Arkisto kategorialle ‘julkaiseminen’

Joulukuussa 2017 julkaistiin Sivistystyönantajien ”Tohtoreiden monet urat” -raportti. Se kuvaa tilastojen ja esimerkkien kautta tohtoreiden osaamisen hyödyntämistä yliopistojen ulkopuolella. Selvityksessä on mukana 15 kirjoitusta ja haastattelua eri toimialoilta.

Ohessa muutamia havaintoja raportista. Edustan kommenteissa ainoastaan itseäni ja toivottavasti myös mahdollisimman monia perustamani Tohtoriverkoston jäsenistä.

Kuten entinen puoluejohtaja, aivan aluksi haluaisin huomauttaa, että ulkopuolisille tarkkailijoille saattaisi tulla raportin teemasta mieleen tietty piiloagenda. Sivistystyönantajat edustaa yliopistoja työnantajina – oliko tarkoitus siis muistuttaa, että menkää väiteltyänne muualle töihin meitä häiritsemästä?

Yliopistojen työsuhteisiin liittyvät ongelmakohdat ovat laajalti tiedossa, eikä vuosia jatkuneen tohtoritehtailun aiheuttamaan tieteilijätulvaan ja loppusijoittamiseen muualle kuin tutkimustehtäviin ole pureuduttu ainakaan ennakoivasti. Huomion ovat vieneet tehtailluista tutkinnoista saadut rahat. Jos olisi ennakoitu, ei tohtoreiden työttömyys olisi päässyt karkaamaan uusille tuhatluvuille (eikä Tohtoriverkoston kaltaiselle vertaistoiminnallekaan olisi välttämättä ollut tarvetta).

Raportti muistuttaakin, että pääpaino 2000-luvulla on ollut yliopistojen sisäisten tutkijanurien kehittämisessä. Sittemmin on nähty erilaisia yrittäjyyskursseja, teollisuuden tohtorikouluja ja PoDoCo -ohjelma, joita myös raportti oivasti kuvaa.

Sivistystyönantajien Heikki Holopainen kutsui mukaan kirjoittamaan Tohtoriverkoston käytännön toiminnasta, mistä kiitos Heikille! Jostain syystä vain päädyin otsikoimaan juttuni ”Tohtoriverkosto on tiedeosaajien paikka oppia ja kehittää”, enkä ymmärrä tänäkään päivänä, mitä tällä otsikolla olen tarkoittanut. Emme ole mikään co-creation -yhteisö, vaan uusien urasuuntien etsimisen ja vertaistuen foorumi.

Noh, varsinainen sisältö meni onneksi suunnilleen siihen suuntaan mitä halusinkin sanoa. Tarvitsemme nykyorganisaatioita toimivampia rakenteita ja alustoja luovan asiantuntijatyön tekemiseen ja aiomme myös luoda niitä; urakehityksen monipuolistamiseksi tohtoreiden on irtauduttava akateemisen maailman hierarkioista, statuspeleistä ja jargonista; työnantajien on vapauduttava tohtorikammosta omakohtaisen kokemuksen kautta. Ja näin tulee toki käymäänkin, kun tohtoreita työskentelee yhä enemmän yrityksissä. Niissä suhteellinen osuus on myös kasvanut eniten.

Selvityksen pääviestit ovat selkeitä. Kokonaisuutena koulutus kannattaa Suomessa, eikä kesän 2016 ennätyspiikki tutkijakoulutettujen työttömyydessä (yli 1800) tätä tosiasiaa muuksi muuta. Pätevien tutkijoiden osaamista hyödynnetään myös liike-elämässä entistä enemmän – tosin joku saattaisi kysyä, mihin muuallekaan tohtorit olisivat saattaneet työllistyä.

Tohtoreiden vahvuuksia ovat tutkimuksesta tuttujen menetelmien soveltaminen, kyky vaativiin asiantuntijatehtäviin, systemaattisuus, kokonaisuuksien hahmottaminen ja valmius tehdä yhteistyötä ja yhdistää erilaisia toimijoita. Tieteellisyyttä ei pidä pyrkiä häivyttämään, vaan se on nimenomaan se lisäarvo, jota tohtorit tuovat työelämään. Edelläkävijäyritykset kuten Nokia myös ymmärsivät tämän jo varhain.

forest-path-238887_640

Muutama mielenkiintoinen fakta tarttui heti takataskuun. Vuonna 2016 Suomessa oli 44 042 tohtorin tai lisensiaatin tutkinnon suorittanutta tutkijakoulutettua. Määrä on lähes tuplaantunut 2000-luvulla. Koulutus, tutkimus ja sote-sektori pitivät huomassaan vuonna 2014 jopa 73 % työllisistä tohtoreista.

Lähes 24 000 tohtorista yrittäjänä työskenteli tuolloin 1425. Tässä on epäilemättä kasvunvaraa, kuten Tohtoriverkostonkin jäsenten kokemukset osoittavat. Kyse ei ole pelkästään yksityisvastaanottoa pitävistä lääkäreistä. Foorumeiltamme löytyvät myös mediapoiminnat tohtoreista, jotka ovat tehneet suunnanvaihdoksen makkaramestariksi, tennisvalmentajaksi ja puusepäksi. Epävarmuuden sävyttämä tutkimusura tai kuormittava johtajanpesti ei ole pakonomainen itsetarkoitus. Kaipaamme edelleen konkreettista tekemistä.

Opetusneuvos Eeva Kaunismaa OKM:sta kirjoittaa raportissa ministeriön pyrkimyksistä avointen toimintatapojen edistämiseen. Tutkimustietovarannolla tarjotaan data ja aineistot tutkijoiden saataville. Avoimuuslinjaus ei valitettavasti päässyt toteutumaan vielä OKM:n tilaamassa ”Miten tohtorit työllistyvät” -selvityksessä (2016). Selvityksen tehneeltä konsulttitoimistolta jäivät kokonaan analysoimatta arvokkaat avovastaukset. Osin tästä syystä raportin anti jäi ainakin siihen syventyneiden tohtoriverkostolaisten silmissä pintapuoliseksi ja kuvailevaksi. Tarjouduimme Tohtoriverkostossa analysoimaan nämä vastaukset pro bono, mutta asiaa useaan otteeseen tiedusteltuani toteutus kaatui aineiston anonymisoinnin vaikeuteen.

Kummallinen yksityiskohta raportissa on maininta tohtoreille (vai kenties nuoremmille tutkijoille?) tehdyistä kyselytutkimuksista, joissa tärkeimmäksi koulutuksessa huomioitavaksi seikaksi nousi akateemisen kirjoittamisen kehittyminen. Vähiten tärkeinä pidettiin yrittäjyys- ja liiketoimintataitoja. Kuitenkin samassa yhteydessä alleviivataan nimenomaan monipuolisen osaamisen merkitystä ja geneerisiä taitoja. Olisiko geneerisistä taidoista yksi ylitse muiden kyky mukauttaa tekemisensä erilaisille yleisöille ja puhua vastaanottajien kieltä, sen sijaan, että vain treenattaisiin akateemista julkaisemista However,.. -lauseineen ja editor-kirjeineen?

Yritysten tarinat osoittavat monipuolisen osaamisen tärkeyden todeksi. Esimerkiksi Metsä Groupin tutkimusjohtaja Niklas von Weymarn korostaa, että kovin yksituumainen osaaminen on työnantajan kannalta riski. Nordealla Raimo Voutilainen toimii ”tiedelähettiläänä”, joka koordinoi yhteistyötä tutkimuslaitosten kanssa ja tekee myös uuden liiketoiminnan kehittämistä.

Selvityksen ilahduttavin osuus oli Nokian Timo Ali-Vehmaksen ja Jonne Soinisen kirjoitus ”Koulutus ja tutkimus on osa Nokian DNA:ta” (s. 22-24). Tämä ei sinänsä yllätä – yrityksen kanssa on vuosien varrella toteutettu useita yhteisiä tutkimusprojekteja ja siinä missä muut ovat ihmetelleet sosiaalisten teknologioiden kehitystä sivusta, nokialaiset ovat tarttuneet toimeen itse. Katse on suunnattu tulevaisuuteen: ”Tohtoreilta odotetaan erityisesti kykyä kertoa fakta- ja datapohjaisesti tulevaisuuden mahdollisuuksista ja kykyä kääntää näitä mahdollisuuksia tuotteiksi ja palveluiksi.” Työssä tulee vastaan monia erilaisia kysymyksiä, joihin voi ja kannattaa soveltaa tieteellistä ajattelutapaa.

Ja seuraavat rivit luettuani olin pompata innosta kattoon. En ollutkaan ajatusteni kanssa yksin – joku muukin kaipaa tutkimusinstituutioilta konkreettisia ratkaisuja eikä ainoastaan tutkimusjulkaisuja siitä, mitä jokin firma teki viisi vuotta sitten 🙂

”Olisi hyödyllistä tarkastella, miten alustatalouden toimintatavat voisivat toimia korkeakoulujen omassa kontekstissa. — Kuinka korkeakoulujen omaa toimintaa voitaisiin kehittää suuntaan, joka ottaisi huomioon ulkoisen maailman muutoksen. — Yliopistot voisivat myös itse toimia kentällä tutkimustuloksia hyödyntäen, ei vain katsoa sivusta, miten yritykset näitä tutkimustuloksia hyödyntävät. (s. 24)

Muutos koskee myös perinteisiä instituutioita, vaikka ne pyrkisivätkin kaikin keinoin suojelemaan asemiaan. Jatketaan siis yhteistä työtä tutkijoidenkin osaamisen vapauttamiseksi seinistä.

Osaavaa, onnellista ja menestyksekästä alkanutta vuotta kaikille tutuille ja vielä tuntemattomille!

 

Saan harva se viikko kutsuja tulla puhujavieraaksi erilaisiin tilaisuuksiin. Aiheet liittyvät ammatillisiin vahvuusalueisiini: tietojohtamiseen, yhteisömanagerointiin, sosiaalisen median työkäyttöön, verkkokurssien rakentamiseen ja yhteisöllisen oppimisen tukemiseen, sittemmin myös korkeakoulutettujen työuriin ja uusien mahdollisuuksien luomiseen esimerkiksi perustamani Tohtoriverkoston kautta.

Toisinaan vierailuista maksetaan, toisinaan ei. Puutun nyt vain jälkimmäiseen tapaukseen.

En ole rahaohjautuva eli sisältö ratkaisee. Kaikkea asiantuntijoiden osaamista ei saa ilmaiseksi, mutta kaikesta ei myöskään tarvitse maksaa.

Oppiminen on sisäisistä motivaattoreista vahvimpia. Moni näistä tilaisuuksista on äärimmäisen mielenkiintoinen tematiikaltaan, sisällöltään ja kanssapuhujiltaan. Haluaisin olla mukana, mutta ei ole hyvää itsensäjohtamista suostua kaikkeen. Siksi joudun tekemään valintoja. Valinnat eivät ole helppoja – pätkätyökeikkakiertolaisprojektijyyrä kun ei koskaan voi olla varma, mikä vierailuista osoittautuu myöhemmin sateenkaaren pääksi, josta löytyy kulta-aarre uraauurtavan hankkeen tai uuden työn muodossa.

Puhujakuva

Somekansalainen on pro bono poistunut mukavuusalueeltaan papin saarnaspönttöä muistuttavaan objektiin. Kuva: Saija Kirkkola, Kunnallisarkistoyhdistys ry

Niinpä te, hyvät tapahtumajärjestäjät, voitte osaltaan helpottaa kutsumienne puhujien valintoja. Tehkää vaihtokauppa. Kun ette voi maksaa rahaa, tarjotkaa palkkioksi jotain aineetonta: ammattimaisesti tuotettua sisältöä, näkyvyyttä ja mainetta.

Suomalaiset eivät ole vielä kovin hyviä aineettoman pääoman merkityksen ymmärtämisessä, mutta viimeistään tällä vuosikymmenellä on hyvä aloittaa.

Myös käsitys näkyvyydestä ja maineesta on syytä päivittää kiireesti nykyaikaan (tämä vinkkinä erityisesti tiedeväelle!). Jos katsotte ylempänä luettelemaani listaa ammatillisista vahvuusalueista, arvatkaapa, kuinka motivoinut kyseinen henkilö on esitelmöimään tilaisuuksissa, jotka jäävät tietyn sisäpiirin keskinäiseksi jupinaksi neljän seinän sisälle ja joista – tadaa – syntyy pari kuukautta myöhemmin artikkeli ihan vallan paperiseen lehteen, jota saatetaan joskus selailla kyseisen sisäpiirin taukotilassa, ennen kuin joku vahingossa kaataa sille kahvinsa?

Ja niinpä mikään ei todellisuudessa muutu – eli tiedolla ei ole vaikuttavuutta – mutta onpahan taas päästy jupisemaan.

Valistunut tapahtumanjärjestäjä huolehtii striimauksesta eli siitä, että tilaisuus on olemassa myös heille, jotka eivät pääse kyseisten neljän seinän sisälle juuri kyseisenä ajankohtana. Varmistu myös näistä:

  • Videoi puheenvuoro ja anna siten osallistujalle mahdollisuus hyödyntää sitä myös jälkeenpäin esimerkiksi jakamalla videota eteenpäin omissa somekanavissaan.
  • Luo tapahtumalle oma tunniste. Hashtag ei ole mitään nuorison joutavanpäiväistä nettislangia, vaan kovaa aineetonta valuuttaa. Sen avulla luot keskustelua tapahtuman ympärille ennen tilaisuutta, sen aikana ja sen jälkeen.
  • Tuo myös tapahtuman jälkilöylyt ja syvemmät analyysit sosiaaliseen mediaan. Perinteisillä artikkeleilla on paikkansa, mutta ne ovat – anteeksi vain – auttamattoman hitaita, tavoittavat vain suppean kohdejoukon eivätkä ole koskaan käden ulottuvilla silloin kun niitä tarvittaisiin.

 

Jos järjestäjien rahat ovat äärimmäisen tiukalla eikä striimausmahdollisuutta ole, huolehdi ainakin kohdasta 2) eli aihetunnisteesta. Sen tekeminen ei maksa sinulle mitään.

Älä toimi kuten ne koulutuspäivän järjestäjät, jotka ryhtyivät ajattelemaan sopivaa tunnistetta vasta tervetuliaispuheenvuorossaan ja päätyivät ehdottamaan lyhennettä, joka sattui olemaan sama kuin suositulla korealaisella rap-artistilla.

Ja puhujavieraasi kiittää! Saattaapa vaikka tulla toistekin.

Aller Median tilaaman suuren blogitutkimuksen mukaan suosituimmat aiheet blogeissa ovat ruoka, lifestyle, muoti ja kauneus.

Ensimmäinen ajatus jutun luettuani oli, etten osaa nimetä yhtäkään lifestyle-, muoti- tai kauneusblogia, vaikka olen blogannut vuodesta 2005, seurannut läheltä blogimaailman tapahtumia ja ollut tekemässä tutkimusta yritysmaailman mahdollisuuksista hyödyntää blogeja tiedon jakamisessa. Sitten palautin aivoni kartalle ja muistutin itselleni, että on erilaisia yleisöjä ja tarpeita.

Mitä yleisiä johtopäätöksiä tuoreen blogitutkimuksen perusteella tehtiin?

  1. Eri medioiden kokonaiskulutus on lisääntynyt, eivätkä ne syö toisiaan pois.
  2. Blogeilla on vaikutusvaltaa, mitä ei pidä unohtaa.
  3. Tulevaisuudessa nähdään yhä enemmän videoblogeja.

 

Ensimmäinen lienee se hyvä uutinen.

Toinen on itsestäänselvyys, joka ei yllätä ainakaan ketään blogosfäärissä elänyttä. En tiedä, johtuuko saman viestin toistaminen tarpeesta vakuuttaa yritysmaailman vanhakantaiset päättäjät vai käyttäjien huonosta itsetunnosta verrattuna ”virallisen” median edustajiin. Mielestäni sellaiseen ei ole tarvetta – blogeilla on tehoa, voimaa ja vaikuttavuutta siinä missä muullakin julkaisemisella.

Kolmas kohta, videoblogit: jatkossakin blogit nähdään lähinnä synonyymina erilaisen kertakäyttöroinan ja mun sisustus, mun elämäntapa, mun stoori -tyyppisen sisällön puffaamiseen, mutta niiden formaatti vain siirtyy videolle – ja markkinoijat seuraavat perässä.

Sosiaalinen media on luonnostaan moniäänistä. Se on tyhjä taulu, jossa ovat edustettuina kaikki ne elämänalueet, jotka ihmisiä muutenkin kiinnostavat. Mutta kuten elämässä aina, toiset vain huutavat kovempaa kuin toiset. Kirjoitin viihteellistymisen, kulutuskeskeisyyden ja blogien liitosta takavuosina (2007) Verkkoyhteisöissä:

Asiablogit ja laajemmin asiantuntijoiden nettiyhteisöt kituvat pitkälti siksi, että informaatioyhteiskunnan markkinat ovat tyhmyyden markkinoita. Viaton bloginpitäjä saa luonnollisesti elitistisen leiman pitäessään viihteellistymistä tyhmyyden synonyymina… 😉 — Mikään ei ole niin taitava manipuloija kuin kaupallinen instanssi, joka on kotiutunut informaatioyhteiskuntaan. Tällä vauhdilla ihmisistä tulee niin alkeellisia, että kohta meille nauravat tietokannatkin.

 

Viittasin kommentillani siihen, kuinka näppärästi ihmiset saadaan uskomaan, että he tarvitsevat jotain mitä eivät oikeasti tarvitse (nk. unnecessities ja niiden varaan rakentuva talous). Tai että heidän pitää henkilöbrändätä itsestään jotain menevää ja myyvää ostamalla kyseisen valmistajan tuotteita sen sijaan, että olisivat luomuonnellisia sellaisina kuin ovat. Toistaiseksi verkko on pikemminkin vauhdittanut kuin hidastanut tätä kehitystä.

Sanottakoon se taas uudelleen: blogimaailma ei ole pelkkää markkinointia, eikä siitä pidä näinä resurssiviisauden ja kasvavan kulutuskriittisyyden aikoina sellaista tehdäkään.

Työelämään, johtamiseen, tutkimukseen, eri tieteenaloihin, politiikkaan, kirjallisuuteen tai muuhun kulttuuriin fokusoineet bloggaajat tekevät valtavan arvokasta työtä, joka päivä. Kiittäisin heitä jokaista erikseen nimeltä jos aika ja tila antaisi myöten. Pienessä maassa heillä ei ole kymmeniä tuhansia seuraajia, mutta uskollinen yleisö kylläkin. He kirjoittavat avoimesti uusista mahdollisuuksista ja ideoista, kokemuksistaan, oppimastaan ja epäkohdiksi havaitsemastaan. Siksi heidän tekemisensä muuttaa väistämättä niin bisnesmaailmaa kuin muuta yhteiskuntaa. Jopa työelämää koskevat ”tylsät” jutut voivat kerätä muutamassa päivässä 10 000 näyttöä ja tuhansia jakoja.

Selvästikään emme ole tutkijoina tai asiantuntijoina muistaneet kertoa tästä vaikuttavuudesta ääneen tarpeeksi usein – ainakaan yhtä ahkerasti kuin mainostajat kartoittavat mahdollisuuksia hyödyntää suosittuja mielipidevaikuttajia.

Pidetään siis bloggaajina ääntä itsestämme ja toisistamme!

Janne Saarikivi ansaitsee ison kiitoksen Helsingin Sanomissa julkaistusta kirjoituksestaan. Kielentutkimuksen ammattilaisena hän on saanut mahdutettua uskomattoman tiiviiseen tilaan yhtä uskomattoman monta tutkimuksen organisoinnin ongelmaa. Yliopistomaailmassa yli vuosikymmenen viettäneenä ja useiden eri alojen tutkijoiden kanssa verkottuneena voin myös sanoa, että Saarikivi on tuhansien vertaistensa asialla ja hyvästä syystä.

Kun osallistut palaveriin, mistä tunnistat professorit? He ovat niitä, jotka uutta tapaamisaikaa sovittaessa aloittavat luettelemalla seuraavan viikon menonsa. Eikä tämä ole marttyyrimyytin ylläpitämistä tai pahansuopaa häijyilyä, vaan puhdas realiteetti.

Maarit Valo kirjoittaa Professoriliiton blogissa nykyisestä työkulttuurista, jossa kaikki tehdään itse, koska toimistoapulaiset ja sihteerit ovat lakanneet olemasta. Itsenäinen tekeminen on ajatuksena hyvä, mutta väärissä yhteyksissä sovellettuna osaamisen ja palkkarahojen hukkaamista kankkulan kaivoon. Saarikivi jatkaa:

Professorin aika oli pilkottu kymmenen ja viiden minuutin pätkiin. Paitsi opiskelijoita ja opetusta, oli kokouksia, hankkeiden suunnittelua, rahan hakemista, julkaisujen, esitelmien ja matkojen moninkertaista raportointia.

Entä miksi tätä raportointia ja valmistelua tehdään? Saarikivi tietää vastauksen:

Professori on nykyisessä yliopistossa ensi sijassa pankinjohtaja. Yhteiskunta maksaa professorille, jotta hän hakisi yliopistolle projekteja ja rahaa, jota jakaa aivan sama yhteiskunta toisista virastoista käsin. — Tutkimisen asemesta he käyttävät aikaansa siitä raportoimiseen, mitä ovat tehneet, ja sen kertomiseen, mitä he tutkisivat, jos voisivat.

 

Kysäisepä joskus tuntemaltasi professorilta (tai väitelleeltä tutkijalta), mitä uutta hän on tuottanut oman ydinalansa tutkimukseen viimeisen parin vuoden aikana? Tai jos olet tutkija, uskallatko kysyä sitä itseltäsi? Kuten Saarikivikin huomauttaa, varsinainen uutta luova tutkimustyö teetetään halpatyönä tohtorikoulutettavilla ja maisteriopiskelijoilla. Heistä tulee ilman omaa syytään eräänlaisia yliopistojen ravintoketjun alimmaisia eliöitä, jotka joutuvat paitsi opiskelemaan oma-aloitteisesti tieteenteon perusteet, myös toteuttamaan sen käytännössä aineiston keruun suunnittelusta analyysiin.

Vertaukset julkiseen sektoriin ja yliopistomaailmaan hölmöläistarinana ovat mielestäni täysin perusteltuja. On kahdeksas ihme, että Suomella koulutuksen huippumaana on näinkin paljon innostuneita, motivoituneita ja uutta tietoa luovia tutkimuksen ammattilaisia, kun ottaa huomioon millaisissa puitteissa ja loputtomien määräaikaisuuksien suossa työtä joudutaan tekemään. Tutkimuksen, opetuksen, hallinnon ja rahoittajien ristitulessa syöksähtelevien multitaskaajien tulisi kumartaa yhtä aikaa neljään suuntaan pyllistämättä mihinkään.

 

P1000063

Luova tila.

 

Ilahduin Saarikiven kirjoituksesta senkin vuoksi, että olen yrittänyt herättää keskustelua resurssiviisaammasta tavasta organisoida tutkimustyötä – toistaiseksi laihoin tuloksin. Muutoksia on luvassa niin rahoitukseen kuin varsinaiseen ongelmanratkaisuun. Nykyinen malli, jossa haetaan projektirahaa projektien valmisteluun ja juostaan ympäri valtakuntia lupailemassa kuuta taivaalta, tulee nopeasti tiensä päähän. Ei vähiten siksi, että ihmiset loppuvat kesken.

Tulevaisuus on avointen ja ketterien asiantuntijaparvien, jotka tekevät ydintyönsä ilman ylihinnoiteltua hallintoa. Niitä ei mitata julkaisumäärillä, vaan vaikuttavuudella, verkottuneisuudella ja kyvyllä ratkaista ongelmia.

Yliopistoille tämä on tietysti kivuliasta, sillä

  1. iso osa niistä yhdistyy ja joutuu poistumaan maakunnallisesta tai alueellisesta poterostaan
  2. perinteinen status ja vuosisatainen historia ei enää takaakaan paremmuutta, vaan työn jälki.

 

Kuten kaikkialla yhteiskunnassa, tutkimuskin tuottaa juuri sitä, mitä halutaan mitata. Saarikivi on selkeästi huolissaan ”oikean” tieteen ja sivistyksen hautautumisesta puolihutaistujen näennäistutkimusten alle. Toinen ikuisuuskysymys on tutkimuksen hyödynnettävyys tieteen virallisten hiekkalaatikoiden ulkopuolella.

Pauli Komonen kirjoittaa osuvasti siitä, ettei kokemus ja hiljainen tieto yksin riitä: tarvitaan myös äänekästä tietoa.

Tutkimus itsessään ei kuitenkaan johda uuteen keksintöön. Jonkun täytyy ensin sisäistää tutkimuksen ydinhavainnot, aloittaa tuote- tai palvelukehitys, hankkia rahoitus, perustaa yritys, hoitaa brändäys ja markkinointi, ja niin edelleen. Näistä taidoista ei olisi tutkijoillekaan haittaa, mutta monet heistä haluavat vain cv-merkinnän uudesta artikkelista. Usein tekeminen muuttaa ajattelua enemmän kuin ajattelu tekemistä.

 

Jokainen tutkimusten ja selvitysten kanssa töitä tehnyt muistanee Maailmanpankin havainnon siitä, että ongelmien vastaukset ovat hautautuneena raportteihin, joita kukaan ei lue. Samoin tutkijat tuottavat tieteellisiin lehtiin artikkeleita, joita ladataan vuodessa alle kymmenen kertaa, puhumattakaan että joku jaksaisi lukea ne. Ravi Iyer menee vielä pidemmälle ja huomauttaa, että uutuusarvon suosiminen johtaa valheelliseen tieteeseen – usein tulokset eivät lainkaan kestä lähempää tarkastelua.

Mitä ihmettä! Keisarilla ei ole vieläkään vaatteita, mutta sitä ei saa sanoa ääneen ja kerjätään sen sijaan lisää varoja? Pauli Komonen muistuttaa miksi:

Monet yritykset, järjestöt, laitokset ja julkisen sektorin organisaatiot jatkavat tutkimusten, selvitysten, katsausten ja muiden raporttien tehtailua ritualistisessa hengessä. Mylly pyörii niin kauan kuin rahaa riittää.

 

Realistista sävyä jatkaakseni, ne rahat loppuivat varsinkin julkiselta sektorilta jo kauan sitten. Siispä toimeen ja äkkiä!

  • Vähennä huuhaan tuotantoa: uskalla myös sanoa projekteille ”ei”. On parempi tehdä yksi asia kunnolla kuin viisi huonosti. Usein vähemmän on enemmän, ja tuottavuus kiittää.
  • Tutkimuksesta viestiminen ei lopu, kun julkaisu on päässyt kansainväliseen journaliin. Silloin se vasta alkaa. Kuten missä tahansa markkinoinnissa, etsi ne kanavat, joissa voit parhaiten vaikuttaa yleisöihisi. Vastaus on harvoin pdf.
  • Tule ulos norsunluutornista. Asiantuntijan kannattaa ja pitää olla äänessä niin lehdistössä, alansa tapaamisissa kuin sosiaalisessa mediassa.
  • Silloin kun on mitattava, mittaa vain sitä millä on merkitystä: tutkimuksen vaikuttavuutta ja näkyvyyttä, hyvinvoinnin lisäystä, kaupallistettavuutta, opitun hyödyntämistä.

 

Ja lopuksi: anna itsellesi ja tiedolle aikaa. Sitä Janne Saarikivikin on ex-professorina kokenut saaneensa, vastaiskuna paljon julkaisuja ja raportteja tuottavalle näennäiselle suorittamisen kulttuurille:

Monet tuntemistani lahjakkaista tutkijoista ovat vapaaehtoisesti syrjässä yliopistosta. Yksi kirjoittaa kotona apurahalla tai työttömyyskorvauksella. Hänellä on aikaa saada syvällisiä oivalluksia. Toinen julkaisee tutkimuksiaan blogissa tiedejulkaisujen asemesta.

🙂

Ilkka Olander kirjoittaa osuvasti tutkijoiden näkyvyydestä sosiaalisessa mediassa. Käsitellyiksi tulevat niin someaktiivisuuden hyödyt kuin esteetkin. Myös tieteen avoimuuden edistämistä pohditaan. Vanhana avointen nettiyhteisöjen ja joukkoistamisen puolestapuhujana innostun joka kerta, kun aihe nousee tapetille.

Enää someaktiivit professorit ja tutkijat eivät ole yksisarviseen verrattavia laitosharvinaisuuksia, mutta työsarkaa on silti paljon.

Tiedeväki on siitä mainiota, että kärkeväkään debatti tai kritiikki ei yleensä aiheuta itkupotkuraivareita, vaan oivalluksia – ja lisää debattia. Uskaltaudun siis nostamaan esille kaksi tutkijoiden somenäkyvyyden ongelmaa. Havainnot perustuvat aktiiviseen verkkoläsnäoloon muun muassa viimeisten 10 vuoden aikana.

 

  • Tajunnanvirtamaiset bloggaukset. Muistuttavat viikon verran liedellä seissyttä kaurapuuroa: niihin ei tee mieli koskea pitkällä tikullakaan. Linkkejä ulkomaailmaan ei löydy yhden ainuttakaan – kirjoittaja siis keskustelee itsensä kanssa. Tekstissä vilisee oman tieteenalan jargonia, kappaleet ovat näytöllisen mittaisia ja käsiteltyään maailman ongelmia postmodernista ahdistuksesta foucaultlaisen metodin kautta bussilipun hintaan postaus loppuu jonnekin kilometrin päähän alkupisteestään.

Kuvankaappaus 2014-8-26 kello 11.34.34

Ote Verkkoyhteisöt -blogistani (2005) – oppia ikä kaikki 🙂

 

  • Twitterin vajaakäyttö. Klassinen esimerkki: ”Uusi artikkelini on julkaistu International Journal of Management Fadsissa!” publishinghousez.com/forpayingcustomersonly/id12023.

 

Millä tavoin tällainen viesti palvelee yleisöä tai edistää tutkimustulosten hyödyntämistä? Sosiaalisessa mediassa ei vahingossakaan kerrota, millaista uutta tietoa jokin tutkimus on tuottanut. Tulosten pukeminen twiittimuotoon on monilla tieteenaloilla mahdottomuus, mutta yhteiskuntatieteilijöillä tähän ei ole kuin huonoja tekosyitä. Toki linkkien postaaminen on vaivattomampaa kuin oman sanottavan kiteyttäminen tai laajempaan keskusteluun osallistuminen.

Kaikkialle ulottuva tehokkuus- ja virtaviivaistamispaine ei säästä tiedemaailmaakaan. Siksi debatti tutkijoiden somenäkyvyydestä on tarpeen. Se on yksi tärkeä palanen, kun halutaan edistää tuloksellista tutkimusta, tieteenalarajatonta yhteistyötä ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Mutta muutokseen tarvitaan myös irtautumista norsunluutorneista ja ”tulokseni puhukoot puolestaan” -ajatusmallista – sekä tietenkin vallitsevista palkitsemisjärjestelmistä.

Yliopistojen yksi perustehtävä on kasvattaa kriittiseen ajatteluun, mutta niiden oman rahankäytön kritiikki tuntuu olevan tabu.

Tutkimus- ja kehitystoiminnalla luodaan tulevaisuutta. Sen vuoksi julkisessa keskustelussa paheksutaan äänekkäästi kaikkia tutkimus- ja innovaatiotoimintaan kohdistuvia leikkauksia – silloinkin, kun peittoa leikataan ja pidennetään yhtä aikaa eli yliopistojen määrärahoja on samanaikaisesti päätetty lisätä. Tutkimuslaitokset ovat lopulta vain yksi poliittisen pelin nappula. Kuitenkin myös veroja maksavan suuren yleisön soisi olevan kiinnostunut siitä, mihin tieteeseen panostettu euro todellisuudessa kuluu.

Olenkohan vallan väärässä väittäessäni, ettei Suomea pelasteta kylvämällä yliopistoihin lisää rahaa? Mitäpä jos ratkaisua haettaisiinkin siitä, kuinka tutkimustyö (ja opetus) on organisoitu, ja organisoidaan se viisaammin?

Rehellistä puhetta erilaisten tutkimuslaitosten projektipöhöstä, kokonaiskustannusmallien toimivuudesta tai tieteen avoimuudesta on yllättävän vaikea löytää muualta kuin tutkijoiden omista kahvi- ja illallispöydistä. Tampereen yliopiston tiede- ja kulttuurilehti Aikalainen tekee viime syksyn numerossaan terveen poikkeuksen:

Tutkijoiden työn rahoitusahdinko on syventynyt. Ensin he tekevät ilman palkkaa hakemuksia, joiden hyväksymisprosentit ovat laskeneet jopa 5–10 prosentin tuntumaan.

– Määräaikaiset ja usein työttömätkin tutkijat tekevät ilmaiseksi hakemustiedettä, ja kun he onnistuvat saamaan hankkeita, niistä maksetaan yliopistolle entistä enemmän yleiskustannuksia, sanoo tutkimusjohtaja Erkki Kaukonen Tampereen yliopiston Tasti-ryhmästä. […] Huomattava osuus tutkimushankkeiden rahoituksesta menee hallinnon yleiskuluihin, joilla ei ole mitään tekemistä tutkimushankkeen kanssa.

Tämä osuus on pahimmillaan puolet koko rahoituksesta. Sen sijaan, että tutkimusta tehtäisiin tehokkaammin, samalla rahalla saadaan nyt entistäkin vähemmän – kaksinkertaisella hinnalla.

Jo nyt on tarjolla projektirahaa, jota voi hakea projektirahoituksen valmisteluun. Saisimmeko vielä projektirahaa projektirahoituksen valmisteluun tarkoitettujen projektien toteuttamiseen? Vuoden-parin kuluttua lopputuloksena syntyy pdf, jota kukaan ei lue.

Suljetun tieteen umpion hengessä lainaan tässä kohtaa itseäni:

Tiedättekö mikä on hirtehistä? Ei pelkästään se, että tutkimuksen pitäisi tuottaa uutta tietoa, ideoita ja innovaatioita, mutta valtava siivu tutkijoiden ajasta kuluu rahoituksesta taisteluun. Kuvitelkaapa tilanne, jossa puusta roikkuu viisi banaania ja niitä tavoittelee seitsemänkymmentä vihaista gorillaa. Pölyn laskeuduttua gorillayhteisön hyvinvointi tuskin on lisääntynyt piiruakaan.

Mikä tehokkuuslääkkeeksi, paitsi Kaukosen mainitsema yleiskustannusmallista luopuminen? Vastauksia ei ole vaikea keksiä. Julkisen sektorin säästötalkoissa luulisi näiden toteuttamisenkin olevan jo itsestään selvyys.

Vähemmän komiteoita, toimikuntia, neuvostoja, kokouksia ja raportteja. Vähemmän päälliköitä, joille ei riitä yhtään alaista. Joukkojen viisauden hyödyntäminen ja rahoittajien panostuksen ohjaaminen tehokkaampaan tapaan tehdä tutkimusta. Ennakkoluulottomuus tieteellisen tutkimuksen organisoimisessa. Yhteistyötaitoja, yhteistyötaitoja ja lisää yhteistyötaitoja. Kansallisia ja kansainvälisiä verkostoja, joissa oikeasti tehdään tutkimustyötä. Palkitsemiskäytäntöjen kehittäminen siten, että tieteentekijät ohjataan ulos norsunluutorneista ja asiantuntijamonopoleista. Tutkimusaineiston ja -menetelmien läpinäkyvyyden lisääminen. Avoimet oppisisällöt, joiden ansiosta jokaisen opettajan ei tarvitse itse keksiä pyörää uudelleen. Vähemmän kalliita ja tehottomuutta lisääviä yt-neuvotteluennätyksiä. Nykyaikainen ja osaamista arvostava henkilöstöpolitiikka, epävarmuuden vähentäminen esimerkiksi urapolkujärjestelmällä ja silmänlumeen vastalääkkeeksi urapolut, joita oikeasti noudatetaan. Asennemuutos: teidän laitoksenne tai yliopistonne ei ole sen parempi kuin ne muutkaan, eikä meidän isi ole vahvempi kuin teidän isi.

Mistä aloitetaan?

Minulle luontevinta on ollut edistää tutkimuksen ja opetuksen avoimuutta. Näihin talkoisiin olen käytettävissä koska tahansa.

Oli hauska yhteensattuma bongata Twitteristä Vesa Linja-Ahon linkittämä Anna Oksasen kirjoitus Tutkijaksi kotisohvalta. Siinä kerrotaan EteRNA-projektista, joka yhdistää tutkijat ja kymmenet tuhannet verkkopelin pelaajat toisiinsa. Hotkaisin näet tänään aamupalaksi Chiara Franzonin ja Henry Sauermannin tuoreehkon artikkelin Crowd science: The organization of scientific research in open collaborative projects.

EteRNAnkin taustalla on ei-niin-yllättäen biokemisti David Baker, joka alun perin oli käynnistämässä Folditia, yhtä pioneerihanketta avoimen tieteen saralla. Proteiinien rakenteen tunnistamiseen keskittyvä Foldit on myös yksi Franzonin ja Sauermannin kolmesta esimerkistä. Muut ovat GalaxyZoo galaksien luokitteluun kuvien pohjalta sekä monimutkaisempaan matemaattiseen ongelmanratkaisuun omistautunut Polymath.

Artikkelissa esitellään myös koko liuta muita crowd science -projekteja. Nekin ovat pääsääntöisesti biologian, biokemian, tähtitieteen ja matematiikan aloilta, unohtamatta genetiikkaa, lääketiedettä, arkeologiaa ja paleontologiaa. Mutta missä viipyvät ”pehmeät” tieteenalat? Onko tälläkin kertaa niin, että luonnontiede rakentaa olosuhteet, ja meidän ihmistieteilijöiden suuri massa seuraa perässä joskus vuosikymmenten kuluttua, kunhan on voittanut oman inertiansa, motivaatio-ongelmansa ja muutosvastarintansa?

Kolikon toistakin puolta kannattaisi jo harkita:

  • Joukkoistaminen ei tarkoita pilipalituloksia tai asiantuntemuksen puutetta. Vuonna 2010 eräs Folditin pelaajaryhmä selvitti vuosikausia tutkijoita askarruttaneen viruksen proteiinin rakenteen kolmessa viikossa. He olivat mukana kirjoittamassa neljää tieteellistä julkaisua alan huippulehdissä. Foldit on rakennettu pelin muotoon tuloslistoineen ja rankingeineen, mutta välttäen ääri-individualismia: pelaajat muodostavat tiimejä, joiden strategiat kilpailevat toisiaan vastaan.
  • Ennen GalaxyZoon perustamista laajin tutkimus aiheesta käsitti 3000 galaksin aineiston. Seitsemän kuukautta perustamisesta käyttäjät olivat käyneet läpi 900 000 galaksin aineiston ja tuottaneet noin 50 miljoonaa luokittelua. Yhdeltä tutkijalta työ olisi vienyt 83 vuotta. GalaxyZoo menestyi, koska galaksien kuvat ovat yksinkertaisesti kauniita ja houkuttelevat käyttäjiä – mutta myös siksi, että BBC mainosti hanketta sivuillaan.

 

Franzoni ja Sauermann nostavat esiin monia muitakin mielenkiintoisia seikkoja. Tieteellinen tieto on ollut kauan naimisissa yliopistojen, yritysten T&K -osastojen ja muiden tutkimusorganisaatioiden kanssa. Niiden palkitsemisjärjestelmät suosivat asiantuntemuksen monopolisointia. Tästä seuraa paitsi norsunluutorni-ilmiö myös se, että saavutetuista asemista pidetään mustasukkaisesti kiinni ja pyritään sulkemaan tiede itsessään umpioon. Harvalla tutkimusryhmällä on itselläänkään ymmärrystä siitä, millaisen prosessin kautta uusi tieto syntyy – saati että siitä haluttaisiin kertoa muille.

Avoimen tieteen vahvuuksia ovat muun muassa laajempi tekijäjoukko, täydentävä osaaminen, nopeus ja tavoittavuus. Ja mikä vielä tärkeämpää, tiedon luomisen ”intermediate input” avautuu niin tiedeyhteisölle kuin suurelle yleisölle – sehän on vapaasti saatavilla verkossa! Näin voidaan, ainakin periaatteessa, varmistaa validiteetti ja tulosten uskottavuus huomattavasti paremmin kuin anonyymissa pienen eliitin arviointiprosessissa ja tieteellisiin artikkeleihin liimattavassa tuhannen sanan metodologisessa liturgiassa.

Artikkelissa listatut tiedejoukkoistamisen haasteet lienevät tuttuja kaikille nettiyhteisöjen ja joukkovoiman parissa painiville:

  • oikean kohdejoukon löytäminen tiettyyn tehtävään
  • tehtävän osittaminen ja samanaikaisen työskentelyn mahdollistaminen
  • projektin johtaminen – mitään ei tapahdu itsestään
  • motivaation ylläpitäminen
  • laajemman käyttäjäjoukon, ml. ammattilaisten, oikeanlainen motivoiminen
  • ristiriitaisten motivaatiotekijöiden yhteensovittaminen.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ajatuksia herättävä oli myös kirjoittajien esittämä luokittelu joukkoistetun tehtävän luonteesta ja tehtävän ratkaisemisessa tarvittavasta osaamisesta. Tämä liittyy läheisesti omaankin jatkotutkimukseeni, jossa pyrimme löytämään ideaalit joukkoistamismallit erityyppisten ongelmien ratkaisuun.

Kuten allaoleva kuva havainnollistaa, tällä hetkellä valtaosa tieteen joukkoistamishankkeista on aineiston luokittelua tai keräämistä. Monimutkainen, yhteisöllinen ongelmanratkaisu on huomattavasti harvinaisempaa – Polymath ainoana esimerkkinä. Kirjoittajat huomauttavat tässä yhteydessä, ettei luokittelua tai aineiston keräämistä pidä halveksua ”vähempiarvoisena” tieteellisenä työnä. Perinteisissä projekteissa ne nielevät huomattavan määrän aikaa ja rahaa. Yksi artikkelin johtopäätöksistä kuuluukin, että rahoittajien on tulevaisuudessa kanavoitava enemmän tutkimusrahaa sinne, missä työ tehdään paremmin, nopeammin ja tehokkaammin! Tutkimusmaailma on tottunut kyynärpäihin ja loputtomaan rahoituskilpailuun, ja seuraava suuri taistelu käydään avointen ja suljettujen projektien välillä.

cscience

Erityyppisiä crowd science -projekteja: tehtävän luonne vs. osaamisvaatimukset. Muokattu Franzonin ja Sauermannin artikkelista (2014, s. 11).

Jos aihe kiinnostaa, lue myös Gareth Cookin (2011) How Crowdsourcing is Changing Science ja Ravi Iyerin (2013) All Scientific Research Should Be Crowdsourced, jonka mukaan valtaosa perinteisen tiedekoneiston tuottamista artikkeleista on itse asiassa puuta heinää. Tutkimukset julkaistaan ensisijaisesti uutuusarvoon ja kiinnostavuuteen vedoten – unohtamatta kustantajien ja kirjoittajien omia intressejä – ei siksi, että ne olisivat erityisen ”totta” saati objektiivista tietoa.

Tieteen tulevaisuus on avoin. Toivottavasti sitä on myös tutkijoiden mieli.