Arkisto kategorialle ‘professorit’

Viime aikoina Twitterissä on useampaan otteeseen tiedusteltu, ketkä asiantuntijat ovat vakuuttaneet kanssatwiittaajat hyvällä tekemisellä ja sisällöllä.

Jouduin toteamaan, etteivät kaikki suosikkini mitenkään mahtu twiittiin. Yritän siis mahduttaa heitä mahdollisimman monta tähän bloggaukseen. Nyt kirjoittamishetkellä on perjantai, joten ehkäpä tämä sopii myös jättikokoiseksi Follow Friday -suositukseksi!

Tarkennan aluksi, että seuraan Twitterissä lähinnä työelämän, tietojohtamisen, tieteen ja tutkimuksen, yhteisöjen ja sosiaalisen median teemoihin painottuvaa sisältöä. Tässä joukossa on monia loistavia esimerkkejä asiantuntijoista, jotka ovat läsnä somessa omana itsenään ja osallistuvat keskusteluihin muiden kanssa – eivät ainoastaan tööttää jakoon linkkejä omiin julkaisuihinsa.

Ensin määritelmät. Asiantuntemus ei tarkoita minulle roolia, joka saadaan yliopistotutkintojen tai senhetkisen tittelin kautta, vaan ansaitaan aktiivisella tekemisellä, hyvillä vuorovaikutustaidoilla ja uteliaalla asenteella oppia jatkuvasti lisää. Kansakoulun käynyt Pihtiputaan mummokin voi siis olla some-asiantuntija, jos hän jakaa kiinnostavaa ja myös muuta yhteisöä hyödyttävää sisältöä ja on innostunut aihestaan, toisin kuin ne norsunluutorniin muumioituneet änkyrätietäjät, jotka eivät omassa erinomaisuudessaan kykene osallistumaan avoimeen keskusteluun lainkaan. Jakamisessakin pitää toki muistaa optimi, ei maksimi: hurjimmat kaikkialle rönsyilevät digi-intoilijat ja oman elämänsä avaamisen hypersomemaanikot olen suosiolla hiljentänyt Twitter-virrastani, tai vähitellen luopunut heidän seuraamisestaan. Sama pätee hyvin passiivisiin käyttäjiin.

”Kaikki” tietävät jo professori Alf Rehnin, joka on Suomessa edelleen omilla Twitter-luvuillaan. Mutta hyvää tiedeväkeä on paljon: professoreista nostaisin esiin Sari Pöyhösen, Markku Niemivirran ja Jukka Mähösen. He ovat erittäin aktiivisia ja ottavat kantaa muuhunkin kuin oman erikoisalan keskusteluun. Sama pätee myös hieman myöhemmin Twitter-aktivoituneeseen Pirjo Ståhleen, joka on ottanut uuden kanavan nopeasti haltuun. LKarppi taisi joskus todeta, että ennen kuin jaat yhtäkään tiedeuutista, tarkista ensin Markku Niemivirran Twitter-tililtä kestääkö tutkimuksen toteutus päivänvaloa. Allekirjoitan neuvon.

Tutkijoista olen käyttänyt koulutuksissakin esimerkkinä Anja Terkamo-Moisiota, joka vei väitösprojektinsa suorastaan some-esimerkillisesti läpi. Eikä kuolemaan liittyvän tutkimustiedon esillä pitäminen suinkaan kuollut väitöshetkeen, vaan jatkuu edelleen. Toinen klassikkoesimerkki on Tuomas Aivelo. Niin ikään tutkijataustainen Pauli Komonen ei välttämättä ole Twitterin aktiivisimpia, mutta silloin kun hän linkittää jotain, tiedossa on kerta toisensa jälkeen loistavaa tekstiä. Kiinnostavasta tiedesisällöstä erityispisteet myös Katri Saarikivelle ja Salla-M. Laaksoselle. Ja tietysti ovat vielä ”Tampereen tyypit”, joita on monta – esimerkkeinä Jari Jussila ja Jukka Huhtamäki. Tietojohtamiseen liittyvää hyvää somesettiä tuottaa Suomessa varsin pieni joukko tutkijoita, ja käytännössä lähes kaikki heistä pesivät Tampereella. Siellä on siis minunkin henkinen kotini, vaikka asun kaakossa.

Ammattiliittojen väkeä pidetään joskus vanhakantaisina, mutta sehän ei suinkaan päde ainakaan Akavan viestintäjohtaja Marjo Ollikaiseen, Ekonomiliiton Suvi Erikssoniin ja Professoriliiton/Tieteentekijöiden viestintäpäällikkö Kirsti Sintoseen, jotka pitävät näkyvästi esillä työelämän, koulutuksen ja tutkimuksen ongelmia ja ratkaisuja.

Somegurujen jo laajalti tunnetusta joukosta Marko Suomi on osoittanut ihailtavaa kahvakuulalla hankittua kestävyyttä ja kärsivällisyyttä erilaisten yleisöjen kanssa keskustellessaan. Olen myös Markolle kiitollisuudenvelassa, sillä totesihan hän syksyllä 2013 tulevansa cmadfi-tapahtumaan, jos olen siellä puhumassa 🙂 Tästä kokemuksesta avautui monta uutta porttia ja oma sometekemiseni ryöpsähti uusille luvuille. (Kyseessä on myös top3 -kohteliaisuus työurallani, edelle menee vain kaverini toteamus ’Sulla on kynä terävä ja joskus pääkin’).

Lauri Movall on siitä mainio tapaus ja somepoikkeus, että hän ei kerro miten asiat ovat, vaan kysyy, miten ne ovat muiden mielestä. Historian ja arkistomaailman puolella Kaisa Kyläkoski on pitkän linjan nettiaktiivi ja taitava kirjoittaja. Outi Lammi ruotii totutun terävästi tietotyön ja digimaailman ilmiöitä ilman höttökuorrutusta. Tiina Airaksinen on viestintä- ja tekstiguru, joka pienimuotoisessa twiittimiitissämme tutustutti minut korealaiseen ruokaan. Ilman Mekaselskaa taas en tietäisi, millaista on ammattijärjestäjien työ ja arki.

Ja lopuksi erityiskiitos vielä kaikille teille, jotka olette olleet Twitterissä hauskoja. Sillä loppujen lopuksi vain nauraminen on tärkeää, eikä oikeastaan sekään.


 

J.K. Lisätäänpä listalle 23. nimi osastolta ’herranjestas, miten saatoinkaan unohtaa’: Harto Pönkä, kaiken suomalaisen some-tietämyksen lähde numero 1.

Janne Saarikivi ansaitsee ison kiitoksen Helsingin Sanomissa julkaistusta kirjoituksestaan. Kielentutkimuksen ammattilaisena hän on saanut mahdutettua uskomattoman tiiviiseen tilaan yhtä uskomattoman monta tutkimuksen organisoinnin ongelmaa. Yliopistomaailmassa yli vuosikymmenen viettäneenä ja useiden eri alojen tutkijoiden kanssa verkottuneena voin myös sanoa, että Saarikivi on tuhansien vertaistensa asialla ja hyvästä syystä.

Kun osallistut palaveriin, mistä tunnistat professorit? He ovat niitä, jotka uutta tapaamisaikaa sovittaessa aloittavat luettelemalla seuraavan viikon menonsa. Eikä tämä ole marttyyrimyytin ylläpitämistä tai pahansuopaa häijyilyä, vaan puhdas realiteetti.

Maarit Valo kirjoittaa Professoriliiton blogissa nykyisestä työkulttuurista, jossa kaikki tehdään itse, koska toimistoapulaiset ja sihteerit ovat lakanneet olemasta. Itsenäinen tekeminen on ajatuksena hyvä, mutta väärissä yhteyksissä sovellettuna osaamisen ja palkkarahojen hukkaamista kankkulan kaivoon. Saarikivi jatkaa:

Professorin aika oli pilkottu kymmenen ja viiden minuutin pätkiin. Paitsi opiskelijoita ja opetusta, oli kokouksia, hankkeiden suunnittelua, rahan hakemista, julkaisujen, esitelmien ja matkojen moninkertaista raportointia.

Entä miksi tätä raportointia ja valmistelua tehdään? Saarikivi tietää vastauksen:

Professori on nykyisessä yliopistossa ensi sijassa pankinjohtaja. Yhteiskunta maksaa professorille, jotta hän hakisi yliopistolle projekteja ja rahaa, jota jakaa aivan sama yhteiskunta toisista virastoista käsin. — Tutkimisen asemesta he käyttävät aikaansa siitä raportoimiseen, mitä ovat tehneet, ja sen kertomiseen, mitä he tutkisivat, jos voisivat.

 

Kysäisepä joskus tuntemaltasi professorilta (tai väitelleeltä tutkijalta), mitä uutta hän on tuottanut oman ydinalansa tutkimukseen viimeisen parin vuoden aikana? Tai jos olet tutkija, uskallatko kysyä sitä itseltäsi? Kuten Saarikivikin huomauttaa, varsinainen uutta luova tutkimustyö teetetään halpatyönä tohtorikoulutettavilla ja maisteriopiskelijoilla. Heistä tulee ilman omaa syytään eräänlaisia yliopistojen ravintoketjun alimmaisia eliöitä, jotka joutuvat paitsi opiskelemaan oma-aloitteisesti tieteenteon perusteet, myös toteuttamaan sen käytännössä aineiston keruun suunnittelusta analyysiin.

Vertaukset julkiseen sektoriin ja yliopistomaailmaan hölmöläistarinana ovat mielestäni täysin perusteltuja. On kahdeksas ihme, että Suomella koulutuksen huippumaana on näinkin paljon innostuneita, motivoituneita ja uutta tietoa luovia tutkimuksen ammattilaisia, kun ottaa huomioon millaisissa puitteissa ja loputtomien määräaikaisuuksien suossa työtä joudutaan tekemään. Tutkimuksen, opetuksen, hallinnon ja rahoittajien ristitulessa syöksähtelevien multitaskaajien tulisi kumartaa yhtä aikaa neljään suuntaan pyllistämättä mihinkään.

 

P1000063

Luova tila.

 

Ilahduin Saarikiven kirjoituksesta senkin vuoksi, että olen yrittänyt herättää keskustelua resurssiviisaammasta tavasta organisoida tutkimustyötä – toistaiseksi laihoin tuloksin. Muutoksia on luvassa niin rahoitukseen kuin varsinaiseen ongelmanratkaisuun. Nykyinen malli, jossa haetaan projektirahaa projektien valmisteluun ja juostaan ympäri valtakuntia lupailemassa kuuta taivaalta, tulee nopeasti tiensä päähän. Ei vähiten siksi, että ihmiset loppuvat kesken.

Tulevaisuus on avointen ja ketterien asiantuntijaparvien, jotka tekevät ydintyönsä ilman ylihinnoiteltua hallintoa. Niitä ei mitata julkaisumäärillä, vaan vaikuttavuudella, verkottuneisuudella ja kyvyllä ratkaista ongelmia.

Yliopistoille tämä on tietysti kivuliasta, sillä

  1. iso osa niistä yhdistyy ja joutuu poistumaan maakunnallisesta tai alueellisesta poterostaan
  2. perinteinen status ja vuosisatainen historia ei enää takaakaan paremmuutta, vaan työn jälki.

 

Kuten kaikkialla yhteiskunnassa, tutkimuskin tuottaa juuri sitä, mitä halutaan mitata. Saarikivi on selkeästi huolissaan ”oikean” tieteen ja sivistyksen hautautumisesta puolihutaistujen näennäistutkimusten alle. Toinen ikuisuuskysymys on tutkimuksen hyödynnettävyys tieteen virallisten hiekkalaatikoiden ulkopuolella.

Pauli Komonen kirjoittaa osuvasti siitä, ettei kokemus ja hiljainen tieto yksin riitä: tarvitaan myös äänekästä tietoa.

Tutkimus itsessään ei kuitenkaan johda uuteen keksintöön. Jonkun täytyy ensin sisäistää tutkimuksen ydinhavainnot, aloittaa tuote- tai palvelukehitys, hankkia rahoitus, perustaa yritys, hoitaa brändäys ja markkinointi, ja niin edelleen. Näistä taidoista ei olisi tutkijoillekaan haittaa, mutta monet heistä haluavat vain cv-merkinnän uudesta artikkelista. Usein tekeminen muuttaa ajattelua enemmän kuin ajattelu tekemistä.

 

Jokainen tutkimusten ja selvitysten kanssa töitä tehnyt muistanee Maailmanpankin havainnon siitä, että ongelmien vastaukset ovat hautautuneena raportteihin, joita kukaan ei lue. Samoin tutkijat tuottavat tieteellisiin lehtiin artikkeleita, joita ladataan vuodessa alle kymmenen kertaa, puhumattakaan että joku jaksaisi lukea ne. Ravi Iyer menee vielä pidemmälle ja huomauttaa, että uutuusarvon suosiminen johtaa valheelliseen tieteeseen – usein tulokset eivät lainkaan kestä lähempää tarkastelua.

Mitä ihmettä! Keisarilla ei ole vieläkään vaatteita, mutta sitä ei saa sanoa ääneen ja kerjätään sen sijaan lisää varoja? Pauli Komonen muistuttaa miksi:

Monet yritykset, järjestöt, laitokset ja julkisen sektorin organisaatiot jatkavat tutkimusten, selvitysten, katsausten ja muiden raporttien tehtailua ritualistisessa hengessä. Mylly pyörii niin kauan kuin rahaa riittää.

 

Realistista sävyä jatkaakseni, ne rahat loppuivat varsinkin julkiselta sektorilta jo kauan sitten. Siispä toimeen ja äkkiä!

  • Vähennä huuhaan tuotantoa: uskalla myös sanoa projekteille ”ei”. On parempi tehdä yksi asia kunnolla kuin viisi huonosti. Usein vähemmän on enemmän, ja tuottavuus kiittää.
  • Tutkimuksesta viestiminen ei lopu, kun julkaisu on päässyt kansainväliseen journaliin. Silloin se vasta alkaa. Kuten missä tahansa markkinoinnissa, etsi ne kanavat, joissa voit parhaiten vaikuttaa yleisöihisi. Vastaus on harvoin pdf.
  • Tule ulos norsunluutornista. Asiantuntijan kannattaa ja pitää olla äänessä niin lehdistössä, alansa tapaamisissa kuin sosiaalisessa mediassa.
  • Silloin kun on mitattava, mittaa vain sitä millä on merkitystä: tutkimuksen vaikuttavuutta ja näkyvyyttä, hyvinvoinnin lisäystä, kaupallistettavuutta, opitun hyödyntämistä.

 

Ja lopuksi: anna itsellesi ja tiedolle aikaa. Sitä Janne Saarikivikin on ex-professorina kokenut saaneensa, vastaiskuna paljon julkaisuja ja raportteja tuottavalle näennäiselle suorittamisen kulttuurille:

Monet tuntemistani lahjakkaista tutkijoista ovat vapaaehtoisesti syrjässä yliopistosta. Yksi kirjoittaa kotona apurahalla tai työttömyyskorvauksella. Hänellä on aikaa saada syvällisiä oivalluksia. Toinen julkaisee tutkimuksiaan blogissa tiedejulkaisujen asemesta.

🙂

Ilkka Olander kirjoittaa osuvasti tutkijoiden näkyvyydestä sosiaalisessa mediassa. Käsitellyiksi tulevat niin someaktiivisuuden hyödyt kuin esteetkin. Myös tieteen avoimuuden edistämistä pohditaan. Vanhana avointen nettiyhteisöjen ja joukkoistamisen puolestapuhujana innostun joka kerta, kun aihe nousee tapetille.

Enää someaktiivit professorit ja tutkijat eivät ole yksisarviseen verrattavia laitosharvinaisuuksia, mutta työsarkaa on silti paljon.

Tiedeväki on siitä mainiota, että kärkeväkään debatti tai kritiikki ei yleensä aiheuta itkupotkuraivareita, vaan oivalluksia – ja lisää debattia. Uskaltaudun siis nostamaan esille kaksi tutkijoiden somenäkyvyyden ongelmaa. Havainnot perustuvat aktiiviseen verkkoläsnäoloon muun muassa viimeisten 10 vuoden aikana.

 

  • Tajunnanvirtamaiset bloggaukset. Muistuttavat viikon verran liedellä seissyttä kaurapuuroa: niihin ei tee mieli koskea pitkällä tikullakaan. Linkkejä ulkomaailmaan ei löydy yhden ainuttakaan – kirjoittaja siis keskustelee itsensä kanssa. Tekstissä vilisee oman tieteenalan jargonia, kappaleet ovat näytöllisen mittaisia ja käsiteltyään maailman ongelmia postmodernista ahdistuksesta foucaultlaisen metodin kautta bussilipun hintaan postaus loppuu jonnekin kilometrin päähän alkupisteestään.

Kuvankaappaus 2014-8-26 kello 11.34.34

Ote Verkkoyhteisöt -blogistani (2005) – oppia ikä kaikki 🙂

 

  • Twitterin vajaakäyttö. Klassinen esimerkki: ”Uusi artikkelini on julkaistu International Journal of Management Fadsissa!” publishinghousez.com/forpayingcustomersonly/id12023.

 

Millä tavoin tällainen viesti palvelee yleisöä tai edistää tutkimustulosten hyödyntämistä? Sosiaalisessa mediassa ei vahingossakaan kerrota, millaista uutta tietoa jokin tutkimus on tuottanut. Tulosten pukeminen twiittimuotoon on monilla tieteenaloilla mahdottomuus, mutta yhteiskuntatieteilijöillä tähän ei ole kuin huonoja tekosyitä. Toki linkkien postaaminen on vaivattomampaa kuin oman sanottavan kiteyttäminen tai laajempaan keskusteluun osallistuminen.

Kaikkialle ulottuva tehokkuus- ja virtaviivaistamispaine ei säästä tiedemaailmaakaan. Siksi debatti tutkijoiden somenäkyvyydestä on tarpeen. Se on yksi tärkeä palanen, kun halutaan edistää tuloksellista tutkimusta, tieteenalarajatonta yhteistyötä ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Mutta muutokseen tarvitaan myös irtautumista norsunluutorneista ja ”tulokseni puhukoot puolestaan” -ajatusmallista – sekä tietenkin vallitsevista palkitsemisjärjestelmistä.

Kolme professoria

Posted: 02/03/2011 in huuhaa, professorit

Olipa kerran kolme professoria. Ne olivat ahertaneet kovasti seminaarissa, ohjausryhmässä ja strategiapalaverissa, jonka jälkeen niiden tuli nälkä. Professorit päättivät lähteä yhdessä syömään blinejä ja kaviaaria, chevre-salaattia ja Tournedos Rossinia hanhenmaksan ja tryffelilastujen kera. Mutta ravintola oli sillan toisella puolella ja professorit olivat kuulleet, että sillan alla asui kammottava peikko, yliopiston hallintorakenneuudistus.

Ensin sillalle astui pieni professori. Klip-klop, sen kengät kopisivat.

”Kuka uskaltaa kävellä sillallani?” mörisi peikko.

”Se olen vain minä, pieni professori. Pyydän, älä syö minua. Kohta tänne tulee paljon suurempi professori. Syö hänet.”

”Olkoon menneeksi, mutta sinun täytyy täyttää tämä sillanylitysanomuslomake kolmena kappaleena ja toimittaa se minulle vararehtorin ja dekaanin allekirjoittamana.”

”Kiitos, kiltti peikko.”

Ja pieni professori jatkoi matkaansa unohtaen heti sen, mitä oli sovittu. Kohta sillalle astui keskikokoinen professori. Klip-klop-klip-klop, sen kengät kopisivat.

”Kuka uskaltaa kävellä sillallani?” mörisi peikko.

”Se olen vain minä, keskikokoinen professori. Pyydän, älä syö minua. K0hta tänne tulee paljon suurempi professori, joka on laitoksemme vastuullinen johtaja. Syö hänet.”

”Olkoon menneeksi, mutta sinun täytyy ensin kirjautua kulunvalvonta-avaimellasi monitoimilaitteelle ja skannata tämä sillanylitysanomuslomake ja liittää se matkanhallintajärjestelmässä tehtävään esitykseen alle sadan metrin mittaisista virkamatkoista.”

”Kiitos, kiltti peikko.”

Ja keskikokoinen professori jatkoi matkaansa unohtaen heti sen, mitä oli sovittu. Kohta sillalle astui suuri professori. KLIP-KLOP, sen kengät kopisivat.

”Kuka uskaltaa kävellä sillallani?” mörisi peikko.

”Se olen MINÄ, kaikkein SUURIN professori. Yritäpä vain tulla ja syödä minut, niin pidän sinulle kahden tunnin esitelmän väitöskirjani aiheesta.”

Mutta silloin peikko tuli esiin sillan alta ja suuri professori huomasi kauhukseen, ettei se ollutkaan yliopiston hallintorakenneuudistus, vaan vihainen projektipäällikkö. Suuri professori säikähti niin, että hänen läppärinsä putosi jokeen ja käsilaukun koko sisältö levisi pitkin siltaa. Siinä menivät muistilaput, kommunikaattori, avaimet, lompakko ja kaksi päivää vanha evässämpylä.

”Onko tuossa meetwurstia välissä?” kysyi peikko ja tarrasi nälkäisesti sämpylään.

”On”, vastasi suuri professori.

”Sepä hyvä”, tuumi peikko ja istahti tyytyväisenä syömään.

Mutta suuri professori jatkoi matkaansa unohtaen heti sen, että oli hukannut läppärinsä.

Sen pituinen se.