Viime aikoina Twitterissä on useampaan otteeseen tiedusteltu, ketkä asiantuntijat ovat vakuuttaneet kanssatwiittaajat hyvällä tekemisellä ja sisällöllä.

Jouduin toteamaan, etteivät kaikki suosikkini mitenkään mahtu twiittiin. Yritän siis mahduttaa heitä mahdollisimman monta tähän bloggaukseen. Nyt kirjoittamishetkellä on perjantai, joten ehkäpä tämä sopii myös jättikokoiseksi Follow Friday -suositukseksi!

Tarkennan aluksi, että seuraan Twitterissä lähinnä työelämän, tietojohtamisen, tieteen ja tutkimuksen, yhteisöjen ja sosiaalisen median teemoihin painottuvaa sisältöä. Tässä joukossa on monia loistavia esimerkkejä asiantuntijoista, jotka ovat läsnä somessa omana itsenään ja osallistuvat keskusteluihin muiden kanssa – eivät ainoastaan tööttää jakoon linkkejä omiin julkaisuihinsa.

Ensin määritelmät. Asiantuntemus ei tarkoita minulle roolia, joka saadaan yliopistotutkintojen tai senhetkisen tittelin kautta, vaan ansaitaan aktiivisella tekemisellä, hyvillä vuorovaikutustaidoilla ja uteliaalla asenteella oppia jatkuvasti lisää. Kansakoulun käynyt Pihtiputaan mummokin voi siis olla some-asiantuntija, jos hän jakaa kiinnostavaa ja myös muuta yhteisöä hyödyttävää sisältöä ja on innostunut aihestaan, toisin kuin ne norsunluutorniin muumioituneet änkyrätietäjät, jotka eivät omassa erinomaisuudessaan kykene osallistumaan avoimeen keskusteluun lainkaan. Jakamisessakin pitää toki muistaa optimi, ei maksimi: hurjimmat kaikkialle rönsyilevät digi-intoilijat ja oman elämänsä avaamisen hypersomemaanikot olen suosiolla hiljentänyt Twitter-virrastani, tai vähitellen luopunut heidän seuraamisestaan. Sama pätee hyvin passiivisiin käyttäjiin.

”Kaikki” tietävät jo professori Alf Rehnin, joka on Suomessa edelleen omilla Twitter-luvuillaan. Mutta hyvää tiedeväkeä on paljon: professoreista nostaisin esiin Sari Pöyhösen, Markku Niemivirran ja Jukka Mähösen. He ovat erittäin aktiivisia ja ottavat kantaa muuhunkin kuin oman erikoisalan keskusteluun. Sama pätee myös hieman myöhemmin Twitter-aktivoituneeseen Pirjo Ståhleen, joka on ottanut uuden kanavan nopeasti haltuun. LKarppi taisi joskus todeta, että ennen kuin jaat yhtäkään tiedeuutista, tarkista ensin Markku Niemivirran Twitter-tililtä kestääkö tutkimuksen toteutus päivänvaloa. Allekirjoitan neuvon.

Tutkijoista olen käyttänyt koulutuksissakin esimerkkinä Anja Terkamo-Moisiota, joka vei väitösprojektinsa suorastaan some-esimerkillisesti läpi. Eikä kuolemaan liittyvän tutkimustiedon esillä pitäminen suinkaan kuollut väitöshetkeen, vaan jatkuu edelleen. Toinen klassikkoesimerkki on Tuomas Aivelo. Niin ikään tutkijataustainen Pauli Komonen ei välttämättä ole Twitterin aktiivisimpia, mutta silloin kun hän linkittää jotain, tiedossa on kerta toisensa jälkeen loistavaa tekstiä. Kiinnostavasta tiedesisällöstä erityispisteet myös Katri Saarikivelle ja Salla-M. Laaksoselle. Ja tietysti ovat vielä ”Tampereen tyypit”, joita on monta – esimerkkeinä Jari Jussila ja Jukka Huhtamäki. Tietojohtamiseen liittyvää hyvää somesettiä tuottaa Suomessa varsin pieni joukko tutkijoita, ja käytännössä lähes kaikki heistä pesivät Tampereella. Siellä on siis minunkin henkinen kotini, vaikka asun kaakossa.

Ammattiliittojen väkeä pidetään joskus vanhakantaisina, mutta sehän ei suinkaan päde ainakaan Akavan viestintäjohtaja Marjo Ollikaiseen, Ekonomiliiton Suvi Erikssoniin ja Professoriliiton/Tieteentekijöiden viestintäpäällikkö Kirsti Sintoseen, jotka pitävät näkyvästi esillä työelämän, koulutuksen ja tutkimuksen ongelmia ja ratkaisuja.

Somegurujen jo laajalti tunnetusta joukosta Marko Suomi on osoittanut ihailtavaa kahvakuulalla hankittua kestävyyttä ja kärsivällisyyttä erilaisten yleisöjen kanssa keskustellessaan. Olen myös Markolle kiitollisuudenvelassa, sillä totesihan hän syksyllä 2013 tulevansa cmadfi-tapahtumaan, jos olen siellä puhumassa 🙂 Tästä kokemuksesta avautui monta uutta porttia ja oma sometekemiseni ryöpsähti uusille luvuille. (Kyseessä on myös top3 -kohteliaisuus työurallani, edelle menee vain kaverini toteamus ’Sulla on kynä terävä ja joskus pääkin’).

Lauri Movall on siitä mainio tapaus ja somepoikkeus, että hän ei kerro miten asiat ovat, vaan kysyy, miten ne ovat muiden mielestä. Historian ja arkistomaailman puolella Kaisa Kyläkoski on pitkän linjan nettiaktiivi ja taitava kirjoittaja. Outi Lammi ruotii totutun terävästi tietotyön ja digimaailman ilmiöitä ilman höttökuorrutusta. Tiina Airaksinen on viestintä- ja tekstiguru, joka pienimuotoisessa twiittimiitissämme tutustutti minut korealaiseen ruokaan. Ilman Mekaselskaa taas en tietäisi, millaista on ammattijärjestäjien työ ja arki.

Ja lopuksi erityiskiitos vielä kaikille teille, jotka olette olleet Twitterissä hauskoja. Sillä loppujen lopuksi vain nauraminen on tärkeää, eikä oikeastaan sekään.


 

J.K. Lisätäänpä listalle 23. nimi osastolta ’herranjestas, miten saatoinkaan unohtaa’: Harto Pönkä, kaiken suomalaisen some-tietämyksen lähde numero 1.

Information Systems Research recently published a special section on Collaboration and Value Creation in Online Communities. In the Introduction section, Samer Faraj, Georg von Krogh, Eric Monteiro and Karim R. Lakhani – many familiar authors who I would like to thank for their high-quality research around open source software communities and other OCs – discuss the knowledge flows shaping community dynamics. And it’s open access, hooray!

As a social-media activist and former academic reseacher on Online Community phenomena from knowledge and innovation management point of view, I am a bit worried to see such excellent material published (only?) in a scientific outlet. Just imagine it, I will not attach a picture here. White paper, small text, thousands of words, perhaps one figure to ”illustrate” something – a figure that looks like someone just spilled a bottle of ink onto his sudoku. When exploring and theorizing around OCs, we need to use channels suitable for our core audience: online community managers, digital communication enthusiasts and open-innovation advocates. Most likely they will not read that pale full paper. In parallel with scientific publishing, we should share our insights through blogs, videos or infographics. This is why I decided to summarize a few points from the article.

monitor-1308951_640

Firstly, for anyone with Knowledge Management background it is always a pleasure to see Online Communities discussed from knowledge creation or organization-theory perspective – not merely economic, marketing and technology, which have long dominated both research and practice. There is also a wide stream of socio-psychological inquiries on OCs.

Yet, as the authors aptly note, existing IS research has primarily focused on why people participate in OCs, or taken an ”overly structural perspective where actors and actions are represented by network position, frequencies of ties or inference from linked others” (p. 669). Social network analysis is a feasible approach for OCs, but it is not enough alone:

A strictly structural perspective may not reveal the full dynamics of OC with its multiple layers of actors and activities. It may well describe the information that is being shared and created in OCs, but falls short of revealing the antecedents and trajectories that explain why the content emerged in the first place. (Faraj et al., 2016, p. 669)

This leads us to why the article was written. We have to look more in detail how and why knowledge is created in communities relying on digital channels and platforms. Strongly agree!

Online Communities bring together large masses of geographically dispersed invididuals around an activity, interest or identity. Many OCs exist alongside of traditional organizations, but others reach beyond their boundaries and open lateral streams of knowledge. What is surprising in 2017 is that we still need research agendas and general debate around how and why OCs change the ways we organize collaboration and social interaction. As Robert Reich noted in The Work of Nations already in 1991 – before the World Wide Web, social media or Internet of Everything – hierarchies are being replaced by communication and influence relationships. This results in more flexible organizational forms that rely on peer-to-peer collaboration in achieving their objectives.

Therefore, reading the recent OC article reminded me of something. What is it? Oh yes, my PhD thesis! In 2005-2008, I tried to convince corporate- and team-oriented management scholars (and there were many of them) that we are facing a drastic change in how work is organized and value created. I’m not quite sure about my success. Luckily there were some leading practitioners who already understood – not surprisingly, mostly from ICT firms such as IBM, Nokia or Dell. It was a bit depressing, both funding- and motivation-wise, to speak about open innovation communities or crowd wisdom in more traditional corporations who relied on being closed, hierarchical and totally unaware of social software.

Like current authors, I also criticized the overly focus on the misleading online-offline dichotomy and the well known bias in existing studies: discussing individual motivation to participate and neglecting community.

Communities are thus not exclusively formed by knowledge workers specialising in a certain domain, but increasingly involve contributions by leading users and hobbyists, customers and business partners. The core promise – and distinction – in virtual communities lies in their informal and voluntary nature. (Kosonen 2008, p. 83)

The definition of an OC by Faraj et al. is pragmatic. Communities emerge when participants focus on their interactions on sustaining knowledge flows, relying on a digital realm in which participant choose to dwell and engage in online activities. Equal attention needs to be paid to both the social aspects as well as the technology shaping the innovation and participation. This could be coined as the socio-techical perspective on OCs (Kosonen, 2008, p. 84): the interplay between communication technology and the broader social context in which people interact with each other.

Faraj et al. note how there are three unique characteristics of OCs: fluidity in membership, swift trust, and an epistemic orientation. The latter implies OCs do best when they are focused on developing and sustaining a social practice (photography, programming, parenting and so on), not just any interest or topic. Fluidity is represented as self-designed tasks and roles, such as community management and organizing collective efforts.

A heterogenous populace unbound by rigid organizational norms joins willingly and seemingly effortlessly to share a practice, build a solution or just deepen their knowledge on a topic. The apparent freedom from organizational constraints enables some to take on tasks and roles in an OC that would be difficult to achieve in a ”real” organization. The open structure of OCs allows participants to create roles for themselves either as subject matter experts or as organizers of collective efforts (Zhang et al., 2013). (Faraj et al., 2016, p. 672)

The critique follows. The tricky part in the article is relying on SECI model of knowledge creation. Nonaka’s famous work has been cited over and over again and replicated across a variety of organizational and community settings. In the online landscape, researchers either maintain tacit knowledge is absent, or conclude it wasn’t, which is ”unconventional” or ”surprising”. No, it is not. Simply understanding what tacit means would do.

So, what’s wrong with SECI model, then? It has been criticized for its focus on knowledge conversion as the vehicle for creating new knowledge. We may ask why is it exactly the conversion between tacit and explicit that is needed? If we follow the early work by Polanyi (1962), the whole idea of separating between the two knowledge types seems to be a misunderstanding. Human knowing always carries a tacit element.

As I have participated in Online Communities for around 20 years now, studied many, facilitated a few, discussed, networked and educated people around them, I would prefer an approach where knowledge creation does not equal SECI model but the ways to bring together and match diverse thinking.

There is always a threat for OC members – like for any community, for that matter – to become a bubble collective, a small group of like-minded people who only accept one truth. It is hard to imagine such communities to become sources of radical new ideas, unless radical innovation means disturbed thinking in action. As long as researchers only list SECI processes they have identified from OCs, we miss the answer to one fundamental dilemma:

How Online Communities find a balance between enough thought diversity (large networks) and enough sociality (trust, shared norms, common language), as both are needed simultaneously to create new knowledge?

Answer to this question might be of  interest for large masses of people, such as community managers and moderators, knowledge management researchers, innovation-oriented practitioners and anyone struggling to find sense and meaning in social-media based communities. Unless we find better means to establish dialogue between diverse viewpoints, I do not think Online Communities excel in radical innovations. Small improvements and incremental innovation – why not.

There is a growing stream of research and practical evidence on the promise of less firm-centric approaches to problem solving and knowledge creation. In addition to the question I set here, we need to understand how OCs are governed, as Faraj et al. also note. There are shared forms of authority based on expertise, as well as shared leadership (Johnson et al., 2015). And this is my favourite part of the article: OCs should not be ”over-organized”, as this is likely to weaken the knowledge flows which are at the heart of community life.

Let them be fuzzy, fluid, informal and chaotic – just like human creativity and thinking have always been.

Sain yhdeltä blogini uskolliselta lukijalta pyynnön julkaista kaikki kirjoitukset listana. Olkaapa hyvät. Koosteessa ovat varhaisia työpäiväkirjan kaltaisia tajunnanvirtoja lukuunottamatta kaikki tekstit – yhteensä 188. Ja jotta kyseessä ei olisi vain luettelo, jaoin kirjoitukset aihepiireittäin helpottamaan selailua. Aiheet on listattu kutakuinkin suosituimmuusjärjestyksessä. Eli otsikot paljastavat samalla sen, mikä tässä blogissa on teitä ylivoimaisesti eniten kiinnostanut. Bonuksena, joidenkin linkkien jäljessä on kolme tähteä; ne ovat omat suosikkini vuosien varrelta 🙂

Tulevaisuudessa julkaisen ensisijaisesti LinkedInin Pulsen kautta. Retropostaukset löytyvät täältä ja vuosina 2005-2009 ylläpitämästäni Verkkoyhteisöt -blogista. Lämmin kiitos kaikille lukijoille viime vuosista ja pidetään yhteyttä jatkossakin!

Yliopistot ja niiden johtaminen

Tohtoriverkoston perustaminen, tohtorityöllisyys

Tutkimuksen tekemisestä yleisesti, tiedeviestintä, #tiedesome

Johtaminen ja tietojohtaminen

Työelämä ja tietotyö

Sosiaalinen media

Yhteisöt ja yhteisöllisyys, some-verkostot, yhteisömanagerointi, #cmadfi

Viestintä, verkkoviestintä, henkilöbrändäys, työntekijälähettiläät

Huumori ja sen merkitys yhteisöille

Koulutus, opetus ja oppiminen

Yrittäjyys

Yhteiskunta

In English

Jos joku vielä vuonna 2016 kuvittelee, ettei Facebook liity työelämän kysymyksiin, suosittelen pikaista liittymistä Reworking of work -ryhmään. Lukeudun sen faneihin ja satunnaisaktiiveihin, samoin Ilkka Olander, joka taannoin kirjoitti aiheesta otsikolla Tulevaisuuden työ on järjestynyt kuin internet.

Työ on aina muuttunut. Leo Tolstoin klassisessa Anna Kareninassa maanomistaja Levinin ystävä suree orjuuden lakkauttamista, sillä hän kokee, ettei heillä ole enää mitään keinoja(!) saada työvoimaa tuottamaan. Aivan samalla tavoin meillä murehditaan tänä päivänä robotisaatiota ja automaatiota.

Ei tarvitse olla edes futurologi ennustaakseen, että rutiinityö vähenee, kun taas inhimillisestä pääomasta ja sosiaalisista suhteista rakentuva arvon luominen kasvattaa merkitystään. Organisaatiot eivät suinkaan katoa, mutta niiden on opittava toimimaan ketterämmin. Pieni on kaunista – ja vähemmän kömpelöä.

nails-1134041_640

Myös tietojohtamisen teemapäivissä ja seminaareissa on useaan otteeseen keskusteltu merkityksellisyydestä. Nimenomaan kokonaisuudelle, ei yksilölle. Silti yksilötasollakaan harva uskaltaa kysyä, miksi teen juuri sitä mitä teen.

Irvokkaita esimerkkejä merkityksettömyydestä on maailma pullollaan. Vanhan tiedon esittäminen uutena, samojen latteuksien toistaminen, syntyessään vanhentuneet strategiat tai järjettömän kuuloiset kurkkudirektiivit. Tai tutkimus, jolle keksitään aihe sen mukaan, mitä rahoittajat suostuvat sillä hetkellä rahoittamaan. Tai tutkimus, joka tehdään vain siksi, että data oli saatavilla, ei siksi että se olisi tuottanut uutta tietoa. Tavoite ei ole sama asia kuin merkitys. Tätä voi jokainen kokeilla testaamalla, pystyykö siirtämään 2000 nuppineulaa laatikosta toiseen yhden iltapäivän aikana.

Entisenä akateemisen maailman julkaisujyyränä uskallan nykyään jo kysyä itseltäni, onko tekemiselläni merkitystä. Olen jo kauan elänyt kuten opetan: uskon avoimeen tiedon jakamiseen ja ammatillisen verkkosisällön tärkeyteen. Luon sitä, koska haluan olla tekemässä työelämästä kaikille mielekkäämpää. Henkinen kotini on digitaalisen maailman verkostoissa ja yhteisöissä. Aloitin työurani tutkimalla nettiyhteisöjä – sittemmin niistä on tullut elämäntapa.

Me Naiset teki jutun Hertta Heinosesta, joka multitaskasi yliopistolla 10 vuotta projektitutkijana, opettajana ja kouluttajana, kunnes ryhtyi kasvattamaan lampaita(!). Hertta muistutti oman intuition seuraamisen tärkeydestä. Mikset tekisi sitä, mistä puhuessasi innostut ja heräät eloon aivan toisella tavalla kuin istuessasi kokouksessa linjaamassa organisaatiolle viisivuotisstrategiaa?

Liian usein puolet ihmisten valveillaoloajan energiasta kuluu siihen, että yritämme teeskennellä innostuvamme täysin turhanpäiväisistä kysymyksistä. Paperien siirtely ja jatkuva kokoustaminen ei ole niin merkityksellistä, että siitä pitäisi maksaa kenellekään tuhansia euroja kuukaudessa. Julkinen sektori on iso ongelmavyyhti, mutta ei suinkaan ainoa lajissaan.

Käymme keskustelua lillukanvarsista, kun pitäisi keskustella tekemisen merkityksestä. Esimerkiksi työaikojen mittaaminen on aihe, johon ajaudutaan yhä uudelleen – ja vieläkin joudutaan erikseen vaatimaan, että minuuttien tuijottamisesta luovuttaisiin. Miksei se ole jo päivänselvää?

Tehokkuuskeskustelussa on nähtävissä oman eturyhmän suosimista ja sekalaisen touhottamisen glorifiointia. Molemmat ovat jo itsessään tehokkuussyöppöjä. Esimerkiksi kun Alexander Stubb nokkaisi yliopistoväkeä siitä, etteivät he tee kesällä mitään, välittömästi jostain riensi paikalle joukko tutkijoita vakuuttelemaan, että ”heillä on kyllä aivan kauhea kiire koko ajan”.  Kaikki tietävät, että uutta luova työ edellyttää aikaa, tilaa ja keskittymisrauhaa (ja rahoituksen jatkuvuutta), eikä näitä juuri ole yliopistoissa näkynyt.

Silti ihmisten kuluttavat voimiaan oman tekemisen erinomaisuuden vakuutteluun eikä tilanteen parantamiseen. Näin kalliiksi tulevaa kuplaa on vaikea löytää edes sosiaalisen median pimeämmistä syövereistä.

Kauppalehti raportoi viime vuonna tutkimuksesta, jonka mukaan yli kolmasosa tukkukauppiaista ei ole millään tavoin varautunut digitalisaatioon. Heiltä on jäänyt kokonaan havaitsematta mahdollisuus, että asiakas ostaisikin suoraan tuottajalta. Alustatalous ja jakamistalous edustavat juuri tätä murrosta, digitalisaatiokehityksen keihäänkärkeä. Se koskee kaikkia toimialoja kaupasta pankki-, majoitus- ja taksipalveluihin, koulutuksesta ja tutkimuksesta hyväntekeväisyyteen. Välikäsien tarve vähenee. Monen alan totuttu, itsestäänselvyytenä pidetty merkitys katoaa.

Levinin ystävän perillisten neuvostoaikaista orjuuskäsitystä edustavat harmaat herrat jyrisevät sanomalehtien palstoilla, kuinka ihmiset pitäisi saada muuttamaan autioituvista syrjäkylistä isoihin kaupunkikeskuksiin, tietenkin työn perässä. Näiltä ruoskanheiluttajilta on mennyt kokonaan ohi kaksi yksityiskohtaa, joten paljastan ne lopuksi tässä.

  • Internet on keksitty. Yhä useammalla on mahdollisuus valita työn tekemiselle parhaiten sopiva aika ja tila, joka ei riipu seudun väkiluvusta – sitä kutsutaan muun muassa jousto-, etä-, mobiili- tai läsnätyöksi.
  • Sen sijaan että luotaisiin arvoa valmistavan teollisuuden yritysten omistajille, ihmiset luovat arvoa suoraan toinen toisilleen. Tämä näkyy niin luovan urbaanin tietotyöläisen kuin maalle muuttaneen ja ”velvollisuuksiaan pakoilevaksi downshiftaajaksi” usein haukutun karjankasvattajan tai luomuviljelijän arjessa. Häviäjiä ovat erilaiset väliportaat ja perinteiset rahantekokoneistot.

 

Jo koetut muutokset työelämässä ja ympäristössä edellyttävät lopulta myös sitä, että jokainen oppii tulemaan toimeen vähemmällä. Väliaikainen aherrus työttömänä työnhakijana oli siihen hyvää treeniä. Suosittelen kokeilemaan, erityisesti jos koet tekeväsi jotain pelkästä velvollisuudesta ja välttääksesi niiden harmaiden herrojen arvostelun. Taannoinen työttömyysjakso vapautti myös tekemään sellaista, jonka toiset ihmiset kokevat arvokkaaksi (toisin kuin tutkimusjulkaisuni): jakamaan aktiivisemmin tietoa, bloggaamaan, sparraamaan, järjestämään tapahtumia, viemään läpi koulutuksia, joissa muutkin oppivat arvokkaita sometaitoja. Sapatille on paikkansa.

Merkityksen merkitystä ei voi korostaa liikaa! Arvokkaaksi koettu yhdessä tekeminen luo kahdensuuntaista hyvää: se tukee ihmisten motivaatiota ja innostusta työhönsä.

Ja innostuneet ihmiset luovat yhä uusia merkityksiä ja uutta arvokasta tietoa.

 

Osaatko luopua yhteisöstäsi ja yhdistää voimat muiden kanssa jonkin suuremman yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi? Tarvitsemme kyllä yhteisöllisyyttä, luottamusta ja sosiaalista pääomaa – mutta vain sopivina annoksina. Liiallisina ne kaikki luovat siiloja, kapeuttavat ajattelua ja saattavat vaarantaa yhteisösi terveyden aiheuttamalla perspektiivin hämärtymistä.

Suomesta puhutaan usein yhdistysten luvattuna maana. Tähän johtopäätökseen tulee kieltämättä nopeasti, jos tutustuu listaan lakkautettavista yhdistyksistä.

Muutama päivä sitten luin paikallislehden yleisönosastosta jotain outoa: eläkeläiset eivät voi osallistua muun kuin oman eläkeläisjärjestön järjestämiin tansseihin. For God’s sake! Tarkoitus ei liene sulkea ihmisiä ulkopuolelle, vaan lisätä eläkeläisten hyvinvointia ja koettua liikunnan riemua.

Kun Viikin Palveluskoiraharrastajat Häntien Typistämistä Vastaan ry ja Malmin Pitkäkarvaisten Mäyräkoirien Ystävät ry (esimerkit ovat kuvitteellisia, toivottavasti) jakavat täysin saman tavoitteen eli haluavat asuinalueelleen uuden koirapuiston, yksin toimiessaan ne joutuvat tekemään moninkertaisen työn.

Listaa voisi jatkaa. Sillä ei luonnollisesti ole pelkästään yhdistyksiä, vaan myös yrityksiä ja julkisen sektorin organisaatioita. Esimerkiksi yliopistot, korkeakoulut ja tutkimuslaitokset saattavat pelätä olemassaolonsa ja jatkorahoituksensa puolesta niin paljon, että moni yhteistyöksi verhoiltu hanke on tosiasiassa vain oman kilven kiillottamista. Asiakkaat eivät kuitenkaan halua strategioita tai ranking-sijoituksia. Ne haluavat arvokasta tietoa, jota yhteiskunnan eri toimijoiden on mahdollista hyödyntää. Vasta merkityksellisyys ratkaisee.

Yhteisöjen ytimessä on sosiaalinen identiteetti. Teorian isänä pidetään Henri Tajfelia. Ihmiset määrittelevät itsensä ryhmäjäsenyyksiensä kautta, ja taipumus suosia omaa sisäryhmää muiden kustannuksella voi kehittyä hetkessä. Perusidea on helppo käsittää: muistelepa vain koulujen liikuntatunteja ja ”jakoa kahteen”.

Kuten Tajfelin kokeissa, näin yksinkertainen ja satunnainen jaottelu riittää luomaan ryhmälle identiteetin. Omia kannustetaan, vastustaja pyritään lyömään maanrakoon, vaikka siellä pelaisivat parhaat kaverit. Voisimme kuitenkin ottaa lapsista oppia siinä, että tällainen identiteetti yleensä elää vain pelin ajan – ja rajoittuu enimmäkseen urheilutapahtumiin.

Ongelmalliseksi tilanne muuttuu, kun vuosia tai vuosikymmeniä toiminut, vakiintunut ja tiettyä yhteiskunnallista agendaa edistävä yhteisö jumiutuu paikalleen ja näkee kuviteltuja vastustajia sielläkin, missä kaikki tosiasiassa työskentelevät saman tavoitteen eteen.

oldie

Yksilölle elämänkokemus tuo viisautta. Yhteisöltä se voi kuitenkin viedä kyvyn uudistua.

Mikä siis neuvoksi?

Osana systeemisempää ajattelua tarvitaan ymmärrystä yhteisöjen elinkaaresta sekä taito luopua yhteisöstä, kun on ”saattohoidon” aika. Samat opit pätevät sekä digitaalisiin että konkreettisen maailman yhteisöihin, kaikkialle missä on ihmisiä. Keinotekoista kahtiajakoa ei enää tarvita.

Pidin 2015 yhteisömanagereiden jatkokurssilla esitykset elinkaaresta ja yhteisökuolemista. Huomasin kuitenkin vasta jälkikäteen, että aktiivista yhteisöstä luopumista oikealla hetkellä tulisi korostaa paljon vahvemmin, ei vähiten edellä esitetyistä syistä. Vaarana ovat siilot, ajattelun kapeutuminen ja turhaan tehty moninkertainen työ.

Huoleni onkin, että emme saa käyttöömme avointen yhteisöjen ja verkostojen koko potentiaalia.

Nyt teknologian tuella ainoastaan ”digitalisoidaan” eli siirretään verkkoon yhteisöjä, joiden olisi muutenkin pitänyt kuolla pystyyn ajat sitten.

Ja kuinka kuolleita niistä silloin tuleekaan?

Oma yhteisö on siis uskallettava irrottaa letkuista. Tiedän kokemuksesta, että uhraus tuntuu suurelta.

Mutta kun suljet yhden oven, avautuu monta uutta.

________________________________________________

Lisää aiheesta:

Työskentelin takavuosina työporukassa, joka oli kaikilla mittareilla erittäin yhteisöllinen. Sitä luonnehti jaettu ymmärrys, omanlaisensa yliopistotutkijoiden alakulttuuri ja siihen kuuluva huumori.

Tietojohtamisen tutkijat viettivät paljon aikaa keskenään myös vapaa-ajalla, keksivät milloin mitäkin uutta puuhaa ja toteuttivat siinä sivussa useamman palkitun kurssin, palkitun väitöskirjan, kiitellyn yritysprojektin ja valtavan kasan julkaisuja. Järjestimme ruoka- ja urheiluiltoja, istuimme pubissa ja pelasimme pokeria. Verbaaliset toilauksemme kokosimme yhteisöllisesti dokumenttiin, jota kutsuimme vihkoksi. En ole professori enkä välttämättä edes kovin hajamielinen, mutta olen kuitenkin kysynyt ääneen muun muassa 1) mitä eroa on yksinkertaisella ja monimutkaisella 2) mikä viikonpäivä on tiistai.

Tajusin oikeastaan vasta yliopistolta lähdettyäni ja kuunneltuani muiden tohtoreiden elämäntarinoita ympäri Suomen – ei vähiten Tohtoriverkostossa – kuinka harvinaisesta yhteisöllisyydestä oli kyse. Kenties se herätti jopa hieman kateuttakin. Moni väitöstutkimuksen tielle lähtenyt jää vastaavassa tilanteessa kovin yksin. Eristetyksi joutumisen lisäksi kiire, kilpailu ja erilaiset julmat valtapelit hallitsevat työn arkea.

Erikoiseksi luomamme yhteisön tekee se, että olimme ihmisinä hyvin erilaisia. Erottavia tekijöitä oli paljon: työhistoria, harrastukset, ikä, suuntautuminen, sukupuoli. Osa kallistui äänestämään vasemmistoa, osa tiukasti oikeistoa. Jotkut olivat köyhästä perheestä, toiset varakkaammasta. Toiset olivat lapsiperheellisiä, toiset parisuhteessa tai sinkkuja. Toiset olivat niin eläinrakkaita etteivät olisi tehneet pahaa kärpäsellekään, toiset taas kiusasivat kahvihuoneeseen eksynyttä kärpästä (hävetkää! 🙂 ) Joillekin matkailu oli suuri nautinto, kun taas allekirjoittanut ei olisi halunnut ympäristö- ja mukavuussyistä lähteä mihinkään. Taustoiltamme meillä ei ollut oikeastaan mitään muuta yhteistä kuin KTM-tutkinto samasta opinahjosta.

Erilaisuus oli niin silmiinpistävää, että ellei tietäisi työsuhteiden aloitus- ja lopetuspäätösten yliopistoissa olevan täysin randomeja, rekrytointien voisi kuvitella tapahtuneen systemaattisesti.

Näin jälkikäteen minua on askarruttanut, miksi ja miten juuri me olimme niin aikaansaavia. Diversiteetin vaikutuksesta tiimien tuloksellisuuteen on omalla alallamme, johtamisessa, paljon tutkimusta. Tulokset ovat kirjavia. Joidenkin mukaan biodemografisilla tekijöillä ei ole lainkaan vaikutusta ja toisten mukaan esimerkiksi ikään tai rotuun liittyvät erot vaikuttavat pikemminkin negatiivisesti. Tutkijat eivät pääse tästä yhteisymmärrykseen eikä näytä olevan tarkoituskaan, koska konteksti – tehtävä, tavoitteet ja olosuhteet – määrittää lopputuloksen.

Tämän bloggauksen otsikko on kuitenkin tutkimusnäkökulmasta yllättävä. Eikö ihmisten erilaisuus ole aina este, hidaste?

Ei välttämättä. Tilanne on aivan toinen, jos taustoista huolimatta koetaan vahvaa sitoutumista ja yhteisöllisyyttä. Ja juuri erilaisuutemme ansiosta pystyimme olemaan yhdessä luovia ja ajattelemaan toisin. Se johti myös uraauurtaviin tutkimuksiin.

Yksi yhteisöllisyyden kokemukseen liitettyjä yleisiä harhaluuloja on se, että ihmisten tulisi ajatella asioista samalla tavalla. Todellisuudessa ainoa ”vaatimus” on jaettu elämäntilanne, joka on emotionaalisesti riittävän merkittävä yhdistääkseen ihmisiä.

Kroonisen epävarmuuden ja henkis-aineellisten pimahduskohtausten sävyttämä jatko-opintotaival sopii hyvin esimerkiksi.

birds-1469142_1280

Toisinaan on surkuhupaisaa seurata, kuinka organisaatiot kuvittelevat satojen ihmisten muodostaman kasvottoman henkilöstömassan muodostavan jonkinlaisen tiiviin yhteisön, jonka viestiä ollaan valmiita viemään eteenpäin työntekijälähettiläinä. Ei senhetkinen hierarkiakaavio ole mikään yhteisöllisyyden rakennusosa.

Yhteisöllisyyttä rakentava tekijä voi sen sijaan olla vaikkapa open source -ideologia, halu kaventaa varallisuuseroja, avun tarjoaminen yksinhuoltajille tai uuden ainutlaatuisen digipalvelun kehittäminen.

Olennaista on, että yhteinen nimittäjä on olemassa; luonnostaan, pakottamattomana.

Entä mitkä olivat tämän tarinan managerial implications?

Ensiksi: muista, ettei yhteisöllisyys ole samanlaisuuden synonyymi. Sinun ei tarvitse palkata ainoastaan kolmekymppisiä insinöörimiehiä, jotka ovat pelanneet jääkiekkoa. Eikä kannatakaan.

Toiseksi: panosta tietoisesti erilaisuuteen. Vastalahjaksi saat ennakkoluulottoman, uudistumiskykyisen ja luovan työyhteisön. Jussi T. Koski mainitsee kirjassaan Luova hierre, että luovat ihmiset ovat usein psykologisesti androgyyneja: he ammentavat samanaikaisesti monista erilaisista käyttäytymismalleista.

Siinä missä nyky-Suomessa jankataan kahdesta sukupuolesta ja pelkästään transihmisten olemassaolo yhä ylittää joidenkin kanssakulkijoiden käsityskyvyn, kyborgi ja alan aktivisti Neil Harbisson katsoi Mindtrek-konferenssissa eteenpäin ja huomautti, että tulevaisuudessa puhumme jo translajeista.

Ehkäpä tulevaisuuden tuottavimmissa työyhteisöissä onkin eläinrakkaiden ohella myös ihkaeläviä kissaihmisiä.

Elämme sivistysvaltiossa. Ainakin puitteiltaan.

Ihminen on peilisoluolio, opin taannoin Matti Klingen 80-vuotisjuhlahaastattelusta. Mitä enemmän toinen ihminen tarjoaa heijastuspintaa, sitä enemmän itse opimme ja kasvamme.

Mutta millaiset peilit meitä oikein ympäröivät? Klinge jatkaa, että aikamme suurin ongelma on epistemofobia, tiedon pelko.

Psykologiliiton blogissa Teemu Ollikainen kysyy, miksi uskomme yksisarvisvalmentajaa ja huomauttaa, että veriryhmädieettiä käsittelevää kirjaa on myyty maassamme yli 30 000 kappaletta. Takavuosien postimyyntikuvasto mainosti onnea tuovaa talismania, jonka oli tilannut itselleen 20 000 suomalaista. Netin keskustelupalstat pursuilevat salaliittoteorioita esimerkiksi siitä, että rahapelien arvonnat ovat selvästi järjesteltyjä, koska Matti tai Pirkko ei taaskaan voittanut. Koulussa näillä samoilla ihmisillä on saattanut olla kiitettävä numero matematiikasta. Tiedolla on todellista merkitystä vain sisäistettynä, osana toimintaa.

Vakavimmat muotonsa tiedon puute saa kuitenkin silloin, kun sen varjolla tehdään muita ihmisiä, kokonaisia ekosysteemejä tai koko planeettaamme koskevia päätöksiä.

Tuoreeksi esimerkiksi sopii Suomen eduskunta, joka tällä viikolla keskusteli äitiyslain uudistamisesta. Pirkanmaalainen KD:n kansanedustaja Sari Tanus räjäytteli päitä somessakin kiertäneillä kommenteillaan, joiden mukaan

”…monilla lesbosuhteeseen menevillä on taustalla hyväksikäyttöä.”

 

 

Jos meillä olisi tutkijuus yhteisenä oppiaineena elämänkoulussa, tuntisimme tietoon liittyvät peruskäsitteet. Niiden merkitys opittaisiin käytännön esimerkkien kautta. Kaikki 200 kansanedustajaamme tietäisivät, ettei korrelaatio asioiden välillä todista syy-seuraussuhdetta. Se ei ole sama asia kuin kausaliteetti. Voisimme yksissä tuumin havaita, että otimmepa minkä hyvänsä satunnaisen ryhmän naisia – olivat he sitten heteroita tai lesboja – seksuaalinen hyväksikäyttö on aivan liian yleistä.

Ja ehkä pääsisimme tekemään jotain tälle varsinaiselle ongelmalle, sen sijaan, että käytämme kuviteltuja syy-seuraussuhteita omien uskomustemme ajamiseen.

En tarkoita tutkijuudella hakeutumista tiedeuralle managerialismista kärsivissä yliopistoissa, joissa edellytykset työn tekemiselle kaiken aikaa heikkenevät, ja joita tyypillisesti päädytään johtamaan akateemisiin ansioihin nojaten – siis ilman johtamisosaamista. Tiedettä toki tarvitaan, kuten Helsingissä äskettäin järjestetty teematapahtumakin muistutti. Mutta jos tutkijuus valtaisi enemmän jalansijaa, meidän ei tarvitsisi edes erikseen todistella sitä.

Tutkijuus on enemmän kuin tiedeura. Sen ei tarvitse ilmetä julkaisukierteenä ja tulospaineina, vaan arjen oivalluksina.

Tutkijuus voi ulottua meihin kaikkiin taustasta, työpaikasta ja koulutuksesta riippumatta. Mikä hienointa, siinä yhdistyvät lapsen ehtymätön oivalluskyky,  yrittäjän eteenpäin vievä asenne, taiteilijan kyky kyseenalaistaa, urheilijan sitkeys treenata vielä lisää, ja nobel-palkitun tutkijan uteliaisuus maailmaa kohtaan (ja se, että hän enimmäkseen vain istuu ja tuijottaa papereita).

Tutkijuus on ehtymätöntä uteliaisuutta, hyvää yleissivistystä, kokonaisuuksien hahmottamista, valmiutta kyseenalaistaa nykyisiä tapoja tehdä, halua oppia koko ajan uutta ja kykyä systemaattiseen, pitkäjänteiseen työskentelyyn. 

messier-101-10995_1280

Kari Uusikylä muistuttaa kirjassaan Luovuus kuuluu kaikille, että luovat toteutukset saavat alkunsa kyvystä nähdä ongelmia. Tämä lisäbonus on hyvä muistaa aikana, joka pyrkii hautaamaan epäkohdat silotellun kivapuheen ja yltiöpäisen posihömpän alle. Rakentava tutkijuus iloitsee siitä arvokkaasta mitä on, mutta miettii kaiken aikaa, mikä voisi olla vielä paremmin.

Kun vielä lisätään mausteeksi roima annos vapaata, kiireetöntä aikaa ajatteluun, ihmettelyyn ja kokeiluun, on tutkijuuden keitos valmis.

Siitä riittää ammennettavaa jokaiselle, joka haluaa parantaa maailmaa.