Arkisto kategorialle ‘koulutus’

”Kaikilla organisaatioilla on alkuperäinen olemassaolon oikeutus kuten vaikkapa tutkimus ja koulutus. Koska toiminnan rakenteeksi on valittu hierarkia, seuraa siitä elämästä, olevaisesta ja luonnosta irti oleva ajatus jonka mukaan rakenteen tulee olla mahdollisimman pitkäikäinen.

Toiminnan rakenteesta siis seuraa se että toiminnan alkuperäisestä tavoitteesta tulee väistämättä toissijainen tavoite.

Ensisijaiseksi tavoitteeksi nousee toiminnan jatkuvuuden varmistaminen ja jatkuvuuden varmistajien määrän kasvattaminen.

Luonto on muutaman miljardin vuotta kokeiltuaan päätynyt toisenlaiseen ratkaisuun ja ne ovat kiertokulku ja elinkaari, jotka pitävät huolen siitä, ettei mikään rakenne ehdollista substanssin syntyä ja kukoistusta.”

(Jesse Soininen, Reworking of work -yhteisön vetäjä)

Oman aseman suojelusta tulee siis itsetarkoitus, joka ylittää kaikki muut tavoitteet ja merkitykset. Kuinka paljon aikaa kuluu esimerkiksi rahoittajien miellyttämiseen tai julkisen kilven kiillottamiseen, sen sijaan, että ratkaistaisiin monimutkaisia ongelmia yhteiseksi hyväksi?

Vaikka treenaisin vuosikymmenen, en osaisi edellistä katkelmaa paremmin kiteyttää sitä, miksei korkean osaamisen asiantuntijatyötä kannata ahtaa toteutettavaksi hierarkisissa instituutioissa. Varsinkaan silloin, kun sen tarkoitus on tuottaa uutta tietoa ja osaamista nojaten luovuuteen, kokeiluihin ja jatkuvaan epävarmuuteen lopputuloksesta.

Läheisiä esimerkkejä tällaisesta työstä ei liene kenenkään vaikea keksiä 🙂 Tässä kuitenkin kaiken varalta pari vinkkiä.

The Guardian: Universities are broke

Henkilökohtainen korkeakouluvisioni onkin lähellä Guardianin jutun otsikkoa: paluu oppilaitokseksi, jossa hankitaan tarvittavat perustiedot ja syväosaaminen, ja rakennetaan työelämässä tarvittavia arvokkaita verkostoja.

Sen jälkeiset urat asiantuntijoina tehdään vapaana ylimääräisistä hierarkoista – rajat ylittävillä alustoilla, joiden kautta osaaminen on avoimesti löydettävissä, vapaasti yhdisteltävissä ja helposti ostettavissa ja myytävissä. (Nykyisin kun ulkopuolisen on täysin mahdotonta edes saada selville, ketkä ovat tiettyyn aihepiiriin erikoistuneita tutkijoita – tietohan on alun perin koottu laitoshierarkioiden eikä käyttäjien tarpeiden mukaan.)

Tässä meillä tuottavuusloikka vailla vertaa. Tohtoriverkosto on mukana, ole sinäkin!

Kun kevätseminaarissa kuulet professorin sanovan ”Palkkaa tohtori, saat samalla maisterin”, mikä on ensimmäinen mieleentuleva ajatuksesi? Tai kun Talouselämä äskettäin otsikoi ”Yritys, palkkaa sosiologi”?

Minun on vaikea hahmottaa, miksi yhtäkään yritystä kiinnostaisi tieteenala tai koulutustaso enemmän kuin ihminen ja hänen osaamisensa arvo. Yrityksiä ei kannata lähestyä tiedeyhteisön kielellä. Tohtoriverkoston kautta olen saanut läheltä nähdä ja oppia, kuinka paljon pienillä sanavalinnoilla ja kohdeyleisön huomioimisella on merkitystä.

Tohtorit eivät myöskään ole mikään yhtenäinen massa, jonka voisi sellaisenaan työntää elinkeinoelämän palvelukseen. On raudanlujia bisneksen ja tutkimuksen ammattilaisia, ja on niitä, jotka ovat lähinnä istuneet konferensseissa seuraamassa imitaatioita paikoillaan kököttävästä sittisontiaisesta – tai pahemmassa tapauksessa pitäneet niitä itse.

Näihin ”ymmärtäkää nyt palkata meitä” -tyyppisiin toteamuksiin sisältyy lisäksi kiusallinen vetoomus siitä, että pitkästä opiskelusta ja viisauden hankkimisesta tulisi langeta palkintona pysyvä työpaikka jonkin organisaation palveluksessa. Ajattelumallien toisessa ääripäässä lienee terävästä näppäimistöstään tunnettu Jari Parantainen, joka on kiteyttänyt asian kutakuinkin näin: ”Saat töitä sillä siunaaman sekunnilla, kun alat ansaita työnantajallesi enemmän rahaa kuin sitä tuhlaat!

Parannusehdotukseni onkin: mitäpä jos analyyttisina tutkijoina kertoisimme konkreettisia esimerkkejä siitä, millaista arvoa syntyy kun erilaisten ihmisten osaamista tuodaan yhteen, eikä tyydytä vain niihin kolmekymppiisiin insinööreihin?

Minullakin on jo yksi oiva tarina tekeillä, kunhan Ratkaisu100 -kilpailu tulee marraskuussa päätökseensä ja team Skillhive vetää aikaansaannoksensa yhteen 🙂

Yhdelläkään tieteenalalla tai ihmisryhmällä ei ole monopolia luovuuteen. Verkostojen aikakaudella avoimen yhteistyön, parvityöskentelyn ja vertaisorganisoitumisen lupaukset ovat suuremmat kuin mitä vanhan maailman tittelit ja hierarkiat pystyvät koskaan tarjoamaan.

Tohtoriverkostolaiset kokoontuivat 3.3. Helsingissä työpajaan, jonka teemana oli humanististen ja taiteen alojen yrittäjyys. Kuulimme rohkaisevia puheenvuoroja yksinyrittäjä-tohtoreilta ja saimme lukuisia vinkkejä yrittäjän arkeen. Tässä bloggauksessa kokoan yhteen keskustelun päälinjoja. Suurkiitos erinomaista alustuksista kaikille puhujillemme!

Aki Reinimäki Yhteiskunta-alan korkeakoulutetuista viittasi tilaisuuden aluksi TEM:n selvitykseen, jossa esille nousi palkkatyön ja yrittäjyyden välisten raja-aitojen purkaminen. Työttömien asemaa puolestaan halutaan parantaa sillä, että yrittäjyys tulkitaan ensimmäisten neljän kuukauden ajan sivutoimiseksi. Akavan teemaohjelmana on yrittäjien ja itsensätyöllistäjien aseman parantaminen.

Maamme tieteenvastaisesta ilmapiiristä puhutaan paljon, mutta samaan aikaan on muistettava realiteetit: suomalaiset luottavat tieteeseen. Tekivätpä tohtorit työtään yliopistolla tai sen ulkopuolella, tämä on äärimmäisen vahva myyntivaltti.

Akateemisuus tuo luotettavuutta ja uskottavuutta. Emme saa tarrautua kouluttautumiseen ”ongelmana” (vrt. Saksa, jossa kaikki on paremmin 🙂 eikä tohtorius ole mikään taakka, vaan meriitti). Huomaa, että jos et itse usko tekemiseesi, ei sitä tee kukaan muukaan.

Ja tietojohtamisen spesialistina voin vakuuttaa, ettei aineettomien resurssien – kuten tiedon – merkitys tuotannontekijänä ole ainakaan vähenemässä tulevaisuudessa. Tätä sivuttiin myös yrittäjäpuheenvuorossa. Asiakkaalle myydään loogis-analyyttista ongelmanratkaisua, tiedon parempaa hyödyntämistä yrityksen prosesseissa. Isoilla yrityksillä on tähän varaa, mutta pk-yrityksistä maksavia asiakkaita on vaikea löytää, koska ”näkökulmana on seuraava kvartaali” ja kokonaisuutta ei välttämättä johda kukaan. Innovaatiosetelistä oli kuitenkin paljon apua, ennen kuin sen ehtoja tiukennettiin. Haastavin kumppani on julkinen sektori, joka ei osta palveluita tiedon vaikuttavuuden edistämiseen.

Entä mitkä ovat tohtoroitumispolulla kertyneen osaamisen siirtyviä osia? Esille nousivat vahvasti seuraavat kolme:

  1. Projektinhallintataidot.
  2. Ongelmanratkaisu.
  3. Kyky koota tietoa ja hahmottaa sen perusteella olennainen – ja nopeasti! Asiakasta ei voi briiffauksen jälkeen laskuttaa viikkokausien hauduttelusta ja tässä tohtoreiden valmiudet monimutkaisen tiedon käsittelyyn säästävät asiakkailta selvää rahaa.

Näyttöjä ja referenssejä on hyvä antaa, mutta tilaisuus valoi myös uskoa siihen, että toistakin tietä voi onnistua – aloittaa käytännössä tyhjästä ja kylmäsoittaa itselleen ensimmäiset asiakasprojektit. Kovaa työtä ja myyntitaitoa se toki vaatii.

Luonnollisesti yrittäjän taipaleella tulee vastaan pettymyksiä. Maailma ei toimi kuten Strömsössä, ei ainakaan siinä kohtaa, kun osaava yrittäjä tarjoutui 20 vuoden kokemuksella laatimaan kaupungille kulttuuristrategian. Tehtävään valittiin asiasta päättämässä olevan virkamiehen kaveri – viisinkertaisella hinnalla ja ilman minkäänlaista pätevyyttä. (Suomen Kuvalehti puolestaan kertoo 3.3., että valtakunnansyyttäjä Matti Nissisestä on tehty tutkintapyyntö, koska hän oli 2007 hankkimassa koulutuspalveluja veljensä yhtiöltä.)

Yksi Tohtoriverkoston keskusteluissa usein esillä ollut helmasynti on vaatia itseltään täydellistä jälkeä. Aina olisi mukava vielä hieman viilata, parantaa, hahmottaa kokonaisuus mahdollisimman täydellisenä ja tarjota sitä asiakkaalle vasta sitten. Perfektionismi ei valitettavasti yrittäjälle sovi. Kun tarjoat asiantuntijapalvelua, sen sisältö rakennetaan yhdessä asiakkaan kanssa.

Panosta siis kohtaamiseen ja kuulemiseen. Ja uskalla mennä markkinoille keskeneräisenä. Jotain sinulla täytyy tietenkin olla valmiiksi mietittynä, mutta koko palettia ei tarvitse valaa etukäteen betoniin. Tämä on ollut myös oman osa-aikaisen itsensätyöllistämiseni ehdottomia huippuhetkiä: se kun tajuat ihmisiä kohdatessasi, että voit auttaa heitä ratkaisemaan sellaisenkin ongelman, jota et aikaisemmin tullut edes huomanneeksi!

Keskustelussa sivuttiin myös yrittäjän identiteettiä. Se ei ole esimerkiksi apurahatutkijalle ollenkaan vieras maailma. Sanoilla on suuri valta: oletko mieluiten freelancer, apurahatutkija vai yrittäjä? Ja jos TE-toimiston järjestelmä tekee sinusta väkisin ’muinaistutkijan’, onko muuta mahdollisuutta kuin nousta kapinaan ja sanoittaa tekemisensä paremmin kuin ko. koneisto? Yrittäjän vapaus korostui kaikissa puheenvuoroissa. Sekä mahdollisuudet että uhat kiteytyvät siihen, että vastaat kaikesta itse.

Yhdistävä tekijä oli myös yrittäjyyskursseilta saatu oppi. Jatkuvan oppimisen ja kouluttautumisen merkitystä ei voi korostaa liikaa, oli kyse sitten Tohtoriverkoston kaltaisista epävirallisista oppimisyhteisöistä tai virallisempien toimijoiden tarjoamista kursseista. Kaikkia yrittäjä-puhujiamme yhdisti monipuolinen kokemus, uteliaisuus ja laaja-alaiset kiinnostuksen kohteet.

Moni meistä tiedeuraa tehneistä potee kuitenkin myyntiangstia: ”Inhottavaa hommaa.” Mutta välttämätöntä. Tätä tilannetta helpottamaan saimme pari hyvää kirjavinkkiä, Tiina Torpan Yksin työskentelevän opas sekä Kaisa Hernbergin Asiantuntija epämukavuusalueella.

Kiitos kaikille tilaisuuteen osallistuneille sekä erityiskiitokset Yhteiskunta-alan korkeakoulutetuille ja Aki Reinimäelle järjestelyavusta!

Yrittäjyystyöpajat jatkuvat keväämmällä teemalla Yliopiston ja yrittäjä-tutkijan suhde – harmoninen liitto vai pariterapian kautta avioeroon? Miten käy yliopistolta toimistohotellina toimiminen? Entä kannattaako tutkijan jäädä sinne, kun hahmoton yliopisto käärii kaikki voitot ”kuin mikäkin suojelurahaa peräävä hämärämies”? Onko uskottomuus näiden avioliittojen uusi musta?

Myös ehdotukset puheenvuoroiksi ovat tervetulleita, tilaa on vielä. See you there!

Elämme sivistysvaltiossa. Ainakin puitteiltaan.

Ihminen on peilisoluolio, opin taannoin Matti Klingen 80-vuotisjuhlahaastattelusta. Mitä enemmän toinen ihminen tarjoaa heijastuspintaa, sitä enemmän itse opimme ja kasvamme.

Mutta millaiset peilit meitä oikein ympäröivät? Klinge jatkaa, että aikamme suurin ongelma on epistemofobia, tiedon pelko.

Psykologiliiton blogissa Teemu Ollikainen kysyy, miksi uskomme yksisarvisvalmentajaa ja huomauttaa, että veriryhmädieettiä käsittelevää kirjaa on myyty maassamme yli 30 000 kappaletta. Takavuosien postimyyntikuvasto mainosti onnea tuovaa talismania, jonka oli tilannut itselleen 20 000 suomalaista. Netin keskustelupalstat pursuilevat salaliittoteorioita esimerkiksi siitä, että rahapelien arvonnat ovat selvästi järjesteltyjä, koska Matti tai Pirkko ei taaskaan voittanut. Koulussa näillä samoilla ihmisillä on saattanut olla kiitettävä numero matematiikasta. Tiedolla on todellista merkitystä vain sisäistettynä, osana toimintaa.

Vakavimmat muotonsa tiedon puute saa kuitenkin silloin, kun sen varjolla tehdään muita ihmisiä, kokonaisia ekosysteemejä tai koko planeettaamme koskevia päätöksiä.

Tuoreeksi esimerkiksi sopii Suomen eduskunta, joka tällä viikolla keskusteli äitiyslain uudistamisesta. Pirkanmaalainen KD:n kansanedustaja Sari Tanus räjäytteli päitä somessakin kiertäneillä kommenteillaan, joiden mukaan

”…monilla lesbosuhteeseen menevillä on taustalla hyväksikäyttöä.”

 

 

Jos meillä olisi tutkijuus yhteisenä oppiaineena elämänkoulussa, tuntisimme tietoon liittyvät peruskäsitteet. Niiden merkitys opittaisiin käytännön esimerkkien kautta. Kaikki 200 kansanedustajaamme tietäisivät, ettei korrelaatio asioiden välillä todista syy-seuraussuhdetta. Se ei ole sama asia kuin kausaliteetti. Voisimme yksissä tuumin havaita, että otimmepa minkä hyvänsä satunnaisen ryhmän naisia – olivat he sitten heteroita tai lesboja – seksuaalinen hyväksikäyttö on aivan liian yleistä.

Ja ehkä pääsisimme tekemään jotain tälle varsinaiselle ongelmalle, sen sijaan, että käytämme kuviteltuja syy-seuraussuhteita omien uskomustemme ajamiseen.

En tarkoita tutkijuudella hakeutumista tiedeuralle managerialismista kärsivissä yliopistoissa, joissa edellytykset työn tekemiselle kaiken aikaa heikkenevät, ja joita tyypillisesti päädytään johtamaan akateemisiin ansioihin nojaten – siis ilman johtamisosaamista. Tiedettä toki tarvitaan, kuten Helsingissä äskettäin järjestetty teematapahtumakin muistutti. Mutta jos tutkijuus valtaisi enemmän jalansijaa, meidän ei tarvitsisi edes erikseen todistella sitä.

Tutkijuus on enemmän kuin tiedeura. Sen ei tarvitse ilmetä julkaisukierteenä ja tulospaineina, vaan arjen oivalluksina.

Tutkijuus voi ulottua meihin kaikkiin taustasta, työpaikasta ja koulutuksesta riippumatta. Mikä hienointa, siinä yhdistyvät lapsen ehtymätön oivalluskyky,  yrittäjän eteenpäin vievä asenne, taiteilijan kyky kyseenalaistaa, urheilijan sitkeys treenata vielä lisää, ja nobel-palkitun tutkijan uteliaisuus maailmaa kohtaan (ja se, että hän enimmäkseen vain istuu ja tuijottaa papereita).

Tutkijuus on ehtymätöntä uteliaisuutta, hyvää yleissivistystä, kokonaisuuksien hahmottamista, valmiutta kyseenalaistaa nykyisiä tapoja tehdä, halua oppia koko ajan uutta ja kykyä systemaattiseen, pitkäjänteiseen työskentelyyn. 

messier-101-10995_1280

Kari Uusikylä muistuttaa kirjassaan Luovuus kuuluu kaikille, että luovat toteutukset saavat alkunsa kyvystä nähdä ongelmia. Tämä lisäbonus on hyvä muistaa aikana, joka pyrkii hautaamaan epäkohdat silotellun kivapuheen ja yltiöpäisen posihömpän alle. Rakentava tutkijuus iloitsee siitä arvokkaasta mitä on, mutta miettii kaiken aikaa, mikä voisi olla vielä paremmin.

Kun vielä lisätään mausteeksi roima annos vapaata, kiireetöntä aikaa ajatteluun, ihmettelyyn ja kokeiluun, on tutkijuuden keitos valmis.

Siitä riittää ammennettavaa jokaiselle, joka haluaa parantaa maailmaa.

Palaan pienen tauon jälkeen kielen ja viestinnän teemoihin. Aihe kiinnostaa: kuten blogini kuvauksessakin mainitaan, omaan ’savolais-englantilaisen huumorintajun ja elinikäisen viehtymyksen verbaliikkaan’. Ja tuleepa tässä samalla täyteen ensimmäinen vuosi Mikkelin ammattikorkeakoulussa, tulevassa Xamkissa!

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Ulla Onkamo ruoti kolumnissaan uuden Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun lyhennettä Xamkia.

Lyhenne on sekä haastava että oivaltava. Se voi viitata salattuun tai sopimattomaan, tai jopa ex-ammattikorkeakouluun. Jälkimmäistä en pidä lapsuksena, vaan pikemminkin visionäärisenä: tuskinpa kukaan nykyistä koulutuspolitiikkaa seurannut uskoo, että meillä on enää kymmenen vuoden päästä yhtä pirstaloitunut ja kahtiajakautunut korkeakoulukenttä, jossa yliopistot ja ammattikorkeakoulut kilvan nokittelevat, kopioivat ja yrittävät samanaikaisesti erottua toisistaan kisaten samoista määrärahoista. Kenties oppiminen vielä pääsee takaisin tekemisen päämääräksi.

Helpompaa on yhdistää opinahjoja ja tarjota niiden suojissa useita eri suuntautumisvaihtoehtoja käytännön työstä tieteelliseen koulutukseen. Vuoden 2017 alussa syntyvä Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulukin muuttunee tulevaisuudessa kaakkoisen Suomen yliopistokeskittymäksi, kunhan vielä eteläkarjalaiset naapurit saadaan mukaan.

Mutta palatakseni Kotukseen. Kyllä, tarvitsemme hyvää kieltä ja kielenhuoltoa. Kyllä, hallintolaki velvoittaa asialliseen, selkeään ja ymmärrettävään kielenkäyttöön. Villakoiran ydin ei kuitenkaan ole Xamk, joka on kontekstista ja tulkitsijasta riippuen hyvä tai huono lyhenne. Olennaista on isompi kuva:

Julkisten palveluiden nimien ensisijainen tehtävä ei ole myydä, brändätä tai hauskuuttaa, vaan kertoa kansalaisille olennaista kohteensa toiminnasta suomeksi ja tarvittaessa myös ruotsiksi.

Onko toiminta siis hallintolain kanssa ristiriidassa silloin, kun se pyrkii lähentämään julkisen palvelun laitoksia normaaliin ihmisyyteen, eli ammentaa huumorista, luovuudesta ja leikillisyydestä loukkaamatta ketään?

Jos näin on, olemme pahassa liemessä.

control-427510_1280

Vaarantuuko korkeakoulujen tarjoaman palvelun laatu, jos ne brändäävät itseään tai tekevät totutusta kaavasta poikkeavia viestinnällisiä ratkaisuja? Tätä on vaikea uskoa. Ennemminkin tulisi mieleen, että näkyvimmät toimijat houkuttelevat myös maailmaa muuttavaa opiskelija-ainesta.

Harmaata väriä saa edelleen käyttää, mutta ei ole pakko.

Vararehtori Mirja Toikan mukaan korkeakoulujen on uskallettava uudistaa toimintatapojaan. X tunnuksena kertoo muutoksesta ja rohkeudesta kohdata myös uusia ja tuntemattomia asioita.

Nähtävästi tarvitsemme kaikkiin julkisiin laitoksiin kiintiöteekkarit. Se voisi edistää rakentavan huumorin ja hauskuuttamisen asiaa. Tätä tulee tukea, ei tukahduttaa, kuten linkin takaa voi havaita.

Lyhenteistä puheen ollen: vuosia sitten kaverini eksä (x, kromosomeiltaan xy), teekkaripa hyvinkin, ideoi ns. tiskin alta entiselle opinahjolleni LUT:lle mainion markkinointinimen. Siinä oli peruslyhenteen jälkeen huomioitu myös kaupallinen painotus (CA, Commercial Applications). Uusi slogan – tai siis jaloja yhteisiä päämääriä kohti ohjaava tunnuslause – olisi tietenkin ollut ”Yliopisto, johon kaikki pääsevät sisään”. (Esimerkin tarkoitus ei ollut vaatia yliopistoille alatyylisiä nimiä, vaan havainnollistaa, millaisia ihmisten jutunaiheet ja ajatuskulut tuppaavat arjessa olemaan.)

Muutos alkaa kyseenalaistamisesta. Samaan aikaan kun yritykset rohkaistuvat rikkomaan rajoja ja irrottautumaan yksisuuntaisen tiedottavan viestinnän ja vanhan ajan manageerauksen malleista, julkisilla toimijoilla ei ilmeisesti ole lainkaan lupaa muuttua. Kuilua näiden kahden välillä ei saa päästää enää levenemään.

Syitä on monia. Puutun tässä vain yhteen: olen kohdannut työurani aikana aivan liian monta virkamiestä ja asiantuntijaa, jotka tietoisesti tai tiedostamattaan murehtivat sitä, ettei kukaan arvosta heidän työtään. Tarkemmin analysoituna syyksi paljastuu joko se, ettei kukaan tiedä siitä mitään, tai se, ettei kukaan ole vielä osannut viestiä siitä tarpeeksi kiinnostavasti.

Kuitenkin tätä samaa henkilöstöä kannustetaan työntekijälähettilyyteen ja muihin avoimuuden aikakauden ilmiöihin. Omissakin koulutuksissani rohkaisen toimimaan somessa somen ehdoilla – hyvien esimerkkien kautta. Ei-verkottuneen maailman käytäntöjen siirtäminen verkkoon on ajanhukkaa!

Moni ahdistuu moisista vaatimuksista. Ihmiset jäävät puun ja kuoren väliin: heidän pitäisi kertoa työstään kansantajuisesti, ’värikkäästi’ ja ’innostavasti’ sosiaalisessa mediassa, vaikka työpaikka olisi Sosiaali- ja terveydenhuollon alan viranomaisaloiteneuvonnan nimittämisten ennakointitoimikunnassa, jota ei tietenkään saa lyhentää ’SOTEAVANNE’, koska se on sopimatonta.

Ihmisyyden korostaminen ei ole pelkkä tämän hetken trendi. Se on xyz-sukupolvia yhdistävä kokemus – ja vaatimus myös heille, jotka julkisia palveluja tuottavat.

We don’t need no education
We don’t need no thought control

Näin kiteytti Pink Floyd eräässä yhtyeen klassikkohiteistä, Another Brick in the Wall (part 2), jossa kritiikin kohteena oli jäykkä koulujärjestelmä. Oppiminen on lähes 40 vuodessa ehtinyt muuttua yksilöllisemmäksi, mutta kritiikiltä koulut eivät ole säästyneet – eikä niiden pidäkään.

Täytyy kouluttautua pitkälle nähdäkseen, ettei kannata käydä kouluja, tuumasin kerran kyseisen kappaleen soidessa. Paradoksiko? Ei sentään. Puolittain humoristisessa heitossa piilee edelleen totuuden siemen: opiskelun tärkein tehtävä on opettaa meitä ajattelemaan omilla aivoillamme.

Se onnistuu, jos annamme kokonaisuuksille ja ymmärtämiselle tilaa emmekä ainoastaan tavoittele nopeita putkitutkintoja tai senhetkisten hallitusten haalimia pikavoittoja. Kiireen kaapuun verhoiltu puolihutaistu hössötys on oppimisen kannalta surkein vaihtoehto, puhuttiinpa sitten opiskelemaan tulleesta tai opetusta organisoivasta osapuolesta.

Kyseenalaistamisen taitoon ja laajojen kokonaisuuksien ymmärtämiseen ei ole oikoteitä. Ajattelun apuvälineet kehittyvät vain ajattelemalla. Tällaisen yksilöllisen ja kollektiivisen oivaltamisen ilon ja vapauden varassa lepää kykymme uudistaa ja uudistua, eikä siltä tule äkillisessä koulutusvihamielisyyden puuskassa viedä pohjaa pois. Olemme jo aivan liian hyviä saman vanhan toistamisessa.

Ennen kuin joku onnistuu risteyttämään bloggauksen aiheesta uuden palkokasvilajikkeen sieraimeensa, on syytä tähdentää, etten väitä vain kouluttautuneiden kykenevän uudistamiseen. Se, että saa ajattelun apuvälineitä, ei kerro vielä mitään siitä, mihin ihminen niitä käyttää. Vasarallakin voi lyödä joko peukaloon tai naulaan. Omakohtainen ja syvällinen perehtyminen ilmiöihin on kuitenkin varmempi tie kuin jättäytyminen auktoriteettien, median, kuulopuheiden tai henkilökohtaisten mielipiteiden armoille.

Eräs Tohtoriverkostomme aktiiveista tiivisti ammatillisen roolinsa ”vastavirtaan uimiseksi”. Hyvin sanailtu! Muutos voi lähteä vain uskalluksesta haastaa vallitseva ajattelu. Jos hyvä pohjakoulutus antaa tarvittavan itseluottamuksen ja -varmuuden, jo silloin voi sanoa, ettei se ole mennyt hukkaan.

Hyvä elämä, onnellisuus, luovuus, aineettomien resurssien tuottavuus ja kaikinpuolinen hyvinvointi ovat paradokseja itsessään: niitä kaikkia saa lisää, kun luopuu niiden pakonomaisesta tavoittelusta.

Ehdotankin maljaa kaikille sivistyksen sanansaattajille, jotka uskaltavat vallitsevassa ilmapiirissä puhua oppimisen ilon, kiireettömyyden, akateemisen vapauden ja ylipäätään vähän vähemmän pingottavan maailman puolesta.

Emme näet opi koulua, tuottavuusloikkaa tai startup -skeneä varten, vaan elääksemme. Tai kuten akateemisten hyötyeläinten kuningas Väitössika sanoisi: Non scholae sed vitae porsimus.

merkki

(Jos Sinulla ei vielä ole omaa Väitössika -haalarimerkkiä, niitä löytyy pöytälaatikostani. Röh!)

Lueskelin viikonloppuna Henkka Hyppösen Nautitaan raakana -kirjaa, jonka teemana on tietoinen läsnäolo. Viimemainitun jätän jokaisen itsensä oivallettavaksi, mutta lyhyt tarina kirjan sivulla 152 innoitti tämän bloggauksen.

Mathew B. Crawford on yksi niistä ihmisistä, jotka ovat saaneet tarpeekseen epämääräisestä, abstraktista työstä ja elämäntavasta. Crawford sai vuonna 2001 Chicagon yliopistosta tohtorinarvon ja otti vastaan uuden työn washingtonilaisen ajatushautomon johtajana. [..] Crawford oli aina väsynyt, eikä hän missään vaiheessa oikein ymmärtänyt, miksi hänelle ylipäätään maksettiin palkkaa. Työpäivän aikana ei syntynyt mitään aidosti hyödyllistä, ei tuotteita eikä palveluita. Hyödytön työ lannisti.

Oliko ongelma työssä, tekijässä vai ajatushautomon epämääräisyydessä? Todennäköisesti siinä, että Crawford ei ollut kutsumustaan vastaavissa tehtävissä. Moni tiedeihminen jakanee hänen kokemuksensa. Tutkimuksen sykli on tunnetusti hidas. Se kuuluu tieteen luonteeseen. Jos työtä tehtäisiin kelloa vastaan, kyse ei olisi tieteestä, vaan selvitystyöstä.

Tuskin kenenkään yrittäjän pokka ja pankkitili kestäisi vuosikymmenten epävarmuutta. Huipputiedemiehet ja -naiset ovat valmiita tähän, vaikka se usein vaatiikin uhrauksia, myös muussa kuin rahassa. Eikä tarvitse olla edes käynyt lähelläkään tieteen huippua tunnistaakseen epävarmuuden ja epäilykset. Jo muutama vuosi kotimaisessa yliopistossa riittää: ”Mitä h**tiä minä oikein teen täällä? Mitä merkitystä tälläkään paperilla on kenellekään?

Tarina jatkuu.

Viiden kuukauden jälkeen Crawford otti lopputilin ja perusti vanhoihin moottoripyöriin erikoistuneen korjaamon. Paitsi että Mathew kokee tekevänsä nykyään jotain konkreettista, hän kokee sen myös älyllisesti kiehtovammaksi kuin entisen työnsä. [..] Työkalut katoavat yleissivistyksestämme emmekä ymmärrä, miten asiat toimivat. [..] Crawford pitää vaikkapa erilaisia pienviljelmiä ja kutomisbuumia vastavetona tälle kehitykselle. Kun tietotyöläisen työtä on niin vaikea arvioida, etsimme tekemistä jota voi.

Kuinka ollakaan, heti seuraavan päivän HS.fi läväytti silmille uuden Luokattomat Otsikot top 3 -kandidaatin tapauksen tohtorista, joka ryhtyi tekemään työkseen makkaraa. Tunnen hämmentävän paljon tohtoreita, jotka juoksevat maratoneja, soittavat jotain instrumenttia tai tekevät molempia. (Lukeudun heihin itsekin, tosin kuljen kävellen, mutta sekin riittää vuositasolla matkaan Suomen päästä päähän.) Aivotyö vaatii aina vastapainonsa. Näkökulmasta riippuen kyse on joko endorfiinikoukusta, pakotiestä tai iloa tuottavasta tekemisestä.

Toiminnan tarve on meissä sisäänrakennettuna. Tätä ei pidä käsittää mustavalkoisesti: ihminen on kokonaisuus, joka tarvitsee niin henkistä ravintoa kuin fyysistä aktiivisuutta. Valitettavasti vain työelämämme on yhä rakennettu yhden sallitun ammatin sen sijaan, että ihminen voisi toteuttaa omaa luontoaan ja kutsumustaan monella rintamalla yhtä aikaa. Unelmani olisi koordinoida työelämän someverkostoja ja pitää puutarhaa kutakuinkin fifty-sixty. Huomaattehan yhtäläisyydet?

Ja nyt pääsen vihdoin varsinaiseen pointtiin. Meidän kannattaisi oppia suvaitsemaan, hyväksymään ja toivomaan, että korkeakoulutetut tekevät työurallaan rohkeita suunnanmuutoksia. Samalla voisimme lopettaa neliraajajarrutuksen, jonka pahimpia aikaansaajia ovat usein koulutetut itse. Moni ei suostu hievahtamaan mihinkään, jos tarjolla ei ole professorin tehtäviä arvostetussa yliopistossa.

Todellisuudessa muutokset voivat olla juuri niin jyrkkiä kuin ylläkuvatuissa tapauksissa. Vai ovatko sittenkään? Jos intohimoisesta harrastuksesta tulee myös ammatti, muuttuuko mikään kovin radikaalisti? Tai jos yrittäjä soveltaa arjen työssään sitä tietoperustaa, joka hänelle mikroskoopin läpi katsoessaan aukeni, miksei hän hyödyntäisi sitä? Ainahan työelämän kokeneet kehäketut, monitaiturit ja eri alojen yrittäjät ovat vanhoilla päivillään lukeneet tohtoreiksi, joten miksi ihmeessä suunta ei saisi olla myös toisinpäin? Miten yleensäkään voisi tietää, ettei tiedejulkaisujen suoltaminen ollutkaan se oma kutsumus, ellei sitä ensin kokeile?

Jokaiselle tohtorille on oppimisprosessin aikana kertynyt hyödyllisiä valmiuksia takataskuun. Huomatkaa olennainen: valmiuksia. Ei tutkintopapereita, hattuja ja miekkoja. Edes tutkimusaihe ei ole se ratkaiseva tekijä. Tohtoreita kun on laidasta laitaan – osa vihaa väitöskirjansa otsikkoakin, osa on kiteyttänyt siihen intohimonsa ja kutsumuksensa, jota haluaa toteuttaa arjessa (lukeudun jälkimmäisiin).

KONEen Matti Alahuhta tiivistää olennaisen Johtajuus – kirkas suunta ja ihmisten voima -kirjassaan (2015, s. 14) oikein mainiosti.

Ymmärsin, kuinka tärkeää on oikea ajoitus, kuinka paljon edelläkävijäasiakkailta voi oppia ja että murroskohdat ovat aina mahdollisuus. Näistä opeista on ollut ratkaisevan paljon hyötyä myöhemmällä työurallani. Sain nämä opit nimenomaan väitöskirjantekoprosessista. Sillä ei ole väliä, onko tohtori vai ei, mutta väitöskirjan teossa uuden tiedon luominen on upeaa. Se on sekä vaativaa että kasvattavaa.

Hankitut valmiudet vain odottavat tulevansa sovelletuiksi – ilman ennakkoluuloja ja pelkoa esimerkiksi oman aseman menettämisestä. Suomalaistenkin on jo korkea aika ymmärtää, ettei ole olemassa mitään arkkityyppisiä kouluja käyneitä herroja, vaan pikemminkin akateeminen proletariaatti. On myös päivänselvää, ettei perinteisessä tiedemaailmassa ole paikkaa kaikille valmistuville tohtoreille. Siksi meidän tulee itse rakentaa uusia polkuja. Ne voivat olla esimerkiksi yhteisiä yrityksiä ja yksityisiä tutkimuslaitoksia.

Jos henkilökohtainen harppaus uuteen tuntuu liian suurelta,  Tohtoriverkosto on tukena 24/7. Meitä on verkostossa moneksi, mutta itse edustan sitä ajattelua, ettei ole lainkaan suolesta tohtorin ryhtyä tekemään makkaroita. Tai makkaramestarina ryhtyä tekemään jatko-opintoja.

Tee sitä, mikä innostaa eteenpäin ja tee se hyvällä omatunnolla.