Arkisto kategorialle ‘palvelut’

Breaking news! Olen pian 15 vuotta tehnyt töitä nettiyhteisöjen parissa, mutta nyt aion vähentää radikaalisti sosiaalisen median käyttöäni. Eniten aikaa olen käyttänyt Twitterissä ja Facebookissa. Avaan tässä kirjoituksessa henkilökohtaisia ja hieman yleisempiäkin syitä päätökseen.

Kun kerroin nettikuuristani Facebookissa(!), ystäväni totesi, että yllättävä päätös etenkin minulta. Näin voisi toki äkkiseltään ajatella, mutta kolikolla on myös kääntöpuoli. Tarkemmin ajateltuna valinta on suorastaan odotettu. Joku saattaisi jopa kysyä, miksi vasta nyt?

Aloitin digimaailmojen tutkijanuran jo ennen sosiaalisen median läpimurtoa. Siksi maaperääni ovat oikeastaan aina olleet ns. perinteiset nettiyhteisöt, tiiviimmät yhteenliittymät, jotka keskittyvät tietyn aihepiirin syvemmän tietämyksen ja kokemusten jakamiseen. Niiden myötä etsin uusia, järkevämpiä ja mielekkäämpiä tapoja organisoida yhteistä tekemistä. Olen pariin otteeseen kuunnellut Valtteri Lindholmin puheenvuoroa ja jos olisin Varustelekan kauppias, totta kai jatkaisin äärimmäisen toimivaa symbioosia Facebookin kanssa. Näkökulmani tässä kohtaa ei kuitenkaan ole erilaisen sälän kauppaaminen ihmisille, vaan pikemminkin kulutuksen välttämätön vähentäminen ja muiden monimutkaisten ongelmien ratkaiseminen.

Some-tyytymättömyyteeni on vaikuttanut kolme tekijää. Ensinnäkin minulle on tärkeää viestintäteknologian inhimillisyys eli merkityksellisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunne; kokemus, joka valitettavasti on varsin kaukana Facebook-feedin reaalitodellisuudesta. Näen juuri sen, mitä bisnes tai jokin poliittinen koneisto haluaa minulle syöttää. Kanssaihmisiltä saadaan kohtaamisen ja dialogin sijaan automaattipeukkuja ja -sydämiä.

Toiseksi, jopa alan ammattilaisten eli yhteisömanagereiden cmadfi-yhteisössä menevät suloisesti sekaisin yksisuuntainen organisaation sisällön tuuttaus sosiaaliseen mediaan ja yhteisöt, jossa keskitytään jäsenten välisten suhteiden lujittamiseen. Klikkaustökkäysnäkyvyys-some on valitettavasti syönyt kuuntelun ja rauhallisen pohdiskelun kulttuurit aamupalaksi.

Kolmanneksi, massa-somen hetkittäin hyvästä käyttäjäkokemuksesta ei ole enää kuin rippeet jäljellä. (Vielä vuonna 2008 Facebookissa saattoi lähettää kavereille virtuaalisia oluttuoppeja ja viinilasillisia; Messengerin ohella ehdottomasti kätevin ja päivää piristävin toiminto koko palvelun historiassa.) Jos muistelemme hetken Wanhojen Aikojen news-ryhmiä ja keskustelufoorumeita, voimme todeta, että kirjautuessaan yhteisöön käyttäjä näki välittömästi – ja absoluuttisen tarkkojen lukumäärien kera – kaikki lukemattomat viestit ja pääsi halutessaan syventymään niihin lähemmin. Mutta yritäpä saada samanlainen hallinta siihen näkymään, mitä Facebook tai LinkedIn sinulle esittävät.

Sosiaaliset verkostopalvelut ovat toki tarjonneet helposti lähestyttäviä tontteja tiiviimpien ryhmien muodostamiseen. Vuosien varrella takataskuun on kertynyt loistavia esimerkkejä, kuten pienten lasten äitien hätäkahvi-toiminta, paikalliset kirpputorit, eläinsuojelun pelastamien koirien omistajien yhteisöt tai yksinäisyyttä ja syrjäytymistä vastaan perustetut Facebook-ryhmät.

Mutta mitä siinä ohessa tapahtui vuorovaikutukselle ja kohtaamiselle? Somessa on jaettu ahkerasti entisen Facebook-pomon Chamath Palihapitiyan huomioita siitä, mikä nykyisessä online-ekosysteemissämme on pielessä – eikä hän ole suinkaan ainoa, joka on todennut luoneensa hirviön.

Olemme luoneet lyhytjänteisiä dopamiinikoukkuja, sydämiä, tykkäyksiä, peukkuja. — Ei kansalaiskeskustelua, ihmisten välistä yhteistyötä; tieto on vääristynyttä, valheellista. — Sijoittajat pumppaavat rahaa idioottimaisiin yrityksiin sen sijaan, että keskityttäisiin todellisiin ongelmiin kuten ilmastonmuutokseen tai sairauksien torjuntaan.

Dopamiini on keskushermoston välittäjäaineena toimiva hormoni, joka vaikuttaa mielihyvän kokemuksiin ja tunteiden säätelyyn. Maallikonkin on helppo ymmärtää, että tällainen aine näyttelee merkittävää osaa erilaisissa addiktioissa.

Fear of missing out, pakonomainen some-ilmoitusten tarkistaminen, liki pakkotoiminnoksi muodostunut Faceen, Instaan tai Twitteriin kirjautuminen – uskallatko kysyä itseltäsi, montako kertaa päivässä teet tämän? Olen kokeeksi tarkkaillut tekemisiäni nyt muutaman päivän ajan ja voin sanoa, että varsinkin Twitterin osalta luku ei ole kovin kaunista katsottavaa. Se on yli 20.

Skillhive-parvityöalustan kehittäjä Janne Ruohisto muistutti keskustelussamme, miksi peukku oli Facebookilta nerokas keksintö: koskaan aiemmin ei osallistuminen ole ollut näin helppoa. Tällä helppoudella on kuitenkin kääntöpuolensa. Peukuista tuli äärimmäisen tehokas mittaamisen ja sisällön ohjailun väline. Käyttäjät koukuttuivat ja etenkin nuoremmissa ikäryhmissä ajautuivat mittaamaan omaa ihmisarvoaan tykkäysten määrällä. Ja toki tykkäys oli myös innovaatio, jota kaikki ryhtyivät kopioimaan sen sijaan, että olisivat tuottaneet jotain omaa.

Siksi kannatan peukkukapinaa. Emmeköhän keksi jotain muuta fiksua, kunhan lakkaamme automaattipeukuttamasta kaikkea näkemäämme. Ennustan, että 20-30 vuoden päästä hihittelemme tykkäysten varaan rakennetulle somelle samaan tapaan kuin nyt faksia käyttävälle asiakaspalvelulle.

Kuten Parviäly ja ongelmanratkaisu digitaalisilla alustoilla -artikkelissakin totesin, nyky-some on tehnyt korvaamattoman palveluksen madaltaessaan suurten ihmismassojen kynnystä olla vuorovaikutuksessa yli oman lähipiirin. Tällä palveluksella on kuitenkin ollut hintansa. Elämä on annettu algoritmien ohjailtavaksi, arvokas digitaalinen sisältö muiden kuin ihmisten itsensä hallittavaksi, kaikista kallisarvoisin resurssimme eli aika ärsyketulvan pirstomaksi.

computer-1106900_640

Someaktiivin tyypillinen työpäivä. Kuva: Pixabay

Monet sosiaalisen verkon historiaa pidemmän aikaa seuranneet ovatkin esittäneet, että edessä saattaa olla paluu kiinteämpiin aiheyhteisöihin. Siinä missä mainostajat etsivät aina mahdollisimman suurta massaa, jonkin muun logiikan ohjaamalle palvelulle riittää se, että ihmiset saavuttavat jaetut tavoitteensa ja ovat tyytyväisiä palvelun tarjoamiin ominaisuuksiin.

Omassa visiossani tulevaisuuden somessa on ylikansallisten tietoimperiumien sijaan yhä enemmän alustoja, jotka käyttäjät omistavat (ja rahoittavat) yhteisöllisesti. Muutos ei käy hetkessä, mutta vaihtoehtoisia ratkaisuja on olemassa – sekä meillä että maailmalla. En tosin ole aivan varma, tuleeko niistä kestäviä ennen kuin myös taustalla vaikuttavaa talousajattelua päivitetään.

Sosiaalisen median nykykartta muistuttaa Fingerporia, jossa mies osti treenihousut ja kaveri totesi ”Pian sinä voit hankkia oikeat housut.” Osaamme jo kaikissa ikäryhmissä nettisosiaalisuuden alkeet, nyt tarvitsemme enää vain paremmat alustat sen toteuttamiseen. Treenisomesta on aika siirtyä (tai palata!) ihmisten internetiin. Tähän liittyen esimerkkeinä People-Centered Internet sekä lukuisat www:n isän Tim Berners-Leen haastattelut, joissa hän muun muassa haluaa palauttaa netin käyttäjille oikeuden omiin tietoihinsa.

Näistä laajemmista liikehdinnöistä huolimatta syyt päätökseen vähentää somen käyttöä ovat myös itsekkäitä. Haluan takaisin keskittymiskykyni ja muistini. Täytän alkavana vuonna 40, eikä pääkoppani kykene enää käsittelemään tietotulvaa yhtä hyvin kuin nuorempana. Kuulun moniin rinnakkaisiin someverkostoihin ja -yhteisöihin. Tietojohtamisen spesialistina roolini on katalysoida tiedon liikkumista ja yhdistää ihmisiä toisiinsa. Tehtävä on tärkeä, mutta oloni on välillä kuin lintulaudalla, josta muut käyvät nokkimassa haluamansa informaation muruset (ja itse hukkuu harmaanvalkoiseen tavaraan, jonka nimi jääköön tässä mainitsematta).

Havaintojeni perusteella uskon monen muunkin yhteisömanagerin jakavan saman kokemuksen, vaikka työssä jaksaminen ei cmadfi-yhteisössä päällimmäisenä puheenaiheena ole ollutkaan.

Lähden tietoisesti harjoittamaan aivojani siihen, etten enää tarvitse nopeita koukkuja ja sosiaalisia pseudopalkintoja, vaan levollista läsnäoloa yhdessä tilanteessa kerrallaan. Jutut entisistä Facebook-pomoista tai nettiriippuvuuden haitoista eivät olleet ainoita tekijöitä päätöksen takana. Oma osansa on myös äskettäin lukemallani Pälvi Rantalan mainiolla kirjalla Nokkaunia ja tehotorkkuja – tutkimusmatka päiväunien kulttuurihistoriaan (Hansaprint, 2016).

Mietiskely, lepo, nukkuminen, rauhoittuminen, pelkkä ajattelu hiljaisuudessa ilman ulkopuolisia ärsykkeitä on syvä, tärkeä osa ihmisenä olemista. Jos sitä ei ymmärrä ja toteuta, tulee väistämättä ongelmia. Huumausaineet ja facebookinkaltaiset muka-tekemiset-olemiset täyttävät levon tilaa. (s. 179)

Olen aina nukkunut päiväunia, ja juuri siksi saanut niin paljon aikaan. On kuitenkin syytä huomauttaa, että tämä aikaansaaminen ei ole ollut missään vaiheessa tavoitteeni. Siinäpä sen paradoksi. Tarkoitushakuinen ”täsmänukun, mittaan ja optimoin itseäni, jotta olisin tuottavampi ihmisenä” on minusta yhtä sairaan kuuloinen elämäntapa kuin Facebook-feedin tsekkaaminen 120 kertaa päivässä. Tekeminen lähtee ihmisyydestä, ei toisinpäin.

Mutta viimeistään kirjan luettuani tiesin, mihin käytän kaiken sen ajan, mikä somen käytöltä vapautuu. Tietenkin päiväuniin!

Ja kukapa tietää, vaikka voisin vuonna 2027 todeta luoneeni verkostokumppanieni kanssa ainakin pienen tontin inhimillisempää sosiaalista mediaa 🙂

 


Aihetta sivuten:

Aloitin viikko sitten uusissa TKI-asiantuntijan tehtävissä Mikkelin ammattikorkeakoulussa. Moni tuttu on jo ehtinyt tiedustella, mitä työ pitää sisällään.

Toimimme siis hankkeessa, jossa kaupunkiin luodaan digitaalisen tiedonhallinnan tutkimuskeskus yhteistyössä Helsingin yliopiston ja Kansalliskirjaston kanssa. Mitä keskus tekee? Tutkimusalueita on kaksi: datasta tiedoksi ja tieto käyttöön, ja digitaalisen säilyttämisen menetelmät ja välineet. Sähköinen arkistointi ja digipalvelut ovat vanhastaan Mamk:n erikoisosaamista, joka on tarkoitus vakiinnuttaa tutkimuskeskuksen muotoon. Digitaalisuuden voi lyhykäisyydessään määritellä seuraavasti.

Prosessi, jossa tietoa kerätään, tietoa yhdistellään, tietoa jalostetaan ja tietoa välitetään tai lähetetään kohteesta toiseen.


Voin kuulla mielessäni someryhmistä tuttujen digivisionäärien tuhahtelua: arkistojen digitointia? Julkisia palveluita, missä trendikkäät kasvuyritykset? Mikä ihmeen tiedonhallintasuunnitelma? Kyllä, minunkin mielikuvani arkistoinnista ovat aiemmin perustuneet stereotypioihin ja puhtaaseen tietämättömyyteen. Osasyynsä on myös sillä, että arkistoammattilaiset eivät ole olleet se aktiivisin tietotyöläisten ryhmä kertomaan omasta työstään vaikkapa sosiaalisessa mediassa. Tähän joukkoa on herätellyt mm. informaatiotutkimuksen yliopistotutkija Pekka Henttonen ja samaa viestiä pyrin itsekin viemään eteenpäin. (Kun kerroin erikoisosaamisestani sosiaalisen median ammattikäytössä, minut otettiin työpaikalla vielä sydämellisemmin vastaan 🙂 )

Erilaiset muistiorganisaatiot kuten arkistot, kirjastot ja museot varmistavat omalla työllään sen, että kerran dokumentoitu tieto säilyy ja on niin tutkijoiden kuin muiden sitä tarvitsevien saatavilla. Avoimuus ja hyödynnettävyys on tieteen ja tutkimuksen ydintä. Liiketoiminnan näkökulmasta arkistointi on olennainen tapa suojata tietoa ja turvata selusta vaikkapa patenttiriitatapauksissa. Lisäksi datan avoimuus ja saatavuus tukee uudenlaisten palvelukonseptien kehittämistä pieniä mikroyrityksiä myöten.

Metatieto, standardit tai luokitukset eivät nekään ole ihmisten kiusaksi keksittyjä, vaan kulttuurille uuden luomisen, menneen muistamisen ja hahmottamisen välineitä (Bowker & Star, 1999). Kyse ei ole pelkästään palvelujen sujuvoittamisesta ja uusista bisnesmahdollisuuksista tietoa luovasti yhdistelemällä, vaan myös kansallisesta muistista ja laajemmin koko sivistyksen perustasta. Koen siis päässeeni tekemään varsin arvokasta työtä!

Digitaalisen pitkäaikaissäilyttämisen problematiikka avautuu maallikollekin helpolla ajatusharjoituksella. Kun viimeksi vierailit museossa, kuinka vanhoja kirjallisia dokumentteja sieltä löytyi? Kenties 1700-luvulta peräisin oleva Raamattu, suurten nälkävuosien jälkeistä kirjeenvaihtoa ja koko joukko sadan vuoden takaisia valokuvia? Omat ja työpaikkasi tärkeät dokumentit taas ovat kovalevyllä, rompuilla ja muistitikuilla. Tai pilvipalvelussa, joka ei ole systemaattista arkistoa nähnytkään. Varmaa on, etteivät käyttämäsi levyt ja tikut ole 300 vuoden päästä esillä museossa muutoin kuin korkeintaan muistoesineinä – sisältöä niiltä on turha etsiä.

Paperiformaatilla on joitakin ylivertaisia ominaisuuksia (tähän tosiasiaan monet media-alan vaikuttajatahot ovat tunnetusti takertuneet kuin hukkuva järviheinään), mutta sen minkä säilyvyydessä voittaa, häviää muun muassa siirrettävyydessä ja tiedon hyödynnettävyydessä.

Siinä missä markkinoinnin menestystarinat ovat digitaalisuuskehityksen kasvot, on tiedonhallinta ja toimiva datan pitkäaikaissäilytys sen selkäranka: jotain jota voi olla vaikea nähdä, mutta ilman sitä kaikki romahtaa.

Taloon on helpompi lisätä kerroksia, jos peruskivi on vaivauduttu tekemään kunnolla. Ja perustassakin riittää Suomessa vielä työtä, etenkin sähköisten asiointipalvelujen kehittämisessä. Tämä taas ei ole mahdollista ilman laadukasta tiedonhallintaa. Kehitystyötä ovat pirstoneet niin hajanainen lainsäädäntö kuin julkishallinnon toimijoiden toisistaan irralliset saarekkeet. Teknologia itsessään ei ratkaise kokonaisuuden johtamisen ongelmia – se voi päinvastoin jopa pahentaa niitä pirstomalla kenttää lisää.

Palveluarkkitehtuurin virtaviivaistaminen tulee tehdä ensin tiedonhallinnan lainsäädäntöä kehittämällä ja toimintamalleja uudistamalla. Vasta tämän kehitystyön seurauksena Suomella on edellytykset saada tuloksekkaasti käyttöön tehokasta tiedonhallintaa tukevia teknologisia ratkaisuja. (Voutilainen, Tomi: Julkisen hallinnon pirstaloituneisuus tiedonhallinnan ongelmana. Jääskeläinen, Anssi (toim.) Digitaalisuus tässä ja nyt, Mikkelin ammattikorkeakoulun julkaisusarja D, 36, 2014, ss. 9-16)


Merkittävää keskuksen ja yhteistyökumppanien työstä tekee myös datan määrän räjähdysmäinen kasvu. Big data on ei-strukturoitua ja sen käsittelyyn tarvitaan oppivia, älykkäitä koneita ja laitteita – ihmisaivoille kognitiivinen kuorma on liian suuri. Tähän liittyen kehitetään koneoppimisen ja tekstintunnistuksen menetelmiä.

Entä mitä oma työni on käytännössä? Tietotarpeiden kartoitusta, tiedon arvonmääritystä, edellä jo mainittua olennaisen tiedon tunnistamista(!) digitaalisen viestinnän sisällöistä, koulutustarjonnan kehittämistä, yhteistyötä ja kumppanisuhteita, tapahtumien järjestämistä, opinnäytetöiden ohjausta, uusia hankeaihioita ja keskuksen toiminnan näkyväksi tekemistä. Tavataan siis turuilla, toreilla ja somessa!

Nettisosiaalisuuden arvo on suurimmillaan silloin, kun ihmisellä on jo valmiiksi kaikki hyvin.

Internetin yhteisöjä ja verkostoja on kritisoitu kauan. Niitä on pidetty kuviteltuina pseudoyhteisöinä, joihin ei aidosti sitouduta (mm. Harasim, 1987, 1993). Miksi näin? Kaksi syytä nousee ylitse muiden. Verkko on nähty liian rajoittuneena viestintäkanavana (media richness, reduced social context cues), joten keskustelu on epätarkoituksenmukaista eikä mitään yhteisiä merkityksiä pääse trollien ja sanasotailun keskellä edes muodostumaan. Toisaalta verkon yhteisöjä on analysoitu käyttäen mittatikkuna perinteistä tiiviin yhteisön ideaalia, mitä se sitten ikinä onkaan. Lopulta on petytty ja tuomittu koko nettiyhteisöllisyys mahdottomaksi.

Vasta myöhemmät tutkijasukupolvet havahtuivat tarkkailemaan lähemmin sitä, miten ihmiset itse yhteisöllisyyden verkossa kokevat. Huomattiin, että online-ryhmiin sitouduttiin jopa vahvemmin kuin omaan lähiyhteisöön.

Keskustelu oli rajoitteistaan huolimatta rikasta ja palkitsevaa, antoi merkityksellisyyden kokemuksia ja auttoi rakentamaan omaa identiteettiä.

Ja mikä selittää tämän löydöksen?

Ihmisten tarpeet. Varhaisilta nettiyhteisökriitikoilta jäi kokonaan havaitsematta se tosiasia, etteivät ihmiset edes odota nettiryhmien vastaavan 1800-lukulaisen kyläyhteisön ideaalia. Miksi odottaisivat? He kaipaavat juttukavereita, vertaistukea, hauskaa sisältöä, tietoa maailmasta, uusia ideoita arkeen ja työhön, älyllisesti haastavia riitapukareita ja tunnetta siitä, etteivät ole yksin. Ja tähän sosiaalinen verkko on omiaan. Toisinaan kanssakäyminen saa pysyvämmän ja fokusoidumman muodon, jolloin varsinainen yhteisö voi muodostua.

Kun perusasiat – tarvehierarkian kaksi alinta porrasta – ovat kunnossa, voidaan siirtyä hierarkiassa ylöspäin laajentamaan verkostoja ja toteuttamaan omaa itseä.

Mutta toisinaan perusta murtuu.

Viestini on, että emme saa kokonaan unohtaa mediarikkauden oppeja. Verkossa mikään ei ole helpompaa kuin käsittää toinen ihminen ja hänen tarkoituksensa väärin. Siksi ihmisen kohtaamista ei pidä itsetarkoituksellisesti digitalisoida varsinkaan silloin, kun pelissä on ahdistusta, vihaa, masennusta, sairautta ja toivottomuutta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tuore Me Naiset -lehti julkaisi jutun helsinkiläisistä lähiöbaareista. Vaikka keskikaljanhuuruinen arki voi toisinaan koitua kohtaloksi, en voinut olla miettimättä kääntöpuolta: kuinkahan paljon elämään tulee toisesta päästä lisää vuosia ja laatua vain siksi, että ihmisillä on paikka, jossa tavata tutut kaverit joka päivä?

Kohtaamista kaipaa myös moni yksinäinen eläkeläinen. Pankit ja pikkupuodit ovat joutuneet sulkemaan ovensa, mutta ruokakauppoja ja kahviloita ei sentään ole vielä poistettu kartalta. Olen tullut aiemminkin ihmetelleeksi, miksi palveluja pitäisi kehittää yksinomaan some-vähemmistön ehdoilla ja sivuuttaa muun asiakaskunnan tarpeet.

Ikääntyvällä väestöllä on hyvä syy odottaa tekemälleen työlle jotain vastinetta – muussakin muodossa kuin nollina ja ykkösinä. Rohkeimmat ovat toki tarttuneet härkää sarvista ja opetelleet vanhoilla päivillään niin verkkopalvelujen kuin -pelienkin salat. Tällainen asenne oppimiseen ansaitsee kunnioitusta mummonmarkalla! Sen ei kuitenkaan pitäisi tarkoittaa sitä, että kaikki pakotetaan samaan muottiin ja vaihdetaan inhimillinen kanssakäyminen sähköiseen asiointiin vain siksi, että se oli mahdollista.

Syrjäytymisvaarassa olevan nuoren kannalta lienee yksi ja sama, ovatko auttamaan kykenevät tahot jo mobiilissa ja onko heillä tilit Facebookissa, Twitterissä, Instagramissa vai niissä kaikissa. Voitaisiinko somekanavien laskemisen sijaan kokeilla mullistavaa lähestymistapaa: edes yhtä aikuista, joka pysähtyy kuuntelemaan? Osoittaa arvostusta ja välittämistä? Auttaa löytämään omat vahvuudet? Laskee käden olkapäälle ja sanoo, että kyllä sinä pystyt?

Oli kyseessä sitten deittailu, terapia, oppilaanohjaus, valmennus tai myyntineuvottelu, yksi vanha viisaus on ja pysyy: henkilökohtainen tapaaminen on edelleen ylivertainen tapa saada haluttu vaikutus aikaan.

Harvoin Talouselämän lukeminen on ilahduttanut nettiyhteisöammattilaista niin paljon kuin viime viikonloppuna. Syynä oli tietenkin majoituspalvelu Forenomin toimitusjohtaja Johannes Kankaan tebatti-kirjoitus Jakamistalous on tullut jäädäkseen:

Olemme eläneet yksilöllisyyden ajan ohi. Olemme tajunneet, että kaikille maailman ihmisille ei enää riitä omaa. Voidaan käyttää jotain jo toisella olevaa ja jakaa omaa. Jakamistaloudelle on siis vahva taloudellinen ja realiteetteihin perustuva tilaus. Se on vastavoima yksilöllisyydelle, materialismille ja itsekkyydelle.

Jakamistalous.fi tarkentaa, että jakamistalous yhdistää ihmiskunnan ikäisiä yhteisöllisiä toimintatapoja ja nykyaikaisia yhteydenpidon muotoja.

Jakamistalous on siis paitsi yhteisöllistä kuluttamista ja käyttöä (collaborative consumption), myös yhteisöllistä tuotantoa (co-production), yhteiskehitystä (co-creation) ja yhteisrahoitusta (mm. crowdfunding). Jakamisen kohteena voivat olla yksittäiset tuotteet, palvelut, omaisuus tai näiden yhdistelmät. Kangas jatkaa:

Voi vain arvailla sitä bruttokansantuotteen lisäystä, mikä syntysi, jos kaikki Suomen asunnot, kakkosasunnot, lomamökit ja mummolat saataisiin täyteen ihmisiä niinä aikoina kun emme niitä itse tarvitse. Sama koskee autokantaa, infraa, ruokaa, työtä jne. Jakamistalous hoitaa ruuhkahuiput ja henkilöstön koulutuksen ilman uusia investointeja. Se jakaa hyvinvointia laajemmalle ja nostaa yhteiskunnan käyttöastetta.

Moniin aikamme ongelmiin on itse asiassa varsin yksinkertainen ratkaisu: jakamistalouden fasilitointi. Se vaatii lähinnä ylenpalttisen pykäläviidakon joustavoittamista ja päänsisäistä asennemuutosta omistamisesta  (”Pah, lillukanvarsia”, ”Mitä lie uuskommunismia, tuhoaa rehelliset firmat”, ”Mitä siitäkin sitten tulee jos minun autoni/moottorisahani/sohvani hajoaa/likaantuu/poltetaan ja kuka maksaa vahingot?”). Siirrymme aineellisen pääoman arvostamisesta sosiaalisen pääoman arvostamiseen, siis hyödyntämään sosiaalisia suhteita ja verkostoja laajemmassa mittakaavassa kuin aiemmin.

Ihmisiä lähtökohtaisesti kiinnostaa kaikki millä voi säästää rahaa, joten monien perinteisten yritysten myynti- ja markkinointiosastot ja brändilähettiläät joutuvat jakamistaloudessa miettimään targettinsa uudelleen. Sen sijaan, että kaikki aivopestäisiin ostamaan itselleen tuote X, se lojaalein ja uskollisin asiakas onkin tietyn tuotteen käyttäjien avoin yhteisö. Esineiden Internet soveltuu tähän kuvioon luontevasti: saamme entistäkin helpommin tiedon siitä, onko tarvitsemamme laite toiminnassa ja käytettävissä.

 

ruohonleikkuri

Jos asut omakotitalossa, laskepa kuinka monta tällaista naapurustostasi löytyy, ja moniko niistä on yhtäaikaa käytössä.

Palvelut ovat vielä pidemmällä. Asuntovuokrauksessa toimiva Airbnb ja taksimatkoja tarjoava Uber ovat jo nostaneet kokonaisia toimialoja varpailleen. Eri alueilla toimivat aikapankit toivat jakamistalouden oppeja paikallisiin yhteisöihin. Ja juuri nyt on oikea aika joukkorahoittaa uutta Nappi Naapuri -palvelua! Haastan sinutkin, blogin lukija, tähän mukaan.

Lukeudun heihin, jotka mielellään laajentaisivat omaa harrastusmaailmaansa kodin seinien ulkopuolelle. Miksi soittaa kitaraa tai pianoa yksin, jos voi samalla vaivalla opastaa muita alkuun soittoharrastuksessa? Tai miksei innokas harrastajakokki vinkkaisi kokemattomammille ruoanlaittajille, kuinka tehdä maistuvia aterioita luonnon aineksista tai opetella käyttämään mausteita monipuolisemmin? Esimerkkejä on loputtomiin.

Verottaja suhtautuu tähän uusvanhaan talkoohenkeen harmaana taloutena. Ilmiössä on jotain samaa kuin työttömien pakkopassivoinnissa: et saa tehdä oikeastaan mitään, ettei se vain ole joltakin toiselta pois. Joko-tai -maailmoissa ei ole sijaa win-win -mallille. Toki on varottava, ettei jakamistaloudesta itsessään tule joko-tai -ajattelun uutta keulakuvaa: se ei automaattisesti sovi kaikkeen tekemiseen ja voi pahimmillaan jättää entistä suuremman joukon ihmisiä sosiaaliseen loukkuun.

Samalla viranomaisilta jää helposti huomaamatta, että ihmiset ovat maailman sivu toimineet omasta aloitteestaan ja auttaneet toinen toisiaan ihan vain H2H, ja tulevat tekemään niin jatkossakin. Köyhimmälläkin meistä on osaamista ja taitoja, joita joku toinen tarvitsee, kuten Talouselämän juttu muistuttaa:

Jakamistaloudessa pienikin pärjää, se tuo työtä, osaamista ja hyvinvointia. Unohtakaamme investointien ja materian perään haikailu, ja tehkäämme Suomesta jakamistalouden mallimaa! — Kansalaiset, antakaa omastanne jakamistaloudelle! Meillä, jos joillakin, on mistä jakaa.

 

Tämä on sadas postaukseni Tohtorille töitä -blogiin!

Ei, aiheena ei tällä kertaa ole yliopistomaailman arki ja siihen liittyvä tutkimuksen tekemisen tulevaisuus, hajautuneen yhteistyön haasteet, online-yhteisöt, käyttäjien ja asiakkaiden osallistaminen, hiljainen tieto, erilaiset nettihuumorin muodot tai edes sosiaalisen median realiteetit.

Tietojohtamisen ja verkostojen vanhimpia viisauksia on se, että opimme tehokkaimmin tullessamme ulos omalta mukavuusalueelta ja perinteisistä yhteisöistämme. Erilaisuus synnyttää kitkaa – ja opettaa katsomaan oman alan tai organisaation seiniä pidemmälle. Samaan aikaan tarvitsemme myös tiiviimpiä yhteisöjä, jotta ylipäätään pystymme kommunikoimaan toistemme kanssa ja luomaan edellytykset osaamisen yhdistämiseen. Näissäpä johtajille paradoksia kerrakseen.

Työttömyyssuvantoa viettävänä tietomuotoilijana [sarcasm] olen viime päivinä irrottautunut perinteiseltä mukavuusalueelta ja tehnyt Jotain Aivan Muuta, muun muassa maalannut 105 seinälautaa ja nauttinut suuresti olostani. Meillä on siis menossa taloremontti.

On ollut äärettömän opettavaista katsoa maailmaa tutun rakennusyrittäjän silmin. Kulttuuri on kovin toisenlainen kuin kauluspaidantäyteisen akateemisen eliitin tutkimusyhteisöissä ja yritysprojekteissa. Konkreettinen tekemisen ilo näkyy kaikesta, mutta pk-yrittämisen kulisseissa – vai pitäisikö sanoa telineissä – olisi myös käyttöä johtamisoppaissa alati trendaaville asiakaspalveluhengelle, tietojärjestelmäosaamiselle ja tiedon jakamisen tehostamiselle.

Remontti tai talonrakennus on multitaskausta parhaimmillaan. Materiaalit, työvälineet, laitetoimitukset, asennukset. Puhelin on pirissyt ympäri maakuntaa. Kokemukset ovat olleet kirjavia, mutta päälinja on selkeä: asiakas haittaa pahasti yrittäjän päivänviettoa.

– Pystyisittekö millä aikataululla toimittamaan? – No tässä on kyllä kaikenlaista. Pitää vähän kattoo.

 

Valitsimme listalta seuraavan firman.

 

– Mitähän se maksaa? – En pysty sitä tässä nyt sanomaan.

 

Tämä oli ehkä erikoisin vastaus. Tien päällä tai toisen asiakkaan luona on luonnollisesti paha tehdä laskelmia, mutta normaalissa viestinnässä pahoiteltaisiin tilannetta, annettaisiin karkea arvio ja pirautettaisiin asiakkaalle takaisin myöhemmin.

 

–  Löytyisikö rakennustelineitä? – Mä en tiedä tilannetta yhtään, pitää soittaa ensin Jaskalle.

 

Moni verkkokauppa pystyy jo kertomaan onko tuotetta saatavilla, mutta yritäpä tehdä sama tietojärjestelmistä osattomaksi jääneessä fyysisessä kaupassa.

 

– Monelta pääsisit tulemaan? – Hirveesti on nyt kaikkee, aamupäivällä on yks keikka mut sen jälkeen. (Saapui hieman ennen klo 16.)

 

Rautakaupassa tiliasiakas ja rakennusmestari – tuore alan yrittäjä itsekin – seisoskelivat vartin verran ja odottelivat myyjää. Kaksi heistä purjehti ohi sanomatta mitään ja katseli varmuuden vuoksi seinään päin.

On toki hellyyttävää ja edelläkävijähenkistä nostaa pöydälle Suomen peliteollisuuden tai koulutusviennin tulevaisuus, teollinen Internet, big data, robotisaatio ja yleinen digitaalisuusmurros. Mutta mitäpä jos samalla hoidettaisiin ensin alta pois muutama perusasia, kuten taito kohdata asiakkaita myymälässä ja puhelimessa – puhumattakaan siitä, että yritys vaivautuisi päivittämään verkkoon yhteystietonsa ja kertomaan, missä ja miten on parhaiten tavoitettavissa?

Se olisi suurimpia loikkia mitä digiaikana on nähty.

Mitä yhteistä on kesämökeillä, levykokoelmilla ja sadonkorjuulla? Ne kaikki perustuvat omistamiseen: ostetaan, kerätään, haalitaan itselle jotain arvokkaaksi koettua.

Mutta kuinka arvokkaaksi? Ja pysähtyykö sitä kukaan edes koskaan miettimään? Luonnolla ei ole pitkään aikaan ollut varaa omistamishaluumme, mutta ihmisillä valitettavasti on, ainakin toistaiseksi. Ehkä lupaukset palveluyhteiskunnasta ohjaavat meitä hiljalleen sivuun aineellisen materian valtatieltä.

Näin pilvipalveluiden ja varsinkin Spotifyn aikakaudella olen yrittänyt entistä enemmän päästä eroon luolamiesaikaisesta keräilykierteestä. Pahimmillaan yhdistettyyn levykokoelmaamme kuului kolmisentuhatta äänitettä, mikä ei harrastajien silmissä ole edes paljon. Silti minulla oli loppuvaiheessa vaikeuksia muistaa, onko minulla hyllyssäni jonkin tietyn artistin tuotantoa. Nyt jäljellä on noin 250 muistoarvoa omaavaa cd- ja lp-nimikettä. Paino sanalla muistoarvo – vanha levysoittimeni kun ei ole edes kiinni vahvistimessa.

Tähän vuodenaikaan voi myös tiedustella marjoja ja sieniä säilöviltä lähimmäisiltä, kuinka suuren osan edellisvuoden sadosta he ovat todellisuudessa käyttäneet. Olen havainnut, että kysymys aiheuttaa usein hämmennystä. Lapsuudessani meillä oli pakkasessa pahimmillaan viisi vuotta vanhoja mustikoita, mutta uusia piti tietenkin kerätä, koska ne nyt sattuivat olemaan siellä.

Satoa korjataan pahan päivän varalle. Varsinkin vanha sukupolvi muistaa hyvin, kuinka muutama vuosikymmen sitten oli niin pahoja päiviä, että niiden vaikutus ulottuu vielä tämän päivän sieniretkiinkin.

Tätä ei pidä käsittää väärin. Lähiravinto, metsässä samoilu, terveellinen ravinto ja ruokalaskussa säästäminen ovat ehdottoman kannatettavia asioita. Joskus vain olisi paikallaan pohtia, tarvitseeko jokaista viinimarjaa nyppiä pensaasta irti, vai olisiko sittenkin järkevämpää mehustaa vain omaan tarpeeseen ja jättää loput hyvällä omallatunnolla linnuille. Kokenut sienestäjä ja marjastaja tietää, paljonko metsän antimia talven aikana kuluu, jolloin niiden haalimisesta ei tule pakonomaista suorittamista, ahnas kiilto silmissä ja omistavan luokan ahdistus rintapielessä: ”Mitä jos naapurin Pertti ehtii ensin?

Mutta loppuun vielä kesän hyvät uutiset: nuori sukupolvi ei välttämättä halua enää omistaa kesämökkiä. Aivan kuten marjastamisen kohdalla, noihin sukuriitojen, moottorirallin ja ikuisuusrempan luvattuihin temppeleihin liittyy paljon hyvää ja perinteistä. Valitettavasti vain ongelmatkin ovat moninaiset, kuten kalleus ja työläys. Vuokramökkien suosio kasvaa.

Elämän suuri viisaus on juuri siinä, että huomaa omistamisen olevan vankila, ja omistamattomuuden vapautta.

Ota rennosti!

Datazombiet tulevat!

Posted: 24/05/2013 in palvelut, tieto, yhteisöt

Takavuosien mainoksessa todettiin: ”Jotain hyvää on tapahtunut hiuksillesi.” Viime viikkoina minusta on alkanut tuntua, että jotain pahaa on tapahtunut sille, mikä liikkuu hiusten alla.

Tällä kertaa en edes puhu omasta kupolistani, vaan tekniikan ja talouden alalla käynnissä olevasta Internet ja data -hypestä. Se on hypännyt silmille uutismediassa, blogeissa, LinkedInissä, Twitterissä. Se muistuttaa epäilyttävällä tavalla vuosituhannen vaihteessa käytyä keskustelua informaatioaikakauden, tiedon valtatien ja sähköisen kaupankäynnin The Vallankumouksesta. (Mahtaakohan joku vielä muistaa esimerkiksi boo.comin tragikoomisen taipaleen.)  Termit hypen ympärillä ovat muuttuneet 15 vuoden takaisesta, mutta onko keisarilla vieläkään vaatteita?

Esimerkiksi käyköön tuore Talouselämä -lehden puheenvuoro ”Internet mullistaa myös teollisuuden”. Olen kaukana teollisuuden saati sen liiketoimintamallien asiantuntijasta; silti – blogimaailman hengessä – rohkenen maallikkonakin sanoa jotain.

Asia vaivaa minua, koska olen jo vuosikymmenen ajan haalinut lisää ymmärrystä ihmisten toiminnasta online-yhteisöissä, siitä mikä heitä ohjaa, palkitsee ja motivoi, ja kuinka nämä uuden(?!)tyyppiset yhteisöt itseohjautuvina systeemeinä rakentuvat. Muutamaa vuotta myöhemmin käyntiin hurahtanut sosiaalisen median hype sai minut kuvittelemaan, että nettimaailmassa aletaan vihdoinkin kiinnostua muustakin kuin nettisivujen käytettävyydestä, klikkausten lukumääristä ja statistiikasta (ja taivas varjelkoon, sitten tuli community -analytiikka, mutta se on toinen tarina). Nyt verkon sosiaalinen puoli lainalaisuuksineen on jälleen joutumassa data-zombien massiivisen joukkohyökkäyksen uhriksi.

Tämän joukkomurhan seurauksena nähdään taas tusinoittain seminaareja, workshopeja, presentaatioita, raportteja, artikkeleita, uutisia, selvityksiä, postauksia, twiittauksia, kommentteja ja tykkäyksiä, jotka eivät johda mihinkään muuhun kuin virheelliseen turvallisuuden tunteeseen ja joukkohallusinaatioon: kun meillä on Dataa, meillä on hallussamme Tieto ja tulevaisuuden bisnes.

Aloitetaanpa vaikka sanaparista ”Internet mullistaa”. Mitä Internet itsessään mullistaa, jos ihmiset eivät ensin tee sillä jotain? Yksi osoitus ihmisten roolista muutoksessa lienee se, kuinka kauan periaatteessa yksinkertaisten asioiden – valmiiksi saatavilla olevan informaation yhdistely ja hyödyntäminen – vie silloinkin, kun se on ollut noin periaatteessa mahdollista jo kauan aikaa. Olemme siirtymässä kaiken kansan tietoverkoissa jo kolmannelle vuosikymmennelle ja silti puhumme niistä ikään kuin olisimme saaneet nettiyhteyden eilen.

Strategiaguru Michael Porteria on usein moitittu hieman vanhakantaisesta ajattelusta – ja kukapa toisaalta olisi 90-luvulla osannut näitä asioita ennustaa – mutta ainakin hän ymmärsi jo vuonna 2001 muistuttaa, että Internet on monelle bisnekselle ’complementary channel’ eikä kannibaali tai täydellinen vallankumous.

Big data on such a great thing (äännetään amerikkalaisittain leveästi), mutta niin huikeaa vauhtia kuin datan määrä maailmassa kasvaakin, ei se millään tavoin tee tyhjäksi kaikille tietojohtamiseen syventyneille tuttuja haasteita:

  1. analysoidaan informaatiota vain informaation itsensä vuoksi
  2. tuotetaan loputtomiin data-analyyseja, jotka heti valmistumisensa jälkeen hautautuvat virtuaalisen hämähäkinseitin alle
  3. ei kyetä ”syväomaksumaan” saatavilla olevaa tietoa, vaan se jää nice-to-know -asteelle
  4. nähdään informaatiosta vain se, mitä halutaan nähdä tai mikä palvelee parhaiten itselle sopivia ajatusmalleja, ja unohdetaan kuinka se toinen osapuoli – vaikkapa asiakas – toimii tai ajattelee.

Näihin haasteisiin meidän tulisi löytää vastauksia ja siinä tarvitaan ihmisten välistä yhteistyötä, tulevaisuussuuntautunutta ajattelua ja ymmärrystä erityisesti palveluliiketoiminnan luonteesta. Mitä enemmän aikuisten oikeasti siirrymme perinteisestä teollisajattelusta kohti palveluja, sitä enemmän meidän tulisi siirtyä järjestelmäajattelusta kohti ihmisiä. Osaaminen, kokemus ja hiljainen tieto ovat avainasemassa sekä palvelun tuottamisessa että käyttämisessä – sikäli kun näitä kahta on edes mahdollista erottaa toisistaan.