuttanut kyseisen tiedon, tutkimustuloksen, ehdotuksen, idean tai näkemyksen syntyyn. Tämä voi kuulostaa helpolta tai itsestään selvyydeltä, mutta ympärilleen katsoessaan huomaa, että se ei vielä toteudu.

Laitetaan siis toteutumaan!

Ja alkajaisiksi, tuoreinta bloggaustani on inspiroinut sosiaalisen pääoman ja työelämän verkostojen tutkija Minna Janhonen, joka vieläpä laittoi viestiä samalla hetkellä kun olin kirjoittamassa tätä 🙂

Pystymme kohdistamaan tekemisemme verkossa viisaammin, jos tiedämme, mikä ratkaisee viestinnän tehon vastaanottavassa päässä.

Viestijät.fi -sivustolla Laura Vuorio-Kuokka kirjoittaa viestinnän monitulkintaisuudesta. Toisin kuin somekoulutukset joskus antavat ymmärtää, kyse ei ole pelkästään eri kanavien hallinnasta tai hymiöiden käytön treenaamisesta. Samoin kuin viestintä on vain yksi osa vuorovaikutustaitojen palettia, verkkoviestintä ilmiönä on paljon monisyisempi kuin taito laittaa itsensä peliin.

Se kuitenkin on selvää, että tarvitsemme parempia, vielä tunnistamattomia tapoja tunteiden välittämiseen ja ilmaisemiseen. Näitä tutkivat ja kehittävät muun muassa Helsingin yliopiston tutkijat. Vahva suositus!

On itse asiassa varsin hirtehistä, että Internet on pullollaan Albert Mehrabianin tunnetusta 55-38-7 -säännöstä ammentavia kirjoituksia ja pikaoppaita. Tämän nyrkkisäännön mukaan viestintämme rakentuu enemmän kehonkielen ja äänensävyjen kuin sanojen (7 %) varaan. Mehrabianin prosenttilukujen on kuitenkin todettu soveltuvan lähinnä tilanteisiin, joissa sanallinen ja sanaton ovat ristiriidassa. Raivoissaan puuskahdettu ”Lämmin kiitos avustasi” tai ”Rakastan sinua” ei ole kovin uskottavaa. Tällöin luotamme enemmän nonverbaaliseen viestintään kuin siihen, mitä puhuja sanoo. Siis puhuja.

Miksi ihmeessä twiittejä, blogikirjoituksia, Facebook-keskusteluja tai sähköpostiketjuja yleensäkään pitäisi katsoa tällaisten linssien läpi? Miksei rikkaita digitaalisia kulttuureja ja yhteisöjä tarkasteltaisi niiden omista lähtökohdista?

Voisin verhota kotitaloni seinät niillä nettiaiheisilla tutkimuksilla, jotka ovat sortuneet ensin mainittuun. Tutkimukset jakautuvat useisiin eri koulukuntiin, joita olen väitöskirjassanikin sivunnut. Yhteistä näille on kasvokkaisen vuorovaikutustilanteen käyttäminen mittatikkuna. Kyseistä tikkua heilutellaan hajautuneiden tiimien ja nettiyhteisöjen edessä, ja hullunkurisimmillaan esitetään johtopäätöksenä, ettei todellisia yhteisöjä voi verkossa muodostua lainkaan. Samaan aikaan ihmiset kokevat vahvaa yhteisöllisyyttä ja sitoutumista näihin ryhmiin.

Mehrabianin tutkimusten tahallinen tai tahaton väärinymmärtäminen näkyy siis selvästi netin tutkimusperinteessä. Seurauksena on ollut muun muassa se, että sanojen merkitystä aliarvioidaan. Nonverbaliikan rajoittuneisuus verkossa tuo toki kanssakäymiseen omat haasteensa, mutta sen implikaatiot eivät ole mustavalkoisia.

Tästä tuohtuneena ja Lauran kirjoituksen herättelemänä ryhdyin selvittämään, ovatko viestinnän tutkijat tunnistaneet verkossa luodun vaikutelman anatomian. Mistä osista se rakentuu?

Verkkoidentiteetin rakentamista toki käsitellään – impression management -tutkimuksella on pitkä historia ja siihen pohjautuu myös netin yksilövetoinen henkilöbrändi- ja imagopuhe. Tarjolla on myös erilaisia case-tutkimuksia ja simulaatioita vuorovaikutustilanteista.

Mutta se, miten saamamme vaikutelmat syntyvät? Ainakaan pikaisella luotauksella en onnistunut löytämään nykyaikaista ”Internet-Mehrabiania”, joka perustuisi erilaisten digitaalisten viestinnän kanavien käytön systemaattiseen analyysiin. Ottaisiko jokin viestinnän tutkimusryhmä haasteen vastaan?

P1050615

Rauhoittava maisema bloggauksen tehokeinona toimii vain, jos se liittyy edes jotenkin kirjoituksen aiheeseen.

Lisävalaistusta odotellessa käytän perustana selkäytimeen varastoitunutta hiljaista tietoa, tutkijana rakentunutta ymmärrystä ja henkilökohtaista some-maailman kokemusta. Jos live-lähetysten ja videoblogien tyyppiset vuorovaikutustilanteet jätetään tarkastelun ulkopuolelle, voisiko vaikutelma verkkoviestinnässä rakentua seuraavista elementeistä? Mitä lisäisit joukkoon?

  1. Mielikuva henkilöstä tai organisaatiosta, joka viestii.
  2. Sisältö. Se, mitä sanotaan ja missä.
  3. Tyyli, jolla viesti esitetään.
  4. Konteksti, jossa viesti otetaan vastaan.

 

Mielikuvat ovat äärimmäisen mielenkiintoinen elementti. Ne rakentuvat aiemmista kohtaamisista, toisinaan myös stereotyyppisistä oletuksista (”Ahaa, sanoja on professori, hän varmaankin on perehtynyt asiaan syvällisesti”, ”No niin, Katleena on kirjoittanut tämän, se liittyy takuulla jotenkin sukkahousuihin”).

Nimenomaan nämä vaikutelmat ovat verkossa tärkeitä. Meillä ei välttämättä ole mitään muuta tietoa toisesta osapuolesta kuin nimi ja profiilikuva. Tällöin myös luottamus toiseen osapuoleen on kollektiivista tai kategorista, ei suoraan henkilöityvää.

Ja mitä tulee varsinaiseen asiasisältöön, huomaa erityisesti tämä: aiemmat oletukset vaikuttavat tulkintaamme enemmän kuin se, mitä toinen osapuoli sanoo. Näemme viestissä sen, mitä haluamme siinä nähdä. Kuinka monta someraivokohtausta ja paskamyrskyä onkaan syntynyt juuri näin?

Vähimmälle huomiolle jäänyt mutta kaikkia muita painavampi tekijä on nähdäkseni tiedon konteksti. Sen poissaolo verkkoviestintäpuheesta kummastuttaa. Meille kerrotaan, miten kirjoittaa blogia tai miten jakaa yrityksen ilosanomaa Twitterissä, sen sijaan, että kääntäisimme huomion muihin ihmisiin. Keitä haluamme puhutella? Mitä he osaavat, tietävät ja arvostavat eniten? Entä millaisen mielialan vallitessa viestit luetaan, kiireessä, ahdistuneina vai levollisina?

Emme voi vaikuttaa vastaanottajiin siinä mielessä kuin perinteinen kontrolli- ja valta-ajattelu olettaa. Siksi manageeraus sopii äärimmäisen huonosti digitaaliseen viestintään. Voimme ainoastaan heittää verkkoja vesille (tietenkin tarkoin harkitsemiimme kohtiin) ja opetella nauttimaan epävarmuudesta. Netissä kaaoskin on mahdollisuus.

Ja monitulkintaisuudesta puheenollen. Kirjoitukseni otsikko antoi ymmärtää, että saattaisin vastata kysymykseen siitä, mistä vaikutelmat verkossa syntyvät. En kuitenkaan antanut vastauksia – oikeastaan päädyin vain esittämään lisää kysymyksiä ja mutuun perustuvia arvauksia. Ärsyttävää, vai mitä? 🙂


 

Lisää aiheesta: