Arkisto kategorialle ‘tiede’

Ai miten niin Suomessa vain seurataan sivusta, mitä rapakon takana tapahtuu?

Syksyllä 2016 Jennifer Polk käynnisti itsensätyöllistäjä-tohtoreille suunnatun verkoston, Self-employed PhDs. Tuolloin kotimainen Tohtoriverkosto oli operoinut jo lähemmäs puolitoista vuotta.

Tänä kesänä tuhannen jäsenen raja toivottavasti ylittyy, ei vähiten Sitran Ratkaisu100 -kilpailun tuoman näkyvyyden vuoksi.

Esimerkit meiltä ja maailmalta ovat valaisevia. Tohtorituotanto puhuttaa. Tohtorityöttömyys on ollut kasvussa jo vuosia. Samaan aikaan tieteellisen osaamisen tarve ja arvostus kansalaisten keskuudessa eivät kumpikaan ole laskussa – päinvastoin.

Tutkimusten tulokset luovat mahdollisuuksia muidenkin osaamiselle, uudelle työlle, tuotteille, palveluille, viennille. Mikä siis mättää? Tohtoreiden määrän ei tarvitsisi olla mikään ongelma, mutta olemme onnistuneet tekemään siitä sellaisen.

Minun nähdäkseni vika on siinä kuilussa, joka jää yliopistolla (tutkijoiden toimesta!) opetettavien valmiuksien ja työelämän yleisten realiteettien väliin. Yliopistoilla ei ole ollut mitään kannustimia ja tuskin eurojakaan hoitaa ongelman juurisyitä – palkkionmetsästäjän tapaan ne lähinnä ottavat rahat tuotetuista väitösporsaist tohtoreista ja pakenevat paikalta etsimään lisää saalistettavaa.

Asenneongelmia ei ole pelkästään tohtoritehtailijoilla, vaan toisinaan myös prosessin lopputuotteilla. Osa post-doceista jää passiivisina odottamaan elämänmittaista pestiä akateemisen maailman palveluksessa. Kun edellisillä sukupolvillakin oli.

Tohtorituotannon negatiivisiin seurauksiin on tartuttu vain yksittäisillä, helposti irrallisiksi ja lyhytvaikutteisiksi jäävillä hankkeilla. Pysyvä oppimisyhteisö on varmempi ratkaisu.

Hankimme uusia taitoja ja valmiuksia, kerrytämme kokemuksia, jaamme tietoa vertaisten kesken. Erilaisia ihmisiä törmäyttämällä luomme pohjaa uusille ideoille. Ja mikä tärkeintä, kenties opimme myös katsomaan maailmaa muiden ihmisten silmin.

Yliopistoilla ei ole uuden tiedon luomisen monopolia, vaikka ne joskus tuntuvat niin uskovan. Tohtoreiden mahtava substanssi, terävä pää, menetelmien osaaminen, taito hahmottaa kokonaisuuksia ja hallita isoja projekteja ansaitsee päästä käyttöön paljon nykyistä akatemiaputkea laajemmassa mittakaavassa.

Alkukesästä kaksi vuotta täyttävä Tohtoriverkosto saa kuluvan vuoden aikana vihdoin virallisen muodon. Haluamme auttaa työnhakijoita ja uranvaihtajia löytämään uusia mahdollisuuksia, joten yhdistyksen jäsenmaksusta ei pidä tehdä kenellekään kynnyskysymystä. Keskusteluihimme voi edelleen osallistua kuka vain.

Joku voisi tietysti kysyä, miksi Tohtoriverkoston idealla ei alun perin lähdetty kansainvälisiin ympyröihin. Pelkästään kotimaan kamaralla edustamme lukuisia eri tieteenaloja eikä niiden välille ole helppo luoda dialogia. Suomalainen kulttuuri ja yliopistotausta kuitenkin yhdistää, eikä toimivaa verkostoa ole mahdollista luoda ilman yhteistä nimittäjää. Toiseksi: en ikinä unohda jatko-opintojen aikana kuulemaani puheenvuoroa, jonka mukaan ajattelumme jää vieraalla kielellä noin 5-vuotiaan tasolle.

Kaikki kunnia lasten leikkimielelle, mutta se jos mikä olisi osaamisemme vajaakäyttöä 🙂

Tohtoriverkoston vetäjänä viestin äskettäin erään toimittajan kanssa liittyen valmisteilla olevaan juttuun, joka käsittelee tohtoreiden työllistymisvaikeuksia yliopistojen ulkopuolella. Keskustelua väritti jälleen puhe tohtoreiden liiallisesta teoreettisuudesta.

Mitä tuo ikävän imagon saanut ’teoreettisuus’ oikeastaan tarkoittaa? Wikipedia kertoo, että teoria on tieteellisten menetelmien varaan rakentuva ja hyvin perusteltu selitys jollekin ilmiölle.

Kas näin. Nyt pitäisi enää tietää, miksi sarja kaoottisia ja irrallisia havaintoja ilman havainnot yhteenliittävää teoriaa olisi jotenkin tavoiteltava tila.

Etenkin yritykset tuntuvat pikemminkin kaipaavan toimintaympäristön jonkinasteista ennustettavuutta ja hallittavuutta. Tuskinpa ne muutoin omistaisivat niin paljon aikaa vaikkapa suoritteiden mittaamiseen.

Erityisen vahingollinen teoreettisuuspiikittely on yhdistyessään ilmaisuun ’käytäntö’. Käsitteet toki ovat vanhastaan vastakkaisia – ainakin teoriassa. Lääketieteessä perinteisesti tuotetaan uutta tietoa sairauksien aiheuttajista, mutta paraskaan tiedon tuottaja ei välttämättä paranna yhtään potilasta.

Kuten esimerkistä voi päätellä, selvää on vain se, että teoria ja käytäntö tarvitsevat toisiaan. Sosiaalipsykologi ja tieteenfilosofi Kurt Lewin lausahti jo 1951:

There is nothing so practical as a good theory.

 

Teorian ja käytännön vastakkainasettelua ei ole hedelmällistä tuoda tilanteisiin, joissa kohtaavat ihmiset, eivät tieteenfilosofiat. Tällainen tilanne on esimerkiksi rekrytointi.

Toiminnan tarve on meissä kaikissa sisäänrakennettuna. Se koskee myös tiedeuran tehneitä. He kokkaavat, bloggaavat, nikkaroivat, neulovat, musisoivat ja urheilevat. Ja Tiede-lehdessä bloggaava Tuomas Aivelo kirjoitti taannoin hauskasti, että kun hän tutkijana laittaa muurahaisia liekaan, niin kyllä se aika käytännöllistä kätten työtä on.

 

cells-1872666_640

 

Jokainen meistä on kokonaisuus, jossa on monta puolta – ja joka ansaitsee myös rekrytoinneissa tulla nähdyksi omana itsenään, ei tutkintonsa kautta.

Entä bisnespuoli? Mihin muuhun myynnin tai markkinoinnin ammattilaisten tekemä työ perustuisi kuin psykologian oppeihin siitä, miten ihmiset tekevät (osto)päätöksiä ja mihin fokusoivat huomionsa? Tai miten selviää sosiaalisen median yhteisömanageri, joka ei tiedä mitä sosiaalinen identiteetti tai ryhmäajattelu tarkoittavat ja merkitsevät hänen yhteisölleen? Nobelisti-Holmströmin ajatukset sentään kelpaavat niin yrityksille, medialle kuin poliittisille päättäjille. Vielä en ole kuullut kenenkään valittavan, että siinäpä taas yksi sellainen sopimusteoreetikko.

Holmströmin näytöt tieteilijänä ovat tietysti omaa luokkaansa, mutta kolikolla on toinenkin puoli: tapa, jolla hän kohtaa ihmiset, on läsnä ja kertoo näkemyksensä. Siis taitava viestintä.

Väitänkin, että teoreettisuudesta on aivan syyttä suotta tullut syntipukki sille, mikä todellisuudessa on vain tutkijoiden huonoa viestintää.

Puhutaan siis asioista niiden oikeilla nimillä.

Jaan rekrytointikonsulttien näkemyksen siitä, että moni tutkija puhuu ja kirjoittaa niin kuin viestisi tutkijakollegalle. Raskaita tekstimassoja, asiantuntija-jargonia, vaikeuksia sanoittaa ja kansantajuistaa osaamisen arvo. Ja se julkaisuluettelo ei ole mikään tulos!

Mutta lopuksi vielä hyvät uutiset tiivistettynä. Meidän ei tarvitse päästä eroon teorioista, päinvastoin. Riittää, että haluamme oppia aina vain paremmiksi viestijöiksi.

Tässä tukena ovat niin Tohtoriverkosto, täydennyskoulutukset ja valmennukset kuin netin vertaisyhteisöt. Lähde mukaan oppimaan!

Lisää aiheesta:

 

P.S. Myös allekirjoittaneelle viestintä on jatkuvaa oppimista ja kehittymistä. Kun olin työnhakija, LinkedIn -profiilissani luki aluksi tittelinä ’Online collaboration specialist’. Että kuin meni noin niin kuin omasta mielestä?

Tohtoriverkostolaiset kokoontuivat 3.3. Helsingissä työpajaan, jonka teemana oli humanististen ja taiteen alojen yrittäjyys. Kuulimme rohkaisevia puheenvuoroja yksinyrittäjä-tohtoreilta ja saimme lukuisia vinkkejä yrittäjän arkeen. Tässä bloggauksessa kokoan yhteen keskustelun päälinjoja. Suurkiitos erinomaista alustuksista kaikille puhujillemme!

Aki Reinimäki Yhteiskunta-alan korkeakoulutetuista viittasi tilaisuuden aluksi TEM:n selvitykseen, jossa esille nousi palkkatyön ja yrittäjyyden välisten raja-aitojen purkaminen. Työttömien asemaa puolestaan halutaan parantaa sillä, että yrittäjyys tulkitaan ensimmäisten neljän kuukauden ajan sivutoimiseksi. Akavan teemaohjelmana on yrittäjien ja itsensätyöllistäjien aseman parantaminen.

Maamme tieteenvastaisesta ilmapiiristä puhutaan paljon, mutta samaan aikaan on muistettava realiteetit: suomalaiset luottavat tieteeseen. Tekivätpä tohtorit työtään yliopistolla tai sen ulkopuolella, tämä on äärimmäisen vahva myyntivaltti.

Akateemisuus tuo luotettavuutta ja uskottavuutta. Emme saa tarrautua kouluttautumiseen ”ongelmana” (vrt. Saksa, jossa kaikki on paremmin 🙂 eikä tohtorius ole mikään taakka, vaan meriitti). Huomaa, että jos et itse usko tekemiseesi, ei sitä tee kukaan muukaan.

Ja tietojohtamisen spesialistina voin vakuuttaa, ettei aineettomien resurssien – kuten tiedon – merkitys tuotannontekijänä ole ainakaan vähenemässä tulevaisuudessa. Tätä sivuttiin myös yrittäjäpuheenvuorossa. Asiakkaalle myydään loogis-analyyttista ongelmanratkaisua, tiedon parempaa hyödyntämistä yrityksen prosesseissa. Isoilla yrityksillä on tähän varaa, mutta pk-yrityksistä maksavia asiakkaita on vaikea löytää, koska ”näkökulmana on seuraava kvartaali” ja kokonaisuutta ei välttämättä johda kukaan. Innovaatiosetelistä oli kuitenkin paljon apua, ennen kuin sen ehtoja tiukennettiin. Haastavin kumppani on julkinen sektori, joka ei osta palveluita tiedon vaikuttavuuden edistämiseen.

Entä mitkä ovat tohtoroitumispolulla kertyneen osaamisen siirtyviä osia? Esille nousivat vahvasti seuraavat kolme:

  1. Projektinhallintataidot.
  2. Ongelmanratkaisu.
  3. Kyky koota tietoa ja hahmottaa sen perusteella olennainen – ja nopeasti! Asiakasta ei voi briiffauksen jälkeen laskuttaa viikkokausien hauduttelusta ja tässä tohtoreiden valmiudet monimutkaisen tiedon käsittelyyn säästävät asiakkailta selvää rahaa.

Näyttöjä ja referenssejä on hyvä antaa, mutta tilaisuus valoi myös uskoa siihen, että toistakin tietä voi onnistua – aloittaa käytännössä tyhjästä ja kylmäsoittaa itselleen ensimmäiset asiakasprojektit. Kovaa työtä ja myyntitaitoa se toki vaatii.

Luonnollisesti yrittäjän taipaleella tulee vastaan pettymyksiä. Maailma ei toimi kuten Strömsössä, ei ainakaan siinä kohtaa, kun osaava yrittäjä tarjoutui 20 vuoden kokemuksella laatimaan kaupungille kulttuuristrategian. Tehtävään valittiin asiasta päättämässä olevan virkamiehen kaveri – viisinkertaisella hinnalla ja ilman minkäänlaista pätevyyttä. (Suomen Kuvalehti puolestaan kertoo 3.3., että valtakunnansyyttäjä Matti Nissisestä on tehty tutkintapyyntö, koska hän oli 2007 hankkimassa koulutuspalveluja veljensä yhtiöltä.)

Yksi Tohtoriverkoston keskusteluissa usein esillä ollut helmasynti on vaatia itseltään täydellistä jälkeä. Aina olisi mukava vielä hieman viilata, parantaa, hahmottaa kokonaisuus mahdollisimman täydellisenä ja tarjota sitä asiakkaalle vasta sitten. Perfektionismi ei valitettavasti yrittäjälle sovi. Kun tarjoat asiantuntijapalvelua, sen sisältö rakennetaan yhdessä asiakkaan kanssa.

Panosta siis kohtaamiseen ja kuulemiseen. Ja uskalla mennä markkinoille keskeneräisenä. Jotain sinulla täytyy tietenkin olla valmiiksi mietittynä, mutta koko palettia ei tarvitse valaa etukäteen betoniin. Tämä on ollut myös oman osa-aikaisen itsensätyöllistämiseni ehdottomia huippuhetkiä: se kun tajuat ihmisiä kohdatessasi, että voit auttaa heitä ratkaisemaan sellaisenkin ongelman, jota et aikaisemmin tullut edes huomanneeksi!

Keskustelussa sivuttiin myös yrittäjän identiteettiä. Se ei ole esimerkiksi apurahatutkijalle ollenkaan vieras maailma. Sanoilla on suuri valta: oletko mieluiten freelancer, apurahatutkija vai yrittäjä? Ja jos TE-toimiston järjestelmä tekee sinusta väkisin ’muinaistutkijan’, onko muuta mahdollisuutta kuin nousta kapinaan ja sanoittaa tekemisensä paremmin kuin ko. koneisto? Yrittäjän vapaus korostui kaikissa puheenvuoroissa. Sekä mahdollisuudet että uhat kiteytyvät siihen, että vastaat kaikesta itse.

Yhdistävä tekijä oli myös yrittäjyyskursseilta saatu oppi. Jatkuvan oppimisen ja kouluttautumisen merkitystä ei voi korostaa liikaa, oli kyse sitten Tohtoriverkoston kaltaisista epävirallisista oppimisyhteisöistä tai virallisempien toimijoiden tarjoamista kursseista. Kaikkia yrittäjä-puhujiamme yhdisti monipuolinen kokemus, uteliaisuus ja laaja-alaiset kiinnostuksen kohteet.

Moni meistä tiedeuraa tehneistä potee kuitenkin myyntiangstia: ”Inhottavaa hommaa.” Mutta välttämätöntä. Tätä tilannetta helpottamaan saimme pari hyvää kirjavinkkiä, Tiina Torpan Yksin työskentelevän opas sekä Kaisa Hernbergin Asiantuntija epämukavuusalueella.

Kiitos kaikille tilaisuuteen osallistuneille sekä erityiskiitokset Yhteiskunta-alan korkeakoulutetuille ja Aki Reinimäelle järjestelyavusta!

Yrittäjyystyöpajat jatkuvat keväämmällä teemalla Yliopiston ja yrittäjä-tutkijan suhde – harmoninen liitto vai pariterapian kautta avioeroon? Miten käy yliopistolta toimistohotellina toimiminen? Entä kannattaako tutkijan jäädä sinne, kun hahmoton yliopisto käärii kaikki voitot ”kuin mikäkin suojelurahaa peräävä hämärämies”? Onko uskottomuus näiden avioliittojen uusi musta?

Myös ehdotukset puheenvuoroiksi ovat tervetulleita, tilaa on vielä. See you there!

Viime aikoina Twitterissä on useampaan otteeseen tiedusteltu, ketkä asiantuntijat ovat vakuuttaneet kanssatwiittaajat hyvällä tekemisellä ja sisällöllä.

Jouduin toteamaan, etteivät kaikki suosikkini mitenkään mahtu twiittiin. Yritän siis mahduttaa heitä mahdollisimman monta tähän bloggaukseen. Nyt kirjoittamishetkellä on perjantai, joten ehkäpä tämä sopii myös jättikokoiseksi Follow Friday -suositukseksi!

Tarkennan aluksi, että seuraan Twitterissä lähinnä työelämän, tietojohtamisen, tieteen ja tutkimuksen, yhteisöjen ja sosiaalisen median teemoihin painottuvaa sisältöä. Tässä joukossa on monia loistavia esimerkkejä asiantuntijoista, jotka ovat läsnä somessa omana itsenään ja osallistuvat keskusteluihin muiden kanssa – eivät ainoastaan tööttää jakoon linkkejä omiin julkaisuihinsa.

Ensin määritelmät. Asiantuntemus ei tarkoita minulle roolia, joka saadaan yliopistotutkintojen tai senhetkisen tittelin kautta, vaan ansaitaan aktiivisella tekemisellä, hyvillä vuorovaikutustaidoilla ja uteliaalla asenteella oppia jatkuvasti lisää. Kansakoulun käynyt Pihtiputaan mummokin voi siis olla some-asiantuntija, jos hän jakaa kiinnostavaa ja myös muuta yhteisöä hyödyttävää sisältöä ja on innostunut aihestaan, toisin kuin ne norsunluutorniin muumioituneet änkyrätietäjät, jotka eivät omassa erinomaisuudessaan kykene osallistumaan avoimeen keskusteluun lainkaan. Jakamisessakin pitää toki muistaa optimi, ei maksimi: hurjimmat kaikkialle rönsyilevät digi-intoilijat ja oman elämänsä avaamisen hypersomemaanikot olen suosiolla hiljentänyt Twitter-virrastani, tai vähitellen luopunut heidän seuraamisestaan. Sama pätee hyvin passiivisiin käyttäjiin.

”Kaikki” tietävät jo professori Alf Rehnin, joka on Suomessa edelleen omilla Twitter-luvuillaan. Mutta hyvää tiedeväkeä on paljon: professoreista nostaisin esiin Sari Pöyhösen, Markku Niemivirran ja Jukka Mähösen. He ovat erittäin aktiivisia ja ottavat kantaa muuhunkin kuin oman erikoisalan keskusteluun. Sama pätee myös hieman myöhemmin Twitter-aktivoituneeseen Pirjo Ståhleen, joka on ottanut uuden kanavan nopeasti haltuun. LKarppi taisi joskus todeta, että ennen kuin jaat yhtäkään tiedeuutista, tarkista ensin Markku Niemivirran Twitter-tililtä kestääkö tutkimuksen toteutus päivänvaloa. Allekirjoitan neuvon.

Tutkijoista olen käyttänyt koulutuksissakin esimerkkinä Anja Terkamo-Moisiota, joka vei väitösprojektinsa suorastaan some-esimerkillisesti läpi. Eikä kuolemaan liittyvän tutkimustiedon esillä pitäminen suinkaan kuollut väitöshetkeen, vaan jatkuu edelleen. Toinen klassikkoesimerkki on Tuomas Aivelo. Niin ikään tutkijataustainen Pauli Komonen ei välttämättä ole Twitterin aktiivisimpia, mutta silloin kun hän linkittää jotain, tiedossa on kerta toisensa jälkeen loistavaa tekstiä. Kiinnostavasta tiedesisällöstä erityispisteet myös Katri Saarikivelle ja Salla-M. Laaksoselle. Ja tietysti ovat vielä ”Tampereen tyypit”, joita on monta – esimerkkeinä Jari Jussila ja Jukka Huhtamäki. Tietojohtamiseen liittyvää hyvää somesettiä tuottaa Suomessa varsin pieni joukko tutkijoita, ja käytännössä lähes kaikki heistä pesivät Tampereella. Siellä on siis minunkin henkinen kotini, vaikka asun kaakossa.

Ammattiliittojen väkeä pidetään joskus vanhakantaisina, mutta sehän ei suinkaan päde ainakaan Akavan viestintäjohtaja Marjo Ollikaiseen, Ekonomiliiton Suvi Erikssoniin ja Professoriliiton/Tieteentekijöiden viestintäpäällikkö Kirsti Sintoseen, jotka pitävät näkyvästi esillä työelämän, koulutuksen ja tutkimuksen ongelmia ja ratkaisuja.

Somegurujen jo laajalti tunnetusta joukosta Marko Suomi on osoittanut ihailtavaa kahvakuulalla hankittua kestävyyttä ja kärsivällisyyttä erilaisten yleisöjen kanssa keskustellessaan. Olen myös Markolle kiitollisuudenvelassa, sillä totesihan hän syksyllä 2013 tulevansa cmadfi-tapahtumaan, jos olen siellä puhumassa 🙂 Tästä kokemuksesta avautui monta uutta porttia ja oma sometekemiseni ryöpsähti uusille luvuille. (Kyseessä on myös top3 -kohteliaisuus työurallani, edelle menee vain kaverini toteamus ’Sulla on kynä terävä ja joskus pääkin’).

Lauri Movall on siitä mainio tapaus ja somepoikkeus, että hän ei kerro miten asiat ovat, vaan kysyy, miten ne ovat muiden mielestä. Historian ja arkistomaailman puolella Kaisa Kyläkoski on pitkän linjan nettiaktiivi ja taitava kirjoittaja. Outi Lammi ruotii totutun terävästi tietotyön ja digimaailman ilmiöitä ilman höttökuorrutusta. Tiina Airaksinen on viestintä- ja tekstiguru, joka pienimuotoisessa twiittimiitissämme tutustutti minut korealaiseen ruokaan. Ilman Mekaselskaa taas en tietäisi, millaista on ammattijärjestäjien työ ja arki.

Ja lopuksi erityiskiitos vielä kaikille teille, jotka olette olleet Twitterissä hauskoja. Sillä loppujen lopuksi vain nauraminen on tärkeää, eikä oikeastaan sekään.


 

J.K. Lisätäänpä listalle 23. nimi osastolta ’herranjestas, miten saatoinkaan unohtaa’: Harto Pönkä, kaiken suomalaisen some-tietämyksen lähde numero 1.

Elämme sivistysvaltiossa. Ainakin puitteiltaan.

Ihminen on peilisoluolio, opin taannoin Matti Klingen 80-vuotisjuhlahaastattelusta. Mitä enemmän toinen ihminen tarjoaa heijastuspintaa, sitä enemmän itse opimme ja kasvamme.

Mutta millaiset peilit meitä oikein ympäröivät? Klinge jatkaa, että aikamme suurin ongelma on epistemofobia, tiedon pelko.

Psykologiliiton blogissa Teemu Ollikainen kysyy, miksi uskomme yksisarvisvalmentajaa ja huomauttaa, että veriryhmädieettiä käsittelevää kirjaa on myyty maassamme yli 30 000 kappaletta. Takavuosien postimyyntikuvasto mainosti onnea tuovaa talismania, jonka oli tilannut itselleen 20 000 suomalaista. Netin keskustelupalstat pursuilevat salaliittoteorioita esimerkiksi siitä, että rahapelien arvonnat ovat selvästi järjesteltyjä, koska Matti tai Pirkko ei taaskaan voittanut. Koulussa näillä samoilla ihmisillä on saattanut olla kiitettävä numero matematiikasta. Tiedolla on todellista merkitystä vain sisäistettynä, osana toimintaa.

Vakavimmat muotonsa tiedon puute saa kuitenkin silloin, kun sen varjolla tehdään muita ihmisiä, kokonaisia ekosysteemejä tai koko planeettaamme koskevia päätöksiä.

Tuoreeksi esimerkiksi sopii Suomen eduskunta, joka tällä viikolla keskusteli äitiyslain uudistamisesta. Pirkanmaalainen KD:n kansanedustaja Sari Tanus räjäytteli päitä somessakin kiertäneillä kommenteillaan, joiden mukaan

”…monilla lesbosuhteeseen menevillä on taustalla hyväksikäyttöä.”

 

 

Jos meillä olisi tutkijuus yhteisenä oppiaineena elämänkoulussa, tuntisimme tietoon liittyvät peruskäsitteet. Niiden merkitys opittaisiin käytännön esimerkkien kautta. Kaikki 200 kansanedustajaamme tietäisivät, ettei korrelaatio asioiden välillä todista syy-seuraussuhdetta. Se ei ole sama asia kuin kausaliteetti. Voisimme yksissä tuumin havaita, että otimmepa minkä hyvänsä satunnaisen ryhmän naisia – olivat he sitten heteroita tai lesboja – seksuaalinen hyväksikäyttö on aivan liian yleistä.

Ja ehkä pääsisimme tekemään jotain tälle varsinaiselle ongelmalle, sen sijaan, että käytämme kuviteltuja syy-seuraussuhteita omien uskomustemme ajamiseen.

En tarkoita tutkijuudella hakeutumista tiedeuralle managerialismista kärsivissä yliopistoissa, joissa edellytykset työn tekemiselle kaiken aikaa heikkenevät, ja joita tyypillisesti päädytään johtamaan akateemisiin ansioihin nojaten – siis ilman johtamisosaamista. Tiedettä toki tarvitaan, kuten Helsingissä äskettäin järjestetty teematapahtumakin muistutti. Mutta jos tutkijuus valtaisi enemmän jalansijaa, meidän ei tarvitsisi edes erikseen todistella sitä.

Tutkijuus on enemmän kuin tiedeura. Sen ei tarvitse ilmetä julkaisukierteenä ja tulospaineina, vaan arjen oivalluksina.

Tutkijuus voi ulottua meihin kaikkiin taustasta, työpaikasta ja koulutuksesta riippumatta. Mikä hienointa, siinä yhdistyvät lapsen ehtymätön oivalluskyky,  yrittäjän eteenpäin vievä asenne, taiteilijan kyky kyseenalaistaa, urheilijan sitkeys treenata vielä lisää, ja nobel-palkitun tutkijan uteliaisuus maailmaa kohtaan (ja se, että hän enimmäkseen vain istuu ja tuijottaa papereita).

Tutkijuus on ehtymätöntä uteliaisuutta, hyvää yleissivistystä, kokonaisuuksien hahmottamista, valmiutta kyseenalaistaa nykyisiä tapoja tehdä, halua oppia koko ajan uutta ja kykyä systemaattiseen, pitkäjänteiseen työskentelyyn. 

messier-101-10995_1280

Kari Uusikylä muistuttaa kirjassaan Luovuus kuuluu kaikille, että luovat toteutukset saavat alkunsa kyvystä nähdä ongelmia. Tämä lisäbonus on hyvä muistaa aikana, joka pyrkii hautaamaan epäkohdat silotellun kivapuheen ja yltiöpäisen posihömpän alle. Rakentava tutkijuus iloitsee siitä arvokkaasta mitä on, mutta miettii kaiken aikaa, mikä voisi olla vielä paremmin.

Kun vielä lisätään mausteeksi roima annos vapaata, kiireetöntä aikaa ajatteluun, ihmettelyyn ja kokeiluun, on tutkijuuden keitos valmis.

Siitä riittää ammennettavaa jokaiselle, joka haluaa parantaa maailmaa.

Saan harva se viikko kutsuja tulla puhujavieraaksi erilaisiin tilaisuuksiin. Aiheet liittyvät ammatillisiin vahvuusalueisiini: tietojohtamiseen, yhteisömanagerointiin, sosiaalisen median työkäyttöön, verkkokurssien rakentamiseen ja yhteisöllisen oppimisen tukemiseen, sittemmin myös korkeakoulutettujen työuriin ja uusien mahdollisuuksien luomiseen esimerkiksi perustamani Tohtoriverkoston kautta.

Toisinaan vierailuista maksetaan, toisinaan ei. Puutun nyt vain jälkimmäiseen tapaukseen.

En ole rahaohjautuva eli sisältö ratkaisee. Kaikkea asiantuntijoiden osaamista ei saa ilmaiseksi, mutta kaikesta ei myöskään tarvitse maksaa.

Oppiminen on sisäisistä motivaattoreista vahvimpia. Moni näistä tilaisuuksista on äärimmäisen mielenkiintoinen tematiikaltaan, sisällöltään ja kanssapuhujiltaan. Haluaisin olla mukana, mutta ei ole hyvää itsensäjohtamista suostua kaikkeen. Siksi joudun tekemään valintoja. Valinnat eivät ole helppoja – pätkätyökeikkakiertolaisprojektijyyrä kun ei koskaan voi olla varma, mikä vierailuista osoittautuu myöhemmin sateenkaaren pääksi, josta löytyy kulta-aarre uraauurtavan hankkeen tai uuden työn muodossa.

Puhujakuva

Somekansalainen on pro bono poistunut mukavuusalueeltaan papin saarnaspönttöä muistuttavaan objektiin. Kuva: Saija Kirkkola, Kunnallisarkistoyhdistys ry

Niinpä te, hyvät tapahtumajärjestäjät, voitte osaltaan helpottaa kutsumienne puhujien valintoja. Tehkää vaihtokauppa. Kun ette voi maksaa rahaa, tarjotkaa palkkioksi jotain aineetonta: ammattimaisesti tuotettua sisältöä, näkyvyyttä ja mainetta.

Suomalaiset eivät ole vielä kovin hyviä aineettoman pääoman merkityksen ymmärtämisessä, mutta viimeistään tällä vuosikymmenellä on hyvä aloittaa.

Myös käsitys näkyvyydestä ja maineesta on syytä päivittää kiireesti nykyaikaan (tämä vinkkinä erityisesti tiedeväelle!). Jos katsotte ylempänä luettelemaani listaa ammatillisista vahvuusalueista, arvatkaapa, kuinka motivoinut kyseinen henkilö on esitelmöimään tilaisuuksissa, jotka jäävät tietyn sisäpiirin keskinäiseksi jupinaksi neljän seinän sisälle ja joista – tadaa – syntyy pari kuukautta myöhemmin artikkeli ihan vallan paperiseen lehteen, jota saatetaan joskus selailla kyseisen sisäpiirin taukotilassa, ennen kuin joku vahingossa kaataa sille kahvinsa?

Ja niinpä mikään ei todellisuudessa muutu – eli tiedolla ei ole vaikuttavuutta – mutta onpahan taas päästy jupisemaan.

Valistunut tapahtumanjärjestäjä huolehtii striimauksesta eli siitä, että tilaisuus on olemassa myös heille, jotka eivät pääse kyseisten neljän seinän sisälle juuri kyseisenä ajankohtana. Varmistu myös näistä:

  • Videoi puheenvuoro ja anna siten osallistujalle mahdollisuus hyödyntää sitä myös jälkeenpäin esimerkiksi jakamalla videota eteenpäin omissa somekanavissaan.
  • Luo tapahtumalle oma tunniste. Hashtag ei ole mitään nuorison joutavanpäiväistä nettislangia, vaan kovaa aineetonta valuuttaa. Sen avulla luot keskustelua tapahtuman ympärille ennen tilaisuutta, sen aikana ja sen jälkeen.
  • Tuo myös tapahtuman jälkilöylyt ja syvemmät analyysit sosiaaliseen mediaan. Perinteisillä artikkeleilla on paikkansa, mutta ne ovat – anteeksi vain – auttamattoman hitaita, tavoittavat vain suppean kohdejoukon eivätkä ole koskaan käden ulottuvilla silloin kun niitä tarvittaisiin.

 

Jos järjestäjien rahat ovat äärimmäisen tiukalla eikä striimausmahdollisuutta ole, huolehdi ainakin kohdasta 2) eli aihetunnisteesta. Sen tekeminen ei maksa sinulle mitään.

Älä toimi kuten ne koulutuspäivän järjestäjät, jotka ryhtyivät ajattelemaan sopivaa tunnistetta vasta tervetuliaispuheenvuorossaan ja päätyivät ehdottamaan lyhennettä, joka sattui olemaan sama kuin suositulla korealaisella rap-artistilla.

Ja puhujavieraasi kiittää! Saattaapa vaikka tulla toistekin.

Yhteisömanagerit keskustelivat tämän vuoden CMADfi -tapahtumassa muun muassa työntekijälähettiläistä, jotka omalla viestinnällään vahvistavat organisaation sanomaa ja brändiä. Ilmiö kiinnostaa erityisesti viestinnän ja markkinoinnin ammattilaisia. Asia on monin verroin uskottavampi ja kiinnostavampi, kun sen sanoo ihminen eikä kasvoton organisaatio.

CMADfi:n jälkeisenä iltana ajatukseni karkasivat jo pykälää pidemmälle. Organisaatiotutkijat ja henkilöstöjohtamisen spesialistit tuntevat käsitteen psykologinen sopimus, joka on

”henkinen malli” työntekijän ja työnantajan suhteesta – käsitys siitä, mitä nämä kaksi osapuolta odottavat ja toivovat saavansa toinen toisiltaan.

Psykologinen sopimus liittyy siten vahvasti työntekijän sitoutumiseen ja motivaatioon paitsi tehdä työnsä hyvin, myös toimia organisaationsa työntekijälähettiläänä.

En lukeudu aiheen asiantuntijoihin, mutta esimerkiksi Tiina Saaren mielenkiintoisesta väitöskirjasta selviää, miten psykologiset sopimukset ilmenevät tietotyössä ja kuinka sitoutuneita työntekijät ovat organisaatioon. Sitoutumista edistää mielekäs, haasteita ja kehittymismahdollisuuksia tarjoava työ sekä toimiva työyhteisö.

Siirryn takaisin tontille, jonka tunnen hyvin: tutkimukseen. Mitä oikeastaan pitäisi ajatella työntekijälähettilyyden motiiveista ja psykologisen sopimuksen lujuudesta olosuhteissa, joissa tutkimusryhmät saavat työskennellä organisaatioissa ainoastaan itse hankkimallaan rahoituksella? Mikä merkillinen sopimus sellainen on, jossa toinen osapuoli tekee kaiken työn ja kantaa riskit yksin?

Johtopäätös: jos tutkimusorganisaatiot aikovat olla olemassa tulevaisuudessakin, niiden on kyettävä tarjoamaan tutkijoille vastikkeeksi muutakin kuin lisätöitä(!) opetuksen ja hallinnon parissa. 

Mitä se voisi olla?

  • Luovaa ja kiireetöntä ajattelua? Tuskin. Pudotuspeliä ja rahoitusarpajaisia.
  • Tieteen arvostusta? Tuskin. Omatkin kohta haukkuvat päivystäväksi dosentiksi.
  • Moderneja ja saumattomasti yhteentoimivia järjestelmiä ja edelläkävijän tietoinfrastruktuuri? In your dreams.
  • Arvokasta täydentävää osaamista ja vertaisuutta? Periaatteessa kyllä, mutta tutkimusorganisaatioilta on jäänyt huomaamatta, että digitaalisessa maailmassa tarvittavat osaamisverkostot on mahdollista rakentaa myös suoraan – ilman välikäsiä.


Ja tämä ei suinkaan koske vain yliopistoja. (Kukaties radikaali ajatus, mutta olisiko ne mahdollista palauttaa takaisin pitkäjänteisen tieteellisen tutkimuksen palvelukseen ja toteuttaa ne muut yrittäjämäisemmät projektit jollain toisella mallilla, jossa se ensinnäkin tulee paljon halvemmaksi? Muistattehan myös Pirjon, Liisan ja Jaakon, joille piti väkisin keksiä jotain selvitettävää.)

Tutkija Mikko Kohvakka kirjoitti aiheesta rohkeasti omalla nimellään ja osuvin sanakääntein HS:n mielipidepalstalla.

Nyt yliopistotkin ovat siirtymässä keikkatalouteen, jossa yrittäjä-tutkija vastaa kaikista riskeistä ja välittäjänä toimiva hahmoton yliopisto korjaa suurimman osan ”voitoista” kuin mikäkin suojelurahaa peräävä hämärämies. (HS.fi 16.11.2015)

Tämän havainnon tein ensimmäisen kerran jo viime vuosikymmenen lopulla, mutta kirjaan sen blogiini vasta nyt: tutkimusorganisaatioihin sitoutumisessa on kuvaannollisesti yhtäläisyyksiä ns. Tukholma-syndroomaan, jossa panttivanki kiintyy sieppaajiinsa.

chains-19176_1280

Sieppaajille panttivankien haalimat hankerahat, löydökset ja julkaisut toki kelpaavat. Lahjakkaiden tutkijoiden innostus, uteliaisuus ja intohimo tekemiseen ovat kovaa valuuttaa työmarkkinoilla – ja niihin nojaa myös työntekijälähettilyys.

Tarvitsemme näkökulman muutosta. En ole kiinnostunut maakunnallisista poteroista, painopistealueista ja kansainvälisistä rankingeista, vaan tutkimuksen tekemisestä. En halua aloittaa esityksiäni minkään organisaation pakollisilla avainluvuilla, vaan ihmisten aikaansaannoksilla. Lisäksi tahtoisin käyntikortin, josta näkyy organisaation nimen sijaan henkilökohtainen verkostoni ja sen vaikuttavuus – olkoonkin, että moisesta kaaviokuvasta vasta sotkuinen tulisikin, kuten verkostoanalyysia paremmin taitavat hyvin tietävät.

Mutta ehkäpä käyntikortti ei enää tulevaisuudessa ole pieni pahvinpala, vaan kätevä 3D-hologrammi, jolloin ongelma on ratkaistu?

Sitä odotellessa olen enemmän kuin mielelläni työpaikaltani löytyvien mahtavien ihmisten ja heidän osaamisensa sanansaattaja. Organisaation senhetkisellä nimellä ja rakenteella ei siinä kokonaisuudessa ole paljoakaan merkitystä. Joidenkin viisaiden mukaan kaikki inhimillinen elämä on verkostoissa – ja siellä lienee myös psykologisten sopimustemme kohde.