Arkisto kategorialle ‘luovuus’

Kun kevätseminaarissa kuulet professorin sanovan ”Palkkaa tohtori, saat samalla maisterin”, mikä on ensimmäinen mieleentuleva ajatuksesi? Tai kun Talouselämä äskettäin otsikoi ”Yritys, palkkaa sosiologi”?

Minun on vaikea hahmottaa, miksi yhtäkään yritystä kiinnostaisi tieteenala tai koulutustaso enemmän kuin ihminen ja hänen osaamisensa arvo. Yrityksiä ei kannata lähestyä tiedeyhteisön kielellä. Tohtoriverkoston kautta olen saanut läheltä nähdä ja oppia, kuinka paljon pienillä sanavalinnoilla ja kohdeyleisön huomioimisella on merkitystä.

Tohtorit eivät myöskään ole mikään yhtenäinen massa, jonka voisi sellaisenaan työntää elinkeinoelämän palvelukseen. On raudanlujia bisneksen ja tutkimuksen ammattilaisia, ja on niitä, jotka ovat lähinnä istuneet konferensseissa seuraamassa imitaatioita paikoillaan kököttävästä sittisontiaisesta – tai pahemmassa tapauksessa pitäneet niitä itse.

Näihin ”ymmärtäkää nyt palkata meitä” -tyyppisiin toteamuksiin sisältyy lisäksi kiusallinen vetoomus siitä, että pitkästä opiskelusta ja viisauden hankkimisesta tulisi langeta palkintona pysyvä työpaikka jonkin organisaation palveluksessa. Ajattelumallien toisessa ääripäässä lienee terävästä näppäimistöstään tunnettu Jari Parantainen, joka on kiteyttänyt asian kutakuinkin näin: ”Saat töitä sillä siunaaman sekunnilla, kun alat ansaita työnantajallesi enemmän rahaa kuin sitä tuhlaat!

Parannusehdotukseni onkin: mitäpä jos analyyttisina tutkijoina kertoisimme konkreettisia esimerkkejä siitä, millaista arvoa syntyy kun erilaisten ihmisten osaamista tuodaan yhteen, eikä tyydytä vain niihin kolmekymppiisiin insinööreihin?

Minullakin on jo yksi oiva tarina tekeillä, kunhan Ratkaisu100 -kilpailu tulee marraskuussa päätökseensä ja team Skillhive vetää aikaansaannoksensa yhteen 🙂

Yhdelläkään tieteenalalla tai ihmisryhmällä ei ole monopolia luovuuteen. Verkostojen aikakaudella avoimen yhteistyön, parvityöskentelyn ja vertaisorganisoitumisen lupaukset ovat suuremmat kuin mitä vanhan maailman tittelit ja hierarkiat pystyvät koskaan tarjoamaan.

Työskentelin takavuosina työporukassa, joka oli kaikilla mittareilla erittäin yhteisöllinen. Sitä luonnehti jaettu ymmärrys, omanlaisensa yliopistotutkijoiden alakulttuuri ja siihen kuuluva huumori.

Tietojohtamisen tutkijat viettivät paljon aikaa keskenään myös vapaa-ajalla, keksivät milloin mitäkin uutta puuhaa ja toteuttivat siinä sivussa useamman palkitun kurssin, palkitun väitöskirjan, kiitellyn yritysprojektin ja valtavan kasan julkaisuja. Järjestimme ruoka- ja urheiluiltoja, istuimme pubissa ja pelasimme pokeria. Verbaaliset toilauksemme kokosimme yhteisöllisesti dokumenttiin, jota kutsuimme vihkoksi. En ole professori enkä välttämättä edes kovin hajamielinen, mutta olen kuitenkin kysynyt ääneen muun muassa 1) mitä eroa on yksinkertaisella ja monimutkaisella 2) mikä viikonpäivä on tiistai.

Tajusin oikeastaan vasta yliopistolta lähdettyäni ja kuunneltuani muiden tohtoreiden elämäntarinoita ympäri Suomen – ei vähiten Tohtoriverkostossa – kuinka harvinaisesta yhteisöllisyydestä oli kyse. Kenties se herätti jopa hieman kateuttakin. Moni väitöstutkimuksen tielle lähtenyt jää vastaavassa tilanteessa kovin yksin. Eristetyksi joutumisen lisäksi kiire, kilpailu ja erilaiset julmat valtapelit hallitsevat työn arkea.

Erikoiseksi luomamme yhteisön tekee se, että olimme ihmisinä hyvin erilaisia. Erottavia tekijöitä oli paljon: työhistoria, harrastukset, ikä, suuntautuminen, sukupuoli. Osa kallistui äänestämään vasemmistoa, osa tiukasti oikeistoa. Jotkut olivat köyhästä perheestä, toiset varakkaammasta. Toiset olivat lapsiperheellisiä, toiset parisuhteessa tai sinkkuja. Toiset olivat niin eläinrakkaita etteivät olisi tehneet pahaa kärpäsellekään, toiset taas kiusasivat kahvihuoneeseen eksynyttä kärpästä (hävetkää! 🙂 ) Joillekin matkailu oli suuri nautinto, kun taas allekirjoittanut ei olisi halunnut ympäristö- ja mukavuussyistä lähteä mihinkään. Taustoiltamme meillä ei ollut oikeastaan mitään muuta yhteistä kuin KTM-tutkinto samasta opinahjosta.

Erilaisuus oli niin silmiinpistävää, että ellei tietäisi työsuhteiden aloitus- ja lopetuspäätösten yliopistoissa olevan täysin randomeja, rekrytointien voisi kuvitella tapahtuneen systemaattisesti.

Näin jälkikäteen minua on askarruttanut, miksi ja miten juuri me olimme niin aikaansaavia. Diversiteetin vaikutuksesta tiimien tuloksellisuuteen on omalla alallamme, johtamisessa, paljon tutkimusta. Tulokset ovat kirjavia. Joidenkin mukaan biodemografisilla tekijöillä ei ole lainkaan vaikutusta ja toisten mukaan esimerkiksi ikään tai rotuun liittyvät erot vaikuttavat pikemminkin negatiivisesti. Tutkijat eivät pääse tästä yhteisymmärrykseen eikä näytä olevan tarkoituskaan, koska konteksti – tehtävä, tavoitteet ja olosuhteet – määrittää lopputuloksen.

Tämän bloggauksen otsikko on kuitenkin tutkimusnäkökulmasta yllättävä. Eikö ihmisten erilaisuus ole aina este, hidaste?

Ei välttämättä. Tilanne on aivan toinen, jos taustoista huolimatta koetaan vahvaa sitoutumista ja yhteisöllisyyttä. Ja juuri erilaisuutemme ansiosta pystyimme olemaan yhdessä luovia ja ajattelemaan toisin. Se johti myös uraauurtaviin tutkimuksiin.

Yksi yhteisöllisyyden kokemukseen liitettyjä yleisiä harhaluuloja on se, että ihmisten tulisi ajatella asioista samalla tavalla. Todellisuudessa ainoa ”vaatimus” on jaettu elämäntilanne, joka on emotionaalisesti riittävän merkittävä yhdistääkseen ihmisiä.

Kroonisen epävarmuuden ja henkis-aineellisten pimahduskohtausten sävyttämä jatko-opintotaival sopii hyvin esimerkiksi.

birds-1469142_1280

Toisinaan on surkuhupaisaa seurata, kuinka organisaatiot kuvittelevat satojen ihmisten muodostaman kasvottoman henkilöstömassan muodostavan jonkinlaisen tiiviin yhteisön, jonka viestiä ollaan valmiita viemään eteenpäin työntekijälähettiläinä. Ei senhetkinen hierarkiakaavio ole mikään yhteisöllisyyden rakennusosa.

Yhteisöllisyyttä rakentava tekijä voi sen sijaan olla vaikkapa open source -ideologia, halu kaventaa varallisuuseroja, avun tarjoaminen yksinhuoltajille tai uuden ainutlaatuisen digipalvelun kehittäminen.

Olennaista on, että yhteinen nimittäjä on olemassa; luonnostaan, pakottamattomana.

Entä mitkä olivat tämän tarinan managerial implications?

Ensiksi: muista, ettei yhteisöllisyys ole samanlaisuuden synonyymi. Sinun ei tarvitse palkata ainoastaan kolmekymppisiä insinöörimiehiä, jotka ovat pelanneet jääkiekkoa. Eikä kannatakaan.

Toiseksi: panosta tietoisesti erilaisuuteen. Vastalahjaksi saat ennakkoluulottoman, uudistumiskykyisen ja luovan työyhteisön. Jussi T. Koski mainitsee kirjassaan Luova hierre, että luovat ihmiset ovat usein psykologisesti androgyyneja: he ammentavat samanaikaisesti monista erilaisista käyttäytymismalleista.

Siinä missä nyky-Suomessa jankataan kahdesta sukupuolesta ja pelkästään transihmisten olemassaolo yhä ylittää joidenkin kanssakulkijoiden käsityskyvyn, kyborgi ja alan aktivisti Neil Harbisson katsoi Mindtrek-konferenssissa eteenpäin ja huomautti, että tulevaisuudessa puhumme jo translajeista.

Ehkäpä tulevaisuuden tuottavimmissa työyhteisöissä onkin eläinrakkaiden ohella myös ihkaeläviä kissaihmisiä.

Elämme sivistysvaltiossa. Ainakin puitteiltaan.

Ihminen on peilisoluolio, opin taannoin Matti Klingen 80-vuotisjuhlahaastattelusta. Mitä enemmän toinen ihminen tarjoaa heijastuspintaa, sitä enemmän itse opimme ja kasvamme.

Mutta millaiset peilit meitä oikein ympäröivät? Klinge jatkaa, että aikamme suurin ongelma on epistemofobia, tiedon pelko.

Psykologiliiton blogissa Teemu Ollikainen kysyy, miksi uskomme yksisarvisvalmentajaa ja huomauttaa, että veriryhmädieettiä käsittelevää kirjaa on myyty maassamme yli 30 000 kappaletta. Takavuosien postimyyntikuvasto mainosti onnea tuovaa talismania, jonka oli tilannut itselleen 20 000 suomalaista. Netin keskustelupalstat pursuilevat salaliittoteorioita esimerkiksi siitä, että rahapelien arvonnat ovat selvästi järjesteltyjä, koska Matti tai Pirkko ei taaskaan voittanut. Koulussa näillä samoilla ihmisillä on saattanut olla kiitettävä numero matematiikasta. Tiedolla on todellista merkitystä vain sisäistettynä, osana toimintaa.

Vakavimmat muotonsa tiedon puute saa kuitenkin silloin, kun sen varjolla tehdään muita ihmisiä, kokonaisia ekosysteemejä tai koko planeettaamme koskevia päätöksiä.

Tuoreeksi esimerkiksi sopii Suomen eduskunta, joka tällä viikolla keskusteli äitiyslain uudistamisesta. Pirkanmaalainen KD:n kansanedustaja Sari Tanus räjäytteli päitä somessakin kiertäneillä kommenteillaan, joiden mukaan

”…monilla lesbosuhteeseen menevillä on taustalla hyväksikäyttöä.”

 

 

Jos meillä olisi tutkijuus yhteisenä oppiaineena elämänkoulussa, tuntisimme tietoon liittyvät peruskäsitteet. Niiden merkitys opittaisiin käytännön esimerkkien kautta. Kaikki 200 kansanedustajaamme tietäisivät, ettei korrelaatio asioiden välillä todista syy-seuraussuhdetta. Se ei ole sama asia kuin kausaliteetti. Voisimme yksissä tuumin havaita, että otimmepa minkä hyvänsä satunnaisen ryhmän naisia – olivat he sitten heteroita tai lesboja – seksuaalinen hyväksikäyttö on aivan liian yleistä.

Ja ehkä pääsisimme tekemään jotain tälle varsinaiselle ongelmalle, sen sijaan, että käytämme kuviteltuja syy-seuraussuhteita omien uskomustemme ajamiseen.

En tarkoita tutkijuudella hakeutumista tiedeuralle managerialismista kärsivissä yliopistoissa, joissa edellytykset työn tekemiselle kaiken aikaa heikkenevät, ja joita tyypillisesti päädytään johtamaan akateemisiin ansioihin nojaten – siis ilman johtamisosaamista. Tiedettä toki tarvitaan, kuten Helsingissä äskettäin järjestetty teematapahtumakin muistutti. Mutta jos tutkijuus valtaisi enemmän jalansijaa, meidän ei tarvitsisi edes erikseen todistella sitä.

Tutkijuus on enemmän kuin tiedeura. Sen ei tarvitse ilmetä julkaisukierteenä ja tulospaineina, vaan arjen oivalluksina.

Tutkijuus voi ulottua meihin kaikkiin taustasta, työpaikasta ja koulutuksesta riippumatta. Mikä hienointa, siinä yhdistyvät lapsen ehtymätön oivalluskyky,  yrittäjän eteenpäin vievä asenne, taiteilijan kyky kyseenalaistaa, urheilijan sitkeys treenata vielä lisää, ja nobel-palkitun tutkijan uteliaisuus maailmaa kohtaan (ja se, että hän enimmäkseen vain istuu ja tuijottaa papereita).

Tutkijuus on ehtymätöntä uteliaisuutta, hyvää yleissivistystä, kokonaisuuksien hahmottamista, valmiutta kyseenalaistaa nykyisiä tapoja tehdä, halua oppia koko ajan uutta ja kykyä systemaattiseen, pitkäjänteiseen työskentelyyn. 

messier-101-10995_1280

Kari Uusikylä muistuttaa kirjassaan Luovuus kuuluu kaikille, että luovat toteutukset saavat alkunsa kyvystä nähdä ongelmia. Tämä lisäbonus on hyvä muistaa aikana, joka pyrkii hautaamaan epäkohdat silotellun kivapuheen ja yltiöpäisen posihömpän alle. Rakentava tutkijuus iloitsee siitä arvokkaasta mitä on, mutta miettii kaiken aikaa, mikä voisi olla vielä paremmin.

Kun vielä lisätään mausteeksi roima annos vapaata, kiireetöntä aikaa ajatteluun, ihmettelyyn ja kokeiluun, on tutkijuuden keitos valmis.

Siitä riittää ammennettavaa jokaiselle, joka haluaa parantaa maailmaa.

Lueskelin viikonloppuna Henkka Hyppösen Nautitaan raakana -kirjaa, jonka teemana on tietoinen läsnäolo. Viimemainitun jätän jokaisen itsensä oivallettavaksi, mutta lyhyt tarina kirjan sivulla 152 innoitti tämän bloggauksen.

Mathew B. Crawford on yksi niistä ihmisistä, jotka ovat saaneet tarpeekseen epämääräisestä, abstraktista työstä ja elämäntavasta. Crawford sai vuonna 2001 Chicagon yliopistosta tohtorinarvon ja otti vastaan uuden työn washingtonilaisen ajatushautomon johtajana. [..] Crawford oli aina väsynyt, eikä hän missään vaiheessa oikein ymmärtänyt, miksi hänelle ylipäätään maksettiin palkkaa. Työpäivän aikana ei syntynyt mitään aidosti hyödyllistä, ei tuotteita eikä palveluita. Hyödytön työ lannisti.

Oliko ongelma työssä, tekijässä vai ajatushautomon epämääräisyydessä? Todennäköisesti siinä, että Crawford ei ollut kutsumustaan vastaavissa tehtävissä. Moni tiedeihminen jakanee hänen kokemuksensa. Tutkimuksen sykli on tunnetusti hidas. Se kuuluu tieteen luonteeseen. Jos työtä tehtäisiin kelloa vastaan, kyse ei olisi tieteestä, vaan selvitystyöstä.

Tuskin kenenkään yrittäjän pokka ja pankkitili kestäisi vuosikymmenten epävarmuutta. Huipputiedemiehet ja -naiset ovat valmiita tähän, vaikka se usein vaatiikin uhrauksia, myös muussa kuin rahassa. Eikä tarvitse olla edes käynyt lähelläkään tieteen huippua tunnistaakseen epävarmuuden ja epäilykset. Jo muutama vuosi kotimaisessa yliopistossa riittää: ”Mitä h**tiä minä oikein teen täällä? Mitä merkitystä tälläkään paperilla on kenellekään?

Tarina jatkuu.

Viiden kuukauden jälkeen Crawford otti lopputilin ja perusti vanhoihin moottoripyöriin erikoistuneen korjaamon. Paitsi että Mathew kokee tekevänsä nykyään jotain konkreettista, hän kokee sen myös älyllisesti kiehtovammaksi kuin entisen työnsä. [..] Työkalut katoavat yleissivistyksestämme emmekä ymmärrä, miten asiat toimivat. [..] Crawford pitää vaikkapa erilaisia pienviljelmiä ja kutomisbuumia vastavetona tälle kehitykselle. Kun tietotyöläisen työtä on niin vaikea arvioida, etsimme tekemistä jota voi.

Kuinka ollakaan, heti seuraavan päivän HS.fi läväytti silmille uuden Luokattomat Otsikot top 3 -kandidaatin tapauksen tohtorista, joka ryhtyi tekemään työkseen makkaraa. Tunnen hämmentävän paljon tohtoreita, jotka juoksevat maratoneja, soittavat jotain instrumenttia tai tekevät molempia. (Lukeudun heihin itsekin, tosin kuljen kävellen, mutta sekin riittää vuositasolla matkaan Suomen päästä päähän.) Aivotyö vaatii aina vastapainonsa. Näkökulmasta riippuen kyse on joko endorfiinikoukusta, pakotiestä tai iloa tuottavasta tekemisestä.

Toiminnan tarve on meissä sisäänrakennettuna. Tätä ei pidä käsittää mustavalkoisesti: ihminen on kokonaisuus, joka tarvitsee niin henkistä ravintoa kuin fyysistä aktiivisuutta. Valitettavasti vain työelämämme on yhä rakennettu yhden sallitun ammatin sen sijaan, että ihminen voisi toteuttaa omaa luontoaan ja kutsumustaan monella rintamalla yhtä aikaa. Unelmani olisi koordinoida työelämän someverkostoja ja pitää puutarhaa kutakuinkin fifty-sixty. Huomaattehan yhtäläisyydet?

Ja nyt pääsen vihdoin varsinaiseen pointtiin. Meidän kannattaisi oppia suvaitsemaan, hyväksymään ja toivomaan, että korkeakoulutetut tekevät työurallaan rohkeita suunnanmuutoksia. Samalla voisimme lopettaa neliraajajarrutuksen, jonka pahimpia aikaansaajia ovat usein koulutetut itse. Moni ei suostu hievahtamaan mihinkään, jos tarjolla ei ole professorin tehtäviä arvostetussa yliopistossa.

Todellisuudessa muutokset voivat olla juuri niin jyrkkiä kuin ylläkuvatuissa tapauksissa. Vai ovatko sittenkään? Jos intohimoisesta harrastuksesta tulee myös ammatti, muuttuuko mikään kovin radikaalisti? Tai jos yrittäjä soveltaa arjen työssään sitä tietoperustaa, joka hänelle mikroskoopin läpi katsoessaan aukeni, miksei hän hyödyntäisi sitä? Ainahan työelämän kokeneet kehäketut, monitaiturit ja eri alojen yrittäjät ovat vanhoilla päivillään lukeneet tohtoreiksi, joten miksi ihmeessä suunta ei saisi olla myös toisinpäin? Miten yleensäkään voisi tietää, ettei tiedejulkaisujen suoltaminen ollutkaan se oma kutsumus, ellei sitä ensin kokeile?

Jokaiselle tohtorille on oppimisprosessin aikana kertynyt hyödyllisiä valmiuksia takataskuun. Huomatkaa olennainen: valmiuksia. Ei tutkintopapereita, hattuja ja miekkoja. Edes tutkimusaihe ei ole se ratkaiseva tekijä. Tohtoreita kun on laidasta laitaan – osa vihaa väitöskirjansa otsikkoakin, osa on kiteyttänyt siihen intohimonsa ja kutsumuksensa, jota haluaa toteuttaa arjessa (lukeudun jälkimmäisiin).

KONEen Matti Alahuhta tiivistää olennaisen Johtajuus – kirkas suunta ja ihmisten voima -kirjassaan (2015, s. 14) oikein mainiosti.

Ymmärsin, kuinka tärkeää on oikea ajoitus, kuinka paljon edelläkävijäasiakkailta voi oppia ja että murroskohdat ovat aina mahdollisuus. Näistä opeista on ollut ratkaisevan paljon hyötyä myöhemmällä työurallani. Sain nämä opit nimenomaan väitöskirjantekoprosessista. Sillä ei ole väliä, onko tohtori vai ei, mutta väitöskirjan teossa uuden tiedon luominen on upeaa. Se on sekä vaativaa että kasvattavaa.

Hankitut valmiudet vain odottavat tulevansa sovelletuiksi – ilman ennakkoluuloja ja pelkoa esimerkiksi oman aseman menettämisestä. Suomalaistenkin on jo korkea aika ymmärtää, ettei ole olemassa mitään arkkityyppisiä kouluja käyneitä herroja, vaan pikemminkin akateeminen proletariaatti. On myös päivänselvää, ettei perinteisessä tiedemaailmassa ole paikkaa kaikille valmistuville tohtoreille. Siksi meidän tulee itse rakentaa uusia polkuja. Ne voivat olla esimerkiksi yhteisiä yrityksiä ja yksityisiä tutkimuslaitoksia.

Jos henkilökohtainen harppaus uuteen tuntuu liian suurelta,  Tohtoriverkosto on tukena 24/7. Meitä on verkostossa moneksi, mutta itse edustan sitä ajattelua, ettei ole lainkaan suolesta tohtorin ryhtyä tekemään makkaroita. Tai makkaramestarina ryhtyä tekemään jatko-opintoja.

Tee sitä, mikä innostaa eteenpäin ja tee se hyvällä omatunnolla.

Taannoin sosiaalisessa mediassa jaettiin ahkerasti Frank Martelan postausta Tavallinen työnantaja mittaa tyytyväisyyttä, innovatiivinen mittaa innostusta.

On helppo allekirjoittaa havainto siitä, että työtyytyväisyys on kapea mittari, joka ei tavoita lainkaan olennaista. Ihmiset voivat olla hyvinkin tyytyväisiä vääriin asioihin: ”Palkka juoksee eikä tarvitse tehdä mitään”. Tällainen organisaatio ei luo uutta ja jää passiivisena aloilleen odottamaan muuttumatonta toimintaympäristöä, jota ei koskaan tule.

Sitä en kuitenkaan hahmottanut, missä vaiheessa pelkästä innostuksesta on tullut innovatiivisuuden mittari. Jos näin olisi, tämänkin ajan huikeimmat innovaatiot luo lauma koiranpentuja.

Martela muistuttaa, että organisaatiot saavat sitä mitä mittaavat. Miksi emme siis mittaisi pöhinän sijaan kykyä uudistua?

 

0029 klassikko

 

Toki yksittäisten työntekijöiden innostus ja arkinen luovuus ovat olennainen osa uudistumiskykyä – mutta vain pieni pala sitä.

Uudistumiskyvystä on puhuttu pitkään. Varhaisimpien koulukuntien ajatusmalleissa oli vielä reaktiivisuuden siemen: havaittiin muutos ympäristössä ja muokattiin strategiaa sen mukaisesti. Sittemmin organisaatiot on nähty myös muutoksen tekijöinä, ei pelkästään passiivisina vastaanottajina.

Junell ja Ståhle tarjoavat hyvän peruskatsauksen uudistumiskyvyn mittaamiseen, samoin tietojohtamisen professori Aino Kianto väitöskirjassaan.

Tietojohtamisen ytimessä ovat aineettomat resurssit, kuten tieto, osaaminen ja suhteet. Dynaaminen tai luova tietopääoma tarkoittaa sitä, että organisaatio

  • pystyy luomaan tietopääomasta arvoa ”tässä ja nyt” senhetkisellä osaamisellaan
  • ottaa aktiivisen roolin tulevaisuuden ennakoinnissa ja johtaa myös omaa kykyään uudistua.

 

Herätys, Suomi! Jos jotain on näin post-teollisella aikakaudella ylipäätään mitattava, olkoon se luova tietopääoma – ja yritysten, julkisen sektorin, yhteisöjen ja verkostojen kyky uudistaa itseään.

Kuten blogijutuistani voi päätellä, pidän kyseenalaistamisesta. Siksi pidän myös bisneskirjoista, jotka osaavat väistellä itsestäänselvyyksien karikot eivätkä unohda kevyttä itseironiaa. Saku Tuomisen Luova järkevyys on pienoiskapina sekä mystifioitua ”luovaa hulluutta” että innovaatioprosesseja vastaan.

Kirjoittaja kysyy, mihin tarvitaan vielä yhtä luovuuskirjaa? Muistuttamaan siitä, että luovuus lähtee arkisista pienistä muutoksista. Hear, hear, innovaatiojohtamisen puhkianalysoinnin ylipapit ja -papittaret!

Luovuus on jokaisen oikeus ja velvollisuus sekä työssä että arjessa. Se lähtee halusta tehdä asioita paremmin – vähän tai paljon paremmin.

Itsensä toteuttaminen on inhimillinen perustarve. Luovuus taas on kollektiivinen perustarve, jolle kaikki kasvu ja kehitys perustuu.

Miksi silti sorrumme kaaviokuviin tai ulkoistamaan luovuuden vain teatterille, musiikille, taiteelle ja kirjallisuudelle? Miksi jokainen luovuuskolumni vilisee viittauksia kulttuurinautintoihin ja -kursseihin, joissa ihmiset kävivät muka muuttumassa luovemmiksi?

Osasyyllistä voi hakea kulttuuristamme. Etenkin vanhempien ikäpolvien ihmiset on jo pieninä kasvatettu pitämään kynttiläänsä vakan alla ja olemaan hiljaa, ”kun et mistään mitään tiedä”. Jatkuva lannistaminen tappaa rohkeuden.

Arjessa tämä näkyy hengailuna jossain mahdollisimman ylevien kulttuuriharrastusten liepeillä, työelämässä taas pakkomielteisenä suunnitteluna, työryhmien ja projektien perustamisena, päätöksenteon pakoiluna, yrityksenä hallita tulevaisuutta ja ikään kuin tietää etukäteen, mikä idea varmasti(!) toimii. Neurologi Robert Burtonille tietäminen tarkoittaa tilannetta, jossa ihmiset yliarvioivat oman tietämyksensä. ”Myynti kasvaa ensi vuonna 24 %” kuulostaa varmasti hyvältä, mutta ei tarkoita yhtään mitään. Jopa Clayton Christensenin kuuluisa disruptiomalli soveltuu parhaiten jälkijättöiseen ihmettelyyn.

En väsy puhumaan tästä aiheesta, koska tekemällä oppiminen toimii erityisen hyvin juuri omimmalla alallani – sosiaalisen median hyödyntämisessä ja nettiyhteisöjen rakentamisessa. Tarvitsemme enemmän ketteriä kokeiluja ja vähemmän viisivuotissuunnitelmia.

Monien nuorten kohdalla on onneksi toisin. Ero on selvästi nähtävissä: analysoinnin ja suunnittelun sijaan he ryhtyvät toimeen. HS.fi:n jutussa Työskentele kuin teini viitataan professori Stephen Haagiin, jonka mukaan

…yliopistossa ja työpaikoilla ihmiset opetetaan välttämään riskejä ja epävarmuutta. Ennustettavuuden vaatimus tappaa luovuuden ja intohimon. Teineille tätä varovaisuuden kulttuuria ei ole ehditty opettaa.

Myös Saku Tuominen suomii kirjassaan työryhmäkulttuuriamme. Juuri kukaan ei kysy jälkeenpäin, mitä ryhmät saivat aikaan. Uskallatko kysyä tätä edelliseltä projektiltasi?

Sen sijaan että jotain ”pitäisi” tehdä, mikä oikeasti muuttui? Mitä teidän työnne seurauksena tehdään nyt paremmin?

Pahimmillaan olen omin silmin saanut lukea, että syntyi jo aiemmin maailmalla keksitty termi. Ei puolen miljoonan euron projektin tuloksena voi olla kolme pdf-raporttia ja se, että tutkija oppi uuden sanan!

Miksi työryhmä- ja projektishoppailu on ongelma? Se syö ihmisten motivaatiota. Kuilu idean ja toteutuksen välillä on liian leveä. Näkemisen ja tekemisen välinen yhteys on kadonnut. Jos ja kun olet joskus osallistunut nk.  luovuusworkshopiin, tunnistat varmasti itsesi Tuomisen haastateltavan vastauksesta:

Kun on kaksi päivää ideoitu, olisi hienoa, jos joitain ideoita toteuttaisiin tai edes kerrottaisiin, miksi ei toteutettu. On erittäin turhauttavaa osallistua milloin mihinkin innovaatiopönttöön, -myllyyn tai -toriin, kun useimmiten asia jää siihen, että kiitellään osallistujia vuolaasti hyvistä ideoista ja luvataan palata asiaan kehittämistoimenpiteiden muodossa myöhemmin. Kehittämistoimenpiteitä ei sitten koskaan kuulu.

Mutta olitpa vanha tai nuori, työssä tai työelämän ulkopuolella, älä lannistu! Jokainen voi löytää arkiluovuutensa uudelleen. Luova järkevyys -kirja muistuttaa, että kaikki lähtee ihmettelystä ja uteliaisuudesta.

Sosiaalisessa mediassa ihastelemme sokean toimitusjohtajan tarinaa, jaamme tonneittain rispektejä pulpettikapinan tehneelle Maarit Korhoselle ja intoilemme dialyysihoitajasta, jonka pieni idea säästi valtavasti euroja. Mutta miksi tyydymme vain huutelemaan sivusta ”ooh!”? Onko sekin vain luovuuden ulkoistamista ”niille” aikaansaaville ja lahjakkaille?

Miksi et tekisi vastaavaa itse?

Kuten tutkija Katri Saarikivi on useaan otteeseen muistuttanut: ellei työssä ole mitään luovaa, se joutaakin katoamaan. Aivot tarvitsevat haasteita. Jos jotain on syytä heittää romukoppaan, niin rajanveto luovien ja ei-luovien alojen ja ihmisten välillä.

Se, että hoksasin korjata keittiössä repsottavan liedenkahvan pikkuruisella ruuvilla ja vaihtaa rikkoutuneen naulakon tilalle rekkitangon on minulle aivan yhtä luovaa kuin uuden kitarariffin keksiminen. Toisinaan taas on unelmoitava isommin eli Tuomisen sanoin ”kerrottava idea ainakin kymmenellä”.

Meidän on viisivuotiaiden tavoin udeltava, miksi tämä asia on näin? Miksei se voisi olla toisin? Kun lapsi kysyi, miksei valokuvaa voi nähdä heti, isä keksi Polaroid -kameran. Ongelman kohdatessaan aikuinen sortuu helposti valittamaan, sen sijaan että miettisi, mitä voisi tehdä sille. Tiedosta tämä!

kirjanselkaruno

#Kirjanselkäruno, pieni murunen luovuuden koko kuvasta.

 

Saku Tuominen kuvaa riemastuttavan osuvasti ympäristön reaktioita uusiin ideoihin: ”Täytyypä miettiä”, ”Mitä siitäkin nyt sitten tulisi, jos kaikki tekisivät noin…”, ”Onko tätä jo kokeiltu Ruotsissa?” Tiedosta myös nämä automaattivastaukset. Silloin et idean isänä tai äitinä jää itse sanattomaksi.

Realistina Tuominen muistuttaa samalla, että ”paremmin tekemisen” ei tarvitse olla mikään jatkuvan kilvoittelun pakkomielle. Toisinaan katsellaan pilviä laiturilla ja todetaan, että kaikki on aivan hyvin juuri nyt. Mutta sekin on osa luovuuden elämänasennetta, tietoisuutta tilanteesta.

Edisonin mukaan: ”Aina on olemassa parempi tapa. Sinun tehtäväsi on löytää se.” Viisaimmat ihmiset tietävät, etteivät he tiedä – siksi kannattaa tarkkailla ja kokeilla.

Lähde siis jokaiseen uuteen päivään vuja de -mielellä: tätä ei ole ennen tapahtunut!

Tutkimukseni huumorin merkityksestä online-ideoinnissa on valmistunut. Pohjustin aiemmin blogissani siitä, miksi ilo, nauru ja hauskanpito ovat tärkeitä luovuudelle ja pohdin myös sitä, miksi verkossa jäämme helposti sooloilun asteelle emmekä saavuta kollektiivisen ongelmanratkaisun potentiaalista kuin murto-osan. Tarvitsemme aikaa ja yhdessäoloa rakentaaksemme yhteisöjä – ja huumori on sosiaalisten yhteisöjen koossapitäviä voimia.

Mutta millaista on ideointia ja luovaa ongelmanratkaisua tukeva huumori silloin, kun toimitaan hajautuneesti ja ilman sosiaalisia vihjeitä? Voiko sellaista ollakaan?

Kyllä vain. Ehkä osuvin huomio, minkä aikaisemmasta tutkimuksesta (pohjautuen mm. 1600-luvulla vaikuttaneen englantilaisfilosofi Thomas Hobbesin ajatuksiin ihmisluonnosta)  löysin, oli seuraava:

Huumori on kaiken sosiaalisen kanssakäymisen perusominaisuus.

 

Nancy Baym (1995) päivitti aiheen tutkimustiedon Internet-keskusteluryhmien aikaan ja nyt sosiaalisen median aikakaudella mikään ei liene luontevampaa ja vaivattomampaa kuin vitsailla verkossa.

goodinbed

Kuitenkin aiheeseen on kiinnitetty luvattoman vähän huomiota; innovaatiojohtamisen saralla ei oikeastaan lainkaan. Tutkimukseni tärkein anti onkin tietoisuuden lisäämisessä. Kaikkea ei voi mahduttaa yhteen artikkeliin, mutta tunnistin kuitenkin huumorin lähteiden ohessa viisi perustyyppiä, jotka edistävät luovaa ideointia verkossa:

  1. Vitsailu. Ehdottomasti laajalle levinnein ja tunnetuin tapa. Hauskojen – siis lähettäjänsä mielestä hauskojen – vitsien, tarinoiden, kuvien, kuvamanipulaatioiden ja videoiden jakaminen. Ei välttämättä herätä vastakaikua, mutta toimii stressinpoistajana ja välikevennyksenä ohjaten ajatukset hetkeksi muualle kuin käsillä olevaan tehtävään, ja voi toisinaan katalysoida kuolemattoman idean osuessaan aivosopukoissa napakymppiin.
  2. Inhimillistäminen. Vastalääke yltiökuivakoille ja tehtäväkeskeisille ideointialustoille, joihin jokainen käyttäjä voi syöttää nimensä ja taustaorganisaationsa (tiedättehän tyypin)? Huumorihenkiset käyttäjäkuvaukset, hullunkuriset profiilikuvat ja osuvat motot tekevät asiantuntijoista(kin) helpommin lähestyttäviä ja madaltavat kynnystä osallistua. Ilmaisee muille käyttäjille sen, että ”ihmisiähän tässä vain ollaan, ei robotteja” ja ”rohkeasti vaan mukaan”.
  3. Ratkaisuhakuisuus. Nettihuumorikin voi olla tuloskeskeistä, mutta ei kvartaaliajattelumielessä. Tässä tapauksessa ideoija tai laajempi ryhmä pilailee lopputuloksen kustannuksella, esimerkiksi esittämällä täysin mahdottomalta kuulostavan idean, joka haastaa osallistujat ajattelemaan asiaa uudesta näkökulmasta. Toisinaan huumoria säestää aggressiivisuuden rajamaille ulottuva turhautuminen: ”Hei nyt oikeasti, ettekö parempaan pysty!” Parhaimmillaan ratkaisuhakuinen huumori auttaa ideoijia puhaltamaan henkeä yhdessä tekemiseen ja inspiroi luovuutta.
  4. Keskustelu. Alkukielinen ”conversational humour” ei oikein paremminkaan käänny. Tässä huumori ammentaa itse verkkokeskustelun sisällöstä. Se karkaa nk. lapasesta samalla tavoin kuin työpaikkojen kahvihuonekeskustelut, reagointiaika vain on pidempi. Esimerkeiksi käyvät asiantuntijafoorumille ideoidut tuunatut hymiöt ja tapaus typo, jossa yhden merkin tahaton vaihdos sai koko alkuperäisen idean kääntymään päälaelleen ja innoitti hilpeän viestinvaihdon. Kuten keskustelut aina, tämä huumorin laji on spontaania ja ennustamatonta, mutta luovuuden kannalta erittäin vapauttavaa.
  5. Tarinankerronta. Tarinallinen huumori kumpuaa kahdesta lähteestä: ammatillisista stereotypioista tai online-yhteisön aiemmasta historiasta. Narratiivit ovat jaettuja artefakteja, yhteisesti hyväksyttyä ja muokattua ”esineistöä”. Ne ovat samalla erottamaton osa yhteisön sosiaalista rakennetta. Esimerkiksi IT-alan gurut saattoivat tehdä itsestään pilaa seuraavaan tapaan: ”Minulla ei ole vieläkään mitään parempaa tekemistä kuin roikkua täällä foorumilla :)” Stereotypiat ajankäytöstä naismaailmassa menestymiseen lujittavat ryhmään kuulumisen tunnetta ja kokemusta yhteisöllisyydestä. Samanlainen vaikutus on aiempien episodien, tehtävien, yhteisten miittien tai vaikkapa yhteisöstä häädetyn trollaajan edesottamusten muistelulla. Keskustelu ja tarinankerronta ovat siis kollektiivisia verkkohuumorin muotoja.

 

Olisikin kiinnostavaa selvittää, kuinka ideoinnin ja yhteiskehityksen parissa puuhailevat yhteisömanagerit voivat katalysoida huumoria omissa yhteisöissään. Selvää on se, että emme saisi jäädä pelkän vitsailun astelle. Jopa inhimillistämisessä on vielä työsarkaa, puhumattakaan kolmesta viimemainitusta huumorin lajista.

Toinenkin johtopäätös on ilmeinen: kannattaa tunnistaa varhaisessa vaiheessa tyypit, jotka kykenevät laittamaan itsensä likoon.

Perinteisten lead usereiden rinnalle tarvitaan yhteisönarreja, läpänheittäjiä ja nettiläsnäololle omistautuneita sit-down -koomikoita.