Arkisto kategorialle ‘ura’

Tohtoriverkostolaiset kokoontuivat 3.3. Helsingissä työpajaan, jonka teemana oli humanististen ja taiteen alojen yrittäjyys. Kuulimme rohkaisevia puheenvuoroja yksinyrittäjä-tohtoreilta ja saimme lukuisia vinkkejä yrittäjän arkeen. Tässä bloggauksessa kokoan yhteen keskustelun päälinjoja. Suurkiitos erinomaista alustuksista kaikille puhujillemme!

Aki Reinimäki Yhteiskunta-alan korkeakoulutetuista viittasi tilaisuuden aluksi TEM:n selvitykseen, jossa esille nousi palkkatyön ja yrittäjyyden välisten raja-aitojen purkaminen. Työttömien asemaa puolestaan halutaan parantaa sillä, että yrittäjyys tulkitaan ensimmäisten neljän kuukauden ajan sivutoimiseksi. Akavan teemaohjelmana on yrittäjien ja itsensätyöllistäjien aseman parantaminen.

Maamme tieteenvastaisesta ilmapiiristä puhutaan paljon, mutta samaan aikaan on muistettava realiteetit: suomalaiset luottavat tieteeseen. Tekivätpä tohtorit työtään yliopistolla tai sen ulkopuolella, tämä on äärimmäisen vahva myyntivaltti.

Akateemisuus tuo luotettavuutta ja uskottavuutta. Emme saa tarrautua kouluttautumiseen ”ongelmana” (vrt. Saksa, jossa kaikki on paremmin 🙂 eikä tohtorius ole mikään taakka, vaan meriitti). Huomaa, että jos et itse usko tekemiseesi, ei sitä tee kukaan muukaan.

Ja tietojohtamisen spesialistina voin vakuuttaa, ettei aineettomien resurssien – kuten tiedon – merkitys tuotannontekijänä ole ainakaan vähenemässä tulevaisuudessa. Tätä sivuttiin myös yrittäjäpuheenvuorossa. Asiakkaalle myydään loogis-analyyttista ongelmanratkaisua, tiedon parempaa hyödyntämistä yrityksen prosesseissa. Isoilla yrityksillä on tähän varaa, mutta pk-yrityksistä maksavia asiakkaita on vaikea löytää, koska ”näkökulmana on seuraava kvartaali” ja kokonaisuutta ei välttämättä johda kukaan. Innovaatiosetelistä oli kuitenkin paljon apua, ennen kuin sen ehtoja tiukennettiin. Haastavin kumppani on julkinen sektori, joka ei osta palveluita tiedon vaikuttavuuden edistämiseen.

Entä mitkä ovat tohtoroitumispolulla kertyneen osaamisen siirtyviä osia? Esille nousivat vahvasti seuraavat kolme:

  1. Projektinhallintataidot.
  2. Ongelmanratkaisu.
  3. Kyky koota tietoa ja hahmottaa sen perusteella olennainen – ja nopeasti! Asiakasta ei voi briiffauksen jälkeen laskuttaa viikkokausien hauduttelusta ja tässä tohtoreiden valmiudet monimutkaisen tiedon käsittelyyn säästävät asiakkailta selvää rahaa.

Näyttöjä ja referenssejä on hyvä antaa, mutta tilaisuus valoi myös uskoa siihen, että toistakin tietä voi onnistua – aloittaa käytännössä tyhjästä ja kylmäsoittaa itselleen ensimmäiset asiakasprojektit. Kovaa työtä ja myyntitaitoa se toki vaatii.

Luonnollisesti yrittäjän taipaleella tulee vastaan pettymyksiä. Maailma ei toimi kuten Strömsössä, ei ainakaan siinä kohtaa, kun osaava yrittäjä tarjoutui 20 vuoden kokemuksella laatimaan kaupungille kulttuuristrategian. Tehtävään valittiin asiasta päättämässä olevan virkamiehen kaveri – viisinkertaisella hinnalla ja ilman minkäänlaista pätevyyttä. (Suomen Kuvalehti puolestaan kertoo 3.3., että valtakunnansyyttäjä Matti Nissisestä on tehty tutkintapyyntö, koska hän oli 2007 hankkimassa koulutuspalveluja veljensä yhtiöltä.)

Yksi Tohtoriverkoston keskusteluissa usein esillä ollut helmasynti on vaatia itseltään täydellistä jälkeä. Aina olisi mukava vielä hieman viilata, parantaa, hahmottaa kokonaisuus mahdollisimman täydellisenä ja tarjota sitä asiakkaalle vasta sitten. Perfektionismi ei valitettavasti yrittäjälle sovi. Kun tarjoat asiantuntijapalvelua, sen sisältö rakennetaan yhdessä asiakkaan kanssa.

Panosta siis kohtaamiseen ja kuulemiseen. Ja uskalla mennä markkinoille keskeneräisenä. Jotain sinulla täytyy tietenkin olla valmiiksi mietittynä, mutta koko palettia ei tarvitse valaa etukäteen betoniin. Tämä on ollut myös oman osa-aikaisen itsensätyöllistämiseni ehdottomia huippuhetkiä: se kun tajuat ihmisiä kohdatessasi, että voit auttaa heitä ratkaisemaan sellaisenkin ongelman, jota et aikaisemmin tullut edes huomanneeksi!

Keskustelussa sivuttiin myös yrittäjän identiteettiä. Se ei ole esimerkiksi apurahatutkijalle ollenkaan vieras maailma. Sanoilla on suuri valta: oletko mieluiten freelancer, apurahatutkija vai yrittäjä? Ja jos TE-toimiston järjestelmä tekee sinusta väkisin ’muinaistutkijan’, onko muuta mahdollisuutta kuin nousta kapinaan ja sanoittaa tekemisensä paremmin kuin ko. koneisto? Yrittäjän vapaus korostui kaikissa puheenvuoroissa. Sekä mahdollisuudet että uhat kiteytyvät siihen, että vastaat kaikesta itse.

Yhdistävä tekijä oli myös yrittäjyyskursseilta saatu oppi. Jatkuvan oppimisen ja kouluttautumisen merkitystä ei voi korostaa liikaa, oli kyse sitten Tohtoriverkoston kaltaisista epävirallisista oppimisyhteisöistä tai virallisempien toimijoiden tarjoamista kursseista. Kaikkia yrittäjä-puhujiamme yhdisti monipuolinen kokemus, uteliaisuus ja laaja-alaiset kiinnostuksen kohteet.

Moni meistä tiedeuraa tehneistä potee kuitenkin myyntiangstia: ”Inhottavaa hommaa.” Mutta välttämätöntä. Tätä tilannetta helpottamaan saimme pari hyvää kirjavinkkiä, Tiina Torpan Yksin työskentelevän opas sekä Kaisa Hernbergin Asiantuntija epämukavuusalueella.

Kiitos kaikille tilaisuuteen osallistuneille sekä erityiskiitokset Yhteiskunta-alan korkeakoulutetuille ja Aki Reinimäelle järjestelyavusta!

Yrittäjyystyöpajat jatkuvat keväämmällä teemalla Yliopiston ja yrittäjä-tutkijan suhde – harmoninen liitto vai pariterapian kautta avioeroon? Miten käy yliopistolta toimistohotellina toimiminen? Entä kannattaako tutkijan jäädä sinne, kun hahmoton yliopisto käärii kaikki voitot ”kuin mikäkin suojelurahaa peräävä hämärämies”? Onko uskottomuus näiden avioliittojen uusi musta?

Myös ehdotukset puheenvuoroiksi ovat tervetulleita, tilaa on vielä. See you there!

Sosiaalisessa mediassa ja lehdistössä on ollut näkyvästi esillä maailmalta lähtenyt #sevenfirstjobs -haaste, jossa ihmiset listaavat seitsemän ensimmäistä työpaikkaansa.

Ei, kyse ei ole pelkästään someajanvietteestä tai julkkisten tirkistelystä, vaan avartavasta ikkunasta työn muutokseen. Tätä aihetta olen aiemminkin sivunnut – Työterveyslaitoksen ja Katleenan postausten innoittamana.

Työn luonne on nopeasti muuttunut agraarivaiheesta teollistuotantoetapin kautta yhä abstraktimmaksi ja vaikeammin hahmotettavaksi palveluksi. Kuten kirjoituksessa totean, minulta on taustani vuoksi jäänyt keskimmäinen vaihe kokematta. Kotonamme ei eroteltu elämää ja työtä, vaan maatalon työt olivat osa kaikkea elämää. Vesi kannettiin kaivosta silloin kun se oli loppu, ei sen mukaan mitä kello on.

Samoin on oma laitani koulutettuna tietotyöläisenä. En osaa ”mennä” töihin ja ”lähteä” töistä, ikään kuin aivot pitäisi jälkimmäisessä kytkeä pois päältä ja lakata pohtimasta ratkaisuja ongelmiin, saati että työ olisi jokin liukuhihnaorjuuden kaltainen inhottava pakko ja se varsinainen elämä alkaa vasta ”kesälomalla” tai eläkkeellä. Aktiivinen toimiminen on itsessään palkitsevaa. Hyvä itsensäjohtaja tietää myös, että kaikessa merkityksellisessä tekemisessä ja inhimillisessä tuottavuudessa on kyse tekemisen ja levon sopivasta suhteesta.

Ensimmäinen ajatukseni oli, etten voi osallistua haasteeseen, koska minulla ei ole vielä ollut seitsemää eri työpaikkaa. Siis sellaista Ihan Oikeaa Virallista Työtä, josta on laadittu työsopimus ja josta maksetaan palkkaa. Mutta…

Kerrataanpa sittenkin:

  1. Kahdeksanvuotiaana perustin oman lehden, Pikasanomat. Tai itse asiassa se oli jo kolmas tai neljäs lehteni, jota edelsi muun muassa kuusivuotiaana kyhäämäni kaksi numeroa Milla-uutisia. Pari vuotta myöhemmin lehteä alettiin kopioida ja postittaa sukulaisille, jotka vuosittain maksoivat lehden tilausmaksun. Taustalla toiminut mielikuvitusosakeyhtiö julkaisi kymmenen vuoden aikana 82 numeroa ja lehti on yhä olemassa – lähisuvun omana Facebook-ryhmänä.
  2. Kahdeksanvuotiaana aloin kääriä sukulaismiehelle sätkiä 20 pennin kappalehintaan.
  3. Kymmenvuotiaana autoin koulun lomakausina siskoa vauva-arjen keskellä pientä viikkorahaa vastaan.
  4. 15-vuotiaasta eteenpäin otin vastatakseni toisen siskon kodin viikkosiivoukset, niin ikään lomakausina.
  5. Lukioikäisenä keräsin aamuvarhaisella pulloja, joita ikätoverini olivat parhaansa mukaan tyhjentäneet. Parhaana kesänä ostin pullorahoilla yli 500 markan hintaiset Reebokin juoksukengät, joista olisin muuten voinut vain haaveilla.
  6. Opiskeluvuosina siivosin osa-aikaisena marketteja ja kerrostaloja. Se on vieläkin palkitsevimpia töitä mitä olen tehnyt.
  7. Sen jälkeen laskin yhtenä kesänä rahatilityksiä, toisena väkersin nettisivuja ja kolmantena hääräsin metsäteollisuusyrityksen tietopalvelussa, kunnes päädyin tutkijan ja kouluttajan polulle.

 

Ja mitä tästä haasteesta opin? Ainakin sen, etten jatkossa aio enää väittää olevani ihan pihalla yrittäjyydestä.

Tänä kesänä taukolukemisenani on ollut Kati Tiirikaisen Ujon Urakirja. Ujosta ihmisestä tulee helposti näkymätön, ja kun ongelma kumuloituu kokonaisten yhteisöjen ja yhteiskuntien tasolle, kadotamme ison osan potentiaalistamme.

Tavoitehakuinen onnellisuus-, innovaatio- ja tuottavuushöttöpuhe kaipaa lihaksia luiden ympärille. Tässä kirjassa niitä on tarjolla. Jotta tuloksia voidaan saavuttaa, perustan on oltava kunnossa. Ja jälleen kerran kyse on ns. pehmeistä tekijöistä, ei rahasta tai loppuun asti hiotuista prosesseista!

Hyvät sosiaaliset valmiudet eivät ole perinnöllisiä ja myötäsyntyisiä. Taitojaan voi hioa ja kehittää, oli lähtötilanne mikä tahansa.

Tarkennuksena kuitenkin, ettei kehittymistä edistetä tokaisemalla aremmalle kanssaihmiselle – varsinkaan lapselle –  ”Ei kai se nyt voi olla noin vaikeaa” tai ”Yrittäisit edes!”

Ujous ei ole mikään sairaus tai luonteenpiirre, Tiirikainen korostaa. Se on taipumusta vetäytyä ja harkita tilannetta välimatkan päästä, taipumus, joka aktivoituu tietyissä tilanteissa; toisilla näkyvämmin, toisilla lievemmin. Samuli Putro sanaili Tavallaan jokainen on surullinen, mutta tavallamme olemme myös ujoja joka iikka, ellei opitun roolin taakse verhoutuminen sitä kätke.

Sosiaalisten valmiuksien kehittämiseksi on ensin myönnettävä, että ujouden aiheuttama epämukavuus vuorovaikutustilanteissa on yksi suurimmista tasapainoista elämää, henkilökohtaista kasvua ja urakehitystä rajoittavista esteistä. Mitä arvelette, miksi Finnish Nightmares  -sarjakuvasta onkaan tullut niin suosittu? (Suurkiitos Karoliina Korhoselle, että hän on tehnyt juuri sen, mitä nämä ujouskirjat opettavat: lähestyy pohjimmiltaan kipeää ongelmaa huumorin kautta. Nimim. nainen, joka lähtee lenkille ilman puhelinta, jotta siihen ei tarvitsisi vastata, ja kääntyy risteyksessä aina siihen suuntaan, missä ei näy muita ihmisiä.)

Kuten Tiirikainen kirjassaan muistuttaa, ehtymättömän ulospäinsuuntautuneisuuden ja supliikin suupään (onko tällaisia ihmisiä edes oikeasti olemassa muutoin kuin myyttisinä hahmoina?) ihanne on verraten uusi ilmiö. Sen synnyinkotina voidaan Tiirikaisen mukaan pitää vajaan sadan vuoden takaisia Yhdysvaltoja. Arvannette miksi. Aiemmin ihmiskunnan historiassa pidättyvyys ja harkitsevuus ovat olleet enimmäkseen hyveitä, mutta silloin ei tunnettukaan bisnestä teollisen ajan mittakaavassa.

Nyt henkilöbrändeillä on niin kiire tehdä itsestään täydellisiä, että ujoustaipumuksen myöntäminen lienee kuvaannollinen kuula somekalloon.

Samoin on nähtävissä, että monet syvempää, itsenäistä ja luovaa ajattelua ja pitkällistä prosessointia edellyttävät työtehtävät/ammatit halutaan ajaa alas. Ujojen mahdollisuudet toteuttaa kutsumustaan uhkaavat kaveta entisestään.

Sekä ilmiön hyväksyminen että mahdollinen sosiaalisten epämukavuuksien korjaaminen edellyttävät kuitenkin yhtä asiaa: ensin on myönnettävä ujouden olemassaolo ja arvo. Tässäkin tapauksessa yhteisöllisyys on valtavan tärkeää. Meidän on sisäistettävä, että lukemattomat muut ihmiset kokevat tarkalleen samaa epämukavuutta! Kerromme omia kokemuksiamme, sanoitamme rohkeasti senkin, minkä avoin esiin tuominen ”voi vaarantaa urakehityksesi” kuin tupakoiva sikiö odottavan äidin, suosikkilehteä Pahkasikaa lainatakseni.

Tiirikainen viittaa joidenkin haastattelemiensa ihmisten ns. sielulliseen yksinäisyyteen, joka ei riipu ystävien määrästä tai laadusta. Eskovaltaojalaisittain tähän voisi todeta, että universumin mittakaavassa olemme kaikki sukulaisia. Jaettu ujous on puolitettu yksinäisyyden, eristyneisyyden ja poikkeavuuden kokemus.

lake

 

Monet kirjan tarinoista ovat todellakin kovin tuttuja ja omakohtaisesti koettuja. Ilman somea – etenkin vuosikymmenen mittaista bloggailu-uraa, Twitteriä ja LinkedIniä – olisin ammatillisesti täysin näkymätön.

Tämä ei tarkoita, että olisin luonut sosiaalisesta mediasta itselleni jonkin korviketodellisuuden. Pidän kovasti läheisten ihmisten seurasta ja syvällisistä keskusteluista. Hakeudun mielelläni myös huonoa huumoria arvostavien ja tarkkanäköisten kriitikko-oivaltajien kaveripiiriin. Kyllä, ujotkin ovat sosiaalisia – ja usein herkkiä vaistoamaan muiden tunteita. Tarvitsemme vain enemmän aikaa.

Usein käy esimerkiksi niin, että keskustelijat palaverissa ovat jo siirtyneet seuraavaan aiheeseen, ennen kuin saan mielessäni muotoiltua ensimmäistäkään järkevää lausetta valmiiksi asti. Niinpä istun hiljaa, ellei minulta erikseen kysytä jotain.

Heti kun tuttuus ja mahdollinen pidemmän ystävyyden kautta muodostunut luottamus viedään, hitaana ja harkitsevana ihmisenä olen hätää kärsimässä. Paitsi jos välissä on Internet. Jos tämä kuulostaa sinusta oudolta, kannattaa lukaista myös aiempi pohdintani siitä, että eri ihmisten karisma ei suinkaan ilmene samalla tavalla kaikissa kohtaamisissa: yhdelle sopii kirjoittaminen, toiselle näytteleminen ja kolmannelle puhujanpönttö.

Moni tuntemani kollega tai ystävä saattaa kummastua sitä, että ylipäätään tartun kysymykseen ujoudesta. He sanovat: ”Ethän sinä ole yhtään ujo, puhut ihan suvereenisti vaikka suorassa radio-ohjelmassa tai pidät luennon sadoille ihmisille.” Tarkalleen. Pidän sosiaalisista tilanteista, jos minulla on mahdollisuus valmistautua ja navigoin aiheen puolesta itselleni tutuilla vesillä.

Entäpä epäviralliset kohtaamiset, joihin repliikkejä ei voi hioa etukäteen: syntymäpäivät, päivälliskutsut, festarit, junamatkat, small talk kauppajonossa? Ei onnistu. Ei ihme, etten pidä matkustamisesta: aivan liikaa ihmisiä, joita pitäisi uskaltaa katsoa silmiin, yllättäviä tilanteita ja kysymyksiä, jotka minun olisi kyettävä esittämään ääneen saadakseni vastauksen. Olen kerran jopa mielummin eksynyt kahdeksi tunniksi kuin kysynyt tietä (onneksi tämä tapahtui Vantaalla eikä esimerkiksi Barcelonassa).

Nyt yliopistourani jälkeen voin aivan hyvin tunnustaa, miksi suhtauduin tiedekonferensseihin niin nuivasti. Syynä ei ollut pelkästään se, että tilaisuuden lopussa esitettiin tarkalleen samat kysymykset kuin tilaisuuden alussa, vaan myös epäviralliset iltaohjelmat ja tarkoituksetonta lätinää pursuilevat päivälliskeskustelut, joissa olisi pitänyt kyetä samaan aikaan verkottumaan kolmeen eri ilmansuuntaan lähes yhtä monella eri kielellä ja pureskelemaan pieneksi kolme eri ruokalajia. Vihdoin kotiin päästyäni tarvitsin toipumiseen kolme päivää hiljaisuutta ja yksinoloa.

Juuri kuten Tiirikainen korostaa, ujous ei ole mikään ihmisen luonteenpiirre tai ominaisuus, jonka määrä on vakio! Siihen liittyvä epämukavuuden kokemus aktivoituu eri tavalla eri tilanteissa.

Entä mitä tehdä, jos kokee ujouden rajoittavan liikaa omaa potentiaaliaan? Itsensä altistaminen hankalille tilanteille, meditaatio ja tietoisen läsnäolon taidon kehittäminen ovat tutkitusti hyviä keinoja, jotka myös Ujon urakirja noteeraa.

Varsinkin altistaminen kuulostaa kliseiseltä, mutta tuntuu toimivan. Ihminen oppii parhaiten treenaamalla. Oma esimerkkini lähtee siitä, että parikymppisenä pelkäsin kaikkea, kolmekymppisenä enää vain epävirallisia keskusteluja. Nyt lähempänä neljääkymmentä olen tietoisesti hakeutunut esimerkiksi pitämään koulutus- ja valmennustilaisuuksia, joiden sisältöä ei olekaan kiveen hakattu etukäteen. Jos sähköt katkeavat ja esitysmateriaalia ei ole käytettävissä, ei sekään enää haittaa – antaa mennä vaan!

Mitkä ovat Sinun epämukavia tilanteitasi ja kuinka olet selvinnyt niistä parhain päin?

 

Toisinaan olo on aikuisenakin yhtä innostunut kuin luokkaretkeläisellä. Tosin sillä erotuksella, ettei kukaan syö liikaa karkkia ja oksenna bussiin. Suomea kiertävästä Tohtoribussista kuitenkin puhuttiin – tämä yhtenä lennokkaana ideana monien joukossa, kun tohtoriverkostolaiset kokoontuivat 20.5. kevättapahtumaan Helsingin keskustassa.

Teimme ekskursion, jossa kohteina olivat Teknologiateollisuus ja Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry.

Kehitysjohtaja Laura Juvosen vastuualueena ovat uuteen kasvuun tähtäävät hankkeet ja hän esitteli Teknologiateollisuuden yleisiä toimintalinjoja. Intresseissä on myös tohtorikoulutuksen kehittäminen siten, että se on pitkäjänteistä ja vastaa yhteiskunnan tarpeisiin.

Koordinaattori Essi Huttu kertoi tuoreille tohtoreille suunnatusta Post Docs in Companies eli PoDoCo -ohjelmasta. Mukaan toivotaan laajalti eri tieteenalojen edustajia.Yritykset ovat usein tiukasti kiinni senhetkisessä tekemisessä ja PoDoCo voi osaltaan avata mahdollisuuksia nähdä uutta. Yksi mallintaa laitteen käyttäjien määrää matemaattisesti, toinen arvioi digipalvelujen disruptiivisuutta ja niin edelleen. Kyse on myös kynnyksen madaltamisesta: kun pk-yritykseen on rekrytoitu ensimmäinen tohtori, heitä tulee lisää, Essi muistutti.

tohtv2

Suomessa verrattain pieni osa nuorista tohtoreista työskentelee yrityksissä, kertoi Essi Huttu.

”Tapaaminen on ylittänyt odotukset jo nyt”, kommentoi verkoston tilaisuuteen ensi kertaa osallistunut jäsenemme Teknologiateollisuus -session puolivälissä. Kokoontumiset tuottavat sekä hyödyllistä tietoa, arvokkaita kontakteja että uusia ideoita tulevaa varten. Arjen monitieteisyyttä voisi käydä tunnuslauseestamme – niin antoisia ovat tilanteet, joissa eri aloilta ja erilaisista taustoista tulevat tohtorit oikeasti istuvat saman pöydän ääreen jakamaan kokemuksiaan. Suurinta osaamista on verkosto ja sen ihmiset itsessään, muistutti myös seuraavan vierailukohteen isäntämme Aki Reinimäki.

tohtv3

Vierailu Yhteiskunta-alan korkeakoulutettujen luona on alkamassa.

Ay-liikkeen on muututtava vastaamaan nykypäivää ja esimerkiksi Akava on nyt tarttunut kysymyksiin itsensätyöllistämisestä. Aki kertoi, että Akateemiset yrittäjät on aloittanut vasta puoli vuotta aiemmin. Liiton ja tohtoriverkostolaisten yhteisiä intressejä ovat muun muassa uudenlaiset yrittämisen ja tekemisen tavat, yrittäjyys uravaihtoehtona ja laajemmin keinona vaikuttaa yhteiskuntaan, kevytyrittäjyys, osaamisen tuotteistaminen, eri asioiden ja toimeksiantajien yhdistäminen ja polut yliopistotutkijasta yrittäjäksi.

Entä mitä jatkossa? Haasteisiin vastaamiseksi päätimme aloittaa yrittäjyyspolun vahvistamisen elokuun vertaistyöpajalla, jossa tyhmät kysymykset eivät ole ainoastaan sallittuja vaan suorastaan pakollisia. Jo nyt mukana oli monia akateemisia yrittäjiä, jotka hyötyisivät toinen toistensa kokemuksista ja niiden sanoittamisesta. Kysyjän rooliin ovat tervetulleita myös vähemmän kokeneet tai aivan alkutaipaleella olevat. Tosin osa meistä tutkijana ja opettajana uraa tehneistä totesi esittelykierroksella toimineensa jo 6-vuotiaasta lähtien perin yrittäjämäisesti. (Minulla oli jopa oma mielikuvitusosakeyhtiö, jonka suojissa toimitin 82 numeroa suvun omaa lehteä, levikki 10).

Esille nousivat niin ikään vierailut suoraan yrityksiin ja osallistumiset messuille ja muihin isoihin tapahtumiin. Tätä varten verkostolla voisi olla pieniä ydintiimejä viemään viestiä eteenpäin. Myös innovation camp -tyyppisen tapahtuman järjestäminen olisi Essin mukaan mahdollista – nyt kun tohtoreiden tavoittamiseen on olemassa valmis foorumi.

Odotetusti keskustelimme myös siitä verkoston ikuisuuskysymyksestä, kuinka tohtoreiden ongelmanratkaisuvalmiudet ja kokonaisnäkemys saataisiin yhteiskunnassa paremmin hyötykäyttöön. Parempi matchmaking ja uudet, innovatiiviset kohtaamisen tavat? Verkkopalvelut ja -alustat eivät saa olla tässä itsetarkoitus, varsinkaan kun ne eivät ratkaise ongelmien ja tarvittavan osaamisen määrittelyyn liittyviä kysymyksiä.

Toinen hyvä huomio oli yrityksiin jalkautumisen ja kasvokkaisten kohtaamisten merkitys, josta Teknologiateollisuuskin muistutti. En voisi olla enempää samaa mieltä, ja olen sentään taustaltani nettiyhteisöjen tutkija ja somekouluttaja 🙂 Verkossa väärinymmärrysten riski kasvaa. Niinpä se, mikä toimii tohtoriporukan sisäisessä viestinnässä vähintäänkin kohtuullisesti voisi yritysten ja potentiaalisten asiakkaiden suuntaan olla stereotypioita ja vanhentuneita mielikuvia vahvistavaa.

Hyödynnetään siis Tohtoriverkostoon kumuloitunutta oivaa osaamista, kutsutaan itsemme kylään, osallistutaan isoihin tapahtumiin, vieraillaan yrityksissä ja jalkaudutaan sinne, missä ei vielä edes tiedetä meitä tarvittavan. Tätä työtä voi jokainen tehdä tahollaan myös näiden isompien kokoontumisten ulkopuolella.

Ja jos haluat vahvistaa työnhakuvalmiuksiasi, myös Oivalla osaamisesi -työpajat jatkuvat loppukesällä!

Lueskelin viikonloppuna Henkka Hyppösen Nautitaan raakana -kirjaa, jonka teemana on tietoinen läsnäolo. Viimemainitun jätän jokaisen itsensä oivallettavaksi, mutta lyhyt tarina kirjan sivulla 152 innoitti tämän bloggauksen.

Mathew B. Crawford on yksi niistä ihmisistä, jotka ovat saaneet tarpeekseen epämääräisestä, abstraktista työstä ja elämäntavasta. Crawford sai vuonna 2001 Chicagon yliopistosta tohtorinarvon ja otti vastaan uuden työn washingtonilaisen ajatushautomon johtajana. [..] Crawford oli aina väsynyt, eikä hän missään vaiheessa oikein ymmärtänyt, miksi hänelle ylipäätään maksettiin palkkaa. Työpäivän aikana ei syntynyt mitään aidosti hyödyllistä, ei tuotteita eikä palveluita. Hyödytön työ lannisti.

Oliko ongelma työssä, tekijässä vai ajatushautomon epämääräisyydessä? Todennäköisesti siinä, että Crawford ei ollut kutsumustaan vastaavissa tehtävissä. Moni tiedeihminen jakanee hänen kokemuksensa. Tutkimuksen sykli on tunnetusti hidas. Se kuuluu tieteen luonteeseen. Jos työtä tehtäisiin kelloa vastaan, kyse ei olisi tieteestä, vaan selvitystyöstä.

Tuskin kenenkään yrittäjän pokka ja pankkitili kestäisi vuosikymmenten epävarmuutta. Huipputiedemiehet ja -naiset ovat valmiita tähän, vaikka se usein vaatiikin uhrauksia, myös muussa kuin rahassa. Eikä tarvitse olla edes käynyt lähelläkään tieteen huippua tunnistaakseen epävarmuuden ja epäilykset. Jo muutama vuosi kotimaisessa yliopistossa riittää: ”Mitä h**tiä minä oikein teen täällä? Mitä merkitystä tälläkään paperilla on kenellekään?

Tarina jatkuu.

Viiden kuukauden jälkeen Crawford otti lopputilin ja perusti vanhoihin moottoripyöriin erikoistuneen korjaamon. Paitsi että Mathew kokee tekevänsä nykyään jotain konkreettista, hän kokee sen myös älyllisesti kiehtovammaksi kuin entisen työnsä. [..] Työkalut katoavat yleissivistyksestämme emmekä ymmärrä, miten asiat toimivat. [..] Crawford pitää vaikkapa erilaisia pienviljelmiä ja kutomisbuumia vastavetona tälle kehitykselle. Kun tietotyöläisen työtä on niin vaikea arvioida, etsimme tekemistä jota voi.

Kuinka ollakaan, heti seuraavan päivän HS.fi läväytti silmille uuden Luokattomat Otsikot top 3 -kandidaatin tapauksen tohtorista, joka ryhtyi tekemään työkseen makkaraa. Tunnen hämmentävän paljon tohtoreita, jotka juoksevat maratoneja, soittavat jotain instrumenttia tai tekevät molempia. (Lukeudun heihin itsekin, tosin kuljen kävellen, mutta sekin riittää vuositasolla matkaan Suomen päästä päähän.) Aivotyö vaatii aina vastapainonsa. Näkökulmasta riippuen kyse on joko endorfiinikoukusta, pakotiestä tai iloa tuottavasta tekemisestä.

Toiminnan tarve on meissä sisäänrakennettuna. Tätä ei pidä käsittää mustavalkoisesti: ihminen on kokonaisuus, joka tarvitsee niin henkistä ravintoa kuin fyysistä aktiivisuutta. Valitettavasti vain työelämämme on yhä rakennettu yhden sallitun ammatin sen sijaan, että ihminen voisi toteuttaa omaa luontoaan ja kutsumustaan monella rintamalla yhtä aikaa. Unelmani olisi koordinoida työelämän someverkostoja ja pitää puutarhaa kutakuinkin fifty-sixty. Huomaattehan yhtäläisyydet?

Ja nyt pääsen vihdoin varsinaiseen pointtiin. Meidän kannattaisi oppia suvaitsemaan, hyväksymään ja toivomaan, että korkeakoulutetut tekevät työurallaan rohkeita suunnanmuutoksia. Samalla voisimme lopettaa neliraajajarrutuksen, jonka pahimpia aikaansaajia ovat usein koulutetut itse. Moni ei suostu hievahtamaan mihinkään, jos tarjolla ei ole professorin tehtäviä arvostetussa yliopistossa.

Todellisuudessa muutokset voivat olla juuri niin jyrkkiä kuin ylläkuvatuissa tapauksissa. Vai ovatko sittenkään? Jos intohimoisesta harrastuksesta tulee myös ammatti, muuttuuko mikään kovin radikaalisti? Tai jos yrittäjä soveltaa arjen työssään sitä tietoperustaa, joka hänelle mikroskoopin läpi katsoessaan aukeni, miksei hän hyödyntäisi sitä? Ainahan työelämän kokeneet kehäketut, monitaiturit ja eri alojen yrittäjät ovat vanhoilla päivillään lukeneet tohtoreiksi, joten miksi ihmeessä suunta ei saisi olla myös toisinpäin? Miten yleensäkään voisi tietää, ettei tiedejulkaisujen suoltaminen ollutkaan se oma kutsumus, ellei sitä ensin kokeile?

Jokaiselle tohtorille on oppimisprosessin aikana kertynyt hyödyllisiä valmiuksia takataskuun. Huomatkaa olennainen: valmiuksia. Ei tutkintopapereita, hattuja ja miekkoja. Edes tutkimusaihe ei ole se ratkaiseva tekijä. Tohtoreita kun on laidasta laitaan – osa vihaa väitöskirjansa otsikkoakin, osa on kiteyttänyt siihen intohimonsa ja kutsumuksensa, jota haluaa toteuttaa arjessa (lukeudun jälkimmäisiin).

KONEen Matti Alahuhta tiivistää olennaisen Johtajuus – kirkas suunta ja ihmisten voima -kirjassaan (2015, s. 14) oikein mainiosti.

Ymmärsin, kuinka tärkeää on oikea ajoitus, kuinka paljon edelläkävijäasiakkailta voi oppia ja että murroskohdat ovat aina mahdollisuus. Näistä opeista on ollut ratkaisevan paljon hyötyä myöhemmällä työurallani. Sain nämä opit nimenomaan väitöskirjantekoprosessista. Sillä ei ole väliä, onko tohtori vai ei, mutta väitöskirjan teossa uuden tiedon luominen on upeaa. Se on sekä vaativaa että kasvattavaa.

Hankitut valmiudet vain odottavat tulevansa sovelletuiksi – ilman ennakkoluuloja ja pelkoa esimerkiksi oman aseman menettämisestä. Suomalaistenkin on jo korkea aika ymmärtää, ettei ole olemassa mitään arkkityyppisiä kouluja käyneitä herroja, vaan pikemminkin akateeminen proletariaatti. On myös päivänselvää, ettei perinteisessä tiedemaailmassa ole paikkaa kaikille valmistuville tohtoreille. Siksi meidän tulee itse rakentaa uusia polkuja. Ne voivat olla esimerkiksi yhteisiä yrityksiä ja yksityisiä tutkimuslaitoksia.

Jos henkilökohtainen harppaus uuteen tuntuu liian suurelta,  Tohtoriverkosto on tukena 24/7. Meitä on verkostossa moneksi, mutta itse edustan sitä ajattelua, ettei ole lainkaan suolesta tohtorin ryhtyä tekemään makkaroita. Tai makkaramestarina ryhtyä tekemään jatko-opintoja.

Tee sitä, mikä innostaa eteenpäin ja tee se hyvällä omatunnolla.

Viime talvena näihin samoihin aikoihin kirjoitin tänne blogiin työuratarinani. Lopuksi sanoin olevani varma siitä, että vuodesta 2015 tulee opettavaisin ja mielenkiintoisin pitkään aikaan.

Melko oikeaan osuttu: tästä todellakin tuli unohtumaton, värikäs, tapahtumarikas, pelon, ahdistuksen ja monien onnistumisten täyttämä vuosi.

Oman erikoisalani tietäen ja tulevaisuudentutkimukseni opiskelleena suuntaudun mielummin kohti tulevaa kuin muistelen vanhoja, mutta pieni yhteenveto lähimenneisyydestä on tällä kertaa paikallaan. Vastaavaa myllerrystä en ole kokenut kuin kerran aiemmin, kun minulle vuonna 2008 kasautui muutama henkilökohtainen ”pikkujuttu” hoidettavaksi väitöksen viimeistelyn ohella.

Näistä tulen aina muistamaan vuoden 2015:

  • Äidin vakava hoitovirhe, sairaalakierre ja hidas toipuminen, siskon sydänleikkaukset – molemmissa tapauksissa hengenpelastajana toimi Kuopion yliopistollinen sairaala KYS
  • Mediarohkeus ja kasvojen antaminen tohtorityöttömyydelle: Suomen Kuvalehden juttu, vierailu Yle Radio 1:n ohjelmassa
  • Kyllästyminen ns. sirkuseläinasetelmaan ja tohtorityöttömyyden kauhisteluun, joiden vastapainoksi syntyi idea Tohtoriverkostosta
  • Keikkatyöt, hätä työttömyyden pitkittymisestä, vaikea yleinen taloustilanne
  • Alkusyksystä uusi mukava työyhteisö Mikkelin ammattikorkeakoulussa
  • Henkinen kotiinpaluu IT-ihmisten pariin ja pääsy aitiopaikalle rakentamaan ja vakiinnuttamaan digitaalisen tiedonhallinnan tutkimuskeskus Digitaliaa
  • Kakkoskoti Mikkelistä ja ystävän jälleennäkemiset pitkästä aikaa
  • Opiskelu Yhteisömanageri Master Class II -kurssilla erinomaisessa kurssiporukassa, Tietoasiantuntijat ry:n somemanagerointi
  • Jouluyllätyksemme Rauno 3 v, eli uuden hyvän kodin pian saava entinen löytökissa!

 

Siinäpä tärkeimmät, sanoisi vuosikymmen sitten edesmennyt suosikkisanailijani.

En olisi viime talvena uskonut, kuinka paljon yhdessä vuodessa ylipäätään voi ehtiä ja kokea. Toivon päähäni tarttuneen jotain pysyvämpääkin oppia eikä pelkästään kokemuksia – vielä sitä on liian aikaista arvioida. Ensin on otettava yksi neuvoa-antava.

P1070879

Hyvää Uutta Vuotta 2016 kaikille lukijoille, tutuille ja tuntemattomille!

Itselleni toivon vain hieman vähemmän tapahtumarikasta vuotta kuin edellinen 🙂

Olen kauan aikaa odottanut hyviä uutisia ja elokuun lopussa niitä tulikin useita. Tällä viikolla aloitan uudet T&K -haasteet Mikkelin ammattikorkeakoulussa alanani tiedonhallinta. IT-maailmaan ja avoimeen tietoon jo kauan sitten hurahtaneelle tietojohtamisen jyyrälle tämä on kuin kotiinpaluu 12 vuoden harharetkeltä! Samalla työlleni avautuu selkeä suunta. Menneiden puolentoista vuoden sekametelisoppa á la työnhaku, projektisuunnitelmat, koulutuskeikat, yrittäjyysstartit, markkinointi potentiaalisille asiakkaille, taloremontti, yhteisömanageriopinnot ja vapaaehtoishommat on muistuttanut huitomista sinne tänne, eikä silloin välttämättä osu mihinkään kunnolla.

P1080618

Ajattelin tiivistää työttömänä kokemani blogikirjoitukseksi, mutta nyt tuntuu siltä, että pääni on tyhjä. Tässä kaikki mitä osaan sanoa.

  1. Valitse itsellesi maali ja tähtää siihen. Tarkenna, mitä haluat, ja millaisissa tehtävissä ja olosuhteissa osaamisesi todennäköisesti pääsee kukoistamaan. En usko satojen hakemusten lähettelyyn, eikä tunnu uskovan moni rekrytoijakaan. Se toimi: lähetin keskimäärin 3-4 hakemusta kuukaudessa, pääsin peräti 10 kertaa haastatteluun, ja kymmenes tuotti tulosta.
  2. Hyväksy se, että muutos vie aikaa. Jos vaihdat yrittäjäksi, siihen tuskin kasvetaan yhdessä yössä, saati että uutta työpaikkaa hakevalle olisi joka hetki tarjolla oman erikoisalan tehtäviä. Aika ei ole pirstaleisen pätkätyöelämän trendaavin hot topic, mutta välttämätön sellainen.
  3. Silloin kun asiat kaatuvat niskaan, uskalla hakea apua heti. Vaikein koettelemus oli viime kevättalvi, pitäen sisällään lähisuvun vakavat sairastumiset yhdistettynä useampaankin työttömyyteen. Siinä tilanteessa ei tehdä pitkän tähtäimen suunnitelmia. Älä jää yksin vaan hae apua, ja kavenna tietoisesti aikaikkunaa: ”Selviydyn tästä päivästä/tunnista/viisiminuuttisesta.” Me selviydyimme.
  4. Vältä lukemasta talouslehtien kolumneja työttömyydestä. Kuka tahansa voi saada kengänkuvan, olipa kuinka mukava, dynaaminen, tuloksellinen ja aikaansaava tahansa. Kuitenkin jopa positiivisuusharhaisten bisnesartikkelien seassa on jostain syystä ok sättiä kaikkia sillä hetkellä työelämän ulkopuolella olevia laiskoiksi sohvallamakailijoiksi. Voit ainoastaan laskea rauhallisesti sataan ja sydämestäsi toivoa kyseisille talousjohtajille uudelleensyntymää, jotta he tulisivat huomaamaan, ettei työelämä ollutkaan enää samanlainen kuin heidän nuoruudessaan.
  5. Usko ihmisarvoosi. Sitä kutsutaan ihmisarvoksi juuri siksi, ettei sen tekeminen riipu kytköksestäsi bruttokansantuotteeseen. Maailma on täynnä mahdollisuuksia tehdä vapaaehtoistyötä. Ja usein ne, joilla on aineellisesti vähiten, ovat valmiita antamaan omastaan eniten.
  6. Säilytä utelias ja oppiva asenne. Tätä ei varmaankaan saisi sanoa ääneen, mutta sain työttömänä aikaiseksi paljon enemmän uutta ja hyödyllistä kuin ollessani työssä. Syynä on se, että tulin pakotetuksi pois tutuimmalta mukavuusalueeltani eli julkaisujen kirjoittamisesta (tai saman kurssin vetämisestä kahdeksatta kertaa). Opin myymään koulutuksia, laajensin sosiaalisen median verkostoja, seikkailin radioaalloilla, uskalsin antaa tohtorityöttömyydelle kasvot SK:n palstoilla, käynnistin Tohtoriverkoston, tein yhteisömanagerointia, opastin, neuvoin ja tuotin kiitettyä sisältöä ilmaiseksi – toisinaan jopa liian ilmaiseksi. Työ minulta ei päässyt loppumaan hetkeksikään, mutta toimeentulon puolesta ehdin olla peloissani.
  7. Luo paikkoja omalle työllesi. Valmiiden paikkojen odottelu on vanhakantaista maailmaa. Marssi rohkeasti sinne, missä tiedät osaamistasi tarvittavan, ja perustele miksi.
  8. Tee varasuunnitelma. Vältä sitä virhettä, jonka itse tein edellisellä työurallani. Kaikki kananmunat olivat samassa korissa. Kuten Sitran osuva kirjoitus muistuttaa, työelämän todellisuus on kaukana lineaarisesta. Kokeilukulttuuri kannattaa myös henkilökohtaisessa elämässä, ja työttömyysjakso voi antaa sille tilaa ja aikaa. Esimerkiksi työosuuskunnat ovat erinomainen mahdollisuus treenata yrittäjämäistä toimintaa ilman omaa yritystä ja loisteliasta liikeideaa.
  9. Vaikuta. Ensi alkuun tarvitsemme perustulon ja nykytodellisuutta vastaavan työelämän, jossa mm. luovutaan ihmisten pakkolokeroinnista työllisiin/työttömiin ja palkansaajiin/yrittäjiin/opiskelijoihin ja helpotetaan siirtymiä näiden roolien välillä. Yhä harvempi on pelkästään yhtä näistä kerrallaan.
  10. Ole läsnä ja aktiivinen sosiaalisessa mediassa. En sano tätä siksi, että some olisi kokeneelle tekijälle automaattinen oikotie parempiin työtehtäviin. Paljon merkittävämpiä työttömän kannalta ovat verkostot, joita se tarjoaa, keskustelut, jotka antavat uutta toivoa, tapahtumat, joissa voi olla ”läsnä” vaikka ei olisi varaa matkustaa, sekä tietenkin kaikki sekalaiset Twitter-läpät, jotka ovat piristäneet yksinäistä mutta kaoottista arkea. Olette pitäneet koossa sekä osaamisen että päänupin. KIITOS!