Tämä on pitkä tarina, mutta se täytyy kirjoittaa auki, koska moni muu on samassa tilanteessa.
TULOKSET
Syksyllä 2013 toimin tutkijatohtorina tenure track -urapolun mukaisesti 3 vuoden määräaikaisella sopimuksella, jossa kolmivuotiskausi päättyi kuluvan vuoden tammikuussa.
Olin ollut saman työnantajan palveluksessa yhtäjaksoisesti 11 vuotta, 12 eri työsopimuksella. Kolmivuotisen jakson tulostavoitteiksi oli määritelty
- 5 artikkelia kv. journaleissa (4-5 submittausta per vuosi, tulos 10 julkaistua journal-artikkelia)
- 1-2 vastuukurssia vuodessa (18 op/lv, vastasin kahdesta kurssista, joista toinen järjestettiin neljä kertaa lukuvuodessa; toisessa 50-50 kollegan kanssa)
- 5-7 graduohjausta vuodessa (alussa 5, loppuvaiheessa 12)
- Vähintään 150 000 € ulkoista projektirahoitusta (sopimuskaudella 580 000 € projekti, jolta maksettiin kaikkiaan kahden tutkijan palkka).
Syyskuussa 2013 sain kutsun ”tenure-keskusteluun”, jonka arvelin koskevan seuraavan eli nelivuotisen sopimuskauden tulostavoitteita. Sen sijaan sain ilmoituksen, ettei tiedekunnalla ole varaa tehdä minulle uutta työsopimusta.
Anteeksi mitä?
TAUSTA
Sain siis kenkää työstä, jota olin siihen asti ollut itse rahoittamassa – tutkimusprojekteilla. Olin työskennellyt väitöksen jälkeisistä viidestä vuodesta lähes 90 % ulkoisella rahoituksella.
Se on iso luku ja kertoo omaa kieltään tutkimusryhmän edellytyksistä menestyä rahoituskilpailussa.
En ole kuluneen vuoden aikana kohdannut yhtäkään kollegaa, tuttavaa, tiedemaailman asiantuntijaa tai lakimiestä, jonka mielestä työnantajan toiminta olisi ollut oikein, saati millään tasolla järkevää.
Ja kohtaamiani ihmisiä on paljon.
Tammikuussa vertailin tutkijaopettajan pestillä jo työskentelevien tenurelaisten siihenastista julkaisurekisteriä omaani. Mittasi julkaisuja miten päin hyvänsä, olin aina kärjessä.
Yritin hakea päätökseen selitystä kaikesta mahdollisesta. Jos syynä olisi ollut esimerkiksi henkilökemia tai huonot alaistaidot, tilanteen voisi ymmärtää. Mutta ei. Tulin hyvin toimeen kaikkien kanssa. Toimin oman lähiyhteisöni tapahtumien järjestäjänä, huumoriveikkona ja hengenluojana. Sain esimiehiltä, kollegoilta ja asiakkailta pelkästään hyvää palautetta. Esimiesten taholta tuloksellisuuttani oli ylistetty lähtien ensimmäisestä kehityskeskustelusta vuonna 2005. Kaupan päälle operoin uusilla ja uraauurtavilla johtamisen tutkimusalueilla, jotka ovat vasta toden teolla tulossa bisnesmaailman tietoisuuteen: online-yhteisöt, sosiaalinen media, joukkoistaminen. Olin sähköisten työskentely-ympäristöjen ja somepalvelujen lähituki ja kouluttaja myös omassa työyhteisössäni. Työhaastattelussa erään toisen yliopiston professori totesi minun tehneen niin paljon hommia, että heidän on harkittava oman laitoksensa vaatimustason nostamista.
Mitään selitystä ei löytynyt. Vain se, ettei yhden yksikön kirstussa ollut juuri sillä hetkellä rahaa.
Samaan aikaan kun pari lypsävää lehmää päätettiin ampua, toisaalle yliopistoon palkattiin uutta henkilöstöä. Jos lainsäätäjiltä kysytään, työnantajat ovat yliopistoja, eivät yksittäisiä tiedekuntia. Mukaan on tullut eri alojen asiantuntijoita – ei kuitenkaan opettamaan, ohjaamaan tai tekemään tutkimusta. Eli sitä päivittäistä leipätyötä, josta nämä instituutiot elävät ja jonka kuorman alle yhä vähäisemmäksi käyvä henkilöstö uhkaa luhistua.
Yliopistojen perusteettomilla määräaikaisuuksilla on pitkä historia. Tenure track -järjestelmän tarkoitus oli selkiyttää pelisääntöjä, tukea lupaavien tutkijoiden urakehitystä ja vähentää pärstäkertoimeen perustuvaa sopimuspolitiikkaa. Tenure on siis täysin hyväksyttävä määräaikaisuuden peruste, mutta vain jos sitä noudatetaan.
Jos työntekijä saavuttaa sovitut tavoitteet, hän etenee seuraavalle portaalle. Muussa tapauksessa koko järjestelmä on silmänlumetta, jolla yliopistot teeskentelevät ratkaisseensa määräaikaisuuskierteen aiheuttamat ongelmat. Näistä vähäisin ei ole tutkimus- ja opetustyön muuttuminen lyhytjänteiseksi huiskimiseksi. Minun tapauksessani ongelmana oli myös erittäin hyvin toimineen ja ulkoista rahoitusta hankkineen tutkimusryhmän väkivaltainen hajottaminen.
MENETELMÄT
Olen saanut pitkin matkaa apua ja tukea eri ammattiliitoilta. Niiltäkin, joiden jäsenmaksua en edes maksa, mutta joita asia hyvin läheisesti koskee. Työntekijän suurin riski tällaisissa tilanteissa on jäädä yksin. Maallikolle lainopilliset kiemurat ovat kaikkea muuta kuin selviä, joten ammattilaisten tuki on ollut tarpeen. Kiitos avustanne!
Lakiasiantuntijoiden kanta on ollut varsin yksimielinen: työnantaja on toiminut väärin, mutta tilanteeseen puuttuminen on hankalaa.
Ennakkotapauksia tenureen liittyen ei ole vielä ensimmäistäkään.
Minun oli tarkoitus olla ensimmäinen, mutta matkassa on mutka: juristien mukaan työtuomioistuin ei ole oikea paikka asian käsittelyyn, vaan käräjäoikeus. Se taas tarkoittaa huomattavaa kustannusriskiä. Aina on olemassa se mahdollisuus, että päätös kumotaan ylemmissä oikeusasteissa. Koko määräaikaisuuskysymys on nykylainsäädännöllä yliopistoille niin iso aikapommi, etteivät ne jättäisi yhtäkään kiveä kääntämättä.
Liittojen edustajilta kuulin, että osa nuoremmista tutkijoista on velvoitettu työsopimuksen laatimisen yhteydessä allekirjoittamaan paperi, jossa he sitoutuvat olemaan riitauttamatta määräaikaista sopimusta.
Jokainen voi tehdä tilanteesta omat johtopäätöksensä. Huvittavinta lienee se, etteivät yliopistot organisaatioina näytä itsekään uskovan työsuhteidensa laillisuuteen.
En koe, että ammattiliittojen uraneuvonnasta tai kurssitarjonnasta olisi ollut suurtakaan hyötyä. Joukkovoimaa, yhteishenkeä ja vastinetta jäsenmaksuille tarvittaisiin silloin, kun hätäkin on suurin: mitä jos riitauttamisesta seuraa vain sadan tonnin loppulasku ja henkilökohtainen konkurssi? Tässä yhtälössä eivät oikeusturvavakuutusten 10 000 e maksukatot paljoa naurata.
Kuten eräs neuvonantajistani minulle kirjoitti:
Tarvitaan rohkeita ihmisiä, jotka ovat valmiita liittojen tuella haastamaan yliopistot palvelussuhdeturvan kiertämisestä.
Koska en ole lottovoittaja tai perijätär vaan nykyajan pätkätyöläinen, yliopistot saavat kaikessa rauhassa jatkaa työsopimussähläystään ja selviävät näistä toikkaroinneista kuin koira veräjästä.
JOHTOPÄÄTÖKSET
Voin rehellisesti sanoa, ettei minua häiritse pitkähkön työuran katkeaminen, elämänmuutos, eikä edes menetetty ansiotulo. Isotkin muutokset ovat yleensä vain hyvästä kehittymiselle ja oppimiselle – ainakin kun niitä tarkastelee jälkeen päin. Yksitoista vuotta samassa organisaatiossa voi jo kieliä jonkinlaisesta jämähtämisestä (mitä tosin osaltaan selittää tutkimuksen ja sen tekemiseen kouluttautumisen pitkä aikajänne).
Se, mikä minua häiritsee, on yliopistojen epäoikeudenmukainen ja mielivaltainen päätöksenteko, joka rikkoo räikeästi palvelussuhdeturvaa.
Ja ehkä siinä sivussa myös julkinen keskustelu siitä, että työttömät ovat jääneet työttömiksi omaa huonouttaan olemalla laiskoja, tyhmiä ja saamattomia. Palataan siihen asiaan sitten, kun arvostelijoilla on esittää vastaavat aikaansaannokset tutkijoina. Osa työttömien arvostelijoista tuntuu elävän siinä yksisarvisiin ja hammaskeijuihin rinnastettavassa kuvitelmassa, että kaikki palkkatyötä tekevät ihmiset ovat tuottavia ja saaneet siksi jatkaa tehtävässään.
Myönnän, että olisin voinut varautua tilanteeseen etukäteen: etsiä muita työpaikkoja, kurssittautua, verkostoitua paremmin, perehtyä yrittäjyyteen. Onhan kaiken aikaa ollut selvää, ettei yliopistolaisille mikään ole varmaa. Naiivina typeryksenä uskoin kuitenkin tulosten puhuvan puolestaan ja olin niin sitoutunut senhetkisiin tehtäviini, etten hyödyntänyt muita mahdollisuuksia.
Missä vaiheessa työntekijän sitoutuminen työhönsä oikeastaan muuttui viaksi ja ongelmaksi?
Kokeneena sosiaalisen median kouluttajana, tutkijana ja aktiivikäyttäjänä olen avoimuuden puolestapuhuja. Kabineteissa puuhailu ja selän takana juoruilu eivät ole koskaan olleet minun juttujani. Organisaatioilla on vielä kipeän paljon oppimista siinä, että tietotyöläisiä motivoi muukin kuin raha.
Tämän tarinan kertominen oli minulle palkinto jo itsessään. Kertomani voi kannustaa jotakuta toista puuttumaan yliopistojen henkilöstöpolitiikan epäkohtiin.
Ja jos se saa jonkun tutkijauraa harkitsevan tekemään täyskäännöksen yritysmaailmaan, siinäkin tapauksessa voin sanoa onnistuneeni hyvin.
Suomalainen koulutus ja tutkimus voi nousta huipulle vain jos perusta on kunnossa. Aloitetaan vaikka siitä, että kankean hierarkia- ja laitosajattelun ja kustannuksilla johtamisen korvaa ihmisten osaamisen, kokemuksen ja tietämyksen arvostaminen.
FURTHER READINGS
Luonnontieteilijä -lehti: Perusteettomat määräaikaisuudet ovat ongelma yliopistoissa työskentelevillä
Acatiimi: Tenure track ja suomalainen työlainsäädäntö
Tieteentekijöiden liitto: Määräaikaista kaikki on vaan
Tohtorille töitä 
Rohkea veto. Ei suuresti yllätä tämä keissi. Itselläni ei ole katkeria kokemuksia (yliopistopätkät ovat olleet juuri sen mittaisia kuin on sovittu, ei enempää ei vähempää, nothing personal), mutta kyllähän yliopisto aika uusneuvostolittolainen paikka on. Isossa firmassa meno voi tosin olla vielä raaempaa, mutta firmassa ollaan viime kädessä vain töissä. Yliopistolla pitäisi laittaa itsensä kokonaan likoon, ja siihen sopii Dilberttinen järjestelmä aika huonosti.
Kiitos kommentista Jakke! Totta puhut, tutkimus ja opetus ovat kumpikin hyvin ”henkilöönkäypiä” tehtäviä. Harva todella uskaltaa laittaa itsensä likoon, saati että pystyisi tuloksellisesti yliopistomaailman vaatimaan multitaskaukseen (projektit, tutkimus, koulutus, hallinto).
Ihmettelen suuresti, että organisaatioilla on varaa heittää menemään ihmisiä, jotka he ovat ensin tähän Mission Impossibleen onnistuneesti ajaneet sisään.
Itse pääasiassa ei sinänsä ole mitään uutta. Epävarmuutta on kaikkialla. Myös hyvä johtaminen on niukka luonnonvara, oltiinpa millä alalla tahansa. Ja vaikka kuinka olisit vakinainen, ei sekään takaa mitään. Mutta näennäis-tenuresta toivoisin julkista keskustelua – miksi vaihtaa uuteen ja kuormittaa henkilöstöä vielä lisää, jos käytännön päätöksenteko on kuitenkin vanhan mallin mukaista?
Eikö 11 vuotta ja 12 eri sopimusta yhtäjaksoisesti todista työnantajan työvoimatarpeen pysyväksi?
Tätä lähtisin sinuna selvittämään lakimiehen kanssa sillä jos yhdestäkin sopimuksesta puuttuu ”järkevä” peruste kyseessä on toistaiseksi voimassa oleva työsuhde.
Onko yliopisto palkannut samaan tehtävään uuden ihmisen?
Jos on niin sekin menettely on lain vastainen sillä ilmeisesti sinulle ei tarjottu mahdollisuutta jatkaa tehtävässäsi tai edes mahdollisuutta hakea muita tehtäviä yliopiston muilta tiedekunnilta.
Kiitos kommentista Arttu! Pari tarkennusta: samaan tehtävään ei ole palkattu uutta, eikä se ole käytännössä mahdollistakaan. Jokainen tutkija tuo oman erityisalueensa niin tutkimusryhmän työhön kuin opetukseen, ja työsopimuksen päättyessä tämä osaaminen kirjaimellisesti kävelee talosta ulos. Lisäksi huomattava osa sopimuksista on sidoksissa henkilöstön itse hankkimaan projektirahoitukseen (töihin saa tulla vain jos tuo samalla rahaa taloon).
Maalaisjärjellä ja käytännössä joka iikka tiedostaa, että työvoiman tarve on pysyvä. Eräs professori ohjasi muiden töiden ohessa kuuttakymmentä gradua. Opiskelijoiden sisäänottomäärät ovat kasvaneet pitkin matkaa, opetusta halutaan kehittää, toivotaan henkilökohtaista ohjausta, pienryhmätyöskentelyä, tutkimusyhteistyötä…
Mutta jos asiaa kysytään yliopistoilta, mitään pysyvää tarvetta opettajille ja tutkijoille ei tietenkään ole 🙂
Määräaikaisuuden peruste yksilöidään siten, että kyseessä on ”Neliportaiseen tutkijanuraan liittyvä tehtävä”. Peruste on sinänsä järkevä, koska professoritasoisiin tehtäviin ei voi pätevöityä yhdessä yössä vaan vaihe vaiheelta. Ongelma on siinä, ettei työntekijöille välttämättä suoda etenemismahdollisuutta vaikka edellisen portaan tavoitteet olisikin saavutettu. Tällainen järjestelmä ei ole enää neliportainen, vaan mielivaltainen.
Olisikohan mahdollista joukkorahoituksella taata tuon ennakkotapauksen viemistä oikeuteen – yksityishenkilö ei voi varmaan rahaa kerätä, mutta miten esimerkiksi ammattiiitto tai jopa jokin yhdistys?
Heh, luit ajatukseni Mari 🙂 Joukkoistamisen ja yhteisöjen parissa hommia tehneenä olen useampaan kertaan tullut miettineeksi tuota…
Joukkorahoituksen kerääminen pelkästään ”hyvään tarkoitukseen” tai kannatuksen vuoksi on kuitenkin ongelmallista. Tarvitaan vastike, ja tähän on parhaalla tahdollakaan vaikea keksiä mitään konkreettista. Ammattiliittojen yhteispeli lienee toimivin tie, mutta näiden päätösten tekemisen jätän viisaammille.
Olen ihmetellyt sinun työttömyyttä koska pätevyytesi on niin ilmeisen selvä. Huomasin väitöskirjasi ja olen kuunnellut esityksiäsi. Epäilemättä sijoitut vielä työelämään johonkin kiintoisaan hommaan.
Itse olin yliopistossa 70-86 ja minulla oli yli 50 työmääräystä, yksi 3-vuotinen assistentuuri, muut lyhyempiä. Tutkimusrahoitukset hankin itse talon tuella. En ollut tehokas vaan tavanomainen ja käytin aikaani opiskelijaliikkeeseen ym. Lähdin vapaaehtoisesti mutta tiesin poistavani yhden pulman hallinnolta kun poistuin. Elin sitten onnellisena aikuiskouluttajana vuoteen 2010, nyt eläkkeellä.
Yliopisto on erityinen työpaikka eikä sen työsuhteita kannata ehkä ajatella siihen tapaan että ikuinen määräys on paras. Se on koulutuspaikka ja tohtorin tutkinnon jälkeen on tarkoitus sijoittua … niin minne? Sinä olet hankkinut tutkimuspaikkasi yliopiston kupeessa ja olisi kuvitellut tuon jatkuvan ja olevan kunniaksi ao yliopistolle. Ratkaisu on tosiaan outo eikä sitä voi ymmärtää.
Mitä jos perustaisit tutkimuslaitoksen itse? Vankoilla kansainvälisillä kontakteilla ja Suomen hyvällä maineella se sujuisi 🙂 Voisit myydä palveluja yrityksille harkitusti ja valita itse työtoverisi.
Helppo sanoa näin sivusta. Mutta esim Jyväskylässä Kasvatustieteen tutkimuslaitos toimi tietääkseni monta vuotta lyhyillä hankerahoituksilla vaikka koulutuksen laatu on pysyvä tutkimusaihe. Olin siellä 90-93 Opetushallituksen projektissa johon rahoituspäätös saattoi tulla puoli vuotta jäljessä ja tutkimuslaitos joustavasti junaili että kukin sai palkkansa kuitenkin. Suomesta löytyy mitä ihmeellisimpiä kertomuksia..
Ei kannata juuttua jonkun päätöksen oikeudenmukaisuuteen. Ei elämä noudata siistejä lakeja, ei vaikka lainsäädäntö tehtäisiin kuinka aukottomaksi. Mutta tulevaisuuden avaimet ovat käsissäsi sillä mahtavalla ammattitaidolla jonka olet hankkinut. Onnea matkaan, seuraan sivusta.
Kiitos Heli! Olikin mielenkiintoista kuulla taustastasi tarkemmin 🙂 Ja allekirjoitan kyllä joka sanan mitä sanoit. Työtä löytyy varmasti, eikä yksittäisiä päätöksiä kannata liikaa tuijottaa.
Juuri kuten sanoit, kummallisia tapauksia on valtakunta pullollaan, eikä tämä omani ole lähellekään hulluimmasta päästä…
Vain hieman erikoinen: sen mitä olen muiden yliopistolaisten keskustelua seurannut, ongelmat ovat yleensä liittyneet siihen, ettei työntekijä julkaise tarpeeksi tai lainkaan. Minulla se on ollut kaiken aikaa vahvin alue, someosaamisen ohella.
Eväitä on sinänsä vaikka mihin, mutta huomaan työnhakuni pyörineen vajaateholla, koska tämä prosessi liittojen kanssa on ollut kesken ja tiedän monen muun olevan samassa tilanteessa. Sen vuoksi tuo mainitsemani kabineteissa pyörittely ja asian pimittäminen on aiheuttanut useammatkin yöunien menetykset.
Tarinan kirjoittaminen auki auttaa sekä itseä että muita, jolloin on helpompi jatkaa eteenpäin (jälleen yksi blogien hyöty)!
Yksi unohtui, tuo oman tutkimus- ja koulutusyrityksen perustaminen – hyvien kumppaneiden kanssa, toivottavasti! Olen aika lailla varma, että jo 5-10 vuoden sisällä näin tapahtuukin. En ole varsinaisesti mikään virkatyön kuningatar 🙂
Niinkin raadollinen asia kuin vanhan talon remontti ja sen vaatimat lainat ovat toistaiseksi ajaneet etsimään palkkatyötä. Korjaustarve on aika akuutti. Tässä kuviossa tuntuisi hurjalta heittäytyä aloittelevan yrittäjän rooliin ilman kokemusta (ja mitähän se pankkikin sanoisi ;). Mutta koskaan ei pidä sanoa ei koskaan…
Mihin liittoon kuulut, ja miksi se ei tee mitään?
Nimim. ”Hampaattomuuden takia tieteentekijöiden liitosta eronnut”…
Kuulun SEFEen, josta toisella yrittämällä löytyi yliopistomaailmaakin hyvin tunteva lakimies. Käytännössä liitot tekevät näissä tilanteissa yhteistyötä. SEFEltä asia siirtyi kattojärjestölle ja eri juristien arvioitavaksi – nyt jäljellä on enää kysymys siitä, kantaako kustannusriskin liitto vai yksittäinen työntekijä.
Hei,
Voitko laittaa minulle sähköpostia, olisin laittanut, mutta en löytänyt, enkä haluaisi tästä keskustella julkisesti, myös työnantaja googlettaa.
Heips, sähköpostiosoitteeni löytyy tuolta ylälaidan esittelytekstistä sekä CV:stä, koomikoo (at) gmail.com 🙂
Hei, tarinasi on kamalan kiinnostava, kiinnostavan kamala. Ehdotukseni on, että: Lähde. Heti.
Saat varmasti töitä muualta, jollet sitä ennen työllistä itse itseäsi. Vaikuttaa siltä, että sinulla on kokemusta ja tarmoa tarttua töihin. Ja pankki voi olla yllättävän ymmärtäväinen remonttilainojenkin suhteen, usko pois.
Kuulostaa kyllä hermostuttavalta Suomen yliopisto- ja tiedemaailman kannalta, jos sinut menettävät/heittävät ulos.
Käräjöinti kuulostaa tosi ikävältä. Mieti, kuka tai ketkä päättävät yliopistojen rahoituksesta ja rakenteesta, ota suoraan yhteyttä niihin (poliitikkoihin), jotka voivat vaikuttaa asiaan tai edes nostaa siitä kovan metelin oikeiden ihmisten kuullen. Täytyy olle toinenkin tie, kuin se oikeuden ennakkotapaus.
Uskallusta ja onnea matkaan! Luen mielelläni tarinalle jatkoa.
Kiitos! En ole enää yliopistolla, vaan hakenut töitä keväästä lähtien – varsin ilahduttavin tuloksin, mutta se molemmin puolin ”perfect match” on vielä haussa.
Kuten tuossa edellä kirjoitin, tuntuu melkoiselta hukkatyöltä (ja veronmaksajien rahojen haaskaamiselta!) ensin kouluttaa osaavia tutkijoita ja sitten laittaa heidät hetken mielijohteesta pihalle. En epäile hetkeäkään, etteikö luvassa olisi ollut uutta projektirahaa, uusia julkaisuja, uusia opetuspalkintoja. Mutta ei välttämättä juuri sillä sekunnilla, kun päätöksiä tehdään. Toisinaan iskee syyllisyys: jos kaksinkertainen tulos ei riitä jatkoon, olisiko kolmin- tai nelinkertainen riittänyt?
Asiaa on viety eteenpäin monella taholla, joten paremman tulevaisuuden toivossa mennään niin yliopistoissa kuin yleisemmin tietotyön johtamisessa 🙂
Ajattele positiivisesti: sinun työsi ansiosta LUT on maailman 300 parhaan yliopiston joukossa. Ottaen huomioon kuinka harva ihminen saa rahaa taloon sisään + kuinka surkeat julkaisuluettelot lähes kaikille tutkijoilla on, niin hieno katsoa kuinka rahoituspohja hupenee entisestään. Viestintä on kasvanut vuosien mittaan kuin pullataikina, mutta henkilökuntaa vähennetään tutkimuksen ja opetuksen puolella. Itsekin olen siirtynyt muualle töihin, mutta popkornit on kiva ottaa välillä esille ja nauttia showsta.
Ohhoh. Varmaan taustalla on ties mitä lehmänkauppoja siitä kuka saa palkata je kenet, ja jostain syystä et enää mahtunut sakkilaudalle. Joskus pitää uhrata kuningatar…
Tenurointi tulee sanasta ”tenu”, koska tenure-arvioinnista selvinneet ovat kovia tenuttamaan (kun ei kunnon viinaan ole varaa). Yliopistot ova täynnä katkeroituneita ihmisraunioita, ja usein outojen päätösten takana on esim. kateus ja/tai ihan puhdas kiusanhenki. Katso ex-yliopistosi vakiviroissa jurnuttavia proffapoloja, ja mieti sopisitko heidän joukkoonsa. Haluaisitko olla yksi heistä?
Käräjöinti kuulostaa taistelulta tuulimyllyjä vastaan. Kuten arvelet, yliopisto takuulla valittaisi hamaan hautaan asti, ja siihen asti millään päätöksellä ei ole lainvoimaa. Vaikka lopulta ”voittaisitkin”, niin kaikki taistellut vuodet olisit kai ollut joko työttömänä tai töissä jossain muualla. Jos siinä vaiheessa sitten saisit kuin saisitkin yliopistovirkasi, niin ottaisitko sen vastaan oltuasi poissa ko. yliopiston kuvioista X vuotta? Sen jälkeen otsassasi olisi leima ”Sain virkani käräjöimällä — olen hankala tapaus,” ja työympäristö varmaan olisi tosi mukava
Meidän yliopistollamme on eräs naistutkija, joka sai vakivirkansa uhattuaan yliopistoa oikeustoimilla (siihen liittyi myös seksuaalista häirintää). Arvaa onko hänellä kavereita? (Hänen tutkimusryhmänsä muuten tahkoaa aika kivasti rahoitusta, ja hän tekee yhteistyötä nobelistien kanssa, mutta tällaiset jutut tuskin vaikuttivat hänen viransaamiseensa…)
Heh 🙂 Tarkennuksena, ettei mahdollinen käräjöinti liity mitenkään omaan yliopistouraani eikä tiettyyn työpaikkaan, vaan isompaan kokonaisuuteen: millä edellytyksillä ja miten sovellettuna tenurea voidaan käyttää oikeuttamaan määräaikaisuuksien ketjutukset. Akateemisen uran lopuksi voin ainakin tehdä palveluksen niille, jotka tässä kierteessä vielä ovat.
Mutta niinhän se on, että ongelmiin on vaikea puuttua. Mekin yritimme kollegoideni kanssa tehdä vaikka vallan mitä työskentelyolosuhteiden parantamiseksi, mutta suurin este on katkeruus ja ”vahinko kiertämään” -asenne.
Luonnehdin tätä Facen puolella seuraavasti: ”Ennenkin hiihdettiin yliopistolle kesät talvet ilman suksia 30 asteen helteessä, eikä kukaan ollut kädestä pitäen neuvomassa miten sitä väitöstä tehdään, ja tenttejä korjattiin tusina minuutissa vaikka oli näkö mennyt!”
Hyvät tutkijat tuppaavat muuten järjestään olemaan hieman ”hulluja”. Ehkäpä sitä on tämäkin taistelu tuulimyllyjä vastaan, kuten osuvasti sanoit ja samoin olen tullut usein itse todenneeksi. Noh, olen erikoistunut yhteisöihin enkä nk. kovaan bisnekseen, siinä yksi selitys.
Olen jopa toiveikas sen suhteen, ettei avoin keskustelu epäkohdista tuo minulle hankalan työntekijän mainetta. Päinvastoin, se auttaa löytämään työelämästä ihmisiä, jotka 1) osaavat arvostaa inhimillistä pääomaa 2) johtaa osaamista molemminpuolisella sitoutumisella ja luottamuksella, muutoinkin kuin juhlapuheissa ja luentomateriaalissa.
Sitä odotellessa minunkin lienee syytä kaivaa ne popcornit esiin ja opetella taas hymyilemään.
Näin alkuun kiitokset keskustelualoitteesta koskien ”tenuroituja” urapolkuja. Ja tsemppiä jatkoon – ei niinkään valitusrumbaa koskien, vaan työllistymistä ajatellen. Seuraavassa hieman henkilökohtaista pohdintaa.
Tenure-track -systeemi on uudehko ja suunnitellusti toimiessaan jopa kiitettävä järjestelmä. Tapauksissa, jossa rahoitus on mietitty täyteen professuuriin saakka palkattavan henkilön kohdalla homma toimii paremmin kuin hyvin.
Sitten on runsaahkosti tapauksia, joita ei ensinnäkään pitäisi tenurena aloittaa ( =rahoitusta ei ole alunperin tiedossa palkattaessa kuin aloituskaudelle eli 3-4v.). Tai tästä pitäisi tiedottaa selkeästi hakijoita. Mutta kun rahoitus on usein hallinnollisesti korvamerkitty tenurena niin sitä kannattaa hakea ja se on tietenkin ”parempi kuin ei mitään”. Eli haku aloitetaan ja täytetään tenurena, vaikka jatkorahoitusta ei ole tiedossa. Aloituskauden jälkeen rahoitus siirtyy siten ”perusrahoitukselle”, mikäli jatkoa ei alkuperäisestä rahoituslähteestä uusien hakujen myötä tulekaan. Ja kun resursseja (lue: perusrahoitusta) organisaatiolla ei ole, niin…
Tässä piilee yleensä ongelman ydin.
Sen enempää tapauksestasi tietämättä voinen todeta, että suoritumistasosi ei ole ongelma. Jos korvamerkittyä rahaa on niin suoritustason lievät alituksetkaan eivät ole ongelma. Eli kolmin-nelinkertainen suoriutuminen ei olisi muuttanut lopputulosta. Tuosta ei kannata itseään ruoskia. Kun resursseja ei ole, niin… Sitten jos halutaan heittää valtapeli- tai suosimiskortti pöytään, niin erilaiset ”järjestelyt” ovat toki mahdollisia. Tällaiseen et kuitenkaan viittaa. Työsuhteen lopettamista ei varmaankaan myös perusteltu heikolla suoritiutumisella sitä kysyttäessä? Lisäksi esimieheltä olisi silkkaa hulluutta sivuuttaa lähes kolminkertaista tulosta tekevä ihminen vain ”hankalana” tms. tapauksena. Itse sitä en ainakaan tulosvastuullisena tekisi. Hankkeita ja julkaisuja triplatahdilla tehtaileva sekä hallintoon ja opetukseen osallistuva ”hard nut” on vain myönteinen johtamishaaste.
Hyvät neuvot olisivat olleet kallit hankerahaa hakiessasi. Sehän olisi kannattanut ajoittaa työsuhteen loppuun ja budjetoida työtä post-docille (eli itsellesi) koko hankkeen kestolle. Tai työsuhteesi loppuajan päällekkäiset kuukaudet jollekin muulle ja loput sitten toiselle (eli iitsellesi). Näin olisit saanut nauttia hakemasi hankkeen hedelmistä.
Tapauksen juridiseen puoleen en ota kantaa. Todennäköisesti kolmesta vuodesta on sovittu ja sopimus pidetty. Mielikuvallisesti tenure voi olla tapauksesta riippuen ongelmallinen. Näyttäisi siltä, että tenuren luonteen ja tehtävän jatkuvuuden kannalta olennaisista asioista kommunikoimisessa on epäonnistuttu työnantajan puolelta.
Hypoteettinen asian oikeusasteisiin vieminen ja siellä voittaminen tarkoitaisi kaiketi vain jatkossa tenure -termin poistamista jatkuvuudeltaan epävarmojen tapausten sopimusteksteistä. Voitto kai sekin olisi…
Kiitos faktantäyteisestä kommentista! Juuri tuosta on kyse. Tutkijoita on otettu sisään tenureen ilman että heihin on millään tavoin sitouduttu yksittäistä sopimusta pidemmälle ajalle. Samalla tenurea käytetään oikeuttamaan pitkitetyt määräaikaisuudet, vaikka työn tarve on selkeästi pysyvä. Jos hieman asiaton ilmaisu sallitaan, niin paska on edelleen paskaa vaikka sen kuorruttaisi kermavaahdolla.
Kuten Twitterin puolella kirjoituksestani todettiin: sitoutuminen on hieman hankalaa yksipuolisesti.
Tilanne muistuttaa karjankasvatusta. Lupaavimmiksi havaittuja tyyppejä lihotetaan talossa sopimuskauden ajan ja teurastetaan sitten. Yliopistojen ei tarvitse kantaa minkäänlaista riskiä vaan se on kokonaisuudessaan tutkijoilla. Valmiuksia ei ole edes siihen, että projektien väliin jäävät 6-10 kk oltaisiin valmiita kattamaan. Välillä ihmetyttää koko ”työnantaja” -termin käyttö.
Ehkä kyseessä on yleisemminkin julkisen sektorin ongelma. Budjettirahoilla on lähinnä maksettu palkkaa ihmisille, joiden suurin aikaansaannos on siirrellä papereita ja istua kahvilla, ei tehdä tulosta.
Aalto-yliopistossa ollaan tässäkin ”kehityksessä” ilmeisesti huomattavasti LUTia edellä, ainakin jos tämän blogin kirjoituksia on uskominen:
huippuyliopisto.blogspot.com
Ensi alkuun kommentti:
”Kateus on ansaittava”. Mieti sitä.
Olen ihmetellyt sinun työttömyyttä koska pätevyytesi on niin ilmeisen selvä. Epäilemättä sijoitut vielä työelämään johonkin kiintoisaan hommaan. Työtä löytyy varmasti, eikä yksittäisiä päätöksiä kannata liikaa tuijottaa. Saat varmasti töitä muualta, jollet sitä ennen työllistä itse itseäsi. Vaikuttaa siltä, että sinulla on kokemusta ja tarmoa tarttua töihin.
Haluaisin tavata uudelleen Imatralla maanantaina 27.10, jatkokeskusteluja aiempaan tapaamiseen.
Soitatko p. +358 45 260 3670 jos sopii ja ehdota tapaamisaikaa samassa paikassa kuin viimeksikin
Hyvää viikonloppua t Pekka Sopanen
Mainiota Pekka, palaan asiaan maanantaina!
Uskomaton tarina. Olen vahvasti sitä mieltä, että yliopisto ei ansaitse sinua. Joka tapauksessa voimia ja iloa siihen, mihin ikinä seuraavaksi ryhdytkin!
”Tutkijoita on otettu sisään tenureen ilman että heihin on millään tavoin sitouduttu yksittäistä sopimusta pidemmälle ajalle. Samalla tenurea käytetään oikeuttamaan pitkitetyt määräaikaisuudet, vaikka työn tarve on selkeästi pysyvä. — Lupaavimmiksi havaittuja tyyppejä lihotetaan talossa sopimuskauden ajan ja teurastetaan sitten. Yliopistojen ei tarvitse kantaa minkäänlaista riskiä vaan se on kokonaisuudessaan tutkijoilla.”
Harrastetaanko yksikössäsi toisinsanoen tohtoritehtailua? Rahat ohjataan siihen, että saadaan mahdollisimman moni väittelemään ja sopimukset katkeaa, kun väitös on ohi? Käsitin teksteistäsi, että olet hankkinut projektirahoitusta, jolla oletit työsuhteesi jatkuvan. Onko a) laillista tai b) jotenkin työnantajan perusteltavissa, että post docien sopimukset katkaistaan ja heidän hankkimallaan rahoituksella palkataan väitöskirjan tekijöitä? Vai mihin projektisi rahoitus ohjautui – oletan, että sinunkin työpanoksesi oli siihen budjetoitu?
Hei Ulla, ei sentään niin, että jo hankittu projektiraha olisi otettu muuhun käyttöön 🙂 Tällaisestakin olen kyllä kuullut, mutta ei omassa tutkimusryhmässä ja kyseessä oli nk. läheltäpiti-tilanne.
Minulla ei ollut päätöksentekohetkellä ulkoista rahaa, jolla taas aiemmat sopimukset oli valtaosin katettu (mainitsemani lähes 90 %). Sopivaa hakua ei ollut edelliskeväänä auki eli väliin olisi väistämättä tullut muutaman kuukauden viive. Tenuren tarkoitus oli parantaa määräaikaisten asemaa, mutta nyt sillä on viety loputkin matosta jalkojen alta, koska tiedekunnat eivät halua sitoutua lupaavienkaan tenure-tutkijoidensa sopimuksiin ja lyhyemmät pätkät ovat kiellettyjä. Projektit taas ovat vuoden, kahden mittaisia. Tässä ei ole mitään järkeä.
Tuntuu hieman kummalliselta sanoa, että ”minulla” oli tai ei ollut rahoitusta, koska projektit ovat erittäin hyvin toimineen tutkimusryhmän yhteistä aikaansaannosta. Myös nuo ”hyvät tulokseni” ovat seurausta yhteisön hyvästä suoriutumisesta. Siksi sitä ei ainakaan minun järjenkäytölläni olisi kannattanut hajottaa.
Kuten Aallon ex-tutkijan Huippuyliopistoblogi muistuttaa, yksilö- ja kilpailuvetoinen manageerausajattelu sopii yliopistoihin huonosti. Pitäisi olla suunnannäyttäjä, mutta silti ollaan peruuttamassa maailmaan, josta muualla yritetään hankkiutua eroon! Eräässä suuressa yliopistokaupungissa sain palautetta siitä, että olen tehnyt liikaa yhteistyötä. ”Oikein” olisi vääntää kolme vuotta yhtä artikkelia Organization Scienceen, paukutella sitten henkseleitä ja huitoa kyynärpäät edellä muilta silmä mustaksi 🙂
Jeba, melle käy/kävi Aallossa hieman sama juttu; rahoitettiin oma tutkimus (Aalto sai paljon ylimääräistä), saatiin homma onnistuneesti maaliin, ja nyt tähytään jatkoa. Mutta pihalle lennetään koska Aallon HR-politiikka.
No ei haittaa, uusi koti on jo; kyllä meille ottajia löytyi. 🙂 Ihmettelen vain sitä, että Aallon johtoa ei kiinnosta a) meidän huikeat tulokset ja/tai b) meidän Aallolle järkkäämä rahoitus. Keskittykööt sitten parantamaan staff to student-ratiotaan ja toivotankin heille hyviä hetkiä rankingeissa kipuamisen yrittämiselle.
Eli kiitos Aalto yliopisto, opetit minulle paljon. Harmi vaan ettet pääse kehuskelemaan nyt syntyvillä tuloksilla. 🙂
Kiitos rohkeasta kirjoituksesta! Kai tiedät että työttömänä olet oikeutettu oikeusapuun ja moni yksityisellä puolellakin toimiva lakitoimisto tekee oikeusapujuttuja. Tsemppiä!
Kiitos kannustuksesta! Ymmärtääkseni oikeusapua ei myönnetä, jos yksineläjän käyttövarat ylittävät 1300 e ja avio/avoliitossa 2400 e, tai jos on oikeusturvavakuutuksen piirissä ammattiliiton kautta.
Yliopisto on hyvin tuulinen paikka ja aikamoinen kateuden pesäke. Samalla kun menestystä ja julkaisuja peräänkuulutetaan, halutaan pitää myös huoli siitä, ettei esim. virkahierarkiassa professorin tai lehtorin alapuolella työskentelevä tutkija pätevöidy liikaa ja muodostu jonkin sortin uhkaksi muille, laiskemmille eläkeviranhaltijoille. Eli voi hyvinkin olla, että kyse on tällaisesta kateudesta myös sinun kohdallasi. Tällaista on todella paljon yliopistoissa, vaikka kukaan ei teitenkään sitä sinulle myöntäisi.
Oikeuden käyminen voisi olla fiksua yleisesti ottaen, mutta sinulle henkilökohtaisesti ja urasi kannalta todennäköisesti hyvin tuhoisaa. Jo tämä blogipostaus saattaa olla… Tsemppiä!
Toki blogikirjoituksen laatiminen hieman mietitytti, ei ihme että harkitsin ensin 13 kuukauden ajan. Mutta elleivät ihmiset riskeeraa ja vaikenevat kuin muuri, on vielä pienempi todennäköisyys että mikään muuttuisi… Kuten aiemmin totesin, olen aika toiveikas tilanteen suhteen. Tietojohtamisen opeille on kysyntää kaikkialla ja ehkäpä tätäkin kautta löytyy ihmisiä, joita inspiroi tietotyön johtaminen enemmän kuin kustannusjohtaminen. Osa ovista sulkeutuu samalla kun uusia avautuu, (ura)vaihtoehdot ja yritysideat eivät maailmasta lopu 🙂
Hyvä vaan, että toit julki. Sama tilanne on muillakin yliopistoilla. Etenkin teknisillä. Ihmiset ovat saattaneet tehdä tuloksekkaan 15v uran yliopistossa joko tutkimuksellisesti tai opetuksellisesti. Jos sopparin päättyessä ei ole korvamerkittyä projektirahaa, niin tervemenoa, jos joku ei laitoksen sisältä halua/pysty sinua pelastamaan omalla projektillaan. Tenureista en tiedä, mutta onko sillä sitten väliä, onko tenure vai projektitutkija/tutkijatohtori/määräaikainen professuuri, jos tulokset puhuvat puolestaan.
Ilmapiiri on sanalla sanoen surkea, etenkin jos sattuu tilanne, jossa laitos ei ole onnistunut projektihaussa hyvin näinä vaikeina aikoina. Siinä äkkiä ajetaan kokonaisia opintolinjoja ja tutkimusaloja alas laadussa, kun väki lähtee oma-alotteisesti ja pakotettuina. Ja tätä oma-alotteista lähtemistä on alkanut tapahtumaan paljon enemmän viime aikoina, myös opetushenkilökunnan osalta. Esim. eräs ”hyvä luennoija” -palkittu lähti eräästä yliopistosta menemään, ilmeisesti pitkälti kyllästyttyään yliopistouudistuksen jälkeiseen ilmapiiriin.
Ja sitten kun laitos onnistuukin saamaan lyhyen ajan sisään monta projektia, ollaan ilman osaavia työntekijöitä toisenlaisen ongelman parissa. Ei ole kovin pitkäkestoista ajattelua tämä ja ei tällä tavalla huippututkimusta saada aikaan. Suurimpana syynä on vuosittain tehtävä rahanjako. Ei sillä pystytä määrätietoisesti kehittymään, jos joka vuosi pyöräytetään uusi noppaluku, millä tänävuonna pitää pärjätä. Etenkään kun ylijäämiä ei saa kerätä, vaan se vuosittain arvottu luku pitää sitten kuluttaa.. noh, tämä ei ole tainnut vielä oikein ongelma olla.
Olen itsekin jutellut liittoni kanssa eräästä toisenlaisesta ongelmasta liittyen nyky-yliopistojen henkilöstöpolitiikkaan. Sain ilokseni/surukseni kuulla, että ongelmia on ollut muillakin ja niitä on viimeisen 3-4v aikana ilmennyt todella paljon lisää. Siinä missä valtionpuljustatuksen omatessaan näitä ongelmia ei juuri ollut tai niitä ei liittoihin asti viety tai ei tarvinnut viedä.
Ei taida suomalainen rahoitussysteemi kestää tenure track-systeemiä, ja yllä on hyviä pointteja otettu esille. Tämä on tapa saada taloon muutamaksi vuodeksi tulosta tuottava syöttöporsas, jolle jatkoa ei sitten löydykään. Rahat tenurepaikkoihin useinkin saadaan lakkauttamalla vakinaisia professuureja, kun viranhaltijat jäävät eläkkeelle tms. Eli ei tarvikaan täyttää virkaan vakinaista, vaan voidaan ottaa joku pahaa-aavistamaton raukka, joka tuo ulkopuolista rahaa, tuottaa julkaisuja ja tutkintoja, ja on kohta työtön itse. 3-4-5 vuotta on todella lyhyt aika tehdä pitkäjänteistä tutkimustyötä. Jatkuvampaa rahoitusta ei yksinkertaisesti maassa pystytä tarjoamaan, ainakaan läheskään siinä mittakaavassa, kuin tenure track-paikkoja auotaan.
Ai niin, terveisiä ulkomailta. Vakituisesta virasta. Suomessa olisin kortistossa.
Hei,
Tenure track -systeemi on minusta paljon reilumpi ja toimivampi kuin vanha suomalainen, jossa roikotettiin ihmisiä löysässä hirressä siihen asti kunnes viisikymppisinä huomasivat etteivät päässeetkään siihen alan yhteen professuuriin ja tilaisuudet hankkiutua muille uravaihtoehdoille oli jo menetetty. Siksi en suosittele haastamaan yliopistoja vanhoista ketjuttamisista, koska niitä kai uudella systeemillä juuri yritetään saada ratkaistua uusille tulokkaille.
Mutta kuvauksestasi voi päätellä että Lappeenrannan teknilliseen yliopistoon ei kannata hakea töihin, koska se ei noudata itse laatimiaan tenurointikriteerejä, eikä siksi ole luotettava työnantaja. Tervetuloa muihin yliopistoihin töihin, olettaen tietysti että olet niin pätevä alallasi kuin sanot (en ole samalla alalla enkä siksi pysty arvioimaan). Toivottavasti Lappeenranta tulee järkiinsä.
Onnea matkaan!
Sama meno muissakin yliopistoissa. Ei ne tällä hetkellä Suomen sisällä vaihtamalla parane.
Aalto noudattaa ymmärtääkseni tenurointisääntöjään tarkasti, samoin ymmärtääkseni Helsingin yliopisto, ja jos Suomi hoitaa hommansa huonosti niin muut maat ovat tietysti olemassa. Kynnys Suomen rajalla ei ole korkea länteen päin.
Jos yliopisto ei saa rekrytoitua parhaita tutkijoita professoreiksi, se alkaa mennä alamäkeä, ja siksi on itsemurha yliopistolle olla noudattamatta omia tenurointisääntöjään. Jos olet oikeassa niin sitten on aika vähentää Suomesta itsensä murhaavia yliopistoja pois. Siinä suhteessa kannattaa ottaa yhteyttä mediaan.
Tieteentekijöiden liiton toiminnanjohtajana olen seurannut pitkään yliopistojen uramallien kehitystä. Näyttää siltä, että tenure track ja neliportainen tutkijanura on monessa yliopistossa sotkettu keskenään. Aidot tenure track -paikat näyttäisivät toimivan yliopistojen omalla rahoituksella assistant professor – associate professor -full professor -systeemillä. Tosin kokemus on vielä vähäistä, tuleeko ”pudokkaita”. Neliportainen tutkijanura ei taas oikein näytä toimivan yliopistoilla. Määräaikaisuuden perusteeksi laitetaan pätevöityminen tutkijanuralla. Työsopimukseen tai työsopimuksen liitteeseen kannattaisi jo kirjata perusteet seuraavalle portaalle etenemiseen eli kriteerit, jotka on täytettävä seuraavalle portaalle nousemiseksi ja tarkasteluajankohta (selvästi ennen työsopimuksen päättämistä). Työsopimuksesta tulisi muutenkin käydä ilmi, että kyse on neliportaisen tutkijanuran paikasta, jossa arvioidaan seuraavalle portaalle etenemisestä. Nykyisellään uraportaalta toiselle eteneminen on määritelty ”epämääräisesti” monessa yliopistossa. Yliopiston on otettava todellinen vastuu uraportaalta toiselle etenemisessä. OKM:ssa on taas tutkijanuratyöryhmä, joka pohtii näitä asioita. Tieteentekijöiden liitolla on edustaja ko. työryhmässä. Teemme pitkäjänteistä työtä ennustettavampien tutkijanurien puolesta.
Kiitos kommentista Eeva & co! Nämä asiat on todellakin sotkettu yliopistoissa keskenään ja sen huomaan niin omassa kielenkäytössä kuin virallisissa papereissa 🙂 Siinä missä työsopimuksiin yksilöidään neliportainen tutkijanura, puhutaan laitosten sisäisissä exceleissä sujuvasti ”tavoitteista tenuren vaiheelle”. Itse pääasiaa tämä ei tietysti muuksi muuta, eli kuten totesit, yliopistojen on otettava todellinen vastuu uraportaalta toiselle etenemisessä – jos ja kun sovitut edellisen vaiheen tavoitteet on saavutettu. Määräaikaisuusketjuja ei voi oikeuttaa pseudomalleilla, joita ei todellisuudessa noudateta.
Tilanne vaan on se, että ei (useimmilla) yliopistoilla oikeasti ole tarpeeksi rahaa. Eikä näköpiirissä todellakaan taida olla valtion puolelta suurta jatkuvaa lisäpanostusta yliopistoihin – koulutukseen ja perustutkimukseen, mitä tämä systeemi vaatisi. Neliportainen tutkijanura tietenkin on vain periaate, sanahelinää, eikä tarkoita sitä, että ihmisillä keskimäärin tai edes harvoin olisi mahdollisuutta sen mukaan edetä. Tarkoittanee pikemminkin sitä, että on nuo aika selkeät kohdat portaiden välissä, johon suuri osa putoaa. Itse olin Suomessa vuosikausia tulosta tuottamassa täysin itse hankkimallani ulkopuolisella rahoituksella, yliopistolle vain maksettiin siitä suuria summia, että siellä saatiin yleensäkin olla.
Aamen!
Tutkijaurien vaiheistuksella on haluttu luoda mielikuvaa paitsi oikeutetuista määräaikaisuuksista myös ”sitoutumisesta” lupaaviin tutkijoihin, vaikka rahasta ei ole tietoakaan. Yliopistojen osana ovat budjettikauden rahoitusarpajaiset, yksittäisten tutkimusryhmien ja työntekijöiden osana taas lyhytjänteiset projektiarpajaiset.
Tällaisessa ennustamattomuustaloudessa 4 v. työsopimuksen laatimispakko on lopullinen kuolinisku. Lyhyellä pätkäsopimuksella osaaminen sentään säilyisi talossa. Projektitutkijat ovat kyllä tottuneet ’tulos tai ulos’ -meininkiin, emme me sitä vieroksu. Näihin ’tuloksellisuudella ulos’ -tapauksiin taas ei pidäkään tottua.
Toinen vaihtoehto olisi blogissani peräänkuulutettu pitkäaikaisempi sitoutuminen niihin lupauksiksi tunnistettuihin. Mutta nykyisillä rakenteilla se taitaa olla puhdasta utopiaa.
Nimimerkki doktor, tässä vielä aiempi postaukseni tutkimuksen ”rakenneongelmista” – joista mukana lienee vain pieni osa. Muutokset vaativat tuhansien ihmisten yhteistyötä ja aikaa puoli sukupolvea. Kieltämättä siis tappelua tuulimyllyjä vastaan 🙂
https://tohtorilletoita.wordpress.com/2014/08/18/tutkimukseen-kylvetty-euro-tuottaa-50-senttia-satoa/
Näinhän se on. Halutaan tehdä kuten ”suuressa maailmassa”, mutta ei tajuta, että se vaatii ensinnäkin huomattavaa, nykyistä paljon korkeampaa, taloudellista panostusta. Toisaalta, nämä yleisimmät rahoituskanavat johtavat siihen, että laskien mukaan yliopiston itselleen ottaman osuuden eli ”yleiskustannukset”, valtakunnallisestikaan suuri rahoitus (esim. akatemian projektirahoitus) ei riitä edes yhden ihmisen palkkaan. Toisaalta professorista maisteriin nykyään työtehtäviin kuuluvat sekä opetus, sihteerinhommat, siivous, että sähkö- ja rakennusmiehen työt, … ja sitten vapaa-ajalla tutkimus. Totta kai se luo katkeruutta, että tästäkin huolimatta käteen jää luu.
Minusta asian tekee vielä tympeäksi se, että yliopistot, joiden ainakin vanhassa laissa piti kasvattaa nuorisoa palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa, ovat kaikkea muuta kuin esimerkillisiä lakien noudattamisessa työsuhteissa. Se viesti on vakavasti väärä.
Varsin vaikuttava ”kärsimyshistoria”, Et mainitse selvästi mikä osuus okeistopoliittisen suuntauksen yleistymiseen yliopistoissa on. En ymmärrä kaikkea, mutta jos ”kokoomuskollot” hallitsevat esimiehien joukossa, voisi olla aiheellistakin antaa heidän tulla esille … kaikessa onttoudessaan!
”Kiitos kaikelle hallinnon henkilökunnalle Top 300-tuloksen mahdollistamisesta! Seuraavassa kalvossa listataan kaikki ne tutkijat ja opettajat jotka uuden organisaatiomallin myötä tullaan vapauttamaan tehtävistään.” Ihan perusmeininkiä kaikissa tiedekunnissa ja alueyksiköissä, ja sama meininki jatkuu nyt myös seuraavana vuonna uuden rehtorin komennossa.
Kiitos blogista, sitä on ollut mielenkiintoista lukea. Asia koskettaa, koska itsekin olen ollut tutkijanuralla jo 15 vuotta. Jos joudun nykyisen yt-aallon pyyhkäisemänä ulos ja opiskelemaan uuden ammatin, ajattalen kyllä tarkasti ammatinvalintaa mm. tuloksien vaikuttavuuden kannalta.
Lähtökohtaisesti toivoisin hyvien tuloksien merkitsevän työsuhteen jatkumista. Tutkimuksessa tuloksia mitataan kuitenkin mm. vertaisarvioitujen artikkelien määrällä. Joskus, synkimpinä hetkinä, ajattelen, että vertaisarvioinnin (tutkija arvostelee toisen tutkijan työn laatua) rinnalle tarvittaisiin ulkopuolinen arviointi: tuottaako tutkimus lisäarvoa, kenelle tutkimustyön tuottama lisäarvo kohdistuu ja onko se palkanmaksun arvoista? Julkaisuluettelo on dokumentti, jota suurimmassa osassa työpaikoista ei edes kysytä. Kuinka paljon työntekijän kannattaa panostaa kyseisen dokumentin pidentämiseen?
Jos tuloskriteerit täyttävälle henkilölle ei ole seuraavana vuonna organisaatiossa käyttöä, kriteerit on mielestäni valittu väärin. Itse jätin yliopiston vajaa kymmenen vuotta sitten, enkä tunne nykyisiä kriteereitä. Silloin minulle jäi kuitenkin vaikutelma, että henkilö on arvokas vain sen hetken, kun on juuri valmistumassa. Ei ennen (tarvitaan rahoitus palkanmaksuun), eikä jälkeen (siirry muualle, että saamme tilaa uusia tutkinnontekijöitä varten). Silloin hyvä strategia oli pidentää tuota vaihetta, ei valmistua nopeasti 🙂
Nykysiessä työpaikassani strategiani on tuoda itse kehityskeskutelussa tulosvaatimuslistaan asioita, jotka edistävät käytettävyyttäni työmarkkinoilla. Vain akateemisessa maailmassa arvostetut asiat eivät kuulu niihin.
Kysyt isoja ja tärkeitä kysymyksiä. Mitä lisäarvoa tutkimus tuo?
Tieteenalat eivät tässäkään ole veljeksiä. Joillakin aloilla läpimurtoja saadaan odottaa vuosikymmeniä, hitaus ikään kuin kuuluu tiedon kypsyttelyyn. Pikavoittoja ei ole tarjolla eikä tutkimuksen tekemistä pitäisi sellaiseen ajatteluun edes alistaa. Työrauhaakin tarvitaan!
Liike-elämässä ja johtamisessa tahti on toinen: toimintaympäristö muuttuu nopeasti eivätkä yliopistot useimmiten pysy perässä energiaa syövine julkaisukoneistoineen. Tulevaisuuden luotaamisen sijasta päädytään helposti ihmettelemään sitä, mitä tapahtui viisi vuotta sitten.
Akateemiset rituaalit eivät ole mitään vaikuttavuuden riemuvoittoja. Järjestetään tiedekonferensseja, joiden lopuksi kysytään samat kysymykset kuin tilaisuuden alussa. Kirjoitetaan mahdollisimman monta journal-artikkelia, joiden sisällöstä ja merkityksestä ei vahingossakaan viestitä tiedelehtien ulkopuolella. Keksitään jokin uusi käsite, laaditaan sen ympärille viitekehys ja kutsutaan sitä komeasti johtamisen työkaluksi. En oikeastaan missään vaiheessa oppinut ymmärtämään näiden rituaalien merkitystä, mutta kuuliaisena työntekijänä kannoin korteni kekoon olemalla aktiivinen julkaisija.
Mutta lopuksi ne parhaat uutiset: projektitutkijoille kehittyy laaja-alaista osaamista, jota voi hyödyntää kaikkialla asiantuntijatyössä. Se vain vaatii oman ajattelutavan täyskäännöstä. Kuten mainitsit, on lakattava tuijottamasta sitä aiemmin autuaaksitehnyttä julkaisuluetteloa – ja keskityttävä sen sijaan ratkaisemaan asiakkaiden ongelmia.