Älä digitalisoi ihmisen kohtaamista

Posted: 20/10/2014 in diffuusio, digitaalisuus, media, palvelut, sosiaalinen media, terveys, viestintä, yhteisöllisyys, yhteisöt, yhteiskunta

Nettisosiaalisuuden arvo on suurimmillaan silloin, kun ihmisellä on jo valmiiksi kaikki hyvin.

Internetin yhteisöjä ja verkostoja on kritisoitu kauan. Niitä on pidetty kuviteltuina pseudoyhteisöinä, joihin ei aidosti sitouduta (mm. Harasim, 1987, 1993). Miksi näin? Kaksi syytä nousee ylitse muiden. Verkko on nähty liian rajoittuneena viestintäkanavana (media richness, reduced social context cues), joten keskustelu on epätarkoituksenmukaista eikä mitään yhteisiä merkityksiä pääse trollien ja sanasotailun keskellä edes muodostumaan. Toisaalta verkon yhteisöjä on analysoitu käyttäen mittatikkuna perinteistä tiiviin yhteisön ideaalia, mitä se sitten ikinä onkaan. Lopulta on petytty ja tuomittu koko nettiyhteisöllisyys mahdottomaksi.

Vasta myöhemmät tutkijasukupolvet havahtuivat tarkkailemaan lähemmin sitä, miten ihmiset itse yhteisöllisyyden verkossa kokevat. Huomattiin, että online-ryhmiin sitouduttiin jopa vahvemmin kuin omaan lähiyhteisöön.

Keskustelu oli rajoitteistaan huolimatta rikasta ja palkitsevaa, antoi merkityksellisyyden kokemuksia ja auttoi rakentamaan omaa identiteettiä.

Ja mikä selittää tämän löydöksen?

Ihmisten tarpeet. Varhaisilta nettiyhteisökriitikoilta jäi kokonaan havaitsematta se tosiasia, etteivät ihmiset edes odota nettiryhmien vastaavan 1800-lukulaisen kyläyhteisön ideaalia. Miksi odottaisivat? He kaipaavat juttukavereita, vertaistukea, hauskaa sisältöä, tietoa maailmasta, uusia ideoita arkeen ja työhön, älyllisesti haastavia riitapukareita ja tunnetta siitä, etteivät ole yksin. Ja tähän sosiaalinen verkko on omiaan. Toisinaan kanssakäyminen saa pysyvämmän ja fokusoidumman muodon, jolloin varsinainen yhteisö voi muodostua.

Kun perusasiat – tarvehierarkian kaksi alinta porrasta – ovat kunnossa, voidaan siirtyä hierarkiassa ylöspäin laajentamaan verkostoja ja toteuttamaan omaa itseä.

Mutta toisinaan perusta murtuu.

Viestini on, että emme saa kokonaan unohtaa mediarikkauden oppeja. Verkossa mikään ei ole helpompaa kuin käsittää toinen ihminen ja hänen tarkoituksensa väärin. Siksi ihmisen kohtaamista ei pidä itsetarkoituksellisesti digitalisoida varsinkaan silloin, kun pelissä on ahdistusta, vihaa, masennusta, sairautta ja toivottomuutta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tuore Me Naiset -lehti julkaisi jutun helsinkiläisistä lähiöbaareista. Vaikka keskikaljanhuuruinen arki voi toisinaan koitua kohtaloksi, en voinut olla miettimättä kääntöpuolta: kuinkahan paljon elämään tulee toisesta päästä lisää vuosia ja laatua vain siksi, että ihmisillä on paikka, jossa tavata tutut kaverit joka päivä?

Kohtaamista kaipaa myös moni yksinäinen eläkeläinen. Pankit ja pikkupuodit ovat joutuneet sulkemaan ovensa, mutta ruokakauppoja ja kahviloita ei sentään ole vielä poistettu kartalta. Olen tullut aiemminkin ihmetelleeksi, miksi palveluja pitäisi kehittää yksinomaan some-vähemmistön ehdoilla ja sivuuttaa muun asiakaskunnan tarpeet.

Ikääntyvällä väestöllä on hyvä syy odottaa tekemälleen työlle jotain vastinetta – muussakin muodossa kuin nollina ja ykkösinä. Rohkeimmat ovat toki tarttuneet härkää sarvista ja opetelleet vanhoilla päivillään niin verkkopalvelujen kuin -pelienkin salat. Tällainen asenne oppimiseen ansaitsee kunnioitusta mummonmarkalla! Sen ei kuitenkaan pitäisi tarkoittaa sitä, että kaikki pakotetaan samaan muottiin ja vaihdetaan inhimillinen kanssakäyminen sähköiseen asiointiin vain siksi, että se oli mahdollista.

Syrjäytymisvaarassa olevan nuoren kannalta lienee yksi ja sama, ovatko auttamaan kykenevät tahot jo mobiilissa ja onko heillä tilit Facebookissa, Twitterissä, Instagramissa vai niissä kaikissa. Voitaisiinko somekanavien laskemisen sijaan kokeilla mullistavaa lähestymistapaa: edes yhtä aikuista, joka pysähtyy kuuntelemaan? Osoittaa arvostusta ja välittämistä? Auttaa löytämään omat vahvuudet? Laskee käden olkapäälle ja sanoo, että kyllä sinä pystyt?

Oli kyseessä sitten deittailu, terapia, oppilaanohjaus, valmennus tai myyntineuvottelu, yksi vanha viisaus on ja pysyy: henkilökohtainen tapaaminen on edelleen ylivertainen tapa saada haluttu vaikutus aikaan.

kommenttia
  1. Johanna Kotipelto sanoo:

    Erinomainen puheenvuoro, MIia! Eritoten sytytti lopun ajatuksesi mullistavasta lähestymistavasta. Omakin kokemukseni on, että ihminen on olemassa vain suhteessa toisiin: jos joku näkee hänet, huomaa hänet.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s