Ilkka Olander kirjoittaa osuvasti tutkijoiden näkyvyydestä sosiaalisessa mediassa. Käsitellyiksi tulevat niin someaktiivisuuden hyödyt kuin esteetkin. Myös tieteen avoimuuden edistämistä pohditaan. Vanhana avointen nettiyhteisöjen ja joukkoistamisen puolestapuhujana innostun joka kerta, kun aihe nousee tapetille.
Enää someaktiivit professorit ja tutkijat eivät ole yksisarviseen verrattavia laitosharvinaisuuksia, mutta työsarkaa on silti paljon.
Tiedeväki on siitä mainiota, että kärkeväkään debatti tai kritiikki ei yleensä aiheuta itkupotkuraivareita, vaan oivalluksia – ja lisää debattia. Uskaltaudun siis nostamaan esille kaksi tutkijoiden somenäkyvyyden ongelmaa. Havainnot perustuvat aktiiviseen verkkoläsnäoloon muun muassa viimeisten 10 vuoden aikana.
- Tajunnanvirtamaiset bloggaukset. Muistuttavat viikon verran liedellä seissyttä kaurapuuroa: niihin ei tee mieli koskea pitkällä tikullakaan. Linkkejä ulkomaailmaan ei löydy yhden ainuttakaan – kirjoittaja siis keskustelee itsensä kanssa. Tekstissä vilisee oman tieteenalan jargonia, kappaleet ovat näytöllisen mittaisia ja käsiteltyään maailman ongelmia postmodernista ahdistuksesta foucaultlaisen metodin kautta bussilipun hintaan postaus loppuu jonnekin kilometrin päähän alkupisteestään.
Ote Verkkoyhteisöt -blogistani (2005) – oppia ikä kaikki 🙂
- Twitterin vajaakäyttö. Klassinen esimerkki: ”Uusi artikkelini on julkaistu International Journal of Management Fadsissa!” publishinghousez.com/forpayingcustomersonly/id12023.
Millä tavoin tällainen viesti palvelee yleisöä tai edistää tutkimustulosten hyödyntämistä? Sosiaalisessa mediassa ei vahingossakaan kerrota, millaista uutta tietoa jokin tutkimus on tuottanut. Tulosten pukeminen twiittimuotoon on monilla tieteenaloilla mahdottomuus, mutta yhteiskuntatieteilijöillä tähän ei ole kuin huonoja tekosyitä. Toki linkkien postaaminen on vaivattomampaa kuin oman sanottavan kiteyttäminen tai laajempaan keskusteluun osallistuminen.
Kaikkialle ulottuva tehokkuus- ja virtaviivaistamispaine ei säästä tiedemaailmaakaan. Siksi debatti tutkijoiden somenäkyvyydestä on tarpeen. Se on yksi tärkeä palanen, kun halutaan edistää tuloksellista tutkimusta, tieteenalarajatonta yhteistyötä ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Mutta muutokseen tarvitaan myös irtautumista norsunluutorneista ja ”tulokseni puhukoot puolestaan” -ajatusmallista – sekä tietenkin vallitsevista palkitsemisjärjestelmistä.
Tohtorille töitä 