Arkisto kategorialle ‘yhteisöt’

Aineetonta ei voi ’omistaa’ samalla tavalla kuin materiaa. Silti toisinaan käyttäydymme ikään kuin voisi.

On turhan yksioikoista rinnastaa yhteisö sen yhteisömanageriin tai perustajaan. Kuten jo taannoin blogahdin, sinunkaan henkilöbrändisi ei luonut maailmaa yksin, ei edes sitä kyseistä yhteisöä tai verkostoa. Muutoinhan siinä olisi vain yksi jäsen.

Hajautunut ja ameeban tavoin jatkuvasti muotoaan muuttava avoin verkosto tarvitsee toki kasvot. Ikään kuin käyntikortin. Yhteisön perustaja, pääsihteeri, manageri, nettikätilö tai yhteisöluotsi – you name it. Suljetuissa kabineteissa puuhastelu ei näihin ympyröihin sovi. Sen opin jo keväällä 2005, kun eräs suomalainen mediatalo muitta mutkitta päätti sulkea suositun peliyhteisönsä ja jätti tärkeimmän – innokkaat käyttäjät ja uskollisimmat jäsenet – ihmettelemään vierestä, mitä oikein tapahtui.

Tänä keväänä digimarkkinointiväki kohisi Digitalist Networkin myynnistä pörssiyhtiö Ixonosille. Kuten tietojohtamiseen ja aineettomaan varallisuuteen hyvin vihkiytynyt Pasi Tervonen kirjoitti LinkedInissä, kaupassa ei olisi ollut oikeastaan mitään vikaa, jos jäsenet olisivat tienneet olevansa verkoston pääsihteerin vaihto-omaisuutta.

Jokaiselle johtamista joskus opiskelleelle – puhumattakaan meistä, jotka olemme vetäneet kyseiset koulutukset 🙂 – pitäisi olla itsestään selvää, että verkostojen orkestroinnissa on kyse avoimuudesta, läpinäkyvyydestä ja luottamuksesta.

padlock-690286_640

Yhteisömanageroinnin pimeä puoli piilee tässä: alamme ajatella yhteisöjä ja verkostoja jonkun tahon ”omaisuutena”, johon näitä periaatteita ei tarvitse soveltaa. Omallaan kun jokainen tekee likimain mitä huvittaa.

Liiallisen henkilöitymisen dilemma on tullut minullekin tutuksi Tohtoriverkostossa. Taannoin sain sähköpostiini kiittävää palautetta. ”Olet tämän maan paras ja selväsanaisin tohtoreiden työllistymisen asiantuntija.” Kiitin palautteesta ja esitin omana näkemyksenäni, että olen Suomen selväsanaisimpia ja asiantuntevimpia nettiyhteisöjen ammattilaisia. Väitöstutkimus aiheesta antoi erinomaisen pohjan ja sen jälkeen olen tuonut saamiani oppeja käytäntöön useilla eri foorumeilla täydennyskoulutuksesta yhteisömanagereiden cmadfi-verkostoon. Sielultani olen ennen kaikkea nettiryhmien katalysoija, verkottaja ja aktiivinen viestijä. Sen sijaan tohtorityöllisyyden osalta maassamme on monen monta minua pidemmälle ehtinyttä asiantuntijaa ja myös aihetta perusteellisesti tutkineita. Heitä on syytä kuunnella.

Voidaan siis sanoa, että Tohtoriverkostolla kokonaisuutena on tällä hetkellä Suomen paras tietämys tohtoreiden vahvuuksista ja ongelmista työmarkkinoilla. Tässä yhteydessä voisi olla kerrankin paikallaan puhua kokemusasiantuntijoista!

Haluaisiko joku ostaa lenkkareiden hinnalla muutaman tohtorin? Älkää ostako, verkosto ei ole kaupan. Joku voisi asemassani ryhtyä kuvittelemaan, että Tohtoriverkosto on ”minun”. Ei ole. Sen omistavat jäsenet yhteisesti, jonkun on vain täytynyt ottaa ensimmäinen askel.

Toisin kuin osa jopa minulle läheisistä ihmisistä ja noin puolet kateellisista savolaisista tuntuu olettavan, parasta Tohtoriverkostossa ei ole sen tuoma henkilökohtainen näkyvyys mediassa, jota muutenkin introverttina kammoan. Suunnan pitäisi olla from ego-systems to eco-systems.

Parasta on se, että ihmiset saavat Tohtoriverkoston kautta tarpeellista tietoa, uutta toivoa ja määrätietoisen suunnan työuralleen.

On mahtavaa huomata, että keskustelijat jakavat aktiivisesti vinkkejä niin akateemisten työnhausta, apurahojen verotuksesta kuin väitöskirjan grafiikkojen teettämisestä. Sana on vapaa. Foorumeillamme on kiellettyä vain riehuminen ja oman firman tuotteiden ja palveluiden mainostaminen joko suoraan tai kömpelön peitellysti (tohtorit jos ketkä ovat kriittisiä ja huomaavat sen heti).

Janhosen Johanna on teettänyt vuosittain yhteisömanagerikyselyn, jossa vuonna 2016 sanailin seuraavasti:

Jos perustaa ryhmän, muut ihmiset mieltävät, että ’toi omistaa sen’. Lähtien ihan vaikka hashtagin käytöstä. Nämä mielikuvat tulisi voida murtaa ja hyödyntää verkostoissa aitoa vertaisuutta ja jaettua omistajuutta. Jokaisella on mahdollisuus olla aloitteellinen. Ongelmaksi muodostuu helposti se, että aktiivisetkin jäsenet jäävät odottamaan, mitä yhteisömanageri seuraavaksi käskee tehdä. Olo on välillä kuin entisaikojen luokanopettajalla: ’No niin lapset, tänään lauletaan.’

Nämä odotukset voivat kuormittaa yhteisömanagereita, jotka tyypillisesti tekevät työtä vapaaehtoispohjalta tai yrityksissä vahvasti aliresurssoituina. Huomattavasti suurempi ongelma on kuitenkin verkoston potentiaalin vajaakäyttö. Yksi ihminen tai kourallinen aktiiveja ei voi toteuttaa kaikkea. On vaarallista jäädä passiivisena odottelemaan, että ”kyllä joku järjestää”.

Mikä neuvoksi?

Mielestäni kyse ei ole pelkästään jäsenten aktivoinnista perinteisessä some-mielessä (moniko näki? tykkäsi? jakoi? kommentoi?), vaan laajemmasta ajattelun muutoksesta kohti yhteisöllisempää tapaa toimia. Millaisia onnistumistarinoita olet kohdannut?

Tohtoriverkostolle on kahden vuoden aikana rakentunut kokonainen pieni ekosysteemi, jossa on edelläkävijäyrityksiä, ammattiliittojen edustajia ja yliopistojen koulutusvastaavia. Ja koko joukko tohtoreita tieteen eri aloilta. Mihin kaikkeen tämä joukko vielä ehtiikään! Eri puolille Suomea nousee tohtoreiden paikallisia ’livepiirejä’ ja urasparrauksen vertaisryhmiä, mentorointi vakiintuu arkiseksi toiminnaksi, osa jäsenistä jalkautuu rekrymessuille ja verkottuu HR-ammattilaisten kanssa, nohevat viestijät toimittavat tutkijoiden uratarinoita ja kansantajuistavat osaamistamme sosiaalisessa mediassa. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen!

Tällä vuosikymmenellä ei voi enää olla uutinen, että avoimet ja itseorganisoituvat yhteisöt ovat tulevaisuuden tapa luoda ja jakaa tietoa.

Ajankohtaisempi haasteemme on kehittää näille yhteisöille tapoja koordinoida toimintaansa, ruokkia jäsenten aktiivisuutta ja ”parvipalkita” yhteisöä kollektiivisesti – ja samalla varoa, ettemme päädy vain keksimään nykyorganisaatioiden tietosiiloja ja valtaapitävien diktatuureja uudelleen, mutta trendikkäämmissä kuorissa.

Nettiyhteisöjen maailmassa törmää toisinaan kysymykseen siitä, mikä on sosiaalista mediaa ja mikä ei – ja milloin kyseessä on ”oikea” yhteisö.

Olen aiemminkin varoittanut heiluttelemasta akateemisia mittatikkuja tämän ilmiön edessä. Yhteisöllisyyttä määrittelee jäsenten oma kokemus. Jos sosiologeilla oli jo 1950-luvulle tultaessa lähemmäs 100 erilaista yhteisön määritelmää, miten ihmeessä olisi mahdollista luoda jokin yksiselitteinen tulkinta siitä, mitä kollektiivit verkossa ovat, saati mitä niiden pitäisi olla? Yhteisöjä ei myöskään pitäisi prosessoida kuoliaaksi, vaan antaa niiden olla juuri niin kaoottisia kuin inhimillinen luovuus.

Mutta takaisin otsikon kysymykseen. Minulta kysytään usein, ovatko esimerkiksi keskustelufoorumit tai uutiskommenttipalstat sosiaalista mediaa. Entä voiko tässä tapauksessa puhua yhteisöstä?

Vuoden 2017 cmadfi-tapahtuman jälkeen julkistin LinkedInissä pikatestin, jolla saat selville, oletko ensisijaisesti yhteisömanageri vai somemanageri. Yhteisössä ihmiset tuntevat toisensa ja pitävät yhteyttä keskenään.

network-92904_640

Jos ajatellaan netin historiaa, keskustelupalstat, uutisryhmät ja purkit olivat eräänlaista ”esi-somea”, samoin postituslistat ja IRC. Niiden tuella rakentuivat varhaisimmat nettiyhteisöt.

Sosiaalisen median perustoiminnallisuutta on sosiaalisten verkostojen rakentaminen ja niiden näkyväksi tekeminen. Tässä mielessä keskustelufoorumit eivät siis edusta some-maailmaa: useimpien fokus on ainoastaan viestinnällinen. Sama koskee blogeja. Hengenheimolaisuus blogien ja somepalvelujen välillä on kuitenkin niin ilmeinen, etten vetäisi tähän kohtaan kovin tiukkoja rajoja.

Yhteisöjen osalta on muistettava, että niin keskustelufoorumit kuin Facebook ovat vain palveluita, joiden tuella varsinainen tiiviimpi yhteisö voi (ehkä) muodostua. Sama koskee lehtien kommenttipalstoja.

Osa verkkopalvelun käyttäjistä tai tietyn teema-aiheen keskusteluun osallistuvista voi olla hyvinkin sitoutuneita ja kokea yhteisöllisyyttä, vaikka satunnaiselle sivustaseuraajalle touhu näyttää lähinnä epämääräiseltä huutelulta. Käyttäjät myös tunnistavat ihmiset nimien ja nimimerkkien takana. Kun aikanaan tutkimme erään ammattilehden nettikeskusteluja, havaitsimme, että pelkästään viestejä lukevat kokivat jopa vahvempaa yhteisöllisyyttä kuin postaajat.

Mutta uutiskommentitkaan eivät ole veljeksiä. Nettikulttuureja on monenlaisia anonyymista huutelusta joukkoon uskollisia vakiokävijöitä, jotka osallistuvat keskusteluun omalla nimellään tai jopa kasvoillaan.

Analogiaa voi hakea eläinmaailmasta. Vakkarikävijöiden yhteisö on kuin koirapuisto, jossa harrastetaan yhdessä ja tavataan tuttuja. Anonyymit kommenttipalstat taas ovat pikemminkin lyhtypylväs, jonka juurella kukin koira käy nostamassa jalkaansa.

Erojakin toki löytyy: koirat ovat onnellisia päästyään tekemään tarpeensa, mutta vihaviestejä syytävät ihmiset ovat tutkitusti muita onnettomampia.

Some on historiallisesta perspektiivistä nuori ilmiö. Olemme vasta matkalla oppimaan verkkodialogia. Keski-ikäisten someraivoajien on hyvä ottaa mallia nuorista.

”Ole itse se muutos, jota sosiaaliseen mediaan kaipaat.” (Jussi Pullinen, HS)

Viestijät.fi -sivustolla Laura Vuorio-Kuokka kirjoittaa viestinnän monitulkintaisuudesta. Toisin kuin somekoulutukset joskus antavat ymmärtää, kyse ei ole pelkästään eri kanavien hallinnasta tai hymiöiden käytön treenaamisesta. Samoin kuin viestintä on vain yksi osa vuorovaikutustaitojen palettia, verkkoviestintä ilmiönä on paljon monisyisempi kuin taito laittaa itsensä peliin.

Se kuitenkin on selvää, että tarvitsemme parempia, vielä tunnistamattomia tapoja tunteiden välittämiseen ja ilmaisemiseen. Näitä tutkivat ja kehittävät muun muassa Helsingin yliopiston tutkijat. Vahva suositus!

On itse asiassa varsin hirtehistä, että Internet on pullollaan Albert Mehrabianin tunnetusta 55-38-7 -säännöstä ammentavia kirjoituksia ja pikaoppaita. Tämän nyrkkisäännön mukaan viestintämme rakentuu enemmän kehonkielen ja äänensävyjen kuin sanojen (7 %) varaan. Mehrabianin prosenttilukujen on kuitenkin todettu soveltuvan lähinnä tilanteisiin, joissa sanallinen ja sanaton ovat ristiriidassa. Raivoissaan puuskahdettu ”Lämmin kiitos avustasi” tai ”Rakastan sinua” ei ole kovin uskottavaa. Tällöin luotamme enemmän nonverbaaliseen viestintään kuin siihen, mitä puhuja sanoo. Siis puhuja.

Miksi ihmeessä twiittejä, blogikirjoituksia, Facebook-keskusteluja tai sähköpostiketjuja yleensäkään pitäisi katsoa tällaisten linssien läpi? Miksei rikkaita digitaalisia kulttuureja ja yhteisöjä tarkasteltaisi niiden omista lähtökohdista?

Voisin verhota kotitaloni seinät niillä nettiaiheisilla tutkimuksilla, jotka ovat sortuneet ensin mainittuun. Tutkimukset jakautuvat useisiin eri koulukuntiin, joita olen väitöskirjassanikin sivunnut. Yhteistä näille on kasvokkaisen vuorovaikutustilanteen käyttäminen mittatikkuna. Kyseistä tikkua heilutellaan hajautuneiden tiimien ja nettiyhteisöjen edessä, ja hullunkurisimmillaan esitetään johtopäätöksenä, ettei todellisia yhteisöjä voi verkossa muodostua lainkaan. Samaan aikaan ihmiset kokevat vahvaa yhteisöllisyyttä ja sitoutumista näihin ryhmiin.

Mehrabianin tutkimusten tahallinen tai tahaton väärinymmärtäminen näkyy siis selvästi netin tutkimusperinteessä. Seurauksena on ollut muun muassa se, että sanojen merkitystä aliarvioidaan. Nonverbaliikan rajoittuneisuus verkossa tuo toki kanssakäymiseen omat haasteensa, mutta sen implikaatiot eivät ole mustavalkoisia.

Tästä tuohtuneena ja Lauran kirjoituksen herättelemänä ryhdyin selvittämään, ovatko viestinnän tutkijat tunnistaneet verkossa luodun vaikutelman anatomian. Mistä osista se rakentuu?

Verkkoidentiteetin rakentamista toki käsitellään – impression management -tutkimuksella on pitkä historia ja siihen pohjautuu myös netin yksilövetoinen henkilöbrändi- ja imagopuhe. Tarjolla on myös erilaisia case-tutkimuksia ja simulaatioita vuorovaikutustilanteista.

Mutta se, miten saamamme vaikutelmat syntyvät? Ainakaan pikaisella luotauksella en onnistunut löytämään nykyaikaista ”Internet-Mehrabiania”, joka perustuisi erilaisten digitaalisten viestinnän kanavien käytön systemaattiseen analyysiin. Ottaisiko jokin viestinnän tutkimusryhmä haasteen vastaan?

Tiedolle on tarvetta. Meidän olisi helpompaa kohdistaa tekemisemme verkossa viisaammin, jos tietäisimme, mikä ratkaisee viestinnän tehon vastaanottavassa päässä.

P1050615

Rauhoittava maisema bloggauksen tehokeinona toimii vain, jos se liittyy edes jotenkin kirjoituksen aiheeseen.

Lisävalaistusta odotellessa käytän perustana selkäytimeen varastoitunutta hiljaista tietoa, tutkijana rakentunutta ymmärrystä ja henkilökohtaista some-maailman kokemusta. Jos live-lähetysten ja videoblogien tyyppiset vuorovaikutustilanteet jätetään tarkastelun ulkopuolelle, voisiko vaikutelma verkkoviestinnässä rakentua seuraavista elementeistä? Mitä lisäisit joukkoon?

  1. Mielikuva henkilöstä tai organisaatiosta, joka viestii.
  2. Sisältö. Se, mitä sanotaan ja missä.
  3. Tyyli, jolla viesti esitetään.
  4. Konteksti, jossa viesti otetaan vastaan.

 

Mielikuvat ovat äärimmäisen mielenkiintoinen elementti. Ne rakentuvat aiemmista kohtaamisista, toisinaan myös stereotyyppisistä oletuksista (”Ahaa, sanoja on professori, hän varmaankin on perehtynyt asiaan syvällisesti”, ”No niin, Katleena on kirjoittanut tämän, se liittyy takuulla jotenkin sukkahousuihin”).

Nimenomaan nämä vaikutelmat ovat verkossa tärkeitä. Meillä ei välttämättä ole mitään muuta tietoa toisesta osapuolesta kuin nimi ja profiilikuva. Tällöin myös luottamus toiseen osapuoleen on kollektiivista tai kategorista, ei suoraan henkilöityvää.

Ja mitä tulee varsinaiseen asiasisältöön, huomaa erityisesti tämä: aiemmat oletukset vaikuttavat tulkintaamme enemmän kuin se, mitä toinen osapuoli sanoo. Näemme viestissä sen, mitä haluamme siinä nähdä. Kuinka monta someraivokohtausta ja paskamyrskyä onkaan syntynyt juuri näin?

Vähimmälle huomiolle jäänyt mutta kaikkia muita painavampi tekijä on nähdäkseni tiedon konteksti. Sen poissaolo verkkoviestintäpuheesta kummastuttaa. Meille kerrotaan, miten kirjoittaa blogia tai miten jakaa yrityksen ilosanomaa Twitterissä, sen sijaan, että kääntäisimme huomion muihin ihmisiin. Keitä haluamme puhutella? Mitä he osaavat, tietävät ja arvostavat eniten? Entä millaisen mielialan vallitessa viestit luetaan, kiireessä, ahdistuneina vai levollisina?

Emme voi vaikuttaa vastaanottajiin siinä mielessä kuin perinteinen kontrolli- ja valta-ajattelu olettaa. Siksi manageeraus sopii äärimmäisen huonosti digitaaliseen viestintään. Voimme ainoastaan heittää verkkoja vesille (tietenkin tarkoin harkitsemiimme kohtiin) ja opetella nauttimaan epävarmuudesta. Netissä kaaoskin on mahdollisuus.

Ja monitulkintaisuudesta puheenollen. Kirjoitukseni otsikko antoi ymmärtää, että saattaisin vastata kysymykseen siitä, mistä vaikutelmat verkossa syntyvät. En kuitenkaan antanut vastauksia – oikeastaan päädyin vain esittämään lisää kysymyksiä ja mutuun perustuvia arvauksia. Ärsyttävää, vai mitä? 🙂


 

Lisää aiheesta:

Osaatko luopua yhteisöstäsi ja yhdistää voimat muiden kanssa jonkin suuremman yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi? Tarvitsemme kyllä yhteisöllisyyttä, luottamusta ja sosiaalista pääomaa – mutta vain sopivina annoksina. Liiallisina ne kaikki luovat siiloja, kapeuttavat ajattelua ja saattavat vaarantaa yhteisösi terveyden aiheuttamalla perspektiivin hämärtymistä.

Suomesta puhutaan usein yhdistysten luvattuna maana. Tähän johtopäätökseen tulee kieltämättä nopeasti, jos tutustuu listaan lakkautettavista yhdistyksistä.

Muutama päivä sitten luin paikallislehden yleisönosastosta jotain outoa: eläkeläiset eivät voi osallistua muun kuin oman eläkeläisjärjestön järjestämiin tansseihin. For God’s sake! Tarkoitus ei liene sulkea ihmisiä ulkopuolelle, vaan lisätä eläkeläisten hyvinvointia ja koettua liikunnan riemua.

Kun Viikin Palveluskoiraharrastajat Häntien Typistämistä Vastaan ry ja Malmin Pitkäkarvaisten Mäyräkoirien Ystävät ry (esimerkit ovat kuvitteellisia, toivottavasti) jakavat täysin saman tavoitteen eli haluavat asuinalueelleen uuden koirapuiston, yksin toimiessaan ne joutuvat tekemään moninkertaisen työn.

Listaa voisi jatkaa. Sillä ei luonnollisesti ole pelkästään yhdistyksiä, vaan myös yrityksiä ja julkisen sektorin organisaatioita. Esimerkiksi yliopistot, korkeakoulut ja tutkimuslaitokset saattavat pelätä olemassaolonsa ja jatkorahoituksensa puolesta niin paljon, että moni yhteistyöksi verhoiltu hanke on tosiasiassa vain oman kilven kiillottamista. Asiakkaat eivät kuitenkaan halua strategioita tai ranking-sijoituksia. Ne haluavat arvokasta tietoa, jota yhteiskunnan eri toimijoiden on mahdollista hyödyntää. Vasta merkityksellisyys ratkaisee.

Yhteisöjen ytimessä on sosiaalinen identiteetti. Teorian isänä pidetään Henri Tajfelia. Ihmiset määrittelevät itsensä ryhmäjäsenyyksiensä kautta, ja taipumus suosia omaa sisäryhmää muiden kustannuksella voi kehittyä hetkessä. Perusidea on helppo käsittää: muistelepa vain koulujen liikuntatunteja ja ”jakoa kahteen”.

Kuten Tajfelin kokeissa, näin yksinkertainen ja satunnainen jaottelu riittää luomaan ryhmälle identiteetin. Omia kannustetaan, vastustaja pyritään lyömään maanrakoon, vaikka siellä pelaisivat parhaat kaverit. Voisimme kuitenkin ottaa lapsista oppia siinä, että tällainen identiteetti yleensä elää vain pelin ajan – ja rajoittuu enimmäkseen urheilutapahtumiin.

Ongelmalliseksi tilanne muuttuu, kun vuosia tai vuosikymmeniä toiminut, vakiintunut ja tiettyä yhteiskunnallista agendaa edistävä yhteisö jumiutuu paikalleen ja näkee kuviteltuja vastustajia sielläkin, missä kaikki tosiasiassa työskentelevät saman tavoitteen eteen.

oldie

Yksilölle elämänkokemus tuo viisautta. Yhteisöltä se voi kuitenkin viedä kyvyn uudistua.

Mikä siis neuvoksi?

Osana systeemisempää ajattelua tarvitaan ymmärrystä yhteisöjen elinkaaresta sekä taito luopua yhteisöstä, kun on ”saattohoidon” aika. Samat opit pätevät sekä digitaalisiin että konkreettisen maailman yhteisöihin, kaikkialle missä on ihmisiä. Keinotekoista kahtiajakoa ei enää tarvita.

Pidin 2015 yhteisömanagereiden jatkokurssilla esitykset elinkaaresta ja yhteisökuolemista. Huomasin kuitenkin vasta jälkikäteen, että aktiivista yhteisöstä luopumista oikealla hetkellä tulisi korostaa paljon vahvemmin, ei vähiten edellä esitetyistä syistä. Vaarana ovat siilot, ajattelun kapeutuminen ja turhaan tehty moninkertainen työ.

Huoleni onkin, että emme saa käyttöömme avointen yhteisöjen ja verkostojen koko potentiaalia.

Nyt teknologian tuella ainoastaan ”digitalisoidaan” eli siirretään verkkoon yhteisöjä, joiden olisi muutenkin pitänyt kuolla pystyyn ajat sitten.

Ja kuinka kuolleita niistä silloin tuleekaan?

Oma yhteisö on siis uskallettava irrottaa letkuista. Tiedän kokemuksesta, että uhraus tuntuu suurelta.

Mutta kun suljet yhden oven, avautuu monta uutta.

________________________________________________

Lisää aiheesta:

Työskentelin takavuosina työporukassa, joka oli kaikilla mittareilla erittäin yhteisöllinen. Sitä luonnehti jaettu ymmärrys, omanlaisensa yliopistotutkijoiden alakulttuuri ja siihen kuuluva huumori.

Tietojohtamisen tutkijat viettivät paljon aikaa keskenään myös vapaa-ajalla, keksivät milloin mitäkin uutta puuhaa ja toteuttivat siinä sivussa useamman palkitun kurssin, palkitun väitöskirjan, kiitellyn yritysprojektin ja valtavan kasan julkaisuja. Järjestimme ruoka- ja urheiluiltoja, istuimme pubissa ja pelasimme pokeria. Verbaaliset toilauksemme kokosimme yhteisöllisesti dokumenttiin, jota kutsuimme vihkoksi. En ole professori enkä välttämättä edes kovin hajamielinen, mutta olen kuitenkin kysynyt ääneen muun muassa 1) mitä eroa on yksinkertaisella ja monimutkaisella 2) mikä viikonpäivä on tiistai.

Tajusin oikeastaan vasta yliopistolta lähdettyäni ja kuunneltuani muiden tohtoreiden elämäntarinoita ympäri Suomen – ei vähiten Tohtoriverkostossa – kuinka harvinaisesta yhteisöllisyydestä oli kyse. Kenties se herätti jopa hieman kateuttakin. Moni väitöstutkimuksen tielle lähtenyt jää vastaavassa tilanteessa kovin yksin. Eristetyksi joutumisen lisäksi kiire, kilpailu ja erilaiset julmat valtapelit hallitsevat työn arkea.

Erikoiseksi luomamme yhteisön tekee se, että olimme ihmisinä hyvin erilaisia. Erottavia tekijöitä oli paljon: työhistoria, harrastukset, ikä, suuntautuminen, sukupuoli. Osa kallistui äänestämään vasemmistoa, osa tiukasti oikeistoa. Jotkut olivat köyhästä perheestä, toiset varakkaammasta. Toiset olivat lapsiperheellisiä, toiset parisuhteessa tai sinkkuja. Toiset olivat niin eläinrakkaita etteivät olisi tehneet pahaa kärpäsellekään, toiset taas kiusasivat kahvihuoneeseen eksynyttä kärpästä (hävetkää! 🙂 ) Joillekin matkailu oli suuri nautinto, kun taas allekirjoittanut ei olisi halunnut ympäristö- ja mukavuussyistä lähteä mihinkään. Taustoiltamme meillä ei ollut oikeastaan mitään muuta yhteistä kuin KTM-tutkinto samasta opinahjosta.

Erilaisuus oli niin silmiinpistävää, että ellei tietäisi työsuhteiden aloitus- ja lopetuspäätösten yliopistoissa olevan täysin randomeja, rekrytointien voisi kuvitella tapahtuneen systemaattisesti.

Näin jälkikäteen minua on askarruttanut, miksi ja miten juuri me olimme niin aikaansaavia. Diversiteetin vaikutuksesta tiimien tuloksellisuuteen on omalla alallamme, johtamisessa, paljon tutkimusta. Tulokset ovat kirjavia. Joidenkin mukaan biodemografisilla tekijöillä ei ole lainkaan vaikutusta ja toisten mukaan esimerkiksi ikään tai rotuun liittyvät erot vaikuttavat pikemminkin negatiivisesti. Tutkijat eivät pääse tästä yhteisymmärrykseen eikä näytä olevan tarkoituskaan, koska konteksti – tehtävä, tavoitteet ja olosuhteet – määrittää lopputuloksen.

Tämän bloggauksen otsikko on kuitenkin tutkimusnäkökulmasta yllättävä. Eikö ihmisten erilaisuus ole aina este, hidaste?

Ei välttämättä. Tilanne on aivan toinen, jos taustoista huolimatta koetaan vahvaa sitoutumista ja yhteisöllisyyttä. Ja juuri erilaisuutemme ansiosta pystyimme olemaan yhdessä luovia ja ajattelemaan toisin. Se johti myös uraauurtaviin tutkimuksiin.

Yksi yhteisöllisyyden kokemukseen liitettyjä yleisiä harhaluuloja on se, että ihmisten tulisi ajatella asioista samalla tavalla. Todellisuudessa ainoa ”vaatimus” on jaettu elämäntilanne, joka on emotionaalisesti riittävän merkittävä yhdistääkseen ihmisiä.

Kroonisen epävarmuuden ja henkis-aineellisten pimahduskohtausten sävyttämä jatko-opintotaival sopii hyvin esimerkiksi.

birds-1469142_1280

Toisinaan on surkuhupaisaa seurata, kuinka organisaatiot kuvittelevat satojen ihmisten muodostaman kasvottoman henkilöstömassan muodostavan jonkinlaisen tiiviin yhteisön, jonka viestiä ollaan valmiita viemään eteenpäin työntekijälähettiläinä. Ei senhetkinen hierarkiakaavio ole mikään yhteisöllisyyden rakennusosa.

Yhteisöllisyyttä rakentava tekijä voi sen sijaan olla vaikkapa open source -ideologia, halu kaventaa varallisuuseroja, avun tarjoaminen yksinhuoltajille tai uuden ainutlaatuisen digipalvelun kehittäminen.

Olennaista on, että yhteinen nimittäjä on olemassa; luonnostaan, pakottamattomana.

Entä mitkä olivat tämän tarinan managerial implications?

Ensiksi: muista, ettei yhteisöllisyys ole samanlaisuuden synonyymi. Sinun ei tarvitse palkata ainoastaan kolmekymppisiä insinöörimiehiä, jotka ovat pelanneet jääkiekkoa. Eikä kannatakaan.

Toiseksi: panosta tietoisesti erilaisuuteen. Vastalahjaksi saat ennakkoluulottoman, uudistumiskykyisen ja luovan työyhteisön. Jussi T. Koski mainitsee kirjassaan Luova hierre, että luovat ihmiset ovat usein psykologisesti androgyyneja: he ammentavat samanaikaisesti monista erilaisista käyttäytymismalleista.

Siinä missä nyky-Suomessa jankataan kahdesta sukupuolesta ja pelkästään transihmisten olemassaolo yhä ylittää joidenkin kanssakulkijoiden käsityskyvyn, kyborgi ja alan aktivisti Neil Harbisson katsoi Mindtrek-konferenssissa eteenpäin ja huomautti, että tulevaisuudessa puhumme jo translajeista.

Ehkäpä tulevaisuuden tuottavimmissa työyhteisöissä onkin eläinrakkaiden ohella myös ihkaeläviä kissaihmisiä.

Tällä viikolla kaksi lukukokemusta nousi ylitse muiden. Helsingin yliopiston kognitiivisen aivotutkimuksen yksikön tutkija Katri Saarikivi muistutti, että älykkäin ongelmanratkaisu on jaettua. Ja perjantain 16.9. Talouselämässä Minttu-Maaria Partanen jututti rakennusyhtiö Firaa ja Aalto-yliopiston systeemiälyn tutkimusryhmää: systeemiälykäs osaa tehdä tulosta.

Systeemiäly kehittyy toimimalla osana erilaisia työyhteisöjä. Tutkijat toteavatkin, että opiskelijoilla sitä on vähemmän kuin työelämää jo kokeneilla.

Erityisen ilahduttavaa oli lukea, että tutkimuksen painopiste on siirtymässä nimenomaan kollektiivien systeemiälyyn.

Molemmat äärimmäisen tärkeät ilmiöt – kyky ratkaista ongelmia ja siinä tarvittava jaettu systeemiäly – tahtovat hukkua pärjäämiskilpailun ja yksittäisiä ihmisiä jalustalle nostavien sankaritarinoiden vyöryn alle. Siksi niitä ei voi korostaa liikaa.

Tarkoitamme systeemiälyllä älykästä toimintaa, joka hahmottaa vuorovaikutuksellisia takaisinkytkentöjä sisältäviä kokonaisuuksia tarkoituksenmukaisesti ja luovasti. Systeemiälykäs henkilö osaa toimia järkevästi monimutkaisissa systeemirakenteissa. Kokonaisuus muovaa häntä ja hän osaltaan itse muovaa kokonaisuutta – usein intuitiivisesti, vaistomaisesti, tiedostamattaan mutta tavalla, jota on olennaisen tärkeä ymmärtää.”

Yhdistävä nimittäjä systeemiälylle ja älykkäälle ongelmanratkaisulle on sosiaalinen vuorovaikutus.

Kyseessä on myös yksi kestävimmistä työtehtävistä. Teknologia saa kehittyä vielä pitkään, ennen kuin roboteista on kohtaamaan kanssaihmisiä tasolla, jossa kyetään soveltamaan hiljaista tietoa ja ylläpitämään erilaisten yhteistyösuhteiden verkostoa. Yksilöiden ja ryhmien vuorovaikutustaidot ovat kasvavaa kansanperinnettä. Monet työntekijät saattavat vieläkin yllättyä kuullessaan, ettei työnantaja arvosta eniten heidän digivalmiuksiaan, kielitaitoaan tai näyttävää CV:tä: arvokkainta pääomaa on nimenomaan taito toimia ihmisten kanssa.

network-1246209_1280.jpg

Saarikiven erinomaisista artikkeleista olen eri yhteyksissä intoillut aiemminkin, mutta nyt ollaan lempiaiheessani, joukkojen, parvien ja yhteisöjen viisaudessa. Mittaamme jälkijättöisiä euroja ja lyhyen aikavälin näkyviä tuotoksia, ja saatamme siinä hössäkässä kokonaan unohtaa, ettei ilman laadukasta vuorovaikutusta synny yhtään mitään. Ei ainakaan ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin.

Kollektiivista älykkyyttä tukee Saarikiven mukaan erityisesti seuraavanlainen vuorovaikutus:

  1. Lyhyet puheenvuorot, ei monologeja
  2. Jokainen pääsee ääneen
  3. Responsiivisuus — reagoidaan toisten puheenvuoroihin
  4. Enemmän positiivisia kuin negatiivisia kommentteja.

 

Tukeeko organisaationne rakenne laadukasta vuorovaikutusta vai estääkö sitä? Onko työroolit määritelty tiukasti vai löyhästi? Oletteko prosessoineet spontaanit kohtaamiset kuoliaaksi? Annatteko kollegoille kiitosta, kritiikkiä ja kannustusta kaiken aikaa vai tyydyttekö palautteissa vuosittaiseen kehityskeskusteluun? Panostatteko enemmän vertailuissa pärjäämiseen ja omien hankittujen asemien suojelemiseen, vai avoimuuteen ja ennakkoluulottomaan kanssakäymiseen erilaisten ihmisten välillä yli organisaatiorajojen?  Ettehän sentään sorru hölmöläisten touhuihin eli kantamaan empatiaa tai luottamusta säkillä työyhteisöön, joka on pohjimmiltaan rakennettu hierarkioiden ja keskinäisen kilpailun varaan?

Hyviä kysymyksiä on paljon. Vastaukset riippuvat kontekstista. Omalla kouluttaja- ja tutkijakokemuksellani sanoisin monien organisaatioiden estävän vuorovaikutusta niin tehokkaasti, että voidaan todeta tuloksen syntyneen virallisesta työpaikasta huolimatta eikä niiden ansiosta.

Siksi tutun varjo-IT:n ja BYODin (Bring Your Own Device) rinnalle tarvitaan BYON: Bring Your Own Networks. Niissä edellä kuvatun kaltainen vuorovaikutus kukoistaa.

Kunhan vielä me tutkijataustaiset ihmiset muistaisimme välttää näitä pitkiä monologeja! 🙂

P.S.: Aallon tutkimusryhmän sivuilta löytyy myös mainio työpäivän välipala eli Systeemiälyn itsearviointi -testi. Omia vahvuuksiani olivat – tutkijatyypille luontaisesti – vahva systeeminen havaintokyky (93 %), viisas toiminta sekä kyky arvioida omaa ajattelua ja toimintatapoja ikään kuin ylhäältä päin. Kehitettävää minulla on erityisesti positiivisemmassa suhtautumisessa (27 %)  🙂

Mitkä ovat Sinun vahvuutesi ja kehittämiskohteesi?

Suomalaiset yhteisömanagerit kokoontuivat jälleen yhteen Jyväskylässä 25.1.2016. Puitteet Agorassa olivat tunnetusti komeat. Olen ollut aiemmissa tapahtumissa puhujana ja vieraana, ja nyt vaihdoin taustajoukkoihin esitellen samalla tutkimuskeskus Digitalian toimintaa. Oli myös ilo tutustua standinaapureihimme, viestintätoimisto Meditaan!

Digitalia standi cmadfi

Lahjakkaasti unohdin puheenvuorostani pääasian: myös yhteisömanageri tarvitsee tiedonhallintaa! Älä pelkästään suolla someen sisältöä – vain haltuun otettu tieto on hyödynnettävissä. Samalla se rakentaa yrityksesi tarinaa ja historiaa.

 

En edes yritä ahtaa päivän koko antia blogikirjoitukseen, joten rajaan tässä yhteen päivän pääteemoista: työntekijälähettilyyteen.

Jyväskylän Energian markkinointipäällikkö Merja Heinonen kertoi henkilöstön osallistamisesta sisällöntuotantoon, erityisesti Yammerin hyödyntämisestä ja SOME bootcampista, joka tuotti hyvin ideoita. Merjan vinkit: anna useita tapoja osallistua, nosta asiantuntijoita esille, huolehdi sisäisestä verkostoitumisesta, järjestä ’klinikoita’ ja ennen kaikkea opasta, rohkaise ja innosta.

Tutkija, fyysikko Janne Simonen Jyväskylän yliopistosta muistutti esityksessään Työntekijälähettiläänä yliopistolla, että tutkijoiden jos kenen on viestittävä tekemisestään myös tiedeyhteisön ulkopuolella. Tämä rooli voi olla monelle vieras – varhaisen tutkimussomeilijan (2005-) silmin on todellakin paikkansapitävä havainto – ja siksi organisaation sisäisellä työntekijälähettiläällä eli Hanna Takalan sanoin voimaeläimellä on iso merkitys. Millaisia innovaatioita tutkijat saavatkaan aikaan, kun oppivat tuntemaan toinen toisensa ja toistensa osaamisen! Tähän pyrkii myös Tohtoriverkosto, mutta vapaana yliopistojen painolasteista ja hidasteista, joista tiedon jakaminen sähköpostilla ei liene vähäisin.

Viestintäammattilaiset älkööt pahoittako mieltään Jannen toteamuksesta, jonka mukaan heillä ei ole riittävää osaamista ”kertoa niistä Maxwellin yhtälöistä”. Tutkijan tehtävä on kääntää pääasiat maallikoiden ymmärtämälle kielelle sillä tarkkuudella, mikä on työn kannalta riittävää. Yliopistolla on käytössä Yammerin ja Skypen yhdistelmä. Työntekijälähettilään tehtävä on kouluttaa, motivoida ja toimia aktiivisena esimerkkinä.

Janhosen Minna TTL:lta jatkoi aiheesta Työntekijälähettiläänä asiantuntijaorganisaatiossa. Vastoin cmadfi-virtaan putkahtanutta väärinkäsitystä työntekijälähettilyys ei suinkaan korvaa markkinointia, vaan se tulisi tietoisemmin ottaa sen osaksi. Kärjistäen: jos HR ja esimiehet eivät edes tiedosta mistä on kysymys, tuskinpa henkilöstö on riemumielin viemässä organisaation ilosanomaa eteenpäin sosiaalisessa mediassa. Ja viimeistään nyt ilmiön tärkeys olisi aika sisäistää – onhan ”oikealta ihmiseltä” tuleva viesti monin verroin kiinnostavampi kuin kasvottomalta organisaatiolta. Tosin minulle on eilisen jäljiltä hieman epäselvää, onko se 19 % vai 6 kertaa kiinnostavampi, ja oliko se twiitin elinkaari nyt 2 vai 18 minuuttia 🙂

Lopuksi, muistathan vastata niin tapahtuman palautekyselyyn kuin seuraavaan yhteisömanagerikyselyyn! Lupaudun jo mukaan, vaikka en oheisessa kuvassa viittaakaan – hervoton twiittausmania lienee hidastanut reagointiani. Mutta seuraavan vastaukseni saatan hyvinkin laatia Tohtoriverkoston koordinoijan vinkkelistä, jos aika ja muut voimavarat riittävät.

Kiitos kaikille CMADlaisille aktiivisesta keskustelusta ja Johannalle & muille järjestäjille upeasta uurastuksesta! Tavataan taas #cmadfi Twitter-chateissa joka kuukauden neljäs maanantai klo 14-15. Niitä odotellessa: ole oma itsesi ja uskalla heittäytyä.