Kuten blogijutuistani voi päätellä, pidän kyseenalaistamisesta. Siksi pidän myös bisneskirjoista, jotka osaavat väistellä itsestäänselvyyksien karikot eivätkä unohda kevyttä itseironiaa. Saku Tuomisen Luova järkevyys on pienoiskapina sekä mystifioitua ”luovaa hulluutta” että innovaatioprosesseja vastaan.
Kirjoittaja kysyy, mihin tarvitaan vielä yhtä luovuuskirjaa? Muistuttamaan siitä, että luovuus lähtee arkisista pienistä muutoksista. Hear, hear, innovaatiojohtamisen puhkianalysoinnin ylipapit ja -papittaret!
Luovuus on jokaisen oikeus ja velvollisuus sekä työssä että arjessa. Se lähtee halusta tehdä asioita paremmin – vähän tai paljon paremmin.
Itsensä toteuttaminen on inhimillinen perustarve. Luovuus taas on kollektiivinen perustarve, jolle kaikki kasvu ja kehitys perustuu.
Miksi silti sorrumme kaaviokuviin tai ulkoistamaan luovuuden vain teatterille, musiikille, taiteelle ja kirjallisuudelle? Miksi jokainen luovuuskolumni vilisee viittauksia kulttuurinautintoihin ja -kursseihin, joissa ihmiset kävivät muka muuttumassa luovemmiksi?
Osasyyllistä voi hakea kulttuuristamme. Etenkin vanhempien ikäpolvien ihmiset on jo pieninä kasvatettu pitämään kynttiläänsä vakan alla ja olemaan hiljaa, ”kun et mistään mitään tiedä”. Jatkuva lannistaminen tappaa rohkeuden.
Arjessa tämä näkyy hengailuna jossain mahdollisimman ylevien kulttuuriharrastusten liepeillä, työelämässä taas pakkomielteisenä suunnitteluna, työryhmien ja projektien perustamisena, päätöksenteon pakoiluna, yrityksenä hallita tulevaisuutta ja ikään kuin tietää etukäteen, mikä idea varmasti(!) toimii. Neurologi Robert Burtonille tietäminen tarkoittaa tilannetta, jossa ihmiset yliarvioivat oman tietämyksensä. ”Myynti kasvaa ensi vuonna 24 %” kuulostaa varmasti hyvältä, mutta ei tarkoita yhtään mitään. Jopa Clayton Christensenin kuuluisa disruptiomalli soveltuu parhaiten jälkijättöiseen ihmettelyyn.
En väsy puhumaan tästä aiheesta, koska tekemällä oppiminen toimii erityisen hyvin juuri omimmalla alallani – sosiaalisen median hyödyntämisessä ja nettiyhteisöjen rakentamisessa. Tarvitsemme enemmän ketteriä kokeiluja ja vähemmän viisivuotissuunnitelmia.
Monien nuorten kohdalla on onneksi toisin. Ero on selvästi nähtävissä: analysoinnin ja suunnittelun sijaan he ryhtyvät toimeen. HS.fi:n jutussa Työskentele kuin teini viitataan professori Stephen Haagiin, jonka mukaan
…yliopistossa ja työpaikoilla ihmiset opetetaan välttämään riskejä ja epävarmuutta. Ennustettavuuden vaatimus tappaa luovuuden ja intohimon. Teineille tätä varovaisuuden kulttuuria ei ole ehditty opettaa.
Myös Saku Tuominen suomii kirjassaan työryhmäkulttuuriamme. Juuri kukaan ei kysy jälkeenpäin, mitä ryhmät saivat aikaan. Uskallatko kysyä tätä edelliseltä projektiltasi?
Sen sijaan että jotain ”pitäisi” tehdä, mikä oikeasti muuttui? Mitä teidän työnne seurauksena tehdään nyt paremmin?
Pahimmillaan olen omin silmin saanut lukea, että syntyi jo aiemmin maailmalla keksitty termi. Ei puolen miljoonan euron projektin tuloksena voi olla kolme pdf-raporttia ja se, että tutkija oppi uuden sanan!
Miksi työryhmä- ja projektishoppailu on ongelma? Se syö ihmisten motivaatiota. Kuilu idean ja toteutuksen välillä on liian leveä. Näkemisen ja tekemisen välinen yhteys on kadonnut. Jos ja kun olet joskus osallistunut nk. luovuusworkshopiin, tunnistat varmasti itsesi Tuomisen haastateltavan vastauksesta:
Kun on kaksi päivää ideoitu, olisi hienoa, jos joitain ideoita toteuttaisiin tai edes kerrottaisiin, miksi ei toteutettu. On erittäin turhauttavaa osallistua milloin mihinkin innovaatiopönttöön, -myllyyn tai -toriin, kun useimmiten asia jää siihen, että kiitellään osallistujia vuolaasti hyvistä ideoista ja luvataan palata asiaan kehittämistoimenpiteiden muodossa myöhemmin. Kehittämistoimenpiteitä ei sitten koskaan kuulu.
Mutta olitpa vanha tai nuori, työssä tai työelämän ulkopuolella, älä lannistu! Jokainen voi löytää arkiluovuutensa uudelleen. Luova järkevyys -kirja muistuttaa, että kaikki lähtee ihmettelystä ja uteliaisuudesta.
Sosiaalisessa mediassa ihastelemme sokean toimitusjohtajan tarinaa, jaamme tonneittain rispektejä pulpettikapinan tehneelle Maarit Korhoselle ja intoilemme dialyysihoitajasta, jonka pieni idea säästi valtavasti euroja. Mutta miksi tyydymme vain huutelemaan sivusta ”ooh!”? Onko sekin vain luovuuden ulkoistamista ”niille” aikaansaaville ja lahjakkaille?
Miksi et tekisi vastaavaa itse?
Kuten tutkija Katri Saarikivi on useaan otteeseen muistuttanut: ellei työssä ole mitään luovaa, se joutaakin katoamaan. Aivot tarvitsevat haasteita. Jos jotain on syytä heittää romukoppaan, niin rajanveto luovien ja ei-luovien alojen ja ihmisten välillä.
Se, että hoksasin korjata keittiössä repsottavan liedenkahvan pikkuruisella ruuvilla ja vaihtaa rikkoutuneen naulakon tilalle rekkitangon on minulle aivan yhtä luovaa kuin uuden kitarariffin keksiminen. Toisinaan taas on unelmoitava isommin eli Tuomisen sanoin ”kerrottava idea ainakin kymmenellä”.
Meidän on viisivuotiaiden tavoin udeltava, miksi tämä asia on näin? Miksei se voisi olla toisin? Kun lapsi kysyi, miksei valokuvaa voi nähdä heti, isä keksi Polaroid -kameran. Ongelman kohdatessaan aikuinen sortuu helposti valittamaan, sen sijaan että miettisi, mitä voisi tehdä sille. Tiedosta tämä!
Saku Tuominen kuvaa riemastuttavan osuvasti ympäristön reaktioita uusiin ideoihin: ”Täytyypä miettiä”, ”Mitä siitäkin nyt sitten tulisi, jos kaikki tekisivät noin…”, ”Onko tätä jo kokeiltu Ruotsissa?” Tiedosta myös nämä automaattivastaukset. Silloin et idean isänä tai äitinä jää itse sanattomaksi.
Realistina Tuominen muistuttaa samalla, että ”paremmin tekemisen” ei tarvitse olla mikään jatkuvan kilvoittelun pakkomielle. Toisinaan katsellaan pilviä laiturilla ja todetaan, että kaikki on aivan hyvin juuri nyt. Mutta sekin on osa luovuuden elämänasennetta, tietoisuutta tilanteesta.
Edisonin mukaan: ”Aina on olemassa parempi tapa. Sinun tehtäväsi on löytää se.” Viisaimmat ihmiset tietävät, etteivät he tiedä – siksi kannattaa tarkkailla ja kokeilla.
Lähde siis jokaiseen uuteen päivään vuja de -mielellä: tätä ei ole ennen tapahtunut!
Tohtorille töitä 