Arkisto kategorialle ‘työnhaku’

Tohtoriverkoston vetäjänä viestin äskettäin erään toimittajan kanssa liittyen valmisteilla olevaan juttuun, joka käsittelee tohtoreiden työllistymisvaikeuksia yliopistojen ulkopuolella. Keskustelua väritti jälleen puhe tohtoreiden liiallisesta teoreettisuudesta.

Mitä tuo ikävän imagon saanut ’teoreettisuus’ oikeastaan tarkoittaa? Wikipedia kertoo, että teoria on tieteellisten menetelmien varaan rakentuva ja hyvin perusteltu selitys jollekin ilmiölle.

Kas näin. Nyt pitäisi enää tietää, miksi sarja kaoottisia ja irrallisia havaintoja ilman havainnot yhteenliittävää teoriaa olisi jotenkin tavoiteltava tila.

Etenkin yritykset tuntuvat pikemminkin kaipaavan toimintaympäristön jonkinasteista ennustettavuutta ja hallittavuutta. Tuskinpa ne muutoin omistaisivat niin paljon aikaa vaikkapa suoritteiden mittaamiseen.

Erityisen vahingollinen teoreettisuuspiikittely on yhdistyessään ilmaisuun ’käytäntö’. Käsitteet toki ovat vanhastaan vastakkaisia – ainakin teoriassa. Lääketieteessä perinteisesti tuotetaan uutta tietoa sairauksien aiheuttajista, mutta paraskaan tiedon tuottaja ei välttämättä paranna yhtään potilasta.

Kuten esimerkistä voi päätellä, selvää on vain se, että teoria ja käytäntö tarvitsevat toisiaan. Sosiaalipsykologi ja tieteenfilosofi Kurt Lewin lausahti jo 1951:

There is nothing so practical as a good theory.

 

Teorian ja käytännön vastakkainasettelua ei ole hedelmällistä tuoda tilanteisiin, joissa kohtaavat ihmiset, eivät tieteenfilosofiat. Tällainen tilanne on esimerkiksi rekrytointi.

Toiminnan tarve on meissä kaikissa sisäänrakennettuna. Se koskee myös tiedeuran tehneitä. He kokkaavat, bloggaavat, nikkaroivat, neulovat, musisoivat ja urheilevat. Ja Tiede-lehdessä bloggaava Tuomas Aivelo kirjoitti taannoin hauskasti, että kun hän tutkijana laittaa muurahaisia liekaan, niin kyllä se aika käytännöllistä kätten työtä on.

 

cells-1872666_640

 

Jokainen meistä on kokonaisuus, jossa on monta puolta – ja joka ansaitsee myös rekrytoinneissa tulla nähdyksi omana itsenään, ei tutkintonsa kautta.

Entä bisnespuoli? Mihin muuhun myynnin tai markkinoinnin ammattilaisten tekemä työ perustuisi kuin psykologian oppeihin siitä, miten ihmiset tekevät (osto)päätöksiä ja mihin fokusoivat huomionsa? Tai miten selviää sosiaalisen median yhteisömanageri, joka ei tiedä mitä sosiaalinen identiteetti tai ryhmäajattelu tarkoittavat ja merkitsevät hänen yhteisölleen? Nobelisti-Holmströmin ajatukset sentään kelpaavat niin yrityksille, medialle kuin poliittisille päättäjille. Vielä en ole kuullut kenenkään valittavan, että siinäpä taas yksi sellainen sopimusteoreetikko.

Holmströmin näytöt tieteilijänä ovat tietysti omaa luokkaansa, mutta kolikolla on toinenkin puoli: tapa, jolla hän kohtaa ihmiset, on läsnä ja kertoo näkemyksensä. Siis taitava viestintä.

Väitänkin, että teoreettisuudesta on aivan syyttä suotta tullut syntipukki sille, mikä todellisuudessa on vain tutkijoiden huonoa viestintää.

Puhutaan siis asioista niiden oikeilla nimillä.

Jaan rekrytointikonsulttien näkemyksen siitä, että moni tutkija puhuu ja kirjoittaa niin kuin viestisi tutkijakollegalle. Raskaita tekstimassoja, asiantuntija-jargonia, vaikeuksia sanoittaa ja kansantajuistaa osaamisen arvo. Ja se julkaisuluettelo ei ole mikään tulos!

Mutta lopuksi vielä hyvät uutiset tiivistettynä. Meidän ei tarvitse päästä eroon teorioista, päinvastoin. Riittää, että haluamme oppia aina vain paremmiksi viestijöiksi.

Tässä tukena ovat niin Tohtoriverkosto, täydennyskoulutukset ja valmennukset kuin netin vertaisyhteisöt. Lähde mukaan oppimaan!

Lisää aiheesta:

 

P.S. Myös allekirjoittaneelle viestintä on jatkuvaa oppimista ja kehittymistä. Kun olin työnhakija, LinkedIn -profiilissani luki aluksi tittelinä ’Online collaboration specialist’. Että kuin meni noin niin kuin omasta mielestä?

Olen kauan aikaa odottanut hyviä uutisia ja elokuun lopussa niitä tulikin useita. Tällä viikolla aloitan uudet T&K -haasteet Mikkelin ammattikorkeakoulussa alanani tiedonhallinta. IT-maailmaan ja avoimeen tietoon jo kauan sitten hurahtaneelle tietojohtamisen jyyrälle tämä on kuin kotiinpaluu 12 vuoden harharetkeltä! Samalla työlleni avautuu selkeä suunta. Menneiden puolentoista vuoden sekametelisoppa á la työnhaku, projektisuunnitelmat, koulutuskeikat, yrittäjyysstartit, markkinointi potentiaalisille asiakkaille, taloremontti, yhteisömanageriopinnot ja vapaaehtoishommat on muistuttanut huitomista sinne tänne, eikä silloin välttämättä osu mihinkään kunnolla.

P1080618

Ajattelin tiivistää työttömänä kokemani blogikirjoitukseksi, mutta nyt tuntuu siltä, että pääni on tyhjä. Tässä kaikki mitä osaan sanoa.

  1. Valitse itsellesi maali ja tähtää siihen. Tarkenna, mitä haluat, ja millaisissa tehtävissä ja olosuhteissa osaamisesi todennäköisesti pääsee kukoistamaan. En usko satojen hakemusten lähettelyyn, eikä tunnu uskovan moni rekrytoijakaan. Se toimi: lähetin keskimäärin 3-4 hakemusta kuukaudessa, pääsin peräti 10 kertaa haastatteluun, ja kymmenes tuotti tulosta.
  2. Hyväksy se, että muutos vie aikaa. Jos vaihdat yrittäjäksi, siihen tuskin kasvetaan yhdessä yössä, saati että uutta työpaikkaa hakevalle olisi joka hetki tarjolla oman erikoisalan tehtäviä. Aika ei ole pirstaleisen pätkätyöelämän trendaavin hot topic, mutta välttämätön sellainen.
  3. Silloin kun asiat kaatuvat niskaan, uskalla hakea apua heti. Vaikein koettelemus oli viime kevättalvi, pitäen sisällään lähisuvun vakavat sairastumiset yhdistettynä useampaankin työttömyyteen. Siinä tilanteessa ei tehdä pitkän tähtäimen suunnitelmia. Älä jää yksin vaan hae apua, ja kavenna tietoisesti aikaikkunaa: ”Selviydyn tästä päivästä/tunnista/viisiminuuttisesta.” Me selviydyimme.
  4. Vältä lukemasta talouslehtien kolumneja työttömyydestä. Kuka tahansa voi saada kengänkuvan, olipa kuinka mukava, dynaaminen, tuloksellinen ja aikaansaava tahansa. Kuitenkin jopa positiivisuusharhaisten bisnesartikkelien seassa on jostain syystä ok sättiä kaikkia sillä hetkellä työelämän ulkopuolella olevia laiskoiksi sohvallamakailijoiksi. Voit ainoastaan laskea rauhallisesti sataan ja sydämestäsi toivoa kyseisille talousjohtajille uudelleensyntymää, jotta he tulisivat huomaamaan, ettei työelämä ollutkaan enää samanlainen kuin heidän nuoruudessaan.
  5. Usko ihmisarvoosi. Sitä kutsutaan ihmisarvoksi juuri siksi, ettei sen tekeminen riipu kytköksestäsi bruttokansantuotteeseen. Maailma on täynnä mahdollisuuksia tehdä vapaaehtoistyötä. Ja usein ne, joilla on aineellisesti vähiten, ovat valmiita antamaan omastaan eniten.
  6. Säilytä utelias ja oppiva asenne. Tätä ei varmaankaan saisi sanoa ääneen, mutta sain työttömänä aikaiseksi paljon enemmän uutta ja hyödyllistä kuin ollessani työssä. Syynä on se, että tulin pakotetuksi pois tutuimmalta mukavuusalueeltani eli julkaisujen kirjoittamisesta (tai saman kurssin vetämisestä kahdeksatta kertaa). Opin myymään koulutuksia, laajensin sosiaalisen median verkostoja, seikkailin radioaalloilla, uskalsin antaa tohtorityöttömyydelle kasvot SK:n palstoilla, käynnistin Tohtoriverkoston, tein yhteisömanagerointia, opastin, neuvoin ja tuotin kiitettyä sisältöä ilmaiseksi – toisinaan jopa liian ilmaiseksi. Työ minulta ei päässyt loppumaan hetkeksikään, mutta toimeentulon puolesta ehdin olla peloissani.
  7. Luo paikkoja omalle työllesi. Valmiiden paikkojen odottelu on vanhakantaista maailmaa. Marssi rohkeasti sinne, missä tiedät osaamistasi tarvittavan, ja perustele miksi.
  8. Tee varasuunnitelma. Vältä sitä virhettä, jonka itse tein edellisellä työurallani. Kaikki kananmunat olivat samassa korissa. Kuten Sitran osuva kirjoitus muistuttaa, työelämän todellisuus on kaukana lineaarisesta. Kokeilukulttuuri kannattaa myös henkilökohtaisessa elämässä, ja työttömyysjakso voi antaa sille tilaa ja aikaa. Esimerkiksi työosuuskunnat ovat erinomainen mahdollisuus treenata yrittäjämäistä toimintaa ilman omaa yritystä ja loisteliasta liikeideaa.
  9. Vaikuta. Ensi alkuun tarvitsemme perustulon ja nykytodellisuutta vastaavan työelämän, jossa mm. luovutaan ihmisten pakkolokeroinnista työllisiin/työttömiin ja palkansaajiin/yrittäjiin/opiskelijoihin ja helpotetaan siirtymiä näiden roolien välillä. Yhä harvempi on pelkästään yhtä näistä kerrallaan.
  10. Ole läsnä ja aktiivinen sosiaalisessa mediassa. En sano tätä siksi, että some olisi kokeneelle tekijälle automaattinen oikotie parempiin työtehtäviin. Paljon merkittävämpiä työttömän kannalta ovat verkostot, joita se tarjoaa, keskustelut, jotka antavat uutta toivoa, tapahtumat, joissa voi olla ”läsnä” vaikka ei olisi varaa matkustaa, sekä tietenkin kaikki sekalaiset Twitter-läpät, jotka ovat piristäneet yksinäistä mutta kaoottista arkea. Olette pitäneet koossa sekä osaamisen että päänupin. KIITOS!

Katsoin eilen Silminnäkijä -ohjelman Tuhat työhakemusta, johon minuakin työttömänä kauppatieteiden tohtorina aluksi kysyttiin. Olin kuitenkin jo ollut Suomen Kuvalehden jutussa, joten muutkin tarvitsevat näkyvyyttä.

Vastaan tuli tuttuja ajatuksia. Korkeakouluopettajien, kouluttajien ja tutkijoiden työ ei ole katoamassa mihinkään. Käytännössä sille on entistä huutavampi tarve. Siksi alan työttömyys on ennemminkin huvittavaa kuin traagista – tai ehkä tragikoominen olisi oikea sana.

Ohjelma oli samaan aikaan pelottava ja lohdullinen. Meitä on monia, mutta miksi? Vaikeinta työttömyydessä on hyväksyä, ettei mitään selitystä ole. Ja ponnistella silmänkantamattomiin eteenpäin yli upottavan suon.

Helppoheikkien mukaan emme vain ole tehneet osaamistamme tarpeeksi näkyväksi ja osoittaneet sitä euroissa. Tämä selitys lähtee oletuksesta, että kaikki työssä olevat ovat jo automaattisesti tuottavia ja siksi saavat tehdä työtä, mitä ihmisyhteisöjen tutkijana pitäisin pahimmanlaatuisena argumenttivirheenä.

Jotain viitteitä työpaikkojen ongelmista saatiin myös Silminnäkijässä. Piirtäjänä ja kuvittajana huikeaa jälkeää tekevä Jonna oli mukana työnhakuvalmennuksessa, joka ohjelman perusteella oli – anteeksi vain – kammottava kokoelma persoonaan ja osaamiseen liittyviä latteuksia.

Harvan kuukausipalkkaa nauttivan tarvitsee myydä sisältönsä joka päivä alusta uudelleen, toisin kuin yrittäjän tai työttömän. (Syksyllä osallistuin valmennukseen, jossa muuan palkansaaja luki kuulijoille tekstiä ääneen suoraan Powerpointeilta.)

Rohkeuden ja suoranaisen röyhkeyden tarpeen allekirjoitan. Ole esillä, uskalla enemmän. Luo uusia tapoja näkyä. Pidä ääntä. Kokeile rohkeasti. Ole ketterä. Muokkaa. Mukauta. Sopeudu. Tuunaa. ”Työnhaku on kuin mikä tahansa sisältömarkkinointikampanja.” Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Lopputulos tästä kaikesta voi hyvinkin olla oma yritys – ei uusi työpaikka. Tai itsellenikin tuttuja yksittäisiä keikkoja, jotka voivat toimia porttina yrityksen perustamiseen.

Tajusin ohjelman nähtyäni, että koulutetuilla työttömillä lienee pienyritysten ohella valtakunnan mahtavimmat dynaamiset kyvykkyydet eli valmiudet kehittää olemassaolevaa osaamistaan vastaamaan muuttuvia olosuhteita. Sekä epävarmuus, keikkatyö että lyhyet pätkät valmentavat tähän tehokkaasti.

Iso organisaatio saattaa reagoida muutoksiin muutamassa kuukaudessa, työtön parhaimmillaan tunnissa.

Tästä ajatusten pingpongista ei voi tehdä kuin salaliittohenkisen johtopäätöksen:

Työttömyyttä halutaan lisätä, ei vähentää.

  1. Työtön tai uranvaihtaja saattaa ehtiä jopa luomaan jotain uutta ja olla motivoitunut siihen. Miksipä yhteiskunta ei siis ulkoistaisi uudistumista heille?
  2. Lisäämällä työttömien määrää saadaan uusia asiakkaita erilaisille elämänhallinta- ja life design -kouluttajille, jotka täyttävät Suomen pinta-alasta yhä suuremman osuuden.

Jälkimmäiset opettavat ihmiset näkemään persoonansa sipuleina, mansikoina, sitruunoina ja traktoreina.

Opastettuaan meidät löytämään sisäisen mansikkamme he auttavat meitä kokemaan erilaisia ajanhukan tunteita – ja hätää siitä, että työllä toimeen tuleminen ei loppujen lopuksi ollutkaan kiinni kokemuksesta, osaamisesta, potentiaalista ja rohkeudesta. Vaan jostain suuremmasta, jonka suuntaa kukaan ihminen ei pysty yksin kääntämään.

Tiedättekö, mikä yhdistää pienyrittäjää, tutkijaa ja työtöntä tietotyöläistä? Ohessa muutama vihje.

Heittäisitkö parin tunnin keikan tänne Ivaloon? Me ei voida maksaa mitään kun toimitaan ihan vapaaehtoispohjalta, mutta saisit näkyvyyttä. Sinullahan on tätä osaamista sosiaalisesta mediasta. Vinkkaatko miten voitaisiin kaupitella näitä meidän purnukoita somessa, niin me kääräistään siitä sitten voitot itselle? Ihan mahtava tuo sinun nettipresenssi, osattaispa mekin. Ei meillä kyllä ole talossa ketään tekemään mitään tollaista. Voitaisko skypettää vaikka huomenna, sparraisit meitä alkuun? Olisi tosi kiva jos sulla on tähän jo materiaalia valmiina. Me haluttaisiin sinut tänne meidän kolmepäiväiseen workshopiin Vaasaan, Turkuun ja Tukholmaan, pääsisitkö tulemaan? Tästä voitaisiin tehdä vaikka joku paperi. Olisitko sinä mukana kirjoittamassa? Meillä on valmisteilla tällainen hanke. Voidaanko laittaa sinut sinne asiantuntijaksi? Tarvitsemme yhteisöllisten teknologioiden ammattilaisen viemään tätä eteenpäin. Sinähän voisit rakentaa tästä vaikka EU-projektin?

Tapauksilla on yhteinen nimittäjä. Yksikään niistä ei tarjoa yrittäjä-tutkija-kouluttaja-työtön -hybridille minkään sortin toimeentuloa.

Alan menettää hermoni tyhjän perässä juoksenteluun. Toki verkostojen rakentaminen ja keskusteluyhteyksien avaaminen on itsessään tärkeää työtä, mutta tietyn saturaatiopisteen jälkeen ei puhuta enää yhteistyöstä, vaan hyväksikäytöstä.

batman

Useimmissa tapauksissa sentään sanotaan etukäteen suoraan, ettei rahaa juuri ole. Tällöin saatamme sopia koulutuksesta, joita teen Ukko.fi -osuuskunnan kautta, mutta yhteyshenkilö vaihtaa sen jälkeen nimensä, puhelinnumeronsa ja kasvonsa, etten vain saisi häntä uudestaan kiinni sopiakseni yksityiskohdista, sillä koulutushan maksaa.

Toisinaan minut halutaan töihin siten, että kokoan itse palkkarahani; malli, jonka tunnen yliopistotaustani vuoksi erittäin läheisesti: viiden tutkijatohtorivuoteni aikana työskentelin 86-prosenttisesti ulkoisella rahoituksella. Edelleen minun toivotaan hakevan hieman ekstraa muidenkin työllistämiseen. Eräässä tapauksessa puhuttiin vaatimattomasti miljardista eurosta.

Joskus rahoitus on jo tiedossa, mutta ei työttömille ja muille yhteiskunnan hännänhuipuille. Ensin kun on rahoitettava ne projektissa työskentelevät asiantuntijat Pirjo, Liisa ja Jaakko, vaikka heidän ydinosaamistaan olisi Internet-ajan yhteisöjen ja yhteistyömallien sijaan faksien lähettely. Silti on paljon ihmisiä, jotka uskovat Pirjon, Liisan ja Jaakon olevan tuottavia – eiväthän he muuten saisi olla töissä. Hälytys! Argumentaatiovirhe! Kausaliteettiharha!

Itse olen tietysti imagoni luonut: ”Hei, tuohan on se hölmö, jolla on ties miten monta julkaisua ja presistä ilmaiseksi netissä, ei sille varmaan tarvitse nytkään maksaa mitään!

Kuten aina, tämänkään ongelman kanssa ei tarvitse jäädä yksin, eikä rajoittua vain meihin kotimaantaviksiin. Sama ilmiö puhuttaa myös maailman huippuja. Vain kuukausi sitten Harold Jarche kirjoitti kyllästyneensä kaiken jakamiseen ilmaiseksi.

Vaikka avoimuudessa on myös huonot puolensa, kokonaan en suostu luopumaan nettiyhteisöjen perusperiaatteista ja tiedon jakamisen ideologiasta. Se olisi oman identiteetin vaihtamista toiseksi. Erityisesti en suostu ryhtymään menneiden vuosisatojen bisnesnaiseksi, joka lähettää asiakkaalle erikseen laskun jokaisesta pikkusormen heilautuksesta.

Kyse on tasapainon löytämisestä – ja se tasapaino on työttömyyden pitkittyessä päässyt hieman hukkumaan.

pohja

Tilanteen helpottamiseksi lausun kuitenkin yhden vienon pyynnön, ennen kuin jatkan liki epätoivoiseksi käynyttä toimeentulon rääpimistä kokoon täyttäen arkipäivän toisensa jälkeen erilaisilla projektisuunnitelmilla, koulutuskeikkojen valmistelulla, palavereilla, neuvotteluilla, mahdollisten asiakkaiden kontaktoinnilla ja työpaikkahakemusten laatimisella (sis. erikoistarjouksen, palkkakulut jopa -50 %! Toimi heti!):

Kun seuraavan kerran tarvitset kokeneen yhteisö- ja somekouluttaja-tutkijan apua, mieti miten aiot motivoida osallistumaan ja mahdollisesti palkita hänet hyvin tehdystä työstä.

Jos et mitenkään, älä soita tänne. Me soitetaan sulle.

Tai lähetetään vaikka se faksi.

Yksi viikon puheenaiheita on ollut tohtorityöttömyys. Aiheeseen tartuttiin HS:n pääkirjoitusta myöten: korkein koulutus ja työelämä vasta opettelevat tuntemaan toisiaan.

Esko Valtaoja ilmaisi tuskansa nuorten huippujen uupumisesta tutkimuksen pätkätyökierteeseen. Janne Saarikiven kolumnin inspiroima ”Hei, olen ex-professori ja hyvä niin” on tuhatluvuillaan tämän blogin toiseksi luetuin postaus. Jossain vaiheessa löysin myös Työtön tohtori -blogin, vaikka en kirjoittajaa tunnekaan. Ja Jakke Mäkelän Zygomaticasta löytyy useita loistavia postauksia aiheesta.

Myös Jari Parantainen tarttui viimeaikaiseen uutisointiin ja kiteytti bloggauksessaan Tyhmä kuin työtön tohtori salaisen reseptin meidän 912 työttömän tohtorin työllistämiseen:

Saat töitä sillä siunaaman sekunnilla, kun alat ansaita työnantajallesi enemmän rahaa kuin sitä tuhlaat!

 

Toki Jari totesi Twitterin puolella hieman kärjistäneensä tekstissään, mutta kärjistykset ovat tunnetusti hyviä ajattelun herättäjiä. Bloggaus palautti mieleen seuraavan keskustelun, jonka kävin taannoin kälyni kanssa. Hän on insinööri ja teollisuuden palveluksessa, minä taas ex-liiketaloustutkija yliopistolta. Juttelimme siitä, että osaamisen saattaminen myyvään muotoon on ollut työttömyydessäni ehdottomasti haasteellisin osa.

K: Eikös sinulla ole ollut vaikka miten paljon näitä projekteja.

M: Joo, seitsemän eri projektia ja kaikissa tehtiin yritysosapuolten kanssa.

K: No kerrot sitten vaan että paljonko tuotitte niille yrityksille rahaa.

M: [….] krö-höm… Siis eihän kauppatieteiden projektit tuota yrityksille rahaa. Ne kuluttavat sitä.

 

Tässä vaiheessa en enää itsekään tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa.

Vakavammin ottaen: laajojen kokonaisuuksien hallinta, projektikokemus, tutkimusmenetelmät ja kyky analysoida tietoa eivät valitettavasti (edes näin digitalisaation ja big datan aikakautena) ole yhtä mediaseksikkäitä kuin 1) raha 2) some-sisällön halpatuotanto vaikkapa vastavalmistuneiden markkinoinnin opiskelijoiden taholta. Tohtorin palkkaaminen on kallista ja vaatii siksi molemmilta osapuolilta todellista luottamusta osaamiseen. Sitä taas ei voi syntyä, jos osaamisesta ei edes yritetä kertoa ääneen vaan ratsastetaan tutkinnoilla. Tämä siis oma vinkkini työttömille kanssatohtoreille.

Yhteisömanagerina pystyn mittaamaan ja havainnollistamaan verkon sosiaalista pääomaa, olipa se strukturaalista (verkostoja), relationaalista (suhteita ja luottamusta) tai kognitiivista. Tai jos en jotain aluetta hanskaa riittävän hyvin, tuntemani kollegat täydentävät arvokkaalla osaamisellaan puuttuvat palaset.

Mutta en osaa sanoa, paljonko on kyseisen sosiaalisen pääoman arvo euroissa. Juuri siksi sitä tiettävästi kutsutaankin yhteisön sosiaaliseksi pääomaksi eikä materiaksi. Kuten muukin aineeton pääoma, on se kaikesta huolimatta tuottava resurssi ja digitaloudessa – huhujen mukaan – yhä tärkeämpi sellainen.

 

P1090094

Eurot riviin, järjesty, mars!

Jarin bloggaus sai myös miettimään, kumpi mahtaa olla oikeampi tie:

  1. Tiivistetään kaikki mahdollinen arvoa luova toiminta vaikka väkisin euromääräiseen muotoon ja katsotaan sitten, mitä jäi viivan alle.
  2. Lisätään tutkimuksen ja koulutuksen avulla tietoisuutta siitä, että kaikki arvoa luova ei välttämättä ollutkaan mitattavissa rahana.

 

Jos rehellisiä ollaan, en osaa vastata kysymykseen arvosta edes yksilötasolla. Mikä on tietotaitoni, verkostojeni ja oppimisvalmiukseni rahallinen hyöty seuraavalle työnantajalle?

Viidentoista vuoden aikana olen muun muassa kasvanut sisälle verkkoviestinnän eri kanaviin ja sosiaaliseen mediaan. Olen vienyt omaa työyhteisöä eteenpäin verkon hyödyntämisessä ja kouluttanut online-yhteistyön ja verkkoviestinnän teemoista 34 eri kurssilla saaden pitkin matkaa kiitettävää palautetta. Saatan kalliimmasta hintalapusta huolimatta olla sittenkin pienempi riski kuin se innokas mutta kokematon juniori. Pystyn toimimaan sanansaattajana ja välittämään luontevan nettiläsnäolon sanomaa eteenpäin kohti parempia yhteisöjä, parempia sisältöjä ja tavoitteellisempaa yhteistyötä. Onko hyvän somepresenssini arvo siis kymppitonni, sata tuhatta vai miljoona?

Ideoita? Apua? Neuvoja? Mittareita? Vai vähemmän mittareita? Asialliset vastaukset tämän blogin konttoriin ja/tai kommenttikenttään.

nimim. Yksi monista (tai ehkä sittenkin harvoista)

Elokuussa 2014 Helsingin Sanomien mielipidesivulla julkaistiin useampikin kannanotto koulutettujen työttömyydestä. Tämä bloggaus pohjautuu lehteen tarjoamaani kirjoitukseen, jota ei ymmärrettävistä syistä julkaistu, sillä omalla nimellä laadittu teksti olisi ollut helposti tulkittavissa myyntipuheeksi ja työpaikan kalasteluksi – mikä ei liene mielipidesivujen tarkoitus. Ohessa siis teksti hieman muokattuna ja linkeillä varustettuna.

—–

Nimimerkit Syrjäytynyt ja Työtön kirjoittivat akateemisten työttömien tilanteesta ja työpaikan löytämisen haasteista. Heitä täydensi Akateeminen työtön kotiäiti. Keskustelusta jäi puuttumaan kaksi mielestäni tärkeää näkökulmaa.

Ensiksi, on epärealistista odottaa, että useatkaan tutkinnot takaisivat työpaikan. Elinikäistä oppimista tarvitaan alalla kuin alalla; tutkinto taas on kyynisimpien mielestä vain ”osoitus siitä, että kaikki oppimasi on vanhentunut”.

Sosiologian professori Jani Erola muistuttaa Taloussanomissa, että korkeakoulututkintojen arvo työmarkkinoilla on pudonnut. Tämä on luonnollista kehityskulkua ja seurausta yhä suuremmista tutkintomääristä. Muuttuva, pirstaleinen ja ikävien työnantajavelvoitteiden pakoilun värittämä nykyaikainen työelämä kulkee, ironista kyllä, kohti ehdotonta tasa-arvoa: koulutustaustalla on yhä vähemmän merkitystä. Samassa työttömyysveneessä istuvat niin koulun keskeyttäneet nuoret kuin me alle nelikymppiset kauppatieteiden tohtoritkin. Työnhakijoita erottelee toisistaan sosiaalisten verkostojen rakenne ja suhtautuminen tulevaisuuteen, ei niinkään tutkinnon taso.

Käytännössä koko termi ”akateeminen” on syytä poistaa kiireesti työnhakupapereista, ellet tavoittele professuuria.

 

Kuvankaappaus 2014-9-11 kello 10.50.28

Koulutettujen asiantuntijoiden helmasynti: sekava jargon.

Toiseksi on tiedostettava, että työnhaun ei pidä olla konemainen rutiini. Se on ensisijaisesti myyntityötä, osaamisen markkinointia. Yrittäjä Jari Parantainen kirjoittaa blogissaan osuvasti Auttaisiko vielä yksi työhakemus? ja muistuttaa, että viimeistään kolmannen epäonnistumisen pitäisi herättää unisinkin myyntireiska. Jos tuote tai palvelu ei käy kaupaksi, sitä jalostetaan paremmaksi. Samoja virheitä ei toisteta loputtomiin. Parantainen kehottaa keskittymään siihen, mitä ihmiset haluavat ostaa.

Harva korkeakoulutettu osaa myydä tekemistään, sillä vaikuttavan ja tehokkaan viestinnän opettaminen on ainakin yliopistoissa lapsipuolen asemassa.

Työnhakijalle ensiavuksi riittää, että oma osaaminen konkretisoidaan tavalla, joka auttaa erottautumaan kymmenien identtisten ansioluetteloiden pinosta. Apuna voi olla esimerkiksi työnhakuvideo, kuvagalleria, Pinterest-portfolio, asiantuntijablogi tai visuaalisesti näyttävämpi perinteinen cv. Niiden oheen voit rakentaa LinkedIniin ajantasaisen työnhakijaprofiilin, jakaa tuottamiasi dokumentteja ja esitysmateriaaleja SlideSharessa ja kertoa osaamisestasi Twitterissä. Useimmat palvelut ovat käytettävissä täysin ilmaiseksi.

Sosiaalisen median hyödyntäminen työnhaussa ei tee kenestäkään julkityötöntä, vaan osoittaa, että olet aktiivinen, innostunut asiastasi ja osaat verkostoitua muuallakin kuin perinteisessä kahvihuoneessa. Satojen hakemuspapereiden tai -lomakkeiden täyttely on kovin yksinäistä puuhaa ja sillä on lähinnä välineellistä arvoa. Nettiaktiivina taas löydän työmahdollisuuksien ohella paljon muutakin: uutta tietoa, roolimalleja, vertaistukea ja keskustelukumppaneita. Ja toivoa paremmasta, joka Syrjäytyneeltä ja Työttömältä oli jo päässyt katoamaan.

Akateemisen työttömän kotiäidin sanoin: työttömyydessä on pahinta ajan pysähtyminen. Olen näiden seitsemän kuukauden aikana huomannut, että ihmisellä on toisinaan liikaakin aikaa ajatella omaa tilannettaan, etenkin aamuöisin.

Jos taas onnistumme kääntämään huomion ulospäin muihin ihmisiin, luultavasti olemme työssä ennen kuin huomaammekaan.

Tarkoitukseni ei ole sulkea silmiä laajemmalta yhteiskunnalliselta murrokselta, teknologisen kehityksen myötä katoavilta työpaikoilta tai yksilökeskeisen kilpailu- ja minäbrändäyskulttuurin varjopuolilta, vaan rohkaista näkemään uhkien rinnalla myös mahdollisuuksia. Työelämässä menestymisen avain on nyt ja tulevaisuudessa sosiaalinen pääoma. Keitä verkostossasi on ja kuinka paljon näillä ihmisillä on valtaa vaikuttaa? Verkostoituminen vie oman aikansa, mutta työnhakijan on itse otettava siitä vastuu.

Sosiaalista pääomaa rakennetaan niin sosiaalisessa mediassa kuin kasvokkaisissa kohtaamisissa. Suhteet oikeisiin ihmisiin avaavat uusia ovia – ennemmin tai myöhemmin.

Miia Kosonen

KTT, toiveikas työnhakija

”25-vuotias nainen testasi sometyönhakua – ’Hommia tarjotaan kuin liukuhihnalta'”

Internetissä työnantaja voi luoda itsestään millaisen kuvan tahansa, ja samoin työnhakijasta muodostetaan tietynlaiset ennakkokäsitykset. Todellisessa elämässä nämä käsitykset eivät yleensä toteudu, ja muutenkin netti voi tuntua liian tarkoitushakuiselta tavalta etsiä uramahdollisuuksia – tosielämässä kun sattumalla on iso rooli työnhaussa.

Miltä yhteistä on deittailulla ja työnhaulla? Tietenkin itsensä markkinointi ja armoton kilpailu. Siksi ylläoleva mukaelma kuulostaa melkeinpä järkevältä, vaikka uutinen onkin todellisuudessa 25-vuotiaasta naisesta, joka testasi somedeittailua.

Tuunasin eilen itselleni about.me -profiilisivun. Iltateekeskustelussa syntyikin jo seuraava idea: missä viipyy Tinderin kaltainen palvelu, jossa työnhakijat ja rekrytoijat kohtaavat?

Tarjontaa voi selailla puhelimen näytöltä ja omien reittausten perusteella palvelu suosittelee lähialueilta sopivia hakijoita tai paikkoja.

Joka vuosi julkaistaan listauksia muun muassa parhaista työpaikoista ja korkeakouluopiskelijoiden suosimista työnantajista. Jälkimmäinen perustuu ensisijaisesti mielikuviin: jee, Fazer! Karkkia! Rovio! Angry Birds! Nokia? No ei kyllä enää, Google ois kiva! Maaperä on siis hedelmällistä työnhakijoiden pyyhkiä ruudultaan firmojen logoja ja tietoja milloin oikealle, milloin vasemmalle. Marimekko, joo ihanaa! Talvivaara, hyi yäk! VR, no enmänyttiiä, viimekskin oli myöhässä!

Työnantajilla on tietenkin käytössään vastaavat mahdollisuudet: rekrytointi tehostuu ja nopeutuu huomattavasti, kun ensisilmäys työntekijäkandidaatteihin luodaan mobiililaitteen näytöllä parin valokuvan perusteella. Ei enää ahdistavia paperipumaskoja ja ylipitkiä ansioluetteloita! Valistunut HR-osasto voi nojata esimerkiksi tieteellisiin havaintoihin ihmisten luotettavuudesta ja valita jatkoon vain ihmisiä, joilla kulmakarvat ja poskipäät ovat tarpeeksi korkealla.

tyonaama

No ei me kyl tota oteta.

TE-toimistojen ruuhka pienenee ja niillä on paljon vähemmän kiirettä arvioidessaan, millainen työllistävä vaikutus postilaatikkoon lähetetyillä paperisilla paikkailmoituksilla on ollut vuositasolla.

Yksi vielä puuttuu. Mikä palvelulle nimeksi?

JobDate? Worker? MobWorker?

P.S.: tagaan tämän postauksen myös kategoriaan huuhaa, vaikka yleensä kaikki mitä aiheesta kirjoitan, muuttuu jossain vaiheessa todeksi – tai on jo muuttunut.