Arkisto kategorialle ‘media’

Nettiyhteisöjen maailmassa törmää toisinaan kysymykseen siitä, mikä on sosiaalista mediaa ja mikä ei – ja milloin kyseessä on ”oikea” yhteisö.

Olen aiemminkin varoittanut heiluttelemasta akateemisia mittatikkuja tämän ilmiön edessä. Yhteisöllisyyttä määrittelee jäsenten oma kokemus. Jos sosiologeilla oli jo 1950-luvulle tultaessa lähemmäs 100 erilaista yhteisön määritelmää, miten ihmeessä olisi mahdollista luoda jokin yksiselitteinen tulkinta siitä, mitä kollektiivit verkossa ovat, saati mitä niiden pitäisi olla? Yhteisöjä ei myöskään pitäisi prosessoida kuoliaaksi, vaan antaa niiden olla juuri niin kaoottisia kuin inhimillinen luovuus.

Mutta takaisin otsikon kysymykseen. Minulta kysytään usein, ovatko esimerkiksi keskustelufoorumit tai uutiskommenttipalstat sosiaalista mediaa. Entä voiko tässä tapauksessa puhua yhteisöstä?

Vuoden 2017 cmadfi-tapahtuman jälkeen julkistin LinkedInissä pikatestin, jolla saat selville, oletko ensisijaisesti yhteisömanageri vai somemanageri. Yhteisössä ihmiset tuntevat toisensa ja pitävät yhteyttä keskenään.

network-92904_640

Jos ajatellaan netin historiaa, keskustelupalstat, uutisryhmät ja purkit olivat eräänlaista ”esi-somea”, samoin postituslistat ja IRC. Niiden tuella rakentuivat varhaisimmat nettiyhteisöt.

Sosiaalisen median perustoiminnallisuutta on sosiaalisten verkostojen rakentaminen ja niiden näkyväksi tekeminen. Tässä mielessä keskustelufoorumit eivät siis edusta some-maailmaa: useimpien fokus on ainoastaan viestinnällinen. Sama koskee blogeja. Hengenheimolaisuus blogien ja somepalvelujen välillä on kuitenkin niin ilmeinen, etten vetäisi tähän kohtaan kovin tiukkoja rajoja.

Yhteisöjen osalta on muistettava, että niin keskustelufoorumit kuin Facebook ovat vain palveluita, joiden tuella varsinainen tiiviimpi yhteisö voi (ehkä) muodostua. Sama koskee lehtien kommenttipalstoja.

Osa verkkopalvelun käyttäjistä tai tietyn teema-aiheen keskusteluun osallistuvista voi olla hyvinkin sitoutuneita ja kokea yhteisöllisyyttä, vaikka satunnaiselle sivustaseuraajalle touhu näyttää lähinnä epämääräiseltä huutelulta. Käyttäjät myös tunnistavat ihmiset nimien ja nimimerkkien takana. Kun aikanaan tutkimme erään ammattilehden nettikeskusteluja, havaitsimme, että pelkästään viestejä lukevat kokivat jopa vahvempaa yhteisöllisyyttä kuin postaajat.

Mutta uutiskommentitkaan eivät ole veljeksiä. Nettikulttuureja on monenlaisia anonyymista huutelusta joukkoon uskollisia vakiokävijöitä, jotka osallistuvat keskusteluun omalla nimellään tai jopa kasvoillaan.

Analogiaa voi hakea eläinmaailmasta. Vakkarikävijöiden yhteisö on kuin koirapuisto, jossa harrastetaan yhdessä ja tavataan tuttuja. Anonyymit kommenttipalstat taas ovat pikemminkin lyhtypylväs, jonka juurella kukin koira käy nostamassa jalkaansa.

Erojakin toki löytyy: koirat ovat onnellisia päästyään tekemään tarpeensa, mutta vihaviestejä syytävät ihmiset ovat tutkitusti muita onnettomampia.

Some on historiallisesta perspektiivistä nuori ilmiö. Olemme vasta matkalla oppimaan verkkodialogia. Keski-ikäisten someraivoajien on hyvä ottaa mallia nuorista.

”Ole itse se muutos, jota sosiaaliseen mediaan kaipaat.” (Jussi Pullinen, HS)

Nettisosiaalisuuden arvo on suurimmillaan silloin, kun ihmisellä on jo valmiiksi kaikki hyvin.

Internetin yhteisöjä ja verkostoja on kritisoitu kauan. Niitä on pidetty kuviteltuina pseudoyhteisöinä, joihin ei aidosti sitouduta (mm. Harasim, 1987, 1993). Miksi näin? Kaksi syytä nousee ylitse muiden. Verkko on nähty liian rajoittuneena viestintäkanavana (media richness, reduced social context cues), joten keskustelu on epätarkoituksenmukaista eikä mitään yhteisiä merkityksiä pääse trollien ja sanasotailun keskellä edes muodostumaan. Toisaalta verkon yhteisöjä on analysoitu käyttäen mittatikkuna perinteistä tiiviin yhteisön ideaalia, mitä se sitten ikinä onkaan. Lopulta on petytty ja tuomittu koko nettiyhteisöllisyys mahdottomaksi.

Vasta myöhemmät tutkijasukupolvet havahtuivat tarkkailemaan lähemmin sitä, miten ihmiset itse yhteisöllisyyden verkossa kokevat. Huomattiin, että online-ryhmiin sitouduttiin jopa vahvemmin kuin omaan lähiyhteisöön.

Keskustelu oli rajoitteistaan huolimatta rikasta ja palkitsevaa, antoi merkityksellisyyden kokemuksia ja auttoi rakentamaan omaa identiteettiä.

Ja mikä selittää tämän löydöksen?

Ihmisten tarpeet. Varhaisilta nettiyhteisökriitikoilta jäi kokonaan havaitsematta se tosiasia, etteivät ihmiset edes odota nettiryhmien vastaavan 1800-lukulaisen kyläyhteisön ideaalia. Miksi odottaisivat? He kaipaavat juttukavereita, vertaistukea, hauskaa sisältöä, tietoa maailmasta, uusia ideoita arkeen ja työhön, älyllisesti haastavia riitapukareita ja tunnetta siitä, etteivät ole yksin. Ja tähän sosiaalinen verkko on omiaan. Toisinaan kanssakäyminen saa pysyvämmän ja fokusoidumman muodon, jolloin varsinainen yhteisö voi muodostua.

Kun perusasiat – tarvehierarkian kaksi alinta porrasta – ovat kunnossa, voidaan siirtyä hierarkiassa ylöspäin laajentamaan verkostoja ja toteuttamaan omaa itseä.

Mutta toisinaan perusta murtuu.

Viestini on, että emme saa kokonaan unohtaa mediarikkauden oppeja. Verkossa mikään ei ole helpompaa kuin käsittää toinen ihminen ja hänen tarkoituksensa väärin. Siksi ihmisen kohtaamista ei pidä itsetarkoituksellisesti digitalisoida varsinkaan silloin, kun pelissä on ahdistusta, vihaa, masennusta, sairautta ja toivottomuutta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tuore Me Naiset -lehti julkaisi jutun helsinkiläisistä lähiöbaareista. Vaikka keskikaljanhuuruinen arki voi toisinaan koitua kohtaloksi, en voinut olla miettimättä kääntöpuolta: kuinkahan paljon elämään tulee toisesta päästä lisää vuosia ja laatua vain siksi, että ihmisillä on paikka, jossa tavata tutut kaverit joka päivä?

Kohtaamista kaipaa myös moni yksinäinen eläkeläinen. Pankit ja pikkupuodit ovat joutuneet sulkemaan ovensa, mutta ruokakauppoja ja kahviloita ei sentään ole vielä poistettu kartalta. Olen tullut aiemminkin ihmetelleeksi, miksi palveluja pitäisi kehittää yksinomaan some-vähemmistön ehdoilla ja sivuuttaa muun asiakaskunnan tarpeet.

Ikääntyvällä väestöllä on hyvä syy odottaa tekemälleen työlle jotain vastinetta – muussakin muodossa kuin nollina ja ykkösinä. Rohkeimmat ovat toki tarttuneet härkää sarvista ja opetelleet vanhoilla päivillään niin verkkopalvelujen kuin -pelienkin salat. Tällainen asenne oppimiseen ansaitsee kunnioitusta mummonmarkalla! Sen ei kuitenkaan pitäisi tarkoittaa sitä, että kaikki pakotetaan samaan muottiin ja vaihdetaan inhimillinen kanssakäyminen sähköiseen asiointiin vain siksi, että se oli mahdollista.

Syrjäytymisvaarassa olevan nuoren kannalta lienee yksi ja sama, ovatko auttamaan kykenevät tahot jo mobiilissa ja onko heillä tilit Facebookissa, Twitterissä, Instagramissa vai niissä kaikissa. Voitaisiinko somekanavien laskemisen sijaan kokeilla mullistavaa lähestymistapaa: edes yhtä aikuista, joka pysähtyy kuuntelemaan? Osoittaa arvostusta ja välittämistä? Auttaa löytämään omat vahvuudet? Laskee käden olkapäälle ja sanoo, että kyllä sinä pystyt?

Oli kyseessä sitten deittailu, terapia, oppilaanohjaus, valmennus tai myyntineuvottelu, yksi vanha viisaus on ja pysyy: henkilökohtainen tapaaminen on edelleen ylivertainen tapa saada haluttu vaikutus aikaan.

Teimme aikanaan tulevaisuudentutkimuksen kurssilla ja osana nykyisen viestintäjohtajamme pro gradu -työtä tulevaisuusskenaariot Sanoma Lehtimedian maakuntalehdistä vuonna 2020. Skenaariotyöskentely oli opettavaista ja suorastaan hauskaa. Tämäkin ”profeetallinen” tuotos on laitettava jakoon blogin kautta, viimeistään nyt kun puolet ennustettavana olevasta ajanjaksosta on jo takana!

Mobiilin vallankumousta emme tuolloin osanneet ennustaa – jos olisimme osanneet, olisi printtilehdelle kenties arvioitu hieman pienempi osuus paikallisuutisoinnin kokonaisuudessa. Toisaalta jos osaisimme ennustaa kaiken, tuskin olisimme tavallisessa palkkatyössä.

Yhteenvedon viimeinen lause on sikäli osuva, että nyt – 8 vuotta myöhemmin – paikallinen esaimaa.fi tuottaa jo keskustelu- ja kommentointiaktiivisuutta herättävää sisältöä muuallakin kuin kahvipöydissä. Ensin tarvitaan sisältöä jota markkinoida eri kanavissa. ”Osallistukaa, perkule” on huonoin mahdollinen tapa houkutella paikallista yleisöä.

”Tulevaisuusraporttimme (2005) tarkastelee Sanoma Lehtimedian kolmen maakuntalehden tulevaisuutta. Raportissa kysymme, millainen on maakuntalehti vuonna 2020. Olemme pyrkineet ns. ulkopuolisen tarkkailijan silmin pohtimaan, missä muodossa lukija tulevaisuudessa vastaanottaa tietoa paikallisista asioista ja ketkä tätä tietoa tuottavat.

Media-alan tämän hetken megatrendejä ovat digitalisoituminen ja monikanavaisuus, omistuksen keskittyminen sekä uusien kilpailijoiden mukaantulo. Työskentelyn pohjaksi kokosimme seitsemän muuttujaa, jotka keräämiemme pohjatietojen ja nykytila-analyysin perusteella vaikuttavat merkittävästi maakuntalehden tulevaisuuteen. Näitä ovat yleinen paikallisuuden arvostus, tavoittavuus (lukijoita/kk), lehden lukutapa, tiedon jakamisen eri kanavat, ilmoittamisen kanavat, tiedon tuottajat sekä merkittävimmät kilpailijat.

Esittelemme raportissa viisi skenaariota, joiden tärkein sanoma on tiivistetty seuraavassa.

1) Vaaleanpunaista printtiä. Lehti alueensa ylivoimainen ykkönen ja vahvan printtilehden tukena muut tiedon jakamisen kanavat.

2) Alamäkeä vierivä ei sammaloidu. Loiva laskusuunta jatkuu, mutta perinteisen lehden asema vakaa ja turvattu.

3) Jäärät taipuvat digiaikaan. Yllättävä digitaalinen vallankumous, jonka vanha lehtiväki vie läpi yhteistyössä nuoremman polven kanssa. Printin asema hiipuu.

4) Ei mainoksia, kiitos. Ilmoittelu siirtynyt kauttaaltaan digitaalisille kanaville. Lehden roolina analysoida tietoa ja keskusteluttaa ympärillä toimivaa paikallisyhteisöä.

5) Pamflettia marginaalille. Lehti kuihtunut alimman sosiaaliluokan wc-lukemistoksi.

Näkemyksemme mukaan lehtiväen tulisi olla herkempi ihmisten mediankäytön muutoksille: jo nyt kilpailu ihmisten ajasta ja huomiosta on kovaa, ja sanomalehti on menettänyt asemiaan yhteiskunnallisen keskustelun suunnannäyttäjänä. Esitettyjä skenaarioita värittää ennen kaikkea teknologiaoptimismi. Maakuntalehden tulisikin enemmän korostaa vahvinta valttiaan, paikallisuutta, ja rakentaa ympärilleen sekä uusia että perinteisiä kanavia hyödyntävä aktiivinen yhteisö.”