Arkisto kategorialle ‘ideat’

24.3.2017 julkistettiin Sitran Ratkaisu100 -kilpailijat. Kaikkiaan 231 ehdotuksesta valittiin mukaan 15 tiimiä.

Tuuletukset olivat paikallaan, kun luotsaamani Tohtoriverkosto pääsi varhaisimman yhteistyökumppaninsa Intunex Oy:n kanssa jatkoon – ja kivenkovan Skillhive-tiimimme osaaminen, referenssit ja ratkaisuehdotus arvioitiin peräti sijalle 4!

Ehdotuksemme perustuu Intunexin kehittämään Skillhive-parvityöalustaan, jota jatkokehitetään yhdessä Tohtoriverkoston kanssa.

Ratkaisu100 tiimi

Skillhive-tiimi koolla: Johanna Kotipelto, Jaakko Naakka, Janne Ruohisto ja Miia Kosonen. Kuvasta puuttuu Jussi Ahtikari.

Kilpailun teemana on Kaikkien osaaminen käyttöön. Mukana on useita äärimmäisen mielenkiintoisia ehdotuksia. Ne lähestyvät haastetta eri suunnista. Se on järkevää, sillä yhdellä ratkaisulla tuskin on mahdollista palvella kaikkia. Jos niin yrittää tehdä, on vaarana, ettei lopulta palvele ketään. Jos huidot joka suuntaan, et osu mihinkään.

Tämänhetkisillä taustatiedoilla ennustan, että lähimmäksi ideaalia pääsee parvityö-konsepti, jota Skillhive edustaa. Help people work smarter together.

Parvityöhön perustuva yhteistyömalli soveltuu kaikkialle, missä tarvitaan erikoistunutta asiantuntemusta, ammattitaitoa ja osaamisen yhdistelyä. Tarvittava tietämys on hajallaan erilaisissa verkostoissa ja liikkuu ihmisten mukana. Parvet tukevat asiantuntemuksen yhdistelyä yli organisaatiorajojen, osaamisen vapauttamista lokeroistaan.

Ei siis pidä antaa pilottina toimivan Tohtoriverkoston hämätä. Skillhive-tiimin ratkaisua ei ole suunnattu pelkästään tutkijakoulutuksen saaneille ja korkeakoulutetuille (joiden arkea muuten ovat epävarmuus, määräaikaisuudet, pätkät ja putket). Kun ratkaisun kehitysaste on riittävä, se on laajennettavissa muuhunkin käyttöön.

Kehittäjien kannalta me tohtorit olemme haastava asiakaskunta ja kehittäjäkumppani. Olemme luonnostaan tarkkanäköisiä emmekä kelpuuta osaamisemme myymiseen mitä tahansa oman pärstän esittelyyn tarkoitettua LinkedIn -jäljitelmää. Skillhive on luonnostaan yhteisöllinen ja eri asiantuntijoiden kohtaamista on mahdollista edelleen helpottaa. Toiseksi, kaiken keskiössä pitää olla mahdollisuus auttaa asiakkaita ratkaisemaan ongelmiaan ja se taas ei onnistu ilman tarvittavan osaamisen paikantamista, vuorovaikutusta ja dialogia.

Maailma on jo pullollaan nk. osaamisalustoja ja verkkoalusta ratkaisuna ei ole sinänsä innovatiivinen. On kuitenkin huomattava, että yhdeksän kymmenestä toteutuksesta keskittyy yksittäisten ihmisten osaamisprofiileihin, ei alusta asti yhteisölliseen työskentelyyn. Ne eivät myöskään ota haltuun koko osaamisen myymisen prosessia, vaan ainoastaan alkupään eli paremman kohtaannon.

Mikä siis on pilottiratkaisumme uutuusarvo? Kukaan ei ole ennen tätä tuonut eri tieteenalojen päteviä asiantuntijoita yhteen alustalle, joka mahdollistaa itseorganisoitumisen ratkaistavien haasteiden ja ongelmien ympärille.
Osallisuutta ei enää ratkaise se, missä yliopistossa tai yrityksessä asiantuntija työskentelee – tai onko hänellä juuri sillä hetkellä työnantajaa. Arvokasta osaamista on voitava hyödyntää yli ja ohi kvartaalibudjettien ja laitosrajojen.

Täysin nollasta tällaista ratkaisua ei kannata edes lähteä Suomessa kehittämään, koska meillä on jo olemassa palkittu parvityöalusta Skillhive ja yli 810 jäsenen Tohtoriverkosto.

Erityisen hienoa onkin päästä näkemään, mitä ideastamme matkan varrella kehittyy! Ja koska tämä on ensimmäinen kerta kun osallistun tällaiseen haastekilpailuun, kasvaa innostus entisestään. Luvassa on verkostojen laajentamista ja uuden oppimista, ei vähiten siitä tohtoreillekin välttämättömästä taidosta, kuinka myydä ideansa ja kiteyttää siitä olennainen. (Tämä bloggaus on vasta harjoittelua.)

Tohtoriverkosto – parasta ongelmanratkaisua.

P.S. Tohtoreiden tuottaman tiedon hyödyntämisestä puheenollen. Entinen kollegani on jo 10 vuoden ajan tutkinut kilpailijoiden välistä yhteistyötä ja havainnut sen tulokselliseksi. Samaan johtopäätökseen tulin aikanaan itse joukkoistamista tutkiessamme. Kun osallistujat yhdistävät kaksi eri strategiaa, kilpailun ja yhteistyön, tuloksena on laadukkaampia ideoita. Tämä toivottavasti toteutuu myös Sitran Ratkaisu100 -tiimien työskentelyssä. Tapaamisiin siis yhteistyön merkeissä! 🙂

3.12. vietettiin jälleen Tietoasiantuntijat ry:n järjestämää tietojohtamisen teemapäivää Helsingissä Crowne Plazassa. Viime kevään tapahtumassa vaadittiin Jyrki Kasvin johdolla vauhtia päätöksentekoon esimerkiksi yhteisten standardien muodossa.

Nyt katseet käännettiin digitalisaatio-osaamiseen. Kurkkaa päivän keskustelut Twitteristä tunnisteella #TAteema15!

Tiedon Industrial Internetistä vastaava Taneli Tikka avasi pelin alustamalla tietojohdetun organisaation rakentamisesta ja oikeiden metriikoiden valinnasta. Hänen viestinsä oli selkeä: vanity metrics pois! Organisaatiot koostuvat ihmisistä, ja ihmisten tavoin niillä on taipumusta turhamaisuuteen. Saatamme mitata esimerkiksi sovellusten latauskertoja ja klikkausmääriä, vaikka ne eivät kerro tulevaisuuden trendeistä mitään. Tärkeintä on ennakoida ja tähdätä kasvuun – ja ymmärtää kokonaisuutena systeemiä, josta digitalisaation perimmäisessä ytimessä oleva kulttuurikin kumpuaa.

Tiedolla johtamisen ja tulevaisuususkon periaatteet on oivaltanut Onnibus, jonka toimintamallia esitteli Petteri Rantala. Digitalisaation ytimessä oli myös Lingsoftin avainasiakaspäällikkö Petra Minn, joka havainnollisti, kuinka puheentunnistuksen avulla päästään huomattavasti täsmällisempään potilaskertomustietoon kuin ihmisvoimin.

Päivän teema kiteytyi Saranen Consultingin Jenny von Knorringin esityksessä. Osaamisen lisäksi tarvitaan oikea asenne. On luonnollista pelätä muutosta, mutta ihminen pystyy myös voittamaan pelkonsa. Miksi jämähtää paikoilleen? Missä vaiheessa meistä tuli tylsiä ja haudanvakavia? Mihin uteliaisuus ja leikkimieli unohtui?

 

KONEen Innovation Manager Ari Hänninen muistutti vähäisen tiedon tärkeydestä ideoinnissa: firman nuoret teknoloikkaharjoittelijat loivat kolmessa päivässä uuden keksinnön. Toki valtaosa ideoista on aina ”hirveän huonoja” – kenties myös se hihitystä aiheuttanut ajatus hissiin sijoitettavasta kuntosalista.

Yliopistojen puolelta nostettiin esiin useampikin tärkeä viesti. Harri Laihonen TaY:n Johtamiskorkeakoulusta peräänkuulutti digiajan mielipide- ja näkemyskaaoksen keskelle tietoa, johon voi luottaa ja jonka varassa tehdä päätöksiä. Tämä on hyvä muistutus maailmassa, joka tuntuu luottamisen sijaan vihaavan tietoa. Loputtomien lisäselvitysten sijaan tarvitsemme rohkeutta toimia itse.  Tietojohtaminen on kiteytettävissä kahteen sanaan eli ’tiedosta arvoa’. Harri viittasi myös Alf Rehniin:

 

Aineettoman pääoman (intellectual capital, IC) merkitys korostuu digitalisaation aikakaudella. Aino Kianto LUT:lta esitti empiiristä evidenssiä aineettoman pääoman ja yritysten suorituskyvyn välisestä yhteydestä perustuen laajaan kv. kyselytutkimukseen. Vastoin ennakko-oletuksia suomalaiset eivät loistaneet aineettoman pääoman johtamisessa. Eri osa-alueista vahvimpia Suomessa olivat luottamuspääoma ja inhimillinen pääoma, heikointa yrittäjyyspääoma. Työsarkaa siis riittää. Meidän tietojohtamisen sanansaattajien tulee viedä kaikilla rintamilla eteenpäin tätä viestiä:


linda liukas

Päivän mieleenpainuvimmasta esityksestä vastasi koodausaktivisti Linda Liukas, jonka vauhti ja innostus sai jopa eteläkarjalaiset lähimmäiseni näyttämään muumioituneilta mykkäkoululaisilta. Hetkiseksi liveraportoijakin joutui hämmennyksen valtaan ja vaikeni sujuvasti kummallakin Twitter-tilillä, mutta jotain sentään saatiin myös 140 merkin muotoon.

Esitetyistä tulevaisuuskuvista – ml. kaikki bisnes muuttuu softabisnekseksi ja kaikki ongelmat ovat koneiden ratkaistavissa – on helppo olla eri mieltä, mutta innostuksen ja rohkeuden merkitystä digitaalisen ajan työssä tuskin kukaan kyseenalaistaa. Lindan mukaan hienointa ihmisenä olemisessa on juuri kykymme luoda uutta tyhjästä. Tietojohtaja saattaisi tarkentaa, että rakennamme olemassaolevan tiedon ja sen kontekstien päälle, mutta yhdistämme palaset uusiksi ainutlaatuisella tavalla.

Kaiken rationaalisuuden keskellä on annettava myös vahingoille tilaa. Kuten Linda esityksessään muistutti, usein hienoimmat jutut tapahtuvat sattumalta. Tiedon ja sen johtamisen maailma on sekä-että, ei mustavalkoinen joko-tai. Digiosaaminen on siis oikeaa asennetta, kykyä johtaa aineetonta ja uskallusta kokeilla.

And now something completely different! Olin viime viikolla poissa ns. perinteisiltä mukavuusalueiltani, kuten toisinaan pitääkin. Osallistuin siis kutsuttuna puhujana Milanossa järjestettyyn elintarviketurvallisuuden konferenssiin, jonka toteutuksesta vastasi EU:n erillisvirasto EFSA eli Euroopan elintarviketurvallisuusvirasto.

WP_20151016_09_06_50_Pro

Open Risk Assessment -sessio alkamassa 16.10.2015, myös vetovastuu on ”joukkoistettu” neljälle chairille

Malpensan lentokentällä en ehtinyt edes järjestäjien tilaamaan kuljetukseen asti, kun jo konferenssiperinteiden mukaisesti päädyin juttusille toisen suomalaisnaisen kanssa. Henkilökohtaiset small world -ennätykseni menivät rikki viimeistään seuraavana päivänä, kun selvisi, että hän on kotoisin nykyiseltä asuinpaikkakunnaltani ja käynyt saman lukion kuin minä 🙂

Mutta takaisin aiheeseen. Yksi EFSAn tavoitteista on edistää avointa vuorovaikutusta ja dialogia eri toimijoiden kesken. Tämä on ravitsemuksen, luonnon, ympäristön ja eläinten hyvinvoinnin tapauksessa luonteva kehityskulku. Kysymykset kiinnostavat ns. suurta yleisöä eikä niihin liittyvää tietoa voida missään nimessä rajata vain pienten asiantuntijapiirien käyttöön. Sessioissa käsiteltiin lähemmin niin avoimen tieteen periaatteita, avoimen datan hyödyntämistä, suurten datamassojen käsittelyä kuin datan visualisointiakin. Esitykset ovat lähiaikoina tulossa jakoon konferenssin sivuilla. EU:n laajuinen avoin data -portaali herätti yleisössä kysymyksiä ja kritiikkiä mm. yhteensopivuudesta muun maailman tuottaman tiedon kanssa. Vastaus oli kuin suoraan tietojohtamisen ytimestä:

Meidän on aloitettava jostakin – jos jäämme odottelemaan koko maailman kattavia alustoja, halvaannumme paikallemme.

Vaikka itselleni ovat arkikokemusta lukuunottamatta vieraita sekä elintarvikeala että riskienhallinta ja -arviointi, saatoin tuoda mukaan omaa ”avoimuusosaamistani” eli ihmisten osallistamista joukkoistamalla.

Pikakertauksena, joukkoistamisella (crowdsourcing) tarkoitetaan tietyn tehtävän suorittamista tai ongelmanratkaisun antamista suurten ihmisjoukkojen (crowd) tehtäväksi sen sijaan, että tukeuduttaisiin pelkästään organisaation sisäisiin asiantuntijoihin tai ulkoisiin yhteistyökumppaneihin (esim. Howe, 2008, Afuah ja Tucci, 2012).

McCormick (2012) kuvailee tutkimuksessaan, kuinka öljyvuodon aiheuttamien vahinkojen korjaaminen hyötyi joukkoistamisesta. Kansalaisia osallistamalla voitiin tunnistaa riskejä, joita asiantuntijat eivät joko olisi lainkaan tunnistaneet, tai joiden tason he olisivat arvioineet alhaisemmaksi kuin välittömästi vahingon vaikutuspiirissä oleva yhteisö itse. Joukkoja voidaan siis hyödyntää päätöksenteossa – esimerkiksi jo olemassa olevan informaation luokittelussa tai eri vaihtoehdoista äänestämisessä (crowd voting) – mutta myös kokonaan uuden tiedon luomisessa. Mikäli riskinarvioinnin näkökulma kiinnostaa, kannattaa tutustua oheiseen graafiin joukkoistamisen mahdollisuuksista ja riskeistä.

Keskustelussa ja palautteissa oli selkeästi nähtävissä, että joukkoistaminen ilmiönä kiinnosti osallistujia, mutta monikaan ei ollut vielä selvillä mitä sillä tarkoitetaan ja mitkä ovat soveltamismahdollisuudet omalla toimialalla. Olin erityisen ilahtunut siitä, että edelläni samassa sessiossa esiintyi itse Innocentiven edustaja Steven Drew! Yli 15 vuoden historiallaan Innocentive on joukkoistamisen pioneereja. Alustalle on tuona aikana rekisteröitynyt yli 365 000 ongelmanratkaisijaa yli 200 maasta. Pelkästään ulkoisia haasteita on toteutettu yli 2000. Ratkaisuehdotuksia on tuotettu päälle 40 000 ja jaettu yli 1500 palkintoa.

Esittelin yhteistyössä Nokian kanssa vuonna 2012 tekemäämme tutkimusta, jossa selvitettiin, mikä motivoi osallistumaan avoimeen ideointiin. Kyselyn aineiston muodostivat 244 käyttäjän vastaukset tuolloin vielä varsin tuoreesta yhteisöstä. Tuloksissa oli silmiinpistävintä se, että ihmiset odottivat ensisijaisesti oppivansa uutta ja lujittaakseen kuulumistaan arvostamaansa yhteisöön. Materialla, kuten kilpailujen palkinnoilla, oli vähäisempi merkitys. Palkitsemisessa jopa tärkeimmäksi nousi aineettomuus – tunnustuksen ja kiitoksen saaminen yrityksen taholta. Uskonpa, että nämä opit soveltuvat myös monen muun vahvan kuluttajabrändin takataskuun!

  • Resource – sisäinen panostus, roolitus ja resurssointi; älä oleta että tuloksia syntyy itsestään tai kaada toteutusta yhden avainhenkilön niskaan
  • Rework – anna ihmisille mahdollisuus työstää, parantaa ja jatkojalostaa tietoa yhdessä sen sijaan, että sisältö vain ”lähetettäisiin” kertaalleen
  • Reward – kannusta ja palkitse; rahalla voi houkutella määrää, mutta jakamalla kiitosta ja tunnustusta saat todennäköisemmin myös laatua – ja uskollisen yleisön.


Kuten puheenvuorossani muistutin, ei joukkojen viisaudessa sinänsä ole mitään uutta. Ilmiö on yhtä vanha kuin ihmisyhteisöt. Uutta sen sijaan on tiedon jakamisen ja osallistamisen nopeus, tehokkuus ja laaja tavoittavuus. Joukkoistaminen on yksi niistä ilmiöistä, jotka saavat käyttövoimansa sosiaalisen teknologioiden kehityksestä.

Kyse ei ole pelkästään perinteisten organisaatioiden prosessien avaamisesta ulkopuolisille, vaan isommasta muutoksesta. Koko hyvinvointimme perustuu yhä enemmän epäviralliseen yhdessä tekemiseen ja nopeaan, perinteiset hierarkiat ylittävään yhteistyöhön erilaisilla verkkoalustoilla (platform economy). Kokonaiset toimialat ovat jo varpaillaan vain siksi, että tieto kulkee suoraan ihmiseltä ihmiselle ilman välikäsiä.

—–

Lisää aiheesta aiemmissa kirjoituksissani:

Viimeaikaisen uutisoinnin perusteella Suomesta on tullut toivottomuustalous. Toivottomuuslandiassa ei nähdä uusia mahdollisuuksia luoda tiedosta arvoa, vaan ainoastaan säästökohteita.

Kun katsotaan riittävän pitkälle tulevaisuuteen, koulutuksesta ja etenkin jatkuvasta uuden oppimisesta säästäminen kostautuu aina. Juustohöylää tarvitaan, mutta on vaarallista nähdä se ainoana ratkaisuna.

Sinisilmäisimmät odottavat muuttumatonta maailmaa ja pysyviä työpaikkoja, joita ei koskaan tule. Samaa sävyä henkii HS:n juttu työttömistä tohtoreista, joita on jo 1018 – ja joita yliopistoilla ei ole varaa pitää töissä. Miksi ihmeessä meidän kaikkien edes pitäisi olla töissä yliopistoissa? Onko se toimivin tapa luoda uutta tietoa tai uudistaa koulutusta ja tutkimusta? Tutkintojen merkitys vähenee, kun oppiminen muuttuu ubiikiksi ja elinikäiseksi.

Mitäpä jos numeroiden surkuttelun sijasta tekisimme ongelmalle jotain ja laittaisimme viisaat päät yhteen? Tietojohtamista aikanaan opiskelleena pääsin eturintamassa näkemään kristallipallosta, että tulevaisuuden Suomi rakentuu tiedolle ja sen jalostamiselle. Blogini nimeksi valikoitui Tohtorille töitä, koska näin myös sen, että tietopääomaa on vaikea johtaa ja kehittää ilman tiedon analysointiin ja yhdistelyyn harjaantuneita ammattilaisia. Ja juuri sitä me tutkijakoulutuksen saaneet olemme.

Tutkintopaperit ovat sivuseikka. Hankitut taidot ja valmiudet ratkaisevat, eikä niiden soveltaminen millään tavoin rajoitu vain tieteelliseen tutkimukseen. Tämä on yksi vahingollisimmista ajatusharhoista, joita työelämässä vallitsee. Meillä on kyky kerätä, tuottaa, analysoida, suodattaa, yhdistellä ja jalostaa tietoa ja viedä sitä suuren yleisön ja päättäjien tietoisuuteen – ei vähiten täällä sosiaalisessa mediassa. Kansainvälisiin ympyröihin tottuneille esimerkiksi koulutusvienti ja verkko-oppiminen avaavat mahdollisuuksia, joissa vain taivas on rajana.

Liittojen ja työntekijöiden on turha kuvitella, että kotimaan työvoimaviranomainen tai julkinen velkaraha on ratkaisu tohtorityöttömyyteen. Vielä turhempaa on odottaa, että yliopistot valmentaisivat tohtorit oman osaamisen markkinointiin tai tuotteiden ja palveluiden kaupallistamiseen. Nykypäivänä nämä asiat opitaan verkostoitumalla ja yhdessä tekemällä. Avoimet oppimisverkostot ovat tätä päivää. Samoin työn luominen itselle ja muille.

Jo tässä 1018 työttömän joukossa majailee aivan käsittämätön potentiaali, puhumattakaan uranvaihtoa harkitsevista ja työssä olevista tohtoreista. Eri alojen erikoisosaamista, luovuutta, uusia ideoita, yrittäjyyskokemusta, projektityövalmiuksia, ammattimaista viestintää, laaja-alaista yleissivistystä, kansainvälisiä kontakteja, taitoa viedä tieto käytäntöön.

Siksi minulla on unelma: mitäpä jos kokoaisimme tohtorit yhteen? Aluksi vain epäviralliseen tapahtumaan, josta voi myöhemmin kasvaa vahva verkosto.

Olisitko Sinä valmis mukaan?

Levitä sanaa, kyseenalaista, kommentoi, heitä sähköpostilla tai nykäise hihasta Twitterissä vaikkapa hashtagilla #tohtoriverkosto.

koomikoo (at) gmail.com

Liitythän myös Tohtoriverkoston Linkedin -ryhmään!

Aloitetaanpa tutkimustuloksilla. Johannes Karjula havaitsi gradussaan, että sosiaalisen median tehokas hyödyntäminen edellyttää johtajilta henkilökohtaista käyttökokemusta. Kattava 340 yrityspäättäjän aineisto vakuuttaa.

Viestinnän alan johtavassa tiedelehdessä tultiin hieman samansuuntaiseen johtopäätökseen henkilöstön osalta: Enterprise Social Median hyödyntäminen oli selkeästi riippuvaista siitä, kuinka paljon ihmiset käyttivät sosiaalista mediaa työn ulkopuolella.

 

P1080187

Moni meistä somekonkareista kenties kohauttelee olkiaan ja ajattelee tällaisten tulosten olevan itsestäänselvyys. Tietenkin ihmisillä on oltava kokemusta siitä, mitä he tekevät!

Tutkimusten ydin ei kuitenkaan ole havainnossa itsessään, vaan siinä, kuinka iso merkitys henkilökohtaisella kokemuksella ja mielikuvilla on päätöksenteossa. Näin silloinkin, kun ajattelemme yrityspäättäjien ja -johtajien olevan rationaalisia ja toimivan ”järkevästi”.

Jos näin olisi, minäkään en kouluttajana joutuisi jatkuvasti käymään johtajien kanssa debattia siitä, kuinka harmistuneita he ovat kömpelön sähköpostin käyttöön sisäisessä viestinnässä samalla kun somekanavat nähdään ajanhukkana, joita kukaan ei alkuinnostuksen jälkeen jaksa käyttää, kun ”me mielummin tavataan kasvokkain”. Jos sosiaalisen median arvo tunnustetaan, varsinainen työ ulkoistetaan toiveikkaasti yhteisömanagereille, joiden hartioilla on pahimmillaan tuhansien ihmisten organisaatio. Yhtälö on mahdoton.

Toisinaan tuntuu, että sosiaalisen median kehittämisen suorastaan odotetaan floppaavan, jotta päästään riekkumaan kaiken nettitouhuilun typeryydellä.

Ja jälkilöylyt heitetään tietenkin – sähköpostilla? Kierre on valmis. Yammer, Lync, Twitter ja blogit loistavat poissaolollaan.

Sosiaalinen media ei ole kasvokkaistapaamisten korvike. Työelämässä sen ainutlaatuinen arvo on tavoittavuudessa ja verkostoissa: olemme kytköksissä tuhansiin ihmisiin, heidän tietoonsa ja osaamiseensa. Mutta ensin on tietoisesti tehtävä se valinta, että lakataan muurautumasta oman organisaation seinien sisään ja kuvittelemasta, ettei muuta osaamista tarvitakaan.

Ilmiö on tuttu takavuosien tutkimusprojekteista. Aina löytyi yrityksiä, jotka olivat havainneet mahdollisuuden kehittää työyhteisön viestintää tai luoda uutta yhdessä asiakkaiden kanssa sosiaalisen median tuella. Ja aina löytyi yrityksiä, joihin sosiaalinen media oli kuulemma ikään kuin tuloillaan ”lähiaikoina” – eikä niitä aikoja koskaan tullut.

Mitä ensin mainitut yritykset saivat? Eivät välttämättä miljoonia lisäeuroja. Sen sijaan ne saivat uskollisen yhteisön ja ainutlaatuisia oppeja, joista kasvoi niille uutta tietopääomaa. Strategian termein: ne kehittivät sekä senhetkisiä kyvykkyyksiään että valmiuttaan uudistua.

Ja sitten vielä yksi tutkimustulos. Dong & Wu muistuttavat, ettei bisnesarvo synny ideoiden keräämisestä asiakkailta, vaan niiden toteuttamisesta. Sosiaalisen median käyttäjät kyllä osaavat ideoida! Ei siis enää itsestäänselvyystutkimuksia, joissa milloin mikäkin somepalvelu nähdään ”ainutlaatuisena mahdollisuutena käydä dialogia”.

Jotta pääsemme ideoiden toteuttamisen asteelle, tarvitsemme ajattelutavan muutoksen ja yritysjohdon, joka arvostaa avoimia yhteisöjä ja on itse läsnä.

Minua ei tietojohtamisen tuntijana inspiroi sosiaalinen media jälleen yhtenä tuuttina, johon pumpataan yritysten markkinointimateriaalia, vaan yhteistyöalustana ja uuden tiedon luomisen kanavana. Online-verkostoilla on toki rajoitteensa, mutta pahin rajoite kaikista on sulkeutua kokonaan niiden ulkopuolelle.

Olennaista eivät ole yksittäiset palvelut, vaan isompi kuva: sosiaalinen media on erittäin otollinen tapa haastaa organisaatioihin juurtunutta ajattelua ja kehittää kykyä ketterämpään uudistumiseen.

Siksi ei kannata enää odotella, vaan ryhtyä toimeen. Kokemusta kertyy vain tekemällä.

Lue myös:

Kuten blogijutuistani voi päätellä, pidän kyseenalaistamisesta. Siksi pidän myös bisneskirjoista, jotka osaavat väistellä itsestäänselvyyksien karikot eivätkä unohda kevyttä itseironiaa. Saku Tuomisen Luova järkevyys on pienoiskapina sekä mystifioitua ”luovaa hulluutta” että innovaatioprosesseja vastaan.

Kirjoittaja kysyy, mihin tarvitaan vielä yhtä luovuuskirjaa? Muistuttamaan siitä, että luovuus lähtee arkisista pienistä muutoksista. Hear, hear, innovaatiojohtamisen puhkianalysoinnin ylipapit ja -papittaret!

Luovuus on jokaisen oikeus ja velvollisuus sekä työssä että arjessa. Se lähtee halusta tehdä asioita paremmin – vähän tai paljon paremmin.

Itsensä toteuttaminen on inhimillinen perustarve. Luovuus taas on kollektiivinen perustarve, jolle kaikki kasvu ja kehitys perustuu.

Miksi silti sorrumme kaaviokuviin tai ulkoistamaan luovuuden vain teatterille, musiikille, taiteelle ja kirjallisuudelle? Miksi jokainen luovuuskolumni vilisee viittauksia kulttuurinautintoihin ja -kursseihin, joissa ihmiset kävivät muka muuttumassa luovemmiksi?

Osasyyllistä voi hakea kulttuuristamme. Etenkin vanhempien ikäpolvien ihmiset on jo pieninä kasvatettu pitämään kynttiläänsä vakan alla ja olemaan hiljaa, ”kun et mistään mitään tiedä”. Jatkuva lannistaminen tappaa rohkeuden.

Arjessa tämä näkyy hengailuna jossain mahdollisimman ylevien kulttuuriharrastusten liepeillä, työelämässä taas pakkomielteisenä suunnitteluna, työryhmien ja projektien perustamisena, päätöksenteon pakoiluna, yrityksenä hallita tulevaisuutta ja ikään kuin tietää etukäteen, mikä idea varmasti(!) toimii. Neurologi Robert Burtonille tietäminen tarkoittaa tilannetta, jossa ihmiset yliarvioivat oman tietämyksensä. ”Myynti kasvaa ensi vuonna 24 %” kuulostaa varmasti hyvältä, mutta ei tarkoita yhtään mitään. Jopa Clayton Christensenin kuuluisa disruptiomalli soveltuu parhaiten jälkijättöiseen ihmettelyyn.

En väsy puhumaan tästä aiheesta, koska tekemällä oppiminen toimii erityisen hyvin juuri omimmalla alallani – sosiaalisen median hyödyntämisessä ja nettiyhteisöjen rakentamisessa. Tarvitsemme enemmän ketteriä kokeiluja ja vähemmän viisivuotissuunnitelmia.

Monien nuorten kohdalla on onneksi toisin. Ero on selvästi nähtävissä: analysoinnin ja suunnittelun sijaan he ryhtyvät toimeen. HS.fi:n jutussa Työskentele kuin teini viitataan professori Stephen Haagiin, jonka mukaan

…yliopistossa ja työpaikoilla ihmiset opetetaan välttämään riskejä ja epävarmuutta. Ennustettavuuden vaatimus tappaa luovuuden ja intohimon. Teineille tätä varovaisuuden kulttuuria ei ole ehditty opettaa.

Myös Saku Tuominen suomii kirjassaan työryhmäkulttuuriamme. Juuri kukaan ei kysy jälkeenpäin, mitä ryhmät saivat aikaan. Uskallatko kysyä tätä edelliseltä projektiltasi?

Sen sijaan että jotain ”pitäisi” tehdä, mikä oikeasti muuttui? Mitä teidän työnne seurauksena tehdään nyt paremmin?

Pahimmillaan olen omin silmin saanut lukea, että syntyi jo aiemmin maailmalla keksitty termi. Ei puolen miljoonan euron projektin tuloksena voi olla kolme pdf-raporttia ja se, että tutkija oppi uuden sanan!

Miksi työryhmä- ja projektishoppailu on ongelma? Se syö ihmisten motivaatiota. Kuilu idean ja toteutuksen välillä on liian leveä. Näkemisen ja tekemisen välinen yhteys on kadonnut. Jos ja kun olet joskus osallistunut nk.  luovuusworkshopiin, tunnistat varmasti itsesi Tuomisen haastateltavan vastauksesta:

Kun on kaksi päivää ideoitu, olisi hienoa, jos joitain ideoita toteuttaisiin tai edes kerrottaisiin, miksi ei toteutettu. On erittäin turhauttavaa osallistua milloin mihinkin innovaatiopönttöön, -myllyyn tai -toriin, kun useimmiten asia jää siihen, että kiitellään osallistujia vuolaasti hyvistä ideoista ja luvataan palata asiaan kehittämistoimenpiteiden muodossa myöhemmin. Kehittämistoimenpiteitä ei sitten koskaan kuulu.

Mutta olitpa vanha tai nuori, työssä tai työelämän ulkopuolella, älä lannistu! Jokainen voi löytää arkiluovuutensa uudelleen. Luova järkevyys -kirja muistuttaa, että kaikki lähtee ihmettelystä ja uteliaisuudesta.

Sosiaalisessa mediassa ihastelemme sokean toimitusjohtajan tarinaa, jaamme tonneittain rispektejä pulpettikapinan tehneelle Maarit Korhoselle ja intoilemme dialyysihoitajasta, jonka pieni idea säästi valtavasti euroja. Mutta miksi tyydymme vain huutelemaan sivusta ”ooh!”? Onko sekin vain luovuuden ulkoistamista ”niille” aikaansaaville ja lahjakkaille?

Miksi et tekisi vastaavaa itse?

Kuten tutkija Katri Saarikivi on useaan otteeseen muistuttanut: ellei työssä ole mitään luovaa, se joutaakin katoamaan. Aivot tarvitsevat haasteita. Jos jotain on syytä heittää romukoppaan, niin rajanveto luovien ja ei-luovien alojen ja ihmisten välillä.

Se, että hoksasin korjata keittiössä repsottavan liedenkahvan pikkuruisella ruuvilla ja vaihtaa rikkoutuneen naulakon tilalle rekkitangon on minulle aivan yhtä luovaa kuin uuden kitarariffin keksiminen. Toisinaan taas on unelmoitava isommin eli Tuomisen sanoin ”kerrottava idea ainakin kymmenellä”.

Meidän on viisivuotiaiden tavoin udeltava, miksi tämä asia on näin? Miksei se voisi olla toisin? Kun lapsi kysyi, miksei valokuvaa voi nähdä heti, isä keksi Polaroid -kameran. Ongelman kohdatessaan aikuinen sortuu helposti valittamaan, sen sijaan että miettisi, mitä voisi tehdä sille. Tiedosta tämä!

kirjanselkaruno

#Kirjanselkäruno, pieni murunen luovuuden koko kuvasta.

 

Saku Tuominen kuvaa riemastuttavan osuvasti ympäristön reaktioita uusiin ideoihin: ”Täytyypä miettiä”, ”Mitä siitäkin nyt sitten tulisi, jos kaikki tekisivät noin…”, ”Onko tätä jo kokeiltu Ruotsissa?” Tiedosta myös nämä automaattivastaukset. Silloin et idean isänä tai äitinä jää itse sanattomaksi.

Realistina Tuominen muistuttaa samalla, että ”paremmin tekemisen” ei tarvitse olla mikään jatkuvan kilvoittelun pakkomielle. Toisinaan katsellaan pilviä laiturilla ja todetaan, että kaikki on aivan hyvin juuri nyt. Mutta sekin on osa luovuuden elämänasennetta, tietoisuutta tilanteesta.

Edisonin mukaan: ”Aina on olemassa parempi tapa. Sinun tehtäväsi on löytää se.” Viisaimmat ihmiset tietävät, etteivät he tiedä – siksi kannattaa tarkkailla ja kokeilla.

Lähde siis jokaiseen uuteen päivään vuja de -mielellä: tätä ei ole ennen tapahtunut!