Arkisto kategorialle ‘markkinointi’

Tohtoriverkoston vetäjänä viestin äskettäin erään toimittajan kanssa liittyen valmisteilla olevaan juttuun, joka käsittelee tohtoreiden työllistymisvaikeuksia yliopistojen ulkopuolella. Keskustelua väritti jälleen puhe tohtoreiden liiallisesta teoreettisuudesta.

Mitä tuo ikävän imagon saanut ’teoreettisuus’ oikeastaan tarkoittaa? Wikipedia kertoo, että teoria on tieteellisten menetelmien varaan rakentuva ja hyvin perusteltu selitys jollekin ilmiölle.

Kas näin. Nyt pitäisi enää tietää, miksi sarja kaoottisia ja irrallisia havaintoja ilman havainnot yhteenliittävää teoriaa olisi jotenkin tavoiteltava tila.

Etenkin yritykset tuntuvat pikemminkin kaipaavan toimintaympäristön jonkinasteista ennustettavuutta ja hallittavuutta. Tuskinpa ne muutoin omistaisivat niin paljon aikaa vaikkapa suoritteiden mittaamiseen.

Erityisen vahingollinen teoreettisuuspiikittely on yhdistyessään ilmaisuun ’käytäntö’. Käsitteet toki ovat vanhastaan vastakkaisia – ainakin teoriassa. Lääketieteessä perinteisesti tuotetaan uutta tietoa sairauksien aiheuttajista, mutta paraskaan tiedon tuottaja ei välttämättä paranna yhtään potilasta.

Kuten esimerkistä voi päätellä, selvää on vain se, että teoria ja käytäntö tarvitsevat toisiaan. Sosiaalipsykologi ja tieteenfilosofi Kurt Lewin lausahti jo 1951:

There is nothing so practical as a good theory.

 

Teorian ja käytännön vastakkainasettelua ei ole hedelmällistä tuoda tilanteisiin, joissa kohtaavat ihmiset, eivät tieteenfilosofiat. Tällainen tilanne on esimerkiksi rekrytointi.

Toiminnan tarve on meissä kaikissa sisäänrakennettuna. Se koskee myös tiedeuran tehneitä. He kokkaavat, bloggaavat, nikkaroivat, neulovat, musisoivat ja urheilevat. Ja Tiede-lehdessä bloggaava Tuomas Aivelo kirjoitti taannoin hauskasti, että kun hän tutkijana laittaa muurahaisia liekaan, niin kyllä se aika käytännöllistä kätten työtä on.

 

cells-1872666_640

 

Jokainen meistä on kokonaisuus, jossa on monta puolta – ja joka ansaitsee myös rekrytoinneissa tulla nähdyksi omana itsenään, ei tutkintonsa kautta.

Entä bisnespuoli? Mihin muuhun myynnin tai markkinoinnin ammattilaisten tekemä työ perustuisi kuin psykologian oppeihin siitä, miten ihmiset tekevät (osto)päätöksiä ja mihin fokusoivat huomionsa? Tai miten selviää sosiaalisen median yhteisömanageri, joka ei tiedä mitä sosiaalinen identiteetti tai ryhmäajattelu tarkoittavat ja merkitsevät hänen yhteisölleen? Nobelisti-Holmströmin ajatukset sentään kelpaavat niin yrityksille, medialle kuin poliittisille päättäjille. Vielä en ole kuullut kenenkään valittavan, että siinäpä taas yksi sellainen sopimusteoreetikko.

Holmströmin näytöt tieteilijänä ovat tietysti omaa luokkaansa, mutta kolikolla on toinenkin puoli: tapa, jolla hän kohtaa ihmiset, on läsnä ja kertoo näkemyksensä. Siis taitava viestintä.

Väitänkin, että teoreettisuudesta on aivan syyttä suotta tullut syntipukki sille, mikä todellisuudessa on vain tutkijoiden huonoa viestintää.

Puhutaan siis asioista niiden oikeilla nimillä.

Jaan rekrytointikonsulttien näkemyksen siitä, että moni tutkija puhuu ja kirjoittaa niin kuin viestisi tutkijakollegalle. Raskaita tekstimassoja, asiantuntija-jargonia, vaikeuksia sanoittaa ja kansantajuistaa osaamisen arvo. Ja se julkaisuluettelo ei ole mikään tulos!

Mutta lopuksi vielä hyvät uutiset tiivistettynä. Meidän ei tarvitse päästä eroon teorioista, päinvastoin. Riittää, että haluamme oppia aina vain paremmiksi viestijöiksi.

Tässä tukena ovat niin Tohtoriverkosto, täydennyskoulutukset ja valmennukset kuin netin vertaisyhteisöt. Lähde mukaan oppimaan!

Lisää aiheesta:

 

P.S. Myös allekirjoittaneelle viestintä on jatkuvaa oppimista ja kehittymistä. Kun olin työnhakija, LinkedIn -profiilissani luki aluksi tittelinä ’Online collaboration specialist’. Että kuin meni noin niin kuin omasta mielestä?

Tohtoriverkostolaiset kokoontuivat 3.3. Helsingissä työpajaan, jonka teemana oli humanististen ja taiteen alojen yrittäjyys. Kuulimme rohkaisevia puheenvuoroja yksinyrittäjä-tohtoreilta ja saimme lukuisia vinkkejä yrittäjän arkeen. Tässä bloggauksessa kokoan yhteen keskustelun päälinjoja. Suurkiitos erinomaista alustuksista kaikille puhujillemme!

Aki Reinimäki Yhteiskunta-alan korkeakoulutetuista viittasi tilaisuuden aluksi TEM:n selvitykseen, jossa esille nousi palkkatyön ja yrittäjyyden välisten raja-aitojen purkaminen. Työttömien asemaa puolestaan halutaan parantaa sillä, että yrittäjyys tulkitaan ensimmäisten neljän kuukauden ajan sivutoimiseksi. Akavan teemaohjelmana on yrittäjien ja itsensätyöllistäjien aseman parantaminen.

Maamme tieteenvastaisesta ilmapiiristä puhutaan paljon, mutta samaan aikaan on muistettava realiteetit: suomalaiset luottavat tieteeseen. Tekivätpä tohtorit työtään yliopistolla tai sen ulkopuolella, tämä on äärimmäisen vahva myyntivaltti.

Akateemisuus tuo luotettavuutta ja uskottavuutta. Emme saa tarrautua kouluttautumiseen ”ongelmana” (vrt. Saksa, jossa kaikki on paremmin 🙂 eikä tohtorius ole mikään taakka, vaan meriitti). Huomaa, että jos et itse usko tekemiseesi, ei sitä tee kukaan muukaan.

Ja tietojohtamisen spesialistina voin vakuuttaa, ettei aineettomien resurssien – kuten tiedon – merkitys tuotannontekijänä ole ainakaan vähenemässä tulevaisuudessa. Tätä sivuttiin myös yrittäjäpuheenvuorossa. Asiakkaalle myydään loogis-analyyttista ongelmanratkaisua, tiedon parempaa hyödyntämistä yrityksen prosesseissa. Isoilla yrityksillä on tähän varaa, mutta pk-yrityksistä maksavia asiakkaita on vaikea löytää, koska ”näkökulmana on seuraava kvartaali” ja kokonaisuutta ei välttämättä johda kukaan. Innovaatiosetelistä oli kuitenkin paljon apua, ennen kuin sen ehtoja tiukennettiin. Haastavin kumppani on julkinen sektori, joka ei osta palveluita tiedon vaikuttavuuden edistämiseen.

Entä mitkä ovat tohtoroitumispolulla kertyneen osaamisen siirtyviä osia? Esille nousivat vahvasti seuraavat kolme:

  1. Projektinhallintataidot.
  2. Ongelmanratkaisu.
  3. Kyky koota tietoa ja hahmottaa sen perusteella olennainen – ja nopeasti! Asiakasta ei voi briiffauksen jälkeen laskuttaa viikkokausien hauduttelusta ja tässä tohtoreiden valmiudet monimutkaisen tiedon käsittelyyn säästävät asiakkailta selvää rahaa.

Näyttöjä ja referenssejä on hyvä antaa, mutta tilaisuus valoi myös uskoa siihen, että toistakin tietä voi onnistua – aloittaa käytännössä tyhjästä ja kylmäsoittaa itselleen ensimmäiset asiakasprojektit. Kovaa työtä ja myyntitaitoa se toki vaatii.

Luonnollisesti yrittäjän taipaleella tulee vastaan pettymyksiä. Maailma ei toimi kuten Strömsössä, ei ainakaan siinä kohtaa, kun osaava yrittäjä tarjoutui 20 vuoden kokemuksella laatimaan kaupungille kulttuuristrategian. Tehtävään valittiin asiasta päättämässä olevan virkamiehen kaveri – viisinkertaisella hinnalla ja ilman minkäänlaista pätevyyttä. (Suomen Kuvalehti puolestaan kertoo 3.3., että valtakunnansyyttäjä Matti Nissisestä on tehty tutkintapyyntö, koska hän oli 2007 hankkimassa koulutuspalveluja veljensä yhtiöltä.)

Yksi Tohtoriverkoston keskusteluissa usein esillä ollut helmasynti on vaatia itseltään täydellistä jälkeä. Aina olisi mukava vielä hieman viilata, parantaa, hahmottaa kokonaisuus mahdollisimman täydellisenä ja tarjota sitä asiakkaalle vasta sitten. Perfektionismi ei valitettavasti yrittäjälle sovi. Kun tarjoat asiantuntijapalvelua, sen sisältö rakennetaan yhdessä asiakkaan kanssa.

Panosta siis kohtaamiseen ja kuulemiseen. Ja uskalla mennä markkinoille keskeneräisenä. Jotain sinulla täytyy tietenkin olla valmiiksi mietittynä, mutta koko palettia ei tarvitse valaa etukäteen betoniin. Tämä on ollut myös oman osa-aikaisen itsensätyöllistämiseni ehdottomia huippuhetkiä: se kun tajuat ihmisiä kohdatessasi, että voit auttaa heitä ratkaisemaan sellaisenkin ongelman, jota et aikaisemmin tullut edes huomanneeksi!

Keskustelussa sivuttiin myös yrittäjän identiteettiä. Se ei ole esimerkiksi apurahatutkijalle ollenkaan vieras maailma. Sanoilla on suuri valta: oletko mieluiten freelancer, apurahatutkija vai yrittäjä? Ja jos TE-toimiston järjestelmä tekee sinusta väkisin ’muinaistutkijan’, onko muuta mahdollisuutta kuin nousta kapinaan ja sanoittaa tekemisensä paremmin kuin ko. koneisto? Yrittäjän vapaus korostui kaikissa puheenvuoroissa. Sekä mahdollisuudet että uhat kiteytyvät siihen, että vastaat kaikesta itse.

Yhdistävä tekijä oli myös yrittäjyyskursseilta saatu oppi. Jatkuvan oppimisen ja kouluttautumisen merkitystä ei voi korostaa liikaa, oli kyse sitten Tohtoriverkoston kaltaisista epävirallisista oppimisyhteisöistä tai virallisempien toimijoiden tarjoamista kursseista. Kaikkia yrittäjä-puhujiamme yhdisti monipuolinen kokemus, uteliaisuus ja laaja-alaiset kiinnostuksen kohteet.

Moni meistä tiedeuraa tehneistä potee kuitenkin myyntiangstia: ”Inhottavaa hommaa.” Mutta välttämätöntä. Tätä tilannetta helpottamaan saimme pari hyvää kirjavinkkiä, Tiina Torpan Yksin työskentelevän opas sekä Kaisa Hernbergin Asiantuntija epämukavuusalueella.

Kiitos kaikille tilaisuuteen osallistuneille sekä erityiskiitokset Yhteiskunta-alan korkeakoulutetuille ja Aki Reinimäelle järjestelyavusta!

Yrittäjyystyöpajat jatkuvat keväämmällä teemalla Yliopiston ja yrittäjä-tutkijan suhde – harmoninen liitto vai pariterapian kautta avioeroon? Miten käy yliopistolta toimistohotellina toimiminen? Entä kannattaako tutkijan jäädä sinne, kun hahmoton yliopisto käärii kaikki voitot ”kuin mikäkin suojelurahaa peräävä hämärämies”? Onko uskottomuus näiden avioliittojen uusi musta?

Myös ehdotukset puheenvuoroiksi ovat tervetulleita, tilaa on vielä. See you there!

Palaan pienen tauon jälkeen kielen ja viestinnän teemoihin. Aihe kiinnostaa: kuten blogini kuvauksessakin mainitaan, omaan ’savolais-englantilaisen huumorintajun ja elinikäisen viehtymyksen verbaliikkaan’. Ja tuleepa tässä samalla täyteen ensimmäinen vuosi Mikkelin ammattikorkeakoulussa, tulevassa Xamkissa!

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Ulla Onkamo ruoti kolumnissaan uuden Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun lyhennettä Xamkia.

Lyhenne on sekä haastava että oivaltava. Se voi viitata salattuun tai sopimattomaan, tai jopa ex-ammattikorkeakouluun. Jälkimmäistä en pidä lapsuksena, vaan pikemminkin visionäärisenä: tuskinpa kukaan nykyistä koulutuspolitiikkaa seurannut uskoo, että meillä on enää kymmenen vuoden päästä yhtä pirstaloitunut ja kahtiajakautunut korkeakoulukenttä, jossa yliopistot ja ammattikorkeakoulut kilvan nokittelevat, kopioivat ja yrittävät samanaikaisesti erottua toisistaan kisaten samoista määrärahoista. Kenties oppiminen vielä pääsee takaisin tekemisen päämääräksi.

Helpompaa on yhdistää opinahjoja ja tarjota niiden suojissa useita eri suuntautumisvaihtoehtoja käytännön työstä tieteelliseen koulutukseen. Vuoden 2017 alussa syntyvä Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulukin muuttunee tulevaisuudessa kaakkoisen Suomen yliopistokeskittymäksi, kunhan vielä eteläkarjalaiset naapurit saadaan mukaan.

Mutta palatakseni Kotukseen. Kyllä, tarvitsemme hyvää kieltä ja kielenhuoltoa. Kyllä, hallintolaki velvoittaa asialliseen, selkeään ja ymmärrettävään kielenkäyttöön. Villakoiran ydin ei kuitenkaan ole Xamk, joka on kontekstista ja tulkitsijasta riippuen hyvä tai huono lyhenne. Olennaista on isompi kuva:

Julkisten palveluiden nimien ensisijainen tehtävä ei ole myydä, brändätä tai hauskuuttaa, vaan kertoa kansalaisille olennaista kohteensa toiminnasta suomeksi ja tarvittaessa myös ruotsiksi.

Onko toiminta siis hallintolain kanssa ristiriidassa silloin, kun se pyrkii lähentämään julkisen palvelun laitoksia normaaliin ihmisyyteen, eli ammentaa huumorista, luovuudesta ja leikillisyydestä loukkaamatta ketään?

Jos näin on, olemme pahassa liemessä.

control-427510_1280

Vaarantuuko korkeakoulujen tarjoaman palvelun laatu, jos ne brändäävät itseään tai tekevät totutusta kaavasta poikkeavia viestinnällisiä ratkaisuja? Tätä on vaikea uskoa. Ennemminkin tulisi mieleen, että näkyvimmät toimijat houkuttelevat myös maailmaa muuttavaa opiskelija-ainesta.

Harmaata väriä saa edelleen käyttää, mutta ei ole pakko.

Vararehtori Mirja Toikan mukaan korkeakoulujen on uskallettava uudistaa toimintatapojaan. X tunnuksena kertoo muutoksesta ja rohkeudesta kohdata myös uusia ja tuntemattomia asioita.

Nähtävästi tarvitsemme kaikkiin julkisiin laitoksiin kiintiöteekkarit. Se voisi edistää rakentavan huumorin ja hauskuuttamisen asiaa. Tätä tulee tukea, ei tukahduttaa, kuten linkin takaa voi havaita.

Lyhenteistä puheen ollen: vuosia sitten kaverini eksä (x, kromosomeiltaan xy), teekkaripa hyvinkin, ideoi ns. tiskin alta entiselle opinahjolleni LUT:lle mainion markkinointinimen. Siinä oli peruslyhenteen jälkeen huomioitu myös kaupallinen painotus (CA, Commercial Applications). Uusi slogan – tai siis jaloja yhteisiä päämääriä kohti ohjaava tunnuslause – olisi tietenkin ollut ”Yliopisto, johon kaikki pääsevät sisään”. (Esimerkin tarkoitus ei ollut vaatia yliopistoille alatyylisiä nimiä, vaan havainnollistaa, millaisia ihmisten jutunaiheet ja ajatuskulut tuppaavat arjessa olemaan.)

Muutos alkaa kyseenalaistamisesta. Samaan aikaan kun yritykset rohkaistuvat rikkomaan rajoja ja irrottautumaan yksisuuntaisen tiedottavan viestinnän ja vanhan ajan manageerauksen malleista, julkisilla toimijoilla ei ilmeisesti ole lainkaan lupaa muuttua. Kuilua näiden kahden välillä ei saa päästää enää levenemään.

Syitä on monia. Puutun tässä vain yhteen: olen kohdannut työurani aikana aivan liian monta virkamiestä ja asiantuntijaa, jotka tietoisesti tai tiedostamattaan murehtivat sitä, ettei kukaan arvosta heidän työtään. Tarkemmin analysoituna syyksi paljastuu joko se, ettei kukaan tiedä siitä mitään, tai se, ettei kukaan ole vielä osannut viestiä siitä tarpeeksi kiinnostavasti.

Kuitenkin tätä samaa henkilöstöä kannustetaan työntekijälähettilyyteen ja muihin avoimuuden aikakauden ilmiöihin. Omissakin koulutuksissani rohkaisen toimimaan somessa somen ehdoilla – hyvien esimerkkien kautta. Ei-verkottuneen maailman käytäntöjen siirtäminen verkkoon on ajanhukkaa!

Moni ahdistuu moisista vaatimuksista. Ihmiset jäävät puun ja kuoren väliin: heidän pitäisi kertoa työstään kansantajuisesti, ’värikkäästi’ ja ’innostavasti’ sosiaalisessa mediassa, vaikka työpaikka olisi Sosiaali- ja terveydenhuollon alan viranomaisaloiteneuvonnan nimittämisten ennakointitoimikunnassa, jota ei tietenkään saa lyhentää ’SOTEAVANNE’, koska se on sopimatonta.

Ihmisyyden korostaminen ei ole pelkkä tämän hetken trendi. Se on xyz-sukupolvia yhdistävä kokemus – ja vaatimus myös heille, jotka julkisia palveluja tuottavat.

Yhteisömanagerit keskustelivat tämän vuoden CMADfi -tapahtumassa muun muassa työntekijälähettiläistä, jotka omalla viestinnällään vahvistavat organisaation sanomaa ja brändiä. Ilmiö kiinnostaa erityisesti viestinnän ja markkinoinnin ammattilaisia. Asia on monin verroin uskottavampi ja kiinnostavampi, kun sen sanoo ihminen eikä kasvoton organisaatio.

CMADfi:n jälkeisenä iltana ajatukseni karkasivat jo pykälää pidemmälle. Organisaatiotutkijat ja henkilöstöjohtamisen spesialistit tuntevat käsitteen psykologinen sopimus, joka on

”henkinen malli” työntekijän ja työnantajan suhteesta – käsitys siitä, mitä nämä kaksi osapuolta odottavat ja toivovat saavansa toinen toisiltaan.

Psykologinen sopimus liittyy siten vahvasti työntekijän sitoutumiseen ja motivaatioon paitsi tehdä työnsä hyvin, myös toimia organisaationsa työntekijälähettiläänä.

En lukeudu aiheen asiantuntijoihin, mutta esimerkiksi Tiina Saaren mielenkiintoisesta väitöskirjasta selviää, miten psykologiset sopimukset ilmenevät tietotyössä ja kuinka sitoutuneita työntekijät ovat organisaatioon. Sitoutumista edistää mielekäs, haasteita ja kehittymismahdollisuuksia tarjoava työ sekä toimiva työyhteisö.

Siirryn takaisin tontille, jonka tunnen hyvin: tutkimukseen. Mitä oikeastaan pitäisi ajatella työntekijälähettilyyden motiiveista ja psykologisen sopimuksen lujuudesta olosuhteissa, joissa tutkimusryhmät saavat työskennellä organisaatioissa ainoastaan itse hankkimallaan rahoituksella? Mikä merkillinen sopimus sellainen on, jossa toinen osapuoli tekee kaiken työn ja kantaa riskit yksin?

Johtopäätös: jos tutkimusorganisaatiot aikovat olla olemassa tulevaisuudessakin, niiden on kyettävä tarjoamaan tutkijoille vastikkeeksi muutakin kuin lisätöitä(!) opetuksen ja hallinnon parissa. 

Mitä se voisi olla?

  • Luovaa ja kiireetöntä ajattelua? Tuskin. Pudotuspeliä ja rahoitusarpajaisia.
  • Tieteen arvostusta? Tuskin. Omatkin kohta haukkuvat päivystäväksi dosentiksi.
  • Moderneja ja saumattomasti yhteentoimivia järjestelmiä ja edelläkävijän tietoinfrastruktuuri? In your dreams.
  • Arvokasta täydentävää osaamista ja vertaisuutta? Periaatteessa kyllä, mutta tutkimusorganisaatioilta on jäänyt huomaamatta, että digitaalisessa maailmassa tarvittavat osaamisverkostot on mahdollista rakentaa myös suoraan – ilman välikäsiä.


Ja tämä ei suinkaan koske vain yliopistoja. (Kukaties radikaali ajatus, mutta olisiko ne mahdollista palauttaa takaisin pitkäjänteisen tieteellisen tutkimuksen palvelukseen ja toteuttaa ne muut yrittäjämäisemmät projektit jollain toisella mallilla, jossa se ensinnäkin tulee paljon halvemmaksi? Muistattehan myös Pirjon, Liisan ja Jaakon, joille piti väkisin keksiä jotain selvitettävää.)

Tutkija Mikko Kohvakka kirjoitti aiheesta rohkeasti omalla nimellään ja osuvin sanakääntein HS:n mielipidepalstalla.

Nyt yliopistotkin ovat siirtymässä keikkatalouteen, jossa yrittäjä-tutkija vastaa kaikista riskeistä ja välittäjänä toimiva hahmoton yliopisto korjaa suurimman osan ”voitoista” kuin mikäkin suojelurahaa peräävä hämärämies. (HS.fi 16.11.2015)

Tämän havainnon tein ensimmäisen kerran jo viime vuosikymmenen lopulla, mutta kirjaan sen blogiini vasta nyt: tutkimusorganisaatioihin sitoutumisessa on kuvaannollisesti yhtäläisyyksiä ns. Tukholma-syndroomaan, jossa panttivanki kiintyy sieppaajiinsa.

chains-19176_1280

Sieppaajille panttivankien haalimat hankerahat, löydökset ja julkaisut toki kelpaavat. Lahjakkaiden tutkijoiden innostus, uteliaisuus ja intohimo tekemiseen ovat kovaa valuuttaa työmarkkinoilla – ja niihin nojaa myös työntekijälähettilyys.

Tarvitsemme näkökulman muutosta. En ole kiinnostunut maakunnallisista poteroista, painopistealueista ja kansainvälisistä rankingeista, vaan tutkimuksen tekemisestä. En halua aloittaa esityksiäni minkään organisaation pakollisilla avainluvuilla, vaan ihmisten aikaansaannoksilla. Lisäksi tahtoisin käyntikortin, josta näkyy organisaation nimen sijaan henkilökohtainen verkostoni ja sen vaikuttavuus – olkoonkin, että moisesta kaaviokuvasta vasta sotkuinen tulisikin, kuten verkostoanalyysia paremmin taitavat hyvin tietävät.

Mutta ehkäpä käyntikortti ei enää tulevaisuudessa ole pieni pahvinpala, vaan kätevä 3D-hologrammi, jolloin ongelma on ratkaistu?

Sitä odotellessa olen enemmän kuin mielelläni työpaikaltani löytyvien mahtavien ihmisten ja heidän osaamisensa sanansaattaja. Organisaation senhetkisellä nimellä ja rakenteella ei siinä kokonaisuudessa ole paljoakaan merkitystä. Joidenkin viisaiden mukaan kaikki inhimillinen elämä on verkostoissa – ja siellä lienee myös psykologisten sopimustemme kohde.

Suomalaiset yhteisömanagerit kokoontuivat jälleen yhteen Jyväskylässä 25.1.2016. Puitteet Agorassa olivat tunnetusti komeat. Olen ollut aiemmissa tapahtumissa puhujana ja vieraana, ja nyt vaihdoin taustajoukkoihin esitellen samalla tutkimuskeskus Digitalian toimintaa. Oli myös ilo tutustua standinaapureihimme, viestintätoimisto Meditaan!

Digitalia standi cmadfi

Lahjakkaasti unohdin puheenvuorostani pääasian: myös yhteisömanageri tarvitsee tiedonhallintaa! Älä pelkästään suolla someen sisältöä – vain haltuun otettu tieto on hyödynnettävissä. Samalla se rakentaa yrityksesi tarinaa ja historiaa.

 

En edes yritä ahtaa päivän koko antia blogikirjoitukseen, joten rajaan tässä yhteen päivän pääteemoista: työntekijälähettilyyteen.

Jyväskylän Energian markkinointipäällikkö Merja Heinonen kertoi henkilöstön osallistamisesta sisällöntuotantoon, erityisesti Yammerin hyödyntämisestä ja SOME bootcampista, joka tuotti hyvin ideoita. Merjan vinkit: anna useita tapoja osallistua, nosta asiantuntijoita esille, huolehdi sisäisestä verkostoitumisesta, järjestä ’klinikoita’ ja ennen kaikkea opasta, rohkaise ja innosta.

Tutkija, fyysikko Janne Simonen Jyväskylän yliopistosta muistutti esityksessään Työntekijälähettiläänä yliopistolla, että tutkijoiden jos kenen on viestittävä tekemisestään myös tiedeyhteisön ulkopuolella. Tämä rooli voi olla monelle vieras – varhaisen tutkimussomeilijan (2005-) silmin on todellakin paikkansapitävä havainto – ja siksi organisaation sisäisellä työntekijälähettiläällä eli Hanna Takalan sanoin voimaeläimellä on iso merkitys. Millaisia innovaatioita tutkijat saavatkaan aikaan, kun oppivat tuntemaan toinen toisensa ja toistensa osaamisen! Tähän pyrkii myös Tohtoriverkosto, mutta vapaana yliopistojen painolasteista ja hidasteista, joista tiedon jakaminen sähköpostilla ei liene vähäisin.

Viestintäammattilaiset älkööt pahoittako mieltään Jannen toteamuksesta, jonka mukaan heillä ei ole riittävää osaamista ”kertoa niistä Maxwellin yhtälöistä”. Tutkijan tehtävä on kääntää pääasiat maallikoiden ymmärtämälle kielelle sillä tarkkuudella, mikä on työn kannalta riittävää. Yliopistolla on käytössä Yammerin ja Skypen yhdistelmä. Työntekijälähettilään tehtävä on kouluttaa, motivoida ja toimia aktiivisena esimerkkinä.

Janhosen Minna TTL:lta jatkoi aiheesta Työntekijälähettiläänä asiantuntijaorganisaatiossa. Vastoin cmadfi-virtaan putkahtanutta väärinkäsitystä työntekijälähettilyys ei suinkaan korvaa markkinointia, vaan se tulisi tietoisemmin ottaa sen osaksi. Kärjistäen: jos HR ja esimiehet eivät edes tiedosta mistä on kysymys, tuskinpa henkilöstö on riemumielin viemässä organisaation ilosanomaa eteenpäin sosiaalisessa mediassa. Ja viimeistään nyt ilmiön tärkeys olisi aika sisäistää – onhan ”oikealta ihmiseltä” tuleva viesti monin verroin kiinnostavampi kuin kasvottomalta organisaatiolta. Tosin minulle on eilisen jäljiltä hieman epäselvää, onko se 19 % vai 6 kertaa kiinnostavampi, ja oliko se twiitin elinkaari nyt 2 vai 18 minuuttia 🙂

Lopuksi, muistathan vastata niin tapahtuman palautekyselyyn kuin seuraavaan yhteisömanagerikyselyyn! Lupaudun jo mukaan, vaikka en oheisessa kuvassa viittaakaan – hervoton twiittausmania lienee hidastanut reagointiani. Mutta seuraavan vastaukseni saatan hyvinkin laatia Tohtoriverkoston koordinoijan vinkkelistä, jos aika ja muut voimavarat riittävät.

Kiitos kaikille CMADlaisille aktiivisesta keskustelusta ja Johannalle & muille järjestäjille upeasta uurastuksesta! Tavataan taas #cmadfi Twitter-chateissa joka kuukauden neljäs maanantai klo 14-15. Niitä odotellessa: ole oma itsesi ja uskalla heittäytyä.

Katsoin eilen Silminnäkijä -ohjelman Tuhat työhakemusta, johon minuakin työttömänä kauppatieteiden tohtorina aluksi kysyttiin. Olin kuitenkin jo ollut Suomen Kuvalehden jutussa, joten muutkin tarvitsevat näkyvyyttä.

Vastaan tuli tuttuja ajatuksia. Korkeakouluopettajien, kouluttajien ja tutkijoiden työ ei ole katoamassa mihinkään. Käytännössä sille on entistä huutavampi tarve. Siksi alan työttömyys on ennemminkin huvittavaa kuin traagista – tai ehkä tragikoominen olisi oikea sana.

Ohjelma oli samaan aikaan pelottava ja lohdullinen. Meitä on monia, mutta miksi? Vaikeinta työttömyydessä on hyväksyä, ettei mitään selitystä ole. Ja ponnistella silmänkantamattomiin eteenpäin yli upottavan suon.

Helppoheikkien mukaan emme vain ole tehneet osaamistamme tarpeeksi näkyväksi ja osoittaneet sitä euroissa. Tämä selitys lähtee oletuksesta, että kaikki työssä olevat ovat jo automaattisesti tuottavia ja siksi saavat tehdä työtä, mitä ihmisyhteisöjen tutkijana pitäisin pahimmanlaatuisena argumenttivirheenä.

Jotain viitteitä työpaikkojen ongelmista saatiin myös Silminnäkijässä. Piirtäjänä ja kuvittajana huikeaa jälkeää tekevä Jonna oli mukana työnhakuvalmennuksessa, joka ohjelman perusteella oli – anteeksi vain – kammottava kokoelma persoonaan ja osaamiseen liittyviä latteuksia.

Harvan kuukausipalkkaa nauttivan tarvitsee myydä sisältönsä joka päivä alusta uudelleen, toisin kuin yrittäjän tai työttömän. (Syksyllä osallistuin valmennukseen, jossa muuan palkansaaja luki kuulijoille tekstiä ääneen suoraan Powerpointeilta.)

Rohkeuden ja suoranaisen röyhkeyden tarpeen allekirjoitan. Ole esillä, uskalla enemmän. Luo uusia tapoja näkyä. Pidä ääntä. Kokeile rohkeasti. Ole ketterä. Muokkaa. Mukauta. Sopeudu. Tuunaa. ”Työnhaku on kuin mikä tahansa sisältömarkkinointikampanja.” Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Lopputulos tästä kaikesta voi hyvinkin olla oma yritys – ei uusi työpaikka. Tai itsellenikin tuttuja yksittäisiä keikkoja, jotka voivat toimia porttina yrityksen perustamiseen.

Tajusin ohjelman nähtyäni, että koulutetuilla työttömillä lienee pienyritysten ohella valtakunnan mahtavimmat dynaamiset kyvykkyydet eli valmiudet kehittää olemassaolevaa osaamistaan vastaamaan muuttuvia olosuhteita. Sekä epävarmuus, keikkatyö että lyhyet pätkät valmentavat tähän tehokkaasti.

Iso organisaatio saattaa reagoida muutoksiin muutamassa kuukaudessa, työtön parhaimmillaan tunnissa.

Tästä ajatusten pingpongista ei voi tehdä kuin salaliittohenkisen johtopäätöksen:

Työttömyyttä halutaan lisätä, ei vähentää.

  1. Työtön tai uranvaihtaja saattaa ehtiä jopa luomaan jotain uutta ja olla motivoitunut siihen. Miksipä yhteiskunta ei siis ulkoistaisi uudistumista heille?
  2. Lisäämällä työttömien määrää saadaan uusia asiakkaita erilaisille elämänhallinta- ja life design -kouluttajille, jotka täyttävät Suomen pinta-alasta yhä suuremman osuuden.

Jälkimmäiset opettavat ihmiset näkemään persoonansa sipuleina, mansikoina, sitruunoina ja traktoreina.

Opastettuaan meidät löytämään sisäisen mansikkamme he auttavat meitä kokemaan erilaisia ajanhukan tunteita – ja hätää siitä, että työllä toimeen tuleminen ei loppujen lopuksi ollutkaan kiinni kokemuksesta, osaamisesta, potentiaalista ja rohkeudesta. Vaan jostain suuremmasta, jonka suuntaa kukaan ihminen ei pysty yksin kääntämään.

Jos minun pitäisi valita työurani taitekohdasta yksi haaste ylitse muiden, olisi se koulutusten tuotteistaminen ja ennen kaikkea niiden hyödyn osoittaminen.

Behold: tämä on se suuri pieni ero, joka erottaa perinteisen korkeakouluopettajan ja koulutusyrittäjän. Oma oppiminen ja poisoppiminen on edelleen meneillään.

Oppilaitoksissa on mahdollisuus juosta pidetyt täydennyskoulutukset ja kurssit läpi vaikka vuosikymmenen takaisella materiaalilla. Tapauksia on tullut vastaan useita. Oppimisen tueksi on määritelty osaamistavoitteet, joiden seurantaan ei ole juuri minkäänlaisia muita eväitä kuin ns. herran haltuun -periaate. Koulutuksen ”laadun” mittausta edustaa palautelomake, jossa osallistujat toteavat että ”ihan kiva”, ja antavat arvosanaksi 3. Merkityksettömyyden pyörä jatkaa ikuista kierrostaan.

P1050807

Tasainen aivokäyrä?

Ulla Vilkman kirjoittaa osuvasti koulutusten onnistumisesta ja sen arvioinnista. Vaikuttavuuden arvioinnissa kaksi ensimmäistä tasoa ovat kouluttajalähtöisiä: mikä fiilis, millainen vaikutelma? Opittiinko, ymmärrettiinkö se mitä käytiin läpi? Kolmannella tasolla käännetään jo huomio koulutuksen tilaajaan: muutokset yksilötasolla ajattelussa ja toiminnassa, soveltaminen omaan työhön? Eli vaikkapa siten, että sosiaalisen median koulutukseni ovat avanneet ihmisten silmät uusille mahdollisuuksille kehittyä työssään.

Mutta sitten se taso 4:

Neljännellä tasolla arvioidaan tuottavuuden kasvua, kustannusten alentumista, virheiden tai poissaolojen vähentymistä, vaikutuksia ilmapiiriin tai asiakastyytyväisyyteen. Arviointi mahdollistaa vaikutusten arvioimisen tulokseen sekä taustamuuttujien vaikutusten arvioimisen.

Auts.

Olen jo aiemmassa postauksessani aiheesta todennut kevyesti kärjistäen, että alani yritysprojektit harvemmin tuottavat yrityksille rahaa – pikemminkin ne kuluttavat sitä. Tähän tuhlaukseen olen osallistunut itsekin, valitettavasti. Tulos työyhteisölle oli erinomainen, mutta entä asiakkaalle? En ole uteluista huolimatta nähnyt konkretiaa juuri missään, oli kyse sitten tutkimuksesta tai koulutuksesta. Jos pyydän tuloksia, saan käsiini loppuraportin, jossa on 15 toimenpide-ehdotusta. Tai kuvan, joka on nimetty johtamisen viitekehykseksi.

Sen sijaan että jotain ”pitäisi” tehdä, mikä oikeasti muuttui? Mitä työnne seurauksena tehdään nyt paremmin?

Jari Parantainen menee tuttuun tyyliinsä askelta pidemmälle ja toteaa, että koulutuksen laatu ei kiinnosta ketään. Se mikä kiinnostaa, on hyöty.

Yrittäjänä myyt joka kerta alusta uudelleen mahdollisuuden kehittää omaa ja organisaation osaamista. Miten? Helpointa olisi Parantaisen oppien mukaisesti lyödä pöytään numerot. Koulutuksen jälkeen selviydytte tästä työvaiheesta neljä kertaa nopeammin!

Työvälineiden osalta konkretisointi on onneksi mahdollista. Käyttämällä yhteisöllistä teknologiaa järkevämmin ja läpinäkyvämmin voidaan säästää merkittävästi aikaa sähköpostilta ja puhelinpalavereilta. Tiesittekö muuten, että sähköpostin käsittelyyn kuluu johtajien työuralla keskimäärin 2-3 vuotta?

Mutta ihan kaikki ei ole niin yksinkertaista kuin yksinkertaistajat toivovat. Einsteinin kontolle kirjattu vanha viisaus muistuttaa ”not everything that can be counted counts, and not everything that counts can be counted”.

Tietojohtamisen ja inhimillisen pääoman sanansaattajat jos ketkä tuntevat tämän periaatteen. Esimerkiksi hyvillä yhteistyösuhteilla, luottamuksella ja maineella on väliä, vaikka niiden arvoa on erittäin vaikeaa osoittaa euroissa tai säästyneessä ajassa – varsinkaan etukäteen! Tällainen osaaminen on aina kontekstuaalista.

Toiseksi, tietoa on olemassa myös muihin tarkoituksiin kuin bisneksen pikavoittoihin. Koulutuksella ja oppimisella on aina myös laajempi sivistyksellinen tehtävänsä.

Ollaan siis perimmäisen arvoparadoksin äärellä. Minunkin olisi

  1. kyettävä myymään koulutusta tullakseni toimeen
  2. ja samaan aikaan oltava edistämättä vanhakantaista teollisajan managerialismia, joka keskittyy tuijottamaan pelkästään helposti mitattavia suoritteita ja tuottavuutta!

Ei toki kannata olettaa, että uuden ajan työn pitäisi olla yhtä yksinkertaista kuin aiempien vuosikymmenten mittaisten työurien samassa opinahjossa. Haasteita täytyykin löytyä: mitään arvokasta ei synny ilman ponnistelua. Ja kuten olen usein todennut, parhaat ratkaisut syntyvät yhdessä eikä yksin yrittämällä.

Toivottavasti näin löytyy myös uusia viisastenkiviä mittaamattoman mittaamiseen.