Some things never change

Posted: 09/12/2012 in cmadfi, joukkoistaminen, sosiaalinen media, tutkimus, yhteisöllisyys, yhteisöt

Otsikon huono sanaleikki lienee sukua YleX:n suomennokselle maanmainion Fun.:in hitistä Some Nights eli Sosiaalisen median yöt.

Olen kertakaikkisen kyllästynyt loppumattomaan sosiaalisen median hypetykseen, jossa tuskin kukaan enää muistaa pääasiaa – yhteisöjä, jotka muodostuvat ihmisistä. Mikään media tai palvelu tai teknologia ei auta, jos rakentava yhteisöllisyys puuttuu.

Silti asiantuntijat jaksavat muistuttaa, kuinka sosiaalisen median aikakaudella luodaan ”ainutlaatuisia, kokonaan uudenlaisia digitaalisia asiakasyhteisöjä” ja bonuksena työpaikoilla päästään vihdoin eroon vanhakantaisesta ja hierarkisesta pönöttämisen kulttuurista.

Ei päästä. Perse edellä puuhun -avoimuus voi jopa pahentaa tilannetta. Yhteisöä nakertavien toimintatapojen diagnosointi on hyödyllistä tehdä, ennen kuin yhteisistä sosiaalisen median pelisäännöistä edes haaveillaan. Some-aikakauden avoimet alustat kun soveltuvat erityisen huonosti suljettuun umpioon.

Asiakasyhteisöjä moni tunnettu brändi on toki rakentanut onnistuneesti. Kun tarkemmin analysoidaan, ihmiset kiinnittyvät näihin yhteisöihin rakentaakseen identiteettiään, tavatakseen muita samanhenkisiä, saadakseen arvokasta tietoa ja löytääkseen vahvistusta omalle ajattelulleen – aivan kuten perinteisissäkin yhteisöissä. Toki aika- ja paikkarajoitteet ylittävä keskusteluyhteys on melko uusi ilmiö, mutta Internetin maailmassa pikemminkin itsestään selvyys kuin ainutlaatuisuuden tae.

Joukkoistamishankkeet onnistuvat, jos niiden takana on joukko samaa kieltä puhuvia ihmisiä – vaikkapa tietyn oppiaineen opettajia, lakiasiantuntijoita tai jonkin tuotteen kokeneita käyttäjiä. Tässä tapauksessa yhteisö on jo olemassa. Sosiaalinen media ei synnytä sitä, mutta voi saattaa täydentävää osaamista omaavat ihmiset yhteen aiempaa vaivattomammin.

Netissä on vanhastaan jaettu tietoa ja apua esimerkiksi erilaisissa vertaistuki- ja harrastusyhteisöissä. Niissä onnistutaan parhaimmillaan antamaan ihmisille merkityksellisyyden kokemuksia ja parantamaan elämänlaatua. Tämä ei kuitenkaan onnistu siten, että jaellaan linkkejä tai huudellaan puolitutuille ja tuntemattomille jotain sekavaa milloin mistäkin aiheesta tekonokkelista anekdooteista päivän sarjakuviin ja politiikan kiemuroista julkkisten kaatuiluun humalassa.

Tieto tarvitsee kontekstin, puitteet jossa se tulee ymmärretyksi samaa kieltä puhuvien ihmisten parissa. Jäin miettimään miten tämänkin asian voisi tiiviisti kiteyttää, mutta johan minä yritin tehdä sen neljä vuotta sitten erään nimeltä mainitsemattoman väitöskirjan johdantoluennossa.

Kuitenkin vasta kollektiivinen tieto tekee tiedon jakamisesta mahdollista yhteisön tasolla. Kollektiivinen tieto luo puitteet jäsenten keskinäiselle vuorovaikutukselle ja muodostaa yhteisön toimintaa ohjaavan näkymättömän rakenteen. Se muodostuu jaetusta kontekstista, sosiaalisen pääoman eri ulottuvuuksista ja kullekin yhteisölle spesifistä kulttuurista.

 

Eli missä on somekeskustelun ongelma? Siinä, että keskitymme liikaa sisältöön ja informaation palasiin – yhteisöt ja ihmisten väliset suhteet on unohdettu. Tiedon paljous kuormittaa pääkoppaamme entisestään ja vie tilaa kognitiivisesti tai emotionaalisesti merkityksellisen tiedon käsittelyltä.

Merkityksellisyys vain ei tunnu olevan muodissa, ei vaikka elämmekin tietoisen läsnäolon eli mindfulnessin trendin aallonharjalla. (Jollain lailla tietoisuudestakin on saatu aikaan ulkokohtainen taito, jota käydään opiskelemassa ylihinnoitellulla kurssilla ja sitten arjen itseaiheutetussa paineessa unohdetaan koko juttu.)

Toinen kysymys kuuluu, kuinka ihmisiä sitten voidaan ”yhteisöittää”? Sitä on kysyttävä guruilta kuten vaikkapa Etienne Wengeriltä, mutta veikkaan ainakin seuraavaa: omistetaan riittävästi aikaa konkreettiseen yhdessä tekemiseen ja kaikkeen epämuodolliseen kanssakäymiseen. Aika ja kiireettömyys eivät tosin ole muotia nekään.

Mutta hyvä alku on erottaa suosiolla toisistaan sisällön jakaminen ja yhteisöllisyyden vaaliminen.

kommenttia
  1. Tiina A. sanoo:

    Olennaisen äärellä. Työyhteisöillä on tässä perusteellisen pohdinnan paikka. Näennäinen avoimuus yhdistettynä someiluun voi olla aikapommi.

  2. mkosonen sanoo:

    Kiitos kommentista Tiina! Havaintoa ei voinut olla kirjaamatta muistiin – se on lähtöisin niin monesta vuosien aikana käydystä keskustelusta mainioiden aikuisopiskelijaryhmien kanssa (useimmilla 10-30 vuoden työkokemus erityyppisissä organisaatioissa), ja saman vahvistaa tutkimustieto.

    Uudet työvälineet kyllä kiinnostavat, mutta niille ei löydy hedelmällistä maaperää, so. riittävää avoimuutta ja riskinsietoa, jonka varassa lähteä kokeilemaan ja kasvattamaan osaamista.

    Toinen iso ongelma on johdon tuen puuttuminen ja palkitsemattomuus. Verkkoaktiivi on usein organisaationsa lainsuojaton, jonkinlainen lonely rider.

    Pahimmillaan tehdään ”somepesu” eli esitetään ulospäin aktiivista, mutta henkilöstö pyritään blokkaamaan ulos niiltä ”kaikenmaailman ajanhukkasivuilta” ja sosiaalisen median käyttö on kielletty.

    Mutta eihän tämä tietty vain sosiaalista mediaa koske, vaan muutoksen läpiviemistä ja oppimisen esteiden voittamista yleisesti.

  3. jpruohisto sanoo:

    Erinomainen blogahdus! (Jälleen)

    Ja hyvin todettu, että yhteisöllisyys ei synny vain linkkejä jakamalla ja huutelemalla puolitutuille milloin mistäkin aiheesta.

    Jotta voitaisiin puhua yhteisöllisestä työstä tai oppimisesta, tieto tarvitsee mainitsemasi kontekstin lisäksi jaetun kohteen, jonka ympärille ihmiset organisoituvat luomaan ja kehittämään.

    Ehkä vastaus miten ihmisiä voisi yhteisöittää, löytyy nimenomaan tuosta kohteesta, eli jaetusta sosiaalisesta objektista, jota halutaan kehittää?

    Olen tässä kesän aikana lukenut paljon gurujen artikkeleita oppimisesta, samalla kun työstin omaa bloggaustani parvi ja parvioppimisesta.

    Päädyin mm. lukemaan Andrew Coxin kriittisemmän tarkastelun Wengerin käytäntöyhteisöistä, joka auttoi ymmärtämään, miten käytäntöyhteisöistä on useampaa keskenään ristiriitaista tulkintaa ja määritelmää.
    http://www2.warwick.ac.uk/fac/soc/wbs/conf/olkc/archive/oklc5/papers/e-4_cox.pdf

    Antoisin ja samalla haastavin lukemani artikkeli oli Engerstömin ”Wildfire Activities: New Patterns of Mobility and Learning”, joka tarjosi tiukkaa analyysiä uusista yhteisöllisistä oppimisen ja työn muodoista, joita sosiaalinen teknologia mahdollistaa ja tukee.
    http://www.helsinki.fi/cradle/documents/Engestrom%20Publ/Wildfire%20activities%20paper.pdf

    Engeström käyttää uusista oppimisen ja työn muodoista myös termejä swarming, learning by swarming and swarm-like patterns, joilla korostetaan sitä että oppiminen suuntautuu pyrähdyksenomaisesti moneen suuntaan perinteisiä rajoja rikkoen, toisin kuin esim. käytäntöyhteisöissä, jossa oppiminen voidaan nähdä liikkeenä periferiasta kohti ydintä (jossa novisii oppii mestarin tavat toimia ja sosiaalistuu osaksi yhteisön käytäntöjä).

    Erityisesti kuitenkin tykästyin Hakkaraisen, Paavolan ja kumppaneiden analyysiin ”tiedon luomisen vertauskuvasta” erotuksena ”tiedonhankinta- ja osallistumisvertauskuvalle”. Tiedonluomisen vertauskuva korostaa, että yhteisölliseen oppimiseen kuuluu jonkun yhteisöllisen kohteen tai käytännön kehittämistä ja uuden tiedon luomista.

    Hakkaraisen, Paavolan ja kumppaneiden sanoin: ”Innovatiiviset tietoyhteisöt eivät palvele vain henkilökohtaista oppimista tai sosiaalista vuorovaikutusta, vaan ne on organisoitu yhteisten kohteiden ympärille, joiden luominen ja kehittäminen määrittelee niiden tarkoitusta.”
    https://www.academia.edu/350349/Paavola_S._and_Hakkarainen_K._2008_Valittyneisyys_ja_trialogisuus_innovatiivisten_tietoyhteisojen_perustana

    Oma ymmärrykseni on, että oppimisen kohteellisuus on avainasemassa siinä, että syntyy yhteisöllistä oppimista ja yhteisöllisyyttä. Kontekstin, työskentelyn mahdollistavien välineiden ja monen muun asian lisäksi yhteistyöhön innostavia ja merkityksellisiä ideoita, ongelmia ja projekteja, joiden ympärille ihmiset haluavat organisoitua oppimaan, jakamaan osaamistaan ja kehittämään yli organisaatiorajojen.

    Niin, ja oma bloggaukseni parvista löytyy täältä:
    http://intunex.fi/2014/06/30/skill-swarms-a-new-way-to-share-expertise-and-work-smarter-together/

    Olisi kiva saada myös siihen kommentteja tai palautetta 🙂

  4. mkosonen sanoo:

    Kiitos myös Janne kommentista ja arvokkaista lukuvinkeistä!

    Käytäntöyhteisöihin on hyvä suhtautua kriittisesti. Useampikin knowledge management- ja oppimisteemoista kirjoittava on huomauttanut, että ne edustavat vanhakantaista (organisaatio)ajattelua – ikään kuin tiedon luomista ja uuden oppimista tapahtuisi vain tietyn hiekkalaatikon sisällä ja avoimet verkostot on kokonaan unohdettu.

    Arvokkainta CoP -oppia lienee kokemusperäisen ”selkärankatiedon” merkitys (=todellinen sisäistäminen ja omaksuminen vaatii aikaa, pintaoppia voi nopeastikin) sekä yhteisöjen rakennusainekset itsessään: jaettu kieli ja merkitykset, luottamus, suhteet ja muut sosiaalisen pääoman elementit.

    Kohteellisuudesta täysin samaa mieltä! Ilman yhteistä suuntaa on vaikea luoda mitään järjellistä, kun toimitaan hajautuneesti.

    Suunnan määritteleminen on hyvä alku, mutta kuinka pitkälle se riittää? Toisinaan töitä saa tehdä hartiavoimin, jotta ryhmä pysyy aktiivisena, ja vieläpä niin että löydetään tasapaino tehtäväorientaation ja sosiaalisuuden välille. Ihmisiä ei pohjimmiltaan kiinnosta tietyn taskin ”suorittaminen”, vaan he haluavat viihtyä yhdessä, pitää hauskaa, tuntea oppimisen ja oivaltamisen iloa. Tässä on verkkopuolella vielä tekemistä.

    Kirjoittelin aiemmin tavoitteellisuuden merkityksestä luottamuksen rakentamisessa – se on tietysti vain yksi palanen parvien ja yhteisöjen todellisuutta, mutta tärkeä sellainen.

    https://tohtorilletoita.wordpress.com/2013/12/04/epaluottamus-ii-en-luota-tahan-touhuun/

    • jpruohisto sanoo:

      Juu, samaa mieltä! Konteksti ja kohteellisuus (jaettu sosiaalinen objekti, jota yhdessä kehitetään) on hyvä alku, mutta tarvitaan varmasti vielä paljon, jotta voidaan puhua yhteisöllisyydestä, tai yhteisöllisestä oppimisesta ja tekemisestä. Pelkkä tehtävän suorittaminen eri riitä, jos haluataan että ihmiset motivoituvat yhteistyöhön. Tästä hyvä (tai huono) esimerkki on kun yrityksissä yritetään johtaa henkilöstöä pelkillä tulostavoitteilla. ”Yrityksen tärkein tavoite on tehdä voittoa” ajattelulla ei pitkälle pötkitä. Olen itse paljon puhunut siitä, että ihmiset haluavat yksinkertaisesti kuulua porukkaan, eli kokea yhteisöllisyyttä, eli olla osa yhteisöä jolta saa arvostusta. Siihen sisältyy tuota viihtymistä, hauskan pitoa, oppimisen ja oivaltamisen iloa. Varmastikin tärkeää tässä onn tuo bloggauksessasi esiin tuoma merkityksellisyyden kokemus. Tykkään tosi paljon Deci & Ryanin itseohjautuvuusteoriasta, jossa nostetaan esiin että ihminen kaipaa kokemusta omaehtoisuudesta, kyvykkyydestä ja yhteisöllisyydestä kasvaakseen täyteen ihmisyyteensä. Frank Martella lisää tähän mielestäni hienosti, hyväntahtoisuuden, joka tarkoittaa inhimillistä halua tehdä toisille hyvää. http://frankmartela.fi/2014/04/itseohjautuvuusteoria-eli-kolme-vastausta-siihen-mika-tekee-ihmisen-onnelliseksi/

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s