Arkisto kategorialle ‘tieto’

Tohtoriverkostolaiset kokoontuivat 3.3. Helsingissä työpajaan, jonka teemana oli humanististen ja taiteen alojen yrittäjyys. Kuulimme rohkaisevia puheenvuoroja yksinyrittäjä-tohtoreilta ja saimme lukuisia vinkkejä yrittäjän arkeen. Tässä bloggauksessa kokoan yhteen keskustelun päälinjoja. Suurkiitos erinomaista alustuksista kaikille puhujillemme!

Aki Reinimäki Yhteiskunta-alan korkeakoulutetuista viittasi tilaisuuden aluksi TEM:n selvitykseen, jossa esille nousi palkkatyön ja yrittäjyyden välisten raja-aitojen purkaminen. Työttömien asemaa puolestaan halutaan parantaa sillä, että yrittäjyys tulkitaan ensimmäisten neljän kuukauden ajan sivutoimiseksi. Akavan teemaohjelmana on yrittäjien ja itsensätyöllistäjien aseman parantaminen.

Maamme tieteenvastaisesta ilmapiiristä puhutaan paljon, mutta samaan aikaan on muistettava realiteetit: suomalaiset luottavat tieteeseen. Tekivätpä tohtorit työtään yliopistolla tai sen ulkopuolella, tämä on äärimmäisen vahva myyntivaltti.

Akateemisuus tuo luotettavuutta ja uskottavuutta. Emme saa tarrautua kouluttautumiseen ”ongelmana” (vrt. Saksa, jossa kaikki on paremmin 🙂 eikä tohtorius ole mikään taakka, vaan meriitti). Huomaa, että jos et itse usko tekemiseesi, ei sitä tee kukaan muukaan.

Ja tietojohtamisen spesialistina voin vakuuttaa, ettei aineettomien resurssien – kuten tiedon – merkitys tuotannontekijänä ole ainakaan vähenemässä tulevaisuudessa. Tätä sivuttiin myös yrittäjäpuheenvuorossa. Asiakkaalle myydään loogis-analyyttista ongelmanratkaisua, tiedon parempaa hyödyntämistä yrityksen prosesseissa. Isoilla yrityksillä on tähän varaa, mutta pk-yrityksistä maksavia asiakkaita on vaikea löytää, koska ”näkökulmana on seuraava kvartaali” ja kokonaisuutta ei välttämättä johda kukaan. Innovaatiosetelistä oli kuitenkin paljon apua, ennen kuin sen ehtoja tiukennettiin. Haastavin kumppani on julkinen sektori, joka ei osta palveluita tiedon vaikuttavuuden edistämiseen.

Entä mitkä ovat tohtoroitumispolulla kertyneen osaamisen siirtyviä osia? Esille nousivat vahvasti seuraavat kolme:

  1. Projektinhallintataidot.
  2. Ongelmanratkaisu.
  3. Kyky koota tietoa ja hahmottaa sen perusteella olennainen – ja nopeasti! Asiakasta ei voi briiffauksen jälkeen laskuttaa viikkokausien hauduttelusta ja tässä tohtoreiden valmiudet monimutkaisen tiedon käsittelyyn säästävät asiakkailta selvää rahaa.

Näyttöjä ja referenssejä on hyvä antaa, mutta tilaisuus valoi myös uskoa siihen, että toistakin tietä voi onnistua – aloittaa käytännössä tyhjästä ja kylmäsoittaa itselleen ensimmäiset asiakasprojektit. Kovaa työtä ja myyntitaitoa se toki vaatii.

Luonnollisesti yrittäjän taipaleella tulee vastaan pettymyksiä. Maailma ei toimi kuten Strömsössä, ei ainakaan siinä kohtaa, kun osaava yrittäjä tarjoutui 20 vuoden kokemuksella laatimaan kaupungille kulttuuristrategian. Tehtävään valittiin asiasta päättämässä olevan virkamiehen kaveri – viisinkertaisella hinnalla ja ilman minkäänlaista pätevyyttä. (Suomen Kuvalehti puolestaan kertoo 3.3., että valtakunnansyyttäjä Matti Nissisestä on tehty tutkintapyyntö, koska hän oli 2007 hankkimassa koulutuspalveluja veljensä yhtiöltä.)

Yksi Tohtoriverkoston keskusteluissa usein esillä ollut helmasynti on vaatia itseltään täydellistä jälkeä. Aina olisi mukava vielä hieman viilata, parantaa, hahmottaa kokonaisuus mahdollisimman täydellisenä ja tarjota sitä asiakkaalle vasta sitten. Perfektionismi ei valitettavasti yrittäjälle sovi. Kun tarjoat asiantuntijapalvelua, sen sisältö rakennetaan yhdessä asiakkaan kanssa.

Panosta siis kohtaamiseen ja kuulemiseen. Ja uskalla mennä markkinoille keskeneräisenä. Jotain sinulla täytyy tietenkin olla valmiiksi mietittynä, mutta koko palettia ei tarvitse valaa etukäteen betoniin. Tämä on ollut myös oman osa-aikaisen itsensätyöllistämiseni ehdottomia huippuhetkiä: se kun tajuat ihmisiä kohdatessasi, että voit auttaa heitä ratkaisemaan sellaisenkin ongelman, jota et aikaisemmin tullut edes huomanneeksi!

Keskustelussa sivuttiin myös yrittäjän identiteettiä. Se ei ole esimerkiksi apurahatutkijalle ollenkaan vieras maailma. Sanoilla on suuri valta: oletko mieluiten freelancer, apurahatutkija vai yrittäjä? Ja jos TE-toimiston järjestelmä tekee sinusta väkisin ’muinaistutkijan’, onko muuta mahdollisuutta kuin nousta kapinaan ja sanoittaa tekemisensä paremmin kuin ko. koneisto? Yrittäjän vapaus korostui kaikissa puheenvuoroissa. Sekä mahdollisuudet että uhat kiteytyvät siihen, että vastaat kaikesta itse.

Yhdistävä tekijä oli myös yrittäjyyskursseilta saatu oppi. Jatkuvan oppimisen ja kouluttautumisen merkitystä ei voi korostaa liikaa, oli kyse sitten Tohtoriverkoston kaltaisista epävirallisista oppimisyhteisöistä tai virallisempien toimijoiden tarjoamista kursseista. Kaikkia yrittäjä-puhujiamme yhdisti monipuolinen kokemus, uteliaisuus ja laaja-alaiset kiinnostuksen kohteet.

Moni meistä tiedeuraa tehneistä potee kuitenkin myyntiangstia: ”Inhottavaa hommaa.” Mutta välttämätöntä. Tätä tilannetta helpottamaan saimme pari hyvää kirjavinkkiä, Tiina Torpan Yksin työskentelevän opas sekä Kaisa Hernbergin Asiantuntija epämukavuusalueella.

Kiitos kaikille tilaisuuteen osallistuneille sekä erityiskiitokset Yhteiskunta-alan korkeakoulutetuille ja Aki Reinimäelle järjestelyavusta!

Yrittäjyystyöpajat jatkuvat keväämmällä teemalla Yliopiston ja yrittäjä-tutkijan suhde – harmoninen liitto vai pariterapian kautta avioeroon? Miten käy yliopistolta toimistohotellina toimiminen? Entä kannattaako tutkijan jäädä sinne, kun hahmoton yliopisto käärii kaikki voitot ”kuin mikäkin suojelurahaa peräävä hämärämies”? Onko uskottomuus näiden avioliittojen uusi musta?

Myös ehdotukset puheenvuoroiksi ovat tervetulleita, tilaa on vielä. See you there!

Saan harva se viikko kutsuja tulla puhujavieraaksi erilaisiin tilaisuuksiin. Aiheet liittyvät ammatillisiin vahvuusalueisiini: tietojohtamiseen, yhteisömanagerointiin, sosiaalisen median työkäyttöön, verkkokurssien rakentamiseen ja yhteisöllisen oppimisen tukemiseen, sittemmin myös korkeakoulutettujen työuriin ja uusien mahdollisuuksien luomiseen esimerkiksi perustamani Tohtoriverkoston kautta.

Toisinaan vierailuista maksetaan, toisinaan ei. Puutun nyt vain jälkimmäiseen tapaukseen.

En ole rahaohjautuva eli sisältö ratkaisee. Kaikkea asiantuntijoiden osaamista ei saa ilmaiseksi, mutta kaikesta ei myöskään tarvitse maksaa.

Oppiminen on sisäisistä motivaattoreista vahvimpia. Moni näistä tilaisuuksista on äärimmäisen mielenkiintoinen tematiikaltaan, sisällöltään ja kanssapuhujiltaan. Haluaisin olla mukana, mutta ei ole hyvää itsensäjohtamista suostua kaikkeen. Siksi joudun tekemään valintoja. Valinnat eivät ole helppoja – pätkätyökeikkakiertolaisprojektijyyrä kun ei koskaan voi olla varma, mikä vierailuista osoittautuu myöhemmin sateenkaaren pääksi, josta löytyy kulta-aarre uraauurtavan hankkeen tai uuden työn muodossa.

Puhujakuva

Somekansalainen on pro bono poistunut mukavuusalueeltaan papin saarnaspönttöä muistuttavaan objektiin. Kuva: Saija Kirkkola, Kunnallisarkistoyhdistys ry

Niinpä te, hyvät tapahtumajärjestäjät, voitte osaltaan helpottaa kutsumienne puhujien valintoja. Tehkää vaihtokauppa. Kun ette voi maksaa rahaa, tarjotkaa palkkioksi jotain aineetonta: ammattimaisesti tuotettua sisältöä, näkyvyyttä ja mainetta.

Suomalaiset eivät ole vielä kovin hyviä aineettoman pääoman merkityksen ymmärtämisessä, mutta viimeistään tällä vuosikymmenellä on hyvä aloittaa.

Myös käsitys näkyvyydestä ja maineesta on syytä päivittää kiireesti nykyaikaan (tämä vinkkinä erityisesti tiedeväelle!). Jos katsotte ylempänä luettelemaani listaa ammatillisista vahvuusalueista, arvatkaapa, kuinka motivoinut kyseinen henkilö on esitelmöimään tilaisuuksissa, jotka jäävät tietyn sisäpiirin keskinäiseksi jupinaksi neljän seinän sisälle ja joista – tadaa – syntyy pari kuukautta myöhemmin artikkeli ihan vallan paperiseen lehteen, jota saatetaan joskus selailla kyseisen sisäpiirin taukotilassa, ennen kuin joku vahingossa kaataa sille kahvinsa?

Ja niinpä mikään ei todellisuudessa muutu – eli tiedolla ei ole vaikuttavuutta – mutta onpahan taas päästy jupisemaan.

Valistunut tapahtumanjärjestäjä huolehtii striimauksesta eli siitä, että tilaisuus on olemassa myös heille, jotka eivät pääse kyseisten neljän seinän sisälle juuri kyseisenä ajankohtana. Varmistu myös näistä:

  • Videoi puheenvuoro ja anna siten osallistujalle mahdollisuus hyödyntää sitä myös jälkeenpäin esimerkiksi jakamalla videota eteenpäin omissa somekanavissaan.
  • Luo tapahtumalle oma tunniste. Hashtag ei ole mitään nuorison joutavanpäiväistä nettislangia, vaan kovaa aineetonta valuuttaa. Sen avulla luot keskustelua tapahtuman ympärille ennen tilaisuutta, sen aikana ja sen jälkeen.
  • Tuo myös tapahtuman jälkilöylyt ja syvemmät analyysit sosiaaliseen mediaan. Perinteisillä artikkeleilla on paikkansa, mutta ne ovat – anteeksi vain – auttamattoman hitaita, tavoittavat vain suppean kohdejoukon eivätkä ole koskaan käden ulottuvilla silloin kun niitä tarvittaisiin.

 

Jos järjestäjien rahat ovat äärimmäisen tiukalla eikä striimausmahdollisuutta ole, huolehdi ainakin kohdasta 2) eli aihetunnisteesta. Sen tekeminen ei maksa sinulle mitään.

Älä toimi kuten ne koulutuspäivän järjestäjät, jotka ryhtyivät ajattelemaan sopivaa tunnistetta vasta tervetuliaispuheenvuorossaan ja päätyivät ehdottamaan lyhennettä, joka sattui olemaan sama kuin suositulla korealaisella rap-artistilla.

Ja puhujavieraasi kiittää! Saattaapa vaikka tulla toistekin.

We don’t need no education
We don’t need no thought control

Näin kiteytti Pink Floyd eräässä yhtyeen klassikkohiteistä, Another Brick in the Wall (part 2), jossa kritiikin kohteena oli jäykkä koulujärjestelmä. Oppiminen on lähes 40 vuodessa ehtinyt muuttua yksilöllisemmäksi, mutta kritiikiltä koulut eivät ole säästyneet – eikä niiden pidäkään.

Täytyy kouluttautua pitkälle nähdäkseen, ettei kannata käydä kouluja, tuumasin kerran kyseisen kappaleen soidessa. Paradoksiko? Ei sentään. Puolittain humoristisessa heitossa piilee edelleen totuuden siemen: opiskelun tärkein tehtävä on opettaa meitä ajattelemaan omilla aivoillamme.

Se onnistuu, jos annamme kokonaisuuksille ja ymmärtämiselle tilaa emmekä ainoastaan tavoittele nopeita putkitutkintoja tai senhetkisten hallitusten haalimia pikavoittoja. Kiireen kaapuun verhoiltu puolihutaistu hössötys on oppimisen kannalta surkein vaihtoehto, puhuttiinpa sitten opiskelemaan tulleesta tai opetusta organisoivasta osapuolesta.

Kyseenalaistamisen taitoon ja laajojen kokonaisuuksien ymmärtämiseen ei ole oikoteitä. Ajattelun apuvälineet kehittyvät vain ajattelemalla. Tällaisen yksilöllisen ja kollektiivisen oivaltamisen ilon ja vapauden varassa lepää kykymme uudistaa ja uudistua, eikä siltä tule äkillisessä koulutusvihamielisyyden puuskassa viedä pohjaa pois. Olemme jo aivan liian hyviä saman vanhan toistamisessa.

Ennen kuin joku onnistuu risteyttämään bloggauksen aiheesta uuden palkokasvilajikkeen sieraimeensa, on syytä tähdentää, etten väitä vain kouluttautuneiden kykenevän uudistamiseen. Se, että saa ajattelun apuvälineitä, ei kerro vielä mitään siitä, mihin ihminen niitä käyttää. Vasarallakin voi lyödä joko peukaloon tai naulaan. Omakohtainen ja syvällinen perehtyminen ilmiöihin on kuitenkin varmempi tie kuin jättäytyminen auktoriteettien, median, kuulopuheiden tai henkilökohtaisten mielipiteiden armoille.

Eräs Tohtoriverkostomme aktiiveista tiivisti ammatillisen roolinsa ”vastavirtaan uimiseksi”. Hyvin sanailtu! Muutos voi lähteä vain uskalluksesta haastaa vallitseva ajattelu. Jos hyvä pohjakoulutus antaa tarvittavan itseluottamuksen ja -varmuuden, jo silloin voi sanoa, ettei se ole mennyt hukkaan.

Hyvä elämä, onnellisuus, luovuus, aineettomien resurssien tuottavuus ja kaikinpuolinen hyvinvointi ovat paradokseja itsessään: niitä kaikkia saa lisää, kun luopuu niiden pakonomaisesta tavoittelusta.

Ehdotankin maljaa kaikille sivistyksen sanansaattajille, jotka uskaltavat vallitsevassa ilmapiirissä puhua oppimisen ilon, kiireettömyyden, akateemisen vapauden ja ylipäätään vähän vähemmän pingottavan maailman puolesta.

Emme näet opi koulua, tuottavuusloikkaa tai startup -skeneä varten, vaan elääksemme. Tai kuten akateemisten hyötyeläinten kuningas Väitössika sanoisi: Non scholae sed vitae porsimus.

merkki

(Jos Sinulla ei vielä ole omaa Väitössika -haalarimerkkiä, niitä löytyy pöytälaatikostani. Röh!)

Ihminen on ennustettavan irrationaalinen. Näin sanoisi professori Dan Ariely, joka on kokeellisesti tutkinut päätöksenteon vinoutuneisuutta.

Arielyn usein siteeratussa sokkotestissä opiskelijoille annettiin samaa olutta kahdessa eri lasissa. Toiseen lasiin vain oli lisätty pari pisaraa balsamicoa. Kun testiin osallistujat eivät tienneet tästä, suurin osa heistä piti maustettua olutta paremman makuisena.

Toisella kertaa opiskelijoille kerrottiin etukäteen, että oluen seassa on pisara viinietikkaa. Osallistujat nyrpistivät nenäänsä tämän kuullessaan – ja pitivät enemmän oluesta, johon ei ollut lisätty mitään. Valintaan vaikutti siis enemmän etukäteen saatu mielikuva kuin todellisuudesta tehty aistihavainto.

Ja jos suomalaiset, saksalaiset, belgialaiset tai irlantilaiset olisi laitettu samaan testiin, olisimme voineet yhdessä nojata mielikuviimme ja sanoa, ettei Budweiseria kannata edes nimittää olueksi 🙂

Aivot ovat meille kaikille läheisin tiedon keskusyksikkö. Kuten olen aiemminkin Bettina von Stammin innoittamana blogahtanut, meidän pitäisi päästä eroon haluttujen ratkaisujen ja innovaatioiden tuijottamisesta ja ymmärtää sen sijaan paremmin sitä, kuinka pääkoppamme toimii. Aivotutkijoita kannattaa kuunnella – ihan kaikessa mikä liittyy ihmisten toimintaan.

brain-951874_640

Aivot kohtaavat joka sekunti valtavan määrän ärsykkeitä ja pyrkivät kaikin tavoin säästämään energiaa. Siksi emme useimmiten koe ympäröivää maailmaa sellaisena kuin se on, vaan muistimme, kokemustemme ja oletustemme varassa. Mieli rakentaa oman tulkintansa vaikka kuinka niukoista aineksista.

Eräässä toisessa tutkimuksessa (ehdottomia suosikkejani tämäkin!) joukko heteromiehiä istutettiin tuoliin, jonka edessä oli väliseinä. Osallistujat näkivät videon kautta, kuinka väliseinän takana hieroja hieroi heidän jalkojaan. Välillä videolla näkyi nainen, välillä mies. Monet osallistujista eivät pitäneet jälkimmäisen kosketuksesta lainkaan ja raportoivat kokemuksen olleen hyvin epämiellyttävä. Ero oli merkittävä – ja video bluffia. Todellisuudessa hierojana oli kaiken aikaa sama nainen.

Kun saat sähköpostia pitkäaikaiselta asiakkaalta, joka viimeksi haukkui palveluasi – mitä odotat tässä uudessa viestissä lukevan? Oletko läsnä nykyhetkessä vai menneessä kokemuksessa? Sisältönä voi olla moitteita, mutta yhtä lailla myös jokin rakentava kehitysidea, vaikka mielemme ei ollutkaan valmistautunut sellaiseen. Ennestään tuttua ihmistä on käytännössä mahdotonta kohdata ilman mieleen rakentunutta kuvajaista siitä, miten hän meihin suhtautuu.

Kun rekrytoija jututtaa tohtoria, näkeekö hän pöydän toisella puolella käytännön töistä vieraantuneen teoreetikon vai ihmisen, jonka ainutlaatuiseen kokemus- ja osaamistaustaan hänen ehkä kannattaisi tapauskohtaisesti syventyä ja muodostaa käsityksensä vasta sitten?

Arielyn oluttestin kaltaiset tutkimukset saavat epäilemään, onko esimerkiksi tiedolla johtamista inhimillisestä näkökulmasta lainkaan olemassa. Tunteistaan kannattaa olla tietoinen ja hyödyntää vaistoaan, mutta nekään eivät yksin sanele valintojamme. Kuvaavin termi lienee mielikuvien vinouttama johtaminen. Näemme tiedossa tarkalleen sen, mitä haluamme siinä nähdä.

Päätöksentekijät voivat lähinnä pyrkiä tavallista systemaattisemmin valitsemaan, millaisten mielikuvien ja informaation sirpaleiden varassa päätökset tuotetaan.

On toki muistettava, että tiedolla johtamiselle on olemassa myös kukoistava maaperänsä: koneet. Ne ovat tässä työssä ihmistä parempia. Dataa keräämällä, analysoimalla ja yhdistelemällä  tuotetaan ns. puolueetonta faktaa päätösten tueksi. Kun aiempi toteuma tiedetään, voidaan optimoida esimerkiksi kuljetuskapasiteetti sen mukaan.

Entä irrationaalisuuden vaikutukset ihmisen oppimiseen ja luovuuteen? Rakennamme aiempien kokemusten päälle eikä vanhaa voi pyyhkiä pois muutoin kuin silloin, kun ihminen menettää muistinsa.

Aivojemme säästöliekissä on selitys uskomattoman moneen ongelmaan: energiaa syöviin jatkuviin riitoihin, tuhoisiin väärinkäsityksiin, esiintymispelkoon (ts. ennakkoon luotu mielikuva tilanteesta on pahempi kuin sen kokeminen), sosiaalisen median kupliin, hyväveli-verkostoihin, lasikattoihin, yritysten uudistumattomuuteen, ennakkoluuloihin, vähemmistöjen syrjintään. Luodaksemme parempaa yhteiskuntaa ja sille kilpailukykyä meidän on ensin tultava tietoisemmiksi omista rajoitteistamme.

Ja arvaattekos, mitä siihen tarvitaan? Vinoutuneen tulkinnan uhallakin väitän, että kouluttautumista, tutkimusta ja sivistystä.

Poimin aamulla Twitter-virrasta mielenkiintoisen huomion. Tutkija Mari Salmelan mukaan kuuden laudaturin ylioppilaat suhtautuvat opiskeluun työnä eivätkä lusmuile tehtävistään.

Tulkintani voi tietysti osua täysin harhaankin. Sen saa mieluusti kumota, jos vastakkaista evidenssiä löytyy. Jokainen ns. kympin tyttö -keskusteluun edes kerran elämässään osallistunut kuitenkin tunnistanee ilmiön. Koulussa hyvin menestyvät nuoret, erityisesti tytöt, ovat opetuksen muodon ja sisällön edellyttämällä tavalla lahjakkaita, ahkeria sekä tietenkin – aargh – tunnollisia.

Haaveilen todellisuudesta, jossa menestyminen opinnoissa olisi ei olisi jotain varhaisluterilaisen kauden hyveluetteloilla kuorrutettua kiltteyttä, vaan sukupuolesta riippumatta osoitus yritteliäisyydestä, sitkeydestä ja päämäärätietoisuudesta.

Lahjakkuuskortin heiluttelussa pesii kaksikin ongelmaa. Toisaalta se väheksyy lahjakkaiden ihmisten tekemää ponnistelua päämääriensä eteen. On kuluttavaa kuunnella kolminelikymppiseksi asti kanssaihmisten tilitystä siitä, kuinka ”sinä se vain opit ja muistat kaiken ihan tuosta vain”. Esimerkiksi se omassa elämässä korkeimmalle arvostettu ja työuran kannalta käytännöllisin laudatur äidinkielestä kun ei tarkoita sitä, etteikö kirjoittaminen olisi raakaa työtä, jota on treenattava jatkuvasti!

Toisaalta lahjakkuuden korostaminen saattaa johtaa myöhemmässä elämässä rimanalituksiin, kun tasapäistämisen innossamme unohdamme nostaa vaatimustason riittävän ylös. Hullu paljon työtä tekee, lahjakas pääsee vähemmällä; joskus jopa liiankin vähällä.

Sanoilla on suunnaton valta. Siksi yritteliään ja sitkeän oppijan uteliaisuus, innostus ja taito sisäistää uutta – aina esikoululaisesta vanhemmalla iällä väitelleeseen tohtoriin – ansaitsevat tulla mainituiksi omilla nimillään, eivät verhottuna johonkin vähättelevään tai halventavaan kaapuun.

geometry

Heini Kilpamäki on omistanut kirjassaan Suomalaisen tyhmyyden ylistys yhden luvun koulutusvastaisuudellemme. Kirja muistuttaa, että herravihan juuret ovat syvällä yhteiskunnassa. Arvostusta herättää virkamiehen, voudin ja viskaalin sijaan auktoriteeteille pitkät haistattava tavissankarihahmo.

Tätä en ole koskaan täysin ymmärtänyt: pystyyhän normaalilla itsetunnolla varustettu ihminen kunnioittamaan auktoriteetteja silloin kun se on tarpeellista, ja tarvittaessa kyseenalaistamaan niiden toiminnan muullakin tavoin kuin haistattelemalla. Samoin monilta on jäänyt kokonaan huomaamatta, että korkeakoulutetut edustavat nykyään useilla aloilla pikemminkin proletaareja narreja kuin herroja. (Tutkijoidenkin käteen jäi lopulta vain luu.)

Ihailemme kyllä ihmisten yritteliäisyyttä, sitkeyttä ja päämäärätietoisuutta, mutta jos ne yhdistyvät oppineisuuteen, aivoissamme tapahtuu ilmeisesti jonkinlainen ylivuototila ja käsityskyky loppuu kesken.

Ei kannattaisi: verkottuneessa maailmassa erilaiset ihmiset ja erilaiset oppijat tarvitsevat toinen toisiaan kipeämmin kuin koskaan. Aloitetaanko vaikka toistemme kunnioittamisesta yli koulutusrajojen?

Suomalaiset yhteisömanagerit kokoontuivat jälleen yhteen Jyväskylässä 25.1.2016. Puitteet Agorassa olivat tunnetusti komeat. Olen ollut aiemmissa tapahtumissa puhujana ja vieraana, ja nyt vaihdoin taustajoukkoihin esitellen samalla tutkimuskeskus Digitalian toimintaa. Oli myös ilo tutustua standinaapureihimme, viestintätoimisto Meditaan!

Digitalia standi cmadfi

Lahjakkaasti unohdin puheenvuorostani pääasian: myös yhteisömanageri tarvitsee tiedonhallintaa! Älä pelkästään suolla someen sisältöä – vain haltuun otettu tieto on hyödynnettävissä. Samalla se rakentaa yrityksesi tarinaa ja historiaa.

 

En edes yritä ahtaa päivän koko antia blogikirjoitukseen, joten rajaan tässä yhteen päivän pääteemoista: työntekijälähettilyyteen.

Jyväskylän Energian markkinointipäällikkö Merja Heinonen kertoi henkilöstön osallistamisesta sisällöntuotantoon, erityisesti Yammerin hyödyntämisestä ja SOME bootcampista, joka tuotti hyvin ideoita. Merjan vinkit: anna useita tapoja osallistua, nosta asiantuntijoita esille, huolehdi sisäisestä verkostoitumisesta, järjestä ’klinikoita’ ja ennen kaikkea opasta, rohkaise ja innosta.

Tutkija, fyysikko Janne Simonen Jyväskylän yliopistosta muistutti esityksessään Työntekijälähettiläänä yliopistolla, että tutkijoiden jos kenen on viestittävä tekemisestään myös tiedeyhteisön ulkopuolella. Tämä rooli voi olla monelle vieras – varhaisen tutkimussomeilijan (2005-) silmin on todellakin paikkansapitävä havainto – ja siksi organisaation sisäisellä työntekijälähettiläällä eli Hanna Takalan sanoin voimaeläimellä on iso merkitys. Millaisia innovaatioita tutkijat saavatkaan aikaan, kun oppivat tuntemaan toinen toisensa ja toistensa osaamisen! Tähän pyrkii myös Tohtoriverkosto, mutta vapaana yliopistojen painolasteista ja hidasteista, joista tiedon jakaminen sähköpostilla ei liene vähäisin.

Viestintäammattilaiset älkööt pahoittako mieltään Jannen toteamuksesta, jonka mukaan heillä ei ole riittävää osaamista ”kertoa niistä Maxwellin yhtälöistä”. Tutkijan tehtävä on kääntää pääasiat maallikoiden ymmärtämälle kielelle sillä tarkkuudella, mikä on työn kannalta riittävää. Yliopistolla on käytössä Yammerin ja Skypen yhdistelmä. Työntekijälähettilään tehtävä on kouluttaa, motivoida ja toimia aktiivisena esimerkkinä.

Janhosen Minna TTL:lta jatkoi aiheesta Työntekijälähettiläänä asiantuntijaorganisaatiossa. Vastoin cmadfi-virtaan putkahtanutta väärinkäsitystä työntekijälähettilyys ei suinkaan korvaa markkinointia, vaan se tulisi tietoisemmin ottaa sen osaksi. Kärjistäen: jos HR ja esimiehet eivät edes tiedosta mistä on kysymys, tuskinpa henkilöstö on riemumielin viemässä organisaation ilosanomaa eteenpäin sosiaalisessa mediassa. Ja viimeistään nyt ilmiön tärkeys olisi aika sisäistää – onhan ”oikealta ihmiseltä” tuleva viesti monin verroin kiinnostavampi kuin kasvottomalta organisaatiolta. Tosin minulle on eilisen jäljiltä hieman epäselvää, onko se 19 % vai 6 kertaa kiinnostavampi, ja oliko se twiitin elinkaari nyt 2 vai 18 minuuttia 🙂

Lopuksi, muistathan vastata niin tapahtuman palautekyselyyn kuin seuraavaan yhteisömanagerikyselyyn! Lupaudun jo mukaan, vaikka en oheisessa kuvassa viittaakaan – hervoton twiittausmania lienee hidastanut reagointiani. Mutta seuraavan vastaukseni saatan hyvinkin laatia Tohtoriverkoston koordinoijan vinkkelistä, jos aika ja muut voimavarat riittävät.

Kiitos kaikille CMADlaisille aktiivisesta keskustelusta ja Johannalle & muille järjestäjille upeasta uurastuksesta! Tavataan taas #cmadfi Twitter-chateissa joka kuukauden neljäs maanantai klo 14-15. Niitä odotellessa: ole oma itsesi ja uskalla heittäytyä.

Valmistelin tänään materiaalia esitykseen, jossa kerron sosiaalisen median käytöstä ammattikorkeakoulujen hanketoiminnassa.

Monenlaisia yleisöjä kohdanneena ja kouluttaneena tiedostan ennalta, että jokaisessa tilaisuudessa on paikalla keskimäärin kaksi vastarannankiiskeä. Myös heidän automaattivastauksensa ovat pitkälti tuttuja ja ne harvoin yllättävät (vie aikaa, ei osaa käyttää, ei voi korvata kasvokkaistapaamisia, luokatonta sisältöä, tekniikka mättää, liikaa salasanoja, yksityisyyden puute, sähköpostitulva, tietoturva, CIA, FBI). Olikin erityisen ilahduttavaa törmätä aivan toisenlaiseen sanoitukseen muutosvastarinnasta. Asialla oli Riitta Metsänen ja kirjoitus löytyi Juhana Kokkosen toimittamasta Voihan wiki – käytännön kokemuksia sosiaalisen median käytöstä hanketoiminnassa. Kiitos metropolialaisille erinomaisesta ja työelämänmakuisesta mikrokirjasta!

voihan wiki

Riitta pohtii muutoksen henkilökohtaista vaikeutta otsikolla ”Miksi wiki on niin vaikeaa?” (s. 30-31):

Minun aikani, minun ajan henkeni, mieleni maisemat, oppimisympäristöni ovat 50- ja 60-luvun Suomessa. Koululaitos opetti varsinkin työläisperheiden tyttäriä ja poikia alamaisuuteen, vaatimattomuuteen, kovaan työntekoon ja herrojen pelkoon. Nämä nöyryyden ja nöyryytyksen ahdistavat pilarit olen onnistunut jokseenkin kumoamaan vuosien varrella. Mieleni kuormat ovat keventyneet, mutta yhtä kouluaikaista, päähäni iskostettua ajatusta en ole pystynyt kumoamaan. Se kimmahtaa kirkkaasti eteeni aina silloin tällöin. Tämä ajatus tai kansan toteamus on, ettei keskeneräisiä töitä saa näyttää herroille eikä hulluille.

Bingo, Riitta! Vaikka väitämme sietävämme keskeneräisyyttä ja opetamme muitakin asennoitumaan oikein, pystymmekö siihen oikeasti? Pidämme juhlapuheita kokeilukultturista, mutta haluaisimmeko silti viilata viisivuotissuunnitelmia ja tehdä kaiken ennalta mahdollisimman valmiiksi, ettemme vain näyttäisi typeryksiltä muiden silmissä?

Näemmekö edes niitä yhteyksiä, joita sosiaalisen median taitavalla hyödyntämisellä ja avoimilla verkostoilla on digitalisaatio-osaamiseen, joka on nyt yhden jos toisenkin huulilla?

Kuten Juhana Kokkonen kirjassa muistuttaa, kehitystoiminta ja sen todellinen tekeminen etenee aina kokeilujen ja epäonnistumisten kautta. Silti hankeviestintämme on kliinisen siloteltua ja keskittyy onnistumisiin ja tiimin osaamiseen. Miksi? Koska niitä keskeneräisiä töitä ei saa näyttää herroille eikä hulluille.

Jos haluat oppia itse ja auttaa muitakin oppimaan, uskalla kertoa myös matkasta, ei ainoastaan päämääristä! Oppimisen ja uudistumisen näkökulmasta tietojohtaminen on tiedon saattamista virtaamaan. Aineeton pääoma ei tule koskaan valmiiksi. Voit ainoastaan olla rakentamassa pala palalta parempaa maailmaa ja se onnistuu vain tekemällä tekemisestä riittävän näkyvää.

Niin, ja se esitysmateriaali. Se on vielä kesken 🙂