Arkisto kategorialle ‘työvälineet’

Helsingin Sanomat kuvaili taannoin osuvasti työmatkaajien arkea. Ulkomailla paljon matkustavien elämä on pirstaleista, lähtien aikataulutuksesta ja päätyen univaikeuksiin ja muihin mahdollisiin terveyshaittoihin. Kuten Työterveyslaitoksen tutkijat totesivat vuonna 2011 julkaistussa raportissaan, ”työhön liittyvä tiheä ulkomaille matkustaminen nykyisessä mittakaavassa on kohtuullisen uusi ilmiö, ja siihen liittyviä hyvinvointi- ja terveysvaaroja ei ole tunnistettu samassa määrin” kuin ulkomaankomennuksista (s. 1, kursivointi lisätty).

Douron rantamilla

Douron laakso Portugalissa. Kuten oluessa, työmatkoissakin ensimmäinen maistuu parhaalta ja sen jälkeen maku laimenee.

Aloittaessani hajautuneen yhteistyön ja nettiyhteisöjen tutkijana yli vuosikymmen sitten olin erityisen ylpeä siitä, että alamme tutkijat ja konsultit eivät puhuneet pelkästään eurojen säästämisestä vaan myös ympäristökuormituksen vähentämisestä. Eroon turhasta sinkoilusta ja palavereista, ja luonto kiittää! Viime vuosina olen havahtunut huomaamaan, että lupaukset ovat jääneet lunastamatta.

Moni on valmis auttamaan turvapaikanhakijoita tai muita hädänalaisia, mutta ympäristö on siitä epäkelpo autettava, että sen hätä on vuosisatojen mittainen ja kiteytyy huonosti somekampanjaksi.

Päivänselvä syy matkustamisen lisääntymiseen on aiempaa kansainvälisempi toimintaympäristö, mutta meidän ei tarvitse nostaa käsiä pystyyn ja tuudittautua tilanteeseen. Jos lentomatkustamisen suosion kasvu ei pian taitu, on vaarana, että se mitätöi muissa päästöissä jo aikaansaadut vähennykset.

Otsikkoni ei viittaa siihen, että kehityksen pitäisi pysähtyä – päinvastoin. Paradoksaalista on vain se, että käytettävissä olevasta viestintäteknologiasta huolimatta työmatkustaminen lisääntyy.

En toki tarkoita, että kasvokkain tapaamisista voitaisiin noin vain luopua. Ilman niitä jäisivät suhteet luomatta ja neuvottelut käymättä. Joissakin kulttuureissa on selvää, ettei tarvittava luottamus voi rakentua kuin istumalla yhteisen pöydän ääreen ja mieluiten koko perheen kera.

Mutta kaikki matkat eivät sentään suuntaudu Kiinaan. Miten on mahdollista, että Suomesta ulkomaille tehtävien työ- ja kokousmatkojen määrä on tämän vuosituhannen aikana kasvanut 500 000:lla, eikä suinkaan vähentynyt?

Väitän oppimani ja tutkimani perusteella, ettei kyse ole viestintäteknologian puutteista vaan ihmisten haluttomuudesta käyttää sitä tavalla, joka vaarantaisi totutut rutiinit. Toisenlaisiakin esimerkkejä onneksi löytyy, esimerkiksi Kone, jolle virtuaalikokoukset ovat olleet arkea jo vuosikymmenen.

Kun organisaatiossa on muutosvastarintaa, mukahuono tekniikka on helpoin syypää – sehän ei nurise takaisin, ainakaan toistaiseksi. Mahdollisuuksia on. Me emme vain käytä niitä täydellä teholla. Aluksi on myönnettävä, että kyseessä on ongelma.

Kuten Hesarin juttu muistuttaa, mielikuvissa työmatkoilla on edelleen statusarvoa, vaikka todellisuudessa gloria on huonosti nukutuista öistä ja lentokenttäjonoista kaukana. Ilmeisesti haluamme kuvitella olevamme lomalla myös ollessamme töissä, mikä nostaa väistämättä esille kysymyksen siitä, miksi niin moni on valmis tekemään vastenmielistä tai merkityksetöntä työtä.

Loma- ja elämysmatkailun kasvavaa suosiota en osaa lainkaan eritellä, koska ilmiö on itselleni vieras. (Toisinaan joku kysyy, mikä on ollut mieleenpainuvin matkakohteeni ja kun vastaan Auschwitz-Birkenaun museon, saan osakseni hämmentyneitä katseita.) Kaikkein vaikeinta on ollut ymmärtää mitä on lomamatkailijoiden kaipaama ”irtautuminen arjesta”. Veikkaan, että jonkin mainostoimiston aikaansaannosta. Missä vaiheessa ja miksi ihmiset ovat päätyneet tekemään arjestaan niin kammottavaa, että sitä täytyy erikseen paeta? Kun tarvitsen ”lomaa” eli riittävää lepoa erilaisista aivoaskareista, on puutarha ja keittiön ikkunasta näyttäytyvä rauhoittava peltomaisema edelleen parasta lääkettä mitä ajatella saattaa. Olenkohan mahtanut jo syntyjäni ratsastaa kotoilutrendin aallonharjalla?

Haastankin Sinut ja työyhteisösi pohtimaan tapoja vähentää työmatkustamista. Mitä voisitte tehdä toisin jo tänään?

Työterveyslaitoksen tutkija ja yhteisömanagerikurssikamuni Minna Janhonen kirjoitti Unelmahautomo -blogissa itsensäjohtamisesta. Tarvitsemme joustavaa ja väljää aikaa, jolloin emme erityisesti tee mitään. Aiheesta on kirjoittanut aktiivisesti myös aivotutkija Kiti Müller.

Kevyesti kärjistettynä: täysi kalenteri tyhmistyttää.

Mutta mitä tapahtuu kalenterien ulkopuolella? Niin paljon kuin sosiaalisen median eduista olen 10 vuoden aikana intoillutkin, viestinnän perusasioita ei koskaan pidä unohtaa. Minnan kirjoitus palautti ne elävästi mieleen.

Sosiaalinen media on erittäin tehokas joustavan ja väljän ajan myrkyttäjä. Se tarjoaa aivoille ns. helppoja koukkuja, nopeita palkintoja ja lupaavia mahdollisuuksia. Fear of missing out saa palaamaan uutisvirran ääreen yhä uudelleen, ettei vain ’mitään tärkeää menisi ohi’.

Työelämän yhteisöllisyyttä ja yhteistyötä ajatellen suurin haaste on kuitenkin siinä, että sosiaalisessa mediassa kaikki tekeminen lähtee aktiivisesta viestinnästä. Hiljaisuus ei ole vaihtoehto. Tai onhan se, mutta muut ihmiset eivät koskaan ei voi tietää mitä vaikeneminen verkossa merkitsee:

  • ei ole nähnyt viestiä
  • tykkäsi
  • ei tykännyt
  • on eri mieltä
  • on aivan samaa mieltä
  • on kiukkuinen
  • on kiireinen
  • ei ole lainkaan kiinnostunut jne.

Joudumme usein ponnistelemaan aivojen kierroslukumittari kaakossa, jotta tulisimme ymmärretyksi, pääsisimme kohti ”keskinäisen tiedon” tilaa ja luomaan uutta. Kuten olen niin usein kirjoittanut, oikoteitä nettiyhteisöllisyyteen ei ole: tarvitaan omistautumista ja aikaa.

Kuitenkin ihminen tarvitsee myös hiljentymistä ja kiireetöntä läsnäoloa. Emme voi reagoida kaikkeen, ja jo pelkkä jatkuva valintojen tekeminen informaatiota seulomalla saattaa uuvuttaa ennestään kuormittuneet aivot.

Varsinainen somekuplien kupla olisikin kuvitella, että kaikki sosiaalinen kanssakäyminen pitäisi siirtää verkkoon, tai että sen tarkoitus olisi korvata muu viestintä. Vanha hyvä viisaus viestintäkanavan valinnasta tavoitteen mukaan ei ole kadonnut mihinkään. Joskus yksikin rohkaiseva ele – vaikkapa käsi olkapäällä – saa aikaan suuremman vaikutuksen kuin tuhat tykkäystä.

Mikä neuvoksi? Kenties tulevaisuudessa meillä on mahdollisuus viestiä ajan ja paikan yli pelkästään olemalla läsnä, ilman kömpelöitä erillisiä laitteita ja alustoja ja erillistä someaikaa. Ja välittää toisillemme niitä pieniä sanattomia ja kuvattomia eleitä, rohkaisua, kannustusta, myötätuntoa.

Sitä voisi jo pitää todellisena teknologisena edistyksenä.

Odotellessa tarvitsemme vielä muutaman lisätunnin itsensäjohtamista ja taitoa valita juuri ne kanavat ja yhteisöt, joissa oma osaamisemme pääsee parhaiten kukoistamaan.

Kenelle hajautunut yhteistyö sopii? Ketkä luovat ja jakavat tietoa verkossa? Millaisiin tilanteisiin online-työskentely parhaiten istuu?

Höh! Kenelle tahansa! Kuka vaan! Ihan mihin vain se laitetaan sopimaan! Tai sitten ei. Oheisten kysymysten luulisi jo itsestäänselvyyksinä vanhentuneen pystyyn kuin lahojen puunrankojen, mutta aina toisinaan tipahdan maan pinnalle ja huomaan, ettei yhteiskuntamme ole vielä ihan niin pitkällä.

Työvälineiden omaksuminen on hidasta, mutta rakenteiden ja ajatusmallien muuttuminen vie kokonaisia sukupolvia.

Moni komppasi Twitterissä. TTL:n Minna Janhonen tarkensi, ettei ilmiö itsessään yllättänyt, vaan sen välttämättömyys.

Kasvokkaiset tapaamiset varsinkin alussa auttavat pitkälle, se on tutkittua faktaa. En silti haluaisi ajatella, että face-to-face -vuorovaikutus on 2010-luvulla normi, jonka mukaan työyhteisöjen pitää elää. Sellainen on neliraajajarrutusta tai suorastaan -halvausta takaisin menneisiin vuosikymmeniin. Huomattava osa muuttuva työelämä -keskustelusta virtuaalitiimeineen ja joustotöineen kiertää tosiasiassa kehää teollisajan mallien ympärillä.

Voisiko perinteisten rakenteiden suojissa operoiva projektityö – joka kutsuu itseään moderniksi ja verkottuneeksi siksi, että käytössä on sähköposti, Lync ja Twitter – peruutuspeiliin katsomisen ja teknologian kauhistelun sijaan omaksua oppeja nettiyhteisöistä?

Niillä on kolmen vuosikymmenen mittainen historia. Ne jakavat ja luovat uutta tietoa ajasta ja paikasta riippumatta. Ne tuottavat uusia ”informaatiohyödykkeitä”, esimerkiksi avoimen lähdekoodin ohjelmistoja. Niissä tehdään yhteistyötä, usein ilman ainuttakaan kasvokkaistapaamista. Ne luovat omat norminsa ja käytäntönsä ilman että joku käskee. Ne elävät vain sen aikaa kun tarvetta on, takertumatta vanhaan. Tarvittaessa ne muodostavat itsensä uudelleen.

Hyödyt ovat ilmeiset: säästyy aikaa, rahaa ja luontoa, ja silti syntyy tuloksia. Millaisia ominaisuuksia ja asenteita paljastuu nettiyhteisöjen aktiiveista?

  • Tieto on julkinen hyödyke, joka kuuluu kaikille
  • Aktiivisuus ja itse tekeminen
  • Mahdollisuus auttaa muita
  • Urheiluhenki, kyky sietää virheitä ja keskeneräisyyttä
  • Kokemus
  • Kokee verkkoviestinnän itselleen luontevaksi
  • Edelläkävijyys tiedon omaksumisessa
  • Usein alempana organisaatiohierarkiassa (!)
  • Heillä on myös aikaa ja tahto omistaa aikansa omalle intohimolleen.

 

Ja sitten vielä se tärkein. Nämä ovat vasta yksittäisen ihmisen ominaisuuksia. Paljon suurempi painoarvo on verkostojen vaikutuksella, tietyn yhteisön rakenteella, ryhmädynamiikalla, sosiaalisella pääomalla ja muulla kollektiivisella tiedolla. Mutta ne ovat omien bloggaustensa arvoisia isoja kysymyksiä.

Tämä on yksi rakkaimmista teeseistäni tutkijavuosilta, eikä se näytä päivääkään vanhentuneen:

Hyvä yhteisö toimii, oli se sitten online tai offline. Ja jos yhteisö ei toimi, teknologia lähinnä pahentaa sen ongelmia.

Jos minun pitäisi valita työurani taitekohdasta yksi haaste ylitse muiden, olisi se koulutusten tuotteistaminen ja ennen kaikkea niiden hyödyn osoittaminen.

Behold: tämä on se suuri pieni ero, joka erottaa perinteisen korkeakouluopettajan ja koulutusyrittäjän. Oma oppiminen ja poisoppiminen on edelleen meneillään.

Oppilaitoksissa on mahdollisuus juosta pidetyt täydennyskoulutukset ja kurssit läpi vaikka vuosikymmenen takaisella materiaalilla. Tapauksia on tullut vastaan useita. Oppimisen tueksi on määritelty osaamistavoitteet, joiden seurantaan ei ole juuri minkäänlaisia muita eväitä kuin ns. herran haltuun -periaate. Koulutuksen ”laadun” mittausta edustaa palautelomake, jossa osallistujat toteavat että ”ihan kiva”, ja antavat arvosanaksi 3. Merkityksettömyyden pyörä jatkaa ikuista kierrostaan.

P1050807

Tasainen aivokäyrä?

Ulla Vilkman kirjoittaa osuvasti koulutusten onnistumisesta ja sen arvioinnista. Vaikuttavuuden arvioinnissa kaksi ensimmäistä tasoa ovat kouluttajalähtöisiä: mikä fiilis, millainen vaikutelma? Opittiinko, ymmärrettiinkö se mitä käytiin läpi? Kolmannella tasolla käännetään jo huomio koulutuksen tilaajaan: muutokset yksilötasolla ajattelussa ja toiminnassa, soveltaminen omaan työhön? Eli vaikkapa siten, että sosiaalisen median koulutukseni ovat avanneet ihmisten silmät uusille mahdollisuuksille kehittyä työssään.

Mutta sitten se taso 4:

Neljännellä tasolla arvioidaan tuottavuuden kasvua, kustannusten alentumista, virheiden tai poissaolojen vähentymistä, vaikutuksia ilmapiiriin tai asiakastyytyväisyyteen. Arviointi mahdollistaa vaikutusten arvioimisen tulokseen sekä taustamuuttujien vaikutusten arvioimisen.

Auts.

Olen jo aiemmassa postauksessani aiheesta todennut kevyesti kärjistäen, että alani yritysprojektit harvemmin tuottavat yrityksille rahaa – pikemminkin ne kuluttavat sitä. Tähän tuhlaukseen olen osallistunut itsekin, valitettavasti. Tulos työyhteisölle oli erinomainen, mutta entä asiakkaalle? En ole uteluista huolimatta nähnyt konkretiaa juuri missään, oli kyse sitten tutkimuksesta tai koulutuksesta. Jos pyydän tuloksia, saan käsiini loppuraportin, jossa on 15 toimenpide-ehdotusta. Tai kuvan, joka on nimetty johtamisen viitekehykseksi.

Sen sijaan että jotain ”pitäisi” tehdä, mikä oikeasti muuttui? Mitä työnne seurauksena tehdään nyt paremmin?

Jari Parantainen menee tuttuun tyyliinsä askelta pidemmälle ja toteaa, että koulutuksen laatu ei kiinnosta ketään. Se mikä kiinnostaa, on hyöty.

Yrittäjänä myyt joka kerta alusta uudelleen mahdollisuuden kehittää omaa ja organisaation osaamista. Miten? Helpointa olisi Parantaisen oppien mukaisesti lyödä pöytään numerot. Koulutuksen jälkeen selviydytte tästä työvaiheesta neljä kertaa nopeammin!

Työvälineiden osalta konkretisointi on onneksi mahdollista. Käyttämällä yhteisöllistä teknologiaa järkevämmin ja läpinäkyvämmin voidaan säästää merkittävästi aikaa sähköpostilta ja puhelinpalavereilta. Tiesittekö muuten, että sähköpostin käsittelyyn kuluu johtajien työuralla keskimäärin 2-3 vuotta?

Mutta ihan kaikki ei ole niin yksinkertaista kuin yksinkertaistajat toivovat. Einsteinin kontolle kirjattu vanha viisaus muistuttaa ”not everything that can be counted counts, and not everything that counts can be counted”.

Tietojohtamisen ja inhimillisen pääoman sanansaattajat jos ketkä tuntevat tämän periaatteen. Esimerkiksi hyvillä yhteistyösuhteilla, luottamuksella ja maineella on väliä, vaikka niiden arvoa on erittäin vaikeaa osoittaa euroissa tai säästyneessä ajassa – varsinkaan etukäteen! Tällainen osaaminen on aina kontekstuaalista.

Toiseksi, tietoa on olemassa myös muihin tarkoituksiin kuin bisneksen pikavoittoihin. Koulutuksella ja oppimisella on aina myös laajempi sivistyksellinen tehtävänsä.

Ollaan siis perimmäisen arvoparadoksin äärellä. Minunkin olisi

  1. kyettävä myymään koulutusta tullakseni toimeen
  2. ja samaan aikaan oltava edistämättä vanhakantaista teollisajan managerialismia, joka keskittyy tuijottamaan pelkästään helposti mitattavia suoritteita ja tuottavuutta!

Ei toki kannata olettaa, että uuden ajan työn pitäisi olla yhtä yksinkertaista kuin aiempien vuosikymmenten mittaisten työurien samassa opinahjossa. Haasteita täytyykin löytyä: mitään arvokasta ei synny ilman ponnistelua. Ja kuten olen usein todennut, parhaat ratkaisut syntyvät yhdessä eikä yksin yrittämällä.

Toivottavasti näin löytyy myös uusia viisastenkiviä mittaamattoman mittaamiseen.

Jyväskylän yliopistossa on valmistunut Henri Pirkkalaisen mielenkiintoinen väitös sosiaalisten ohjelmistojen käyttöönoton ongelmista organisaatioissa. Tutustuin aiemmin tänä vuonna Henrin artikkeliin, jossa oli koottu 63 erilaista käyttöönoton ja omaksumisen estettä.

Kontekstina väitöstutkimuksessa oli avoin opetus ja aineistoa on koottu yli 1200 opettajalta ja tutkijalta. Havaittiin, että käyttöönotto on usein toteutettu ylimalkaisesti eikä uusia työvälineitä ole juurrutettu organisaation toimintatapoihin.

Aikanaan LUT:lla opiskelin muutaman kurssin verran ohjelmistotuotantoa ja parhaiten mieleeni painui oppi siitä, kuinka erilaiset tietojärjestelmät tanssittavat käyttäjiä eikä toisinpäin: niitä suunnittelee aina joku muu jonkun toisen tarpeisiin, ja näiden toisten osana on lähinnä järkyttyä nähdessään lopputuloksen. Ketterämpi ohjelmistokehitys ja myös avoimet sosiaalisen median palvelut ovat helpottaneet tilannetta hieman – mutta vain hieman.

Muutokset ”viedään läpi” vieläkin liian usein niin, että laitetaan järjestelmä pystyyn ja käsketään sitten henkilöstön käyttää sitä.

 

Kuvankaappaus 2014-9-17 kello 14.05.17

Mikä neuvoksi? Kuinka vaikuttaa asenteisiin ja edistää sosiaalisten teknologioiden hyödyntämistä?

Osittamalla.

Joku tiedemies tai IT-spesialisti on varmasti jo kuvannut tämän ajatuksen paljon syvällisemmin, mutta esitän sen omin sanoin. On kaksi tapaa lähteä viemään tämäntyyppistä muutosta läpi:

  1. Keskusjohtoinen, jossa kootaan informaatiota eri lähteistä, laaditaan toimintasuunnitelma ja toimenpide-ehdotukset muutoksen läpivientiin.
  2. Mallista oppiminen, jossa muutos toteutetaan aluksi pienimuotoisena ruohonjuuritasolla ja sen jälkeen uusi toimintatapa levittäytyy imitoimalla laajemman verkoston käyttöön.

 

Keskusjohtoisen mallin ongelmana on, että se aikaansaa muutosnorsuja. Ne ovat niin suuria, ettei lopputulosta pysty nielaisemaan kukaan. Periaatteessa nekin asiantuntijat, jotka ovat kokeneet joustavan mallioppimisen hyödyt, saattavat sortua laatimaan viisivuotissuunnitelmia ja valmistelemaan laajamittaisia toimenpidelistauksia. Kun ne lopulta valmistuvat, ne ovat syntyessään vanhentuneita, liian isoja hallittaviksi tai rajaamattomuudessaan täysin vailla konkretiaa. Kun yritetään palvella koko kenttää, ei lopulta pystytä palvelemaan ketään.

Jälkimmäisessä mallissa pieni ryhmä (tai jopa yksittäinen työntekijä) lähtee kokeilemaan parempaa tapaa jakaa tietoa, kehittää tiettyä tuotetta tai palvelua tai kerätä uusia ideoita suoraan omilta asiakkailta. Organisaatio välttää utopistiset kertarysäykset: teknologialla on aikaa ja tilaa juurtua osaksi muuta toimintaa. Koska muutos kohdistuu vain tiettyyn tehtävään, ryhmän tai avainhenkilön on helppo osoittaa sen hyödyt, jopa suoraan säästyneenä työaikana tai matkakustannuksina. Mikään ei myy niin hyvin kuin säästyneet eurot.

Osallistuin äskettäin Twitterissä keskusteluun, jossa kaivattiin visioita tulevaisuuden työelämätaidoista ja siitä, kuinka niitä pitäisi eri oppilaitoksissa opettaa. Tämäkin on mainio esimerkki kilpailevista muutosstrategioista: voimme joko jäädä odottelemaan koko koulutussektorin kattavaa suunnitelmaa – tai sitten toteuttaa jo nyt tärkeiksi tunnistettuja periaatteita ruohonjuuritasolla omassa arjessa, olivatpa ne sitten viestintä- ja yhteistyötaitojen hiomista tai luovuuteen ja riskinottoon kannustamista.

Tulevaisuusvisioita meillä alkaa olla aivan tarpeeksi ja rahat niiden tuottamiseen ovat loppuneet kauan sitten. Nyt tarvitaan tekijöitä.

Luonnollisesti imitaatio-oppiminenkaan ei tapahdu itsestään. Edellytyksenä on, että rakennetaan verkostoja ja muistetaan myös pitää ääntä hyvin tehdystä työstä. Onnistunut toteutus kauas kuuluu – ainakin kauemmas kuin ne viisivuotissuunnitelmat.

Missä sinun työyhteisösi on onnistunut erityisen hyvin?

Tällä viikolla käynnistämme Lahdessa LUT Koulutus-ja kehittämiskeskuksen organisoiman kurssin Tietojohtamisen työkalut ja uudet työskentelymuodot, joka on suunnattu oppilaitosten johtajille esiopetuksesta aikuiskoulutukseen. Ensimmäinen lähipäivä painottuu johtamiseen ja sen murrokseen, toinen kurssipäivä erilaisiin hajautuneen yhteistyön muotoihin (virtuaalitiimit, parvityö, online-yhteisöt, mass collaboration) ja sosiaalisen median hyödyntämiseen opetuksessa.

Sosiaalisen median osalta emme käy yksityiskohtaisesti läpi eri työvälineitä ja niiden käyttöä – kurssilaisten ryhmäblogia lukuunottamatta – vaan tarkoitus on avata sitä, mikä koulujen toimintaympäristössä on muuttunut ja millaista osaamista se edellyttää johtajilta. Ennen koulutuksen valmistelua jututin mainioita some-aktiivirehtoreita Esa Kukkasniemeä ja Mikko Jordmania ja sain heiltä arvokkaita vinkkejä, mistä kiitokset!

Oma sanottavani on tiivistettävissä yksinkertaiseen muotoon: avoimempaa viestintää, yhteistyötaitoja ja aktiivista verkostojen rakentamista. Sama resepti pätee niin johtamiseen kuin yhteisölliseen oppimiseen. Koulukeskustelu hukkuu liian usein lillukanvarsiin eli arvioimaan käytössä olevien laitteiden määrää, ei niinkään sitä, mihin teknologiaa käytetään.

 

 
Mutta tässä on vasta pieni pintaraapaisu aiheeseen. Parissa tunnissa ei ehdi tehdä paljoa: onneksi verkko on pullollaan hyödyllistä materiaalia, joka mm. auttaa alkuun eri työvälineiden kanssa. Sen vuoksi kokoan parhaita vinkkejä myös avoimeen jakeluun tänne blogiini.
 
Jos avoimia verkkokursseja tarjoava Coursera, suomalainen nettipohjainen peruskoulu Feeniks ja lähes 5000 jäsentä kattava Sosiaalinen media oppimisen tukena -verkosto ovat jo tuttuja, tutustu myös seuraaviin:

 
Toimintaympäristön ja johtamisen muutos koulumaailmassa
 
 
 
 
Yksittäisiä sosiaalisen median palveluja ja vinkkejä niiden käyttöön
 

Matkapuhelimista tuli 1990-luvun lopulla eräs suosituimmista uususkonnoista. Vielä Nokian raunioillakin suomalaiset ovat erityisen mieltyneitä erilaisiin laitteisiin ja niiden käyttämisestä keskusteluun: kännykät, tabletit, sykemittarit, älykellot. Valmistajat varmistavat omalla toiminnallaan, että laiteuskovaisen maailmassa on alituiseen jotain uutta ihmeteltävää.

Näin koulujen alkaessa yksi rituaali liittyy laitteiden hankkimiseen ja käyttämiseen oppitunnilla. Juupas vs. eipäs -keskustelua on käyty kauan aikaa. Jyväskylässä lapset saavat tuoda kouluun oman mobiililaitteen. Itä-Suomen yliopiston tutkimuksen mukaan tablettien käyttö vahvisti savonlinnalaiskoululaisten ongelmanratkaisutaitoja ja yksilöllistä oppimista. Aiheeseen tartuttiin mediassa innokkaasti, vaikka tuloksen tutkimuseettinen todenperäisyys on vahvasti kyseenalainen.

Toinen suosittu debatin aihe on lasten ylivertaiset digitaidot. Markkinointi & Mainonta uutisoi, kuinka 6-vuotias hallitsee teknologian paremmin kuin 45-vuotias.

Jo ingressi aiheuttaa lievää hämmennystä:

2000-luvulla syntyneiden viestintätaidot ovat kehittyneet eri tasolle kuin vanhemmilla sukupolvilla, sillä he ovat pienestä pitäen eläneet netin ja älypuhelinten kanssa.

 

Viestintätaidot? Puhutaanko siis viestinnästä vai teknologiasta – ovatko ne sama asia? Olen kuvitellut viestinnän olevan laaja kokonaisuus, johon kuuluu hyvä käytös, etiketin kunnioittaminen, tietoisuus tilanteesta ja viestinnän osapuolista, yhteinen kieli, asiasisältö, viestintävälineiden hallinta, kyky valita tarkoitukseen sopiva kanava. Hieman liian suuri vastuu 6-vuotiaalle. Kaikki kunnia lapsille ja heidän ennakkoluulottomuudelleen oppijoina, mutta viestinnän osaamista ei voi typistää pelkästään kommunikaatioon tarkoitettujen laitteiden hiplaamiseksi.

Digitaalista älykkyysosamäärää arvioitiin Ofcomin tekemällä selvityksellä. Se kysyy How tech savvy are you? Kysymyksillä kartoitettiin käyttökokemuksia muun muassa 4G-verkosta, nopeasta laajakaistasta, appseista, TV-sarjojen katselusta sekä kuvien ja videoiden lataamisesta. Tällaiset ”tutkimukset” voivat sopia Facebookin testiosioon Oletko kissa-, koira- vai laamaihminen -itsearvioinnin jatkoksi, mutta koko väestöön yleistettynä ne ovat kyseenalaisia.

Miksi näin?

Jos halutaan tietää, mikä on teknologisen osaamisemme todellinen taso – ja nyt puhutaan nimenomaan teknologiasta, ei sillä tapahtuvasta viestinnästä – meidän olisi jo aika päästä eroon laitekäytön mittaamisesta. Keskitymme täysin epäolennaiseen. Ei Suomea pelasteta tai tulevaisuutta luoda sillä, että osaamme hipelöidä mobiililaitteita ja katsoa YouTubesta videoita.

Helppo ensiapu on siirtyä käytön mittaamisesta siihen, millaisia palveluja teknologiaa hyödyntämällä on saatu aikaan. Jos taas arvioidaan nuorten valmiuksia toimia työelämässä, on myös työvälinevalmiudet huomioitava, alkaen vaikkapa siitä inhotylsästä Excelistä.

Teknologiaosaaminen on toki tietoisuutta nykyhetken tilanteesta, mutta myös luovaa hulluutta ja kykyä nähdä uusia mahdollisuuksia. Näin ihmistieteilijän silmin parhaat osaajat ovat heitä, jotka tuntevat erilaiset järjestelmät, arkkitehtuurit, kielet, rajapinnat ja käytettävyyden periaatteet – ja kykenevät yhteistyössä yhdistelemään osaamistaan ainutlaatuiseen muotoon. (Näin on viestintäosaaminenkin jälleen saatettu osaksi kokonaisuutta.)

Laiteuskonto saattaa kuitenkin kadottaa valta-asemansa. Kriittisiä toisinajattelijoita on jo paljon liikkeellä: itse laite on vain työväline, ei sen kummempaa. Jere Majava huomauttaa, ettei tabletti tai muukaan laite ole opetuksen viisastenkivi. Ilkka Olander muistuttaa, että uuden oppiminen tapahtuu verkostoissa. Harto Pönkä kirjoittaa osuvasti vallitsevista tietotekniikka-asenteista ja käytöstä:

Tärkeintä on taito oppia uutta. Kuitenkin näemme tulevaisuuteen ainakin sen verran, että sosiaalisissa verkostoissa toimiminen, netissä tapahtuva työskentely ja yhteistyötaidot ovat yhä tärkeämpiä taitoja – kriittistä ajattelua unohtamatta, jota tarvitaan aina ja kaikessa.

 

Opettajakonkari Maarit Korhosen mukaan kouluissa tulisi opettaa tietotekniikan ohella luovuutta, innovatiivisuutta ja kriittistä ajattelua. Jatkaisin listaa vielä yhteistyötaidoilla ja viestintäosaamisella.

Tulevaisuuden aikuiset eivät linnoittaudu laitteidensa ääreen kuluttamaan passiivisena muiden tuottamaa sisältöä. He luovat sen itse – yhdessä tekemällä.