Arkisto kategorialle ‘päätöksenteko’

Tiedon ja osaamisen siiloutuminen ilmenee yhteiskunnassa monin tavoin. Olemmehan virallisten instituutioiden, järjestöjen ja seurojen luvattu maa.

Ja jos olet ollut töissä vaikkapa yliopistolla pidempään kuin yhden gradunmitan, tiedät kouriintuntuvasti, kuinka vaikeaa jopa oman organisaation sisällä on tehdä yhteistyötä yli laitosrajojen. Äärimmilleen viety kilpailu johtaa helposti siihen, että varsinaista ydintekemistä tärkeämpää on oman tiedekunnan tai yliopiston/korkeakoulun imago rahoittajien silmissä. Syntyy erilaisia lokeroita, joihin tieto on kahlittu.

Tohtoriverkoston luotsina bongasin taannoin kiinnostavan uutisen. Tutkijoiden ja kansanedustajien tiedonvaihtoa edistävä Tutkas-seura perusti asiantuntijapankin, johon

…Tutkaksen tohtoritutkinnon suorittaneet tai vastaavat akateemiset ansiot omaavat jäsenet voivat ilmoittautua. Kansanedustajat voivat halutessaan ottaa epävirallisesti yhteyttä asiantuntijapankissa oleviin asiantuntijoihin ja pyytää tietoa ja/tai mielipidettä esimerkiksi lainsäädäntötyössä esille nousseessa kysymyksessä.

Ensi töikseni innostuin. Lisää tutkittua tietoa päätöksentekoon! Ja näin huikean yhteistyömahdollisuuden, onhan Tohtoriverkostossa jo lähemmäs 900 tutkimuksen ammattilaista eri tieteenaloilta.

Sitten luin hieman pidemmälle ja jo puoli minuuttia myöhemmin masennuin. Tutkija sitoutuu reagoimaan kansanedustajien tietotarpeisiin nopeasti, mutta konsultaatiosta ei makseta, eikä tutkija voi lisätä asiantuntijapankkia omaan ansioluetteloonsa. 

Mielipiteeni ilmaistyön teettämisestä uskolliset blogini lukijat jo tietävätkin. Loput johtopäätökset ylläolevasta jätän jokaisen itsensä kuviteltavaksi. Yksi on kuitenkin sanottava ääneen: tällainen asiantuntija-asema on hyvin selkeästi ulotettu koskemaan vain niitä, joilla on pysyvä ja turvattu työsuhde jonkin organisaation palveluksessa ja siten toimeentulo. Se taas ei merkitse synonyymia parhaalle asiantuntemukselle. Kerron myöhemmin tässä postauksessa, miksi näin on. Keep reading.

Lähestyin Tohtoriverkoston edustajana Tutkasta lyhyellä kirjelmällä. Ehdotin osallistumista pilottina Ratkaisu100 -kilpailussa työstämäämme malliin, jossa tieteilijöiden (ja muidenkin) osaaminen on avoimesti saatavilla ja ostettavissa parvityöalusta Skillhiven kautta.

Jokainen asiantuntija määrittelee oman hintatasonsa ja ansaitsee osaamisellaan. Työn tilaaja näkee yhdellä silmäyksellä, ketkä ovat tietyn ongelma-alueen osaajia, sen sijaan, että tietoa pitäisi kaivella eri lähteistä, pahimmassa tapauksessa yliopistojen, ammattikorkeakoulujen ja tutkimuslaitosten verkkosivuilta. Yksinkertaiset ongelmat voivat ratketa kysymys-vastaustyyppisesti yhdenkin ihmisen voimin, mutta monimutkaisissa kysymyksissä tarvitaan paljon päitä. Samalla varmistetaan, että mukana on sellaistakin osaamista, jota perinteisistä instituutioista ei löydy tai jonka olemassaoloa ne eivät ole vielä tunnistaneet.

Osaamisen yhdistely – itseorganisoitumiseen perustuva parvimalli – on Skillhiven kantava voima ja erottaa sen kaikista kilpailevista ratkaisuista. Meillä on paljon kehitettävää, mutta idea on niin lupaava, että sen kanssa edetään vaikka läpi harmaan kiven ja lainsäädännön esteiden. Alusta on kaikille avoin. Sen yhteyteen muodostuu erilaisia osaverkostoja ja -yhteisöjä. Minua innostaa etenkin ajatus avoimesta parviyliopistosta, joka vapauttaa ainakin osan tieteilijöistä – ts. heidät, jotka eivät tarvitse erillistä infraa – tutkimaan ilman ylimääräistä hallintopainolastia ja nykyisen mallin mukanaan tuomaa pahoinvointia. Mikä tärkeintä, parvityö edistää ryhmien diversiteettiä ja siten luovempien ratkaisujen kehittämistä.

birds-1469142_1280

Ehdotustani käsiteltiin Tutkaksen hallituksen kokouksessa loppukeväästä ja vastaus oli asiallinen mutta kieltävä. Siinä todettiin, ettei mahdollisuutta konkreettiseen yhteistyöhön ole, mutta tohtoriverkostolaiset ovat tervetulleita seuran jäseneksi. Vastauksessa minua kummastutti lähinnä maininta ”Tällaisia pyyntöjä tulee aika ajoin”, koska mitään valtakunnallista eri alojen tohtorit yhteen kokoavaa foorumia ei ole ollut aiemmin olemassakaan.

Kuitenkin vain kuukautta aiemmin Tutkas-seuran puheenjohtaja Sanna Lauslahti peräänkuulutti ”entistä laaja-alaisempaa yhteistyötä päätöksentekijöiden ja tutkijoiden välille”, ”uudenlaisia menetelmiä” ja erityisesti nuorten tutkijoiden tuoreiden ajatusten kuulemista. Kuinka tämä pätkätyöepävarmuuden riepoma mutta asiantunteva tieteilijöiden joukko saadaan koko laajuudessaan mukaan mihinkään yhteistyöhön, ellei avoimen alustan kautta?

On selvää, että yhdistykset määrittelevät itse toimintaperiaatteensa eikä tarkoitukseni ole kritisoida Tutkasta. Ilmiö on paljon yleisempi ja haluan tällä blogikirjoituksella kiinnittää huomion itse pääasiaan: suljetun ja avoimen mallin eroihin.

Jos ennalta rajaamme ongelmien omistajat ja niiden ratkaisijat vain pieneen osajoukkoon asiantuntijoita, kuinka voimme varmistaa, että meillä on käytössämme paras osaaminen – tai edes täsmällinen ongelman määrittely? Kenen etua ratkaisulla ajetaan? Kuinka elitismi vältetään? Miten poliittiset ja taloudelliset sidonnaisuudet otetaan huomioon? Mitä jos asiantuntijalla on oma tai yliopistonsa lehmä ojassa? Tilataanko vastaus aina samalta taholta, jolloin voidaan varmistaa, että se on paitsi nopeammin saatavilla myös itseä miellyttävä?

Rakas Suomi 100 v: ei näin. Ei enää.

Kollektiivisen älykkyyden, joukkoälyn, kukoistamisen edellytykset tuskin ovat koskaan olleet paremmat kuin laajojen sosiaalisten verkostojen ja informaatioteknologian aikakaudella. Jostain syystä emme vain suostu käyttämään tätä potentiaalia hyväksemme. Joukkojen tietämyksen perusperiaatteita ovat monimuotoisuus, riippumaton informaatio päätöksenteon pohjana sekä hajautuneisuus, joka mahdollistaa kaksi ensin mainittua (Surowiecki, 2007). Luonnollisesti tämä monimuotoinen, riippumaton ja hajautunut tieto on vielä organisoitava yhteen ja koottava.

Juuri tätä ratkaisumme tukee. Mottomme ei suotta ole Parasta ongelmanratkaisua parviälyllä. Skillhiven ydintä ei ole teknologia, vaan ihmiset, heidän osaamisensa ja intohimonsa, ja tärkeimpänä kaikista, vuorovaikutus.

Eivätkä alustalla suinkaan hääri pelkästään tohtorit. Elämme kaikki kuplassa, tietämyksemme on vinoutunutta, sokeudumme oman erinomaisuuden edessä. Joukkojen viisaus voi eliminoida osan ongelmista. Seuraava tiedon vallankumous voisi syntyä siitä, että tutkijat laskeutuvat tiedetorneista muiden ihmisten pariin, avoimille alustoille, kohtaamaan esimerkiksi eri alojen yrittäjiä, keksijöitä, päättäjiä, virkamiehiä, kansalaisaktivisteja, perheenäitejä ja -isiä. Koulutuksissa käytän mielelläni esimerkkinä nyhtökauraa: innovaatiota ei olisi syntynyt ilman erilaisen osaamisen yhdistämistä. Reetta Kivelällä oli hallussaan paras tutkimustieto ja Maija Itkosella yrittäjyysosaaminen.

Erilaisten salaseurojen vaalimisen sijaan meidän kannattaa käyttää kaikki liikenevä energia siihen, miten saamme purettua teollisen aikakauden olosuhteiden mukaan luodut työelämän rakenteet, jotka estävät osaamisen saattamista käyttöön. Pelkästään korkeasti koulutettuja on työttöminä kymmeniä tuhansia. Samalla on purettava tiedon ja osaamisen vapaan liikkumisen esteet, tai kuten Reworking of work -ryhmää vetävä Jesse Soininen sanoisi, kollegiaaliset umpiot.

Työtä on jo kauan tehty rajoja rikkovissa verkostoissa. Rahan liikkeet kuitenkin laahaavat perässä, eikä epävirallinen verkosto tuo toimeentuloa.

Se perimmäinen ongelma, jota Skillhive-tiimin kanssa ratkaisemme, ei tällä hetkellä liity perinteisten työpaikkojen byrokratian kustannuksiin, alustan teknisiin ominaisuuksiin tai ihmisten motivointiin mukaan. Kaikki kiertyy lopulta yhteen ja samaan kysymykseen: siihen, keneltä ja miten asiantuntemusta on mahdollista hankkia ja miten sitä ostetaan. Tai ”ostetaan”.

Tämäkin ongelma on ratkaistavissa – kuinkas muuten kuin joukkovoimalla. Tervetuloa talkoisiin! Tule mukaan globaalille Skillhive-alustalle ensimmäisten joukossa ottamalla yhteyttä joko allekirjoittaneeseen koomikoo (at) gmail.com tai suoraan Intunexiin.

Nähdään Skillhivessä 🙂

Elämme sivistysvaltiossa. Ainakin puitteiltaan.

Ihminen on peilisoluolio, opin taannoin Matti Klingen 80-vuotisjuhlahaastattelusta. Mitä enemmän toinen ihminen tarjoaa heijastuspintaa, sitä enemmän itse opimme ja kasvamme.

Mutta millaiset peilit meitä oikein ympäröivät? Klinge jatkaa, että aikamme suurin ongelma on epistemofobia, tiedon pelko.

Psykologiliiton blogissa Teemu Ollikainen kysyy, miksi uskomme yksisarvisvalmentajaa ja huomauttaa, että veriryhmädieettiä käsittelevää kirjaa on myyty maassamme yli 30 000 kappaletta. Takavuosien postimyyntikuvasto mainosti onnea tuovaa talismania, jonka oli tilannut itselleen 20 000 suomalaista. Netin keskustelupalstat pursuilevat salaliittoteorioita esimerkiksi siitä, että rahapelien arvonnat ovat selvästi järjesteltyjä, koska Matti tai Pirkko ei taaskaan voittanut. Koulussa näillä samoilla ihmisillä on saattanut olla kiitettävä numero matematiikasta. Tiedolla on todellista merkitystä vain sisäistettynä, osana toimintaa.

Vakavimmat muotonsa tiedon puute saa kuitenkin silloin, kun sen varjolla tehdään muita ihmisiä, kokonaisia ekosysteemejä tai koko planeettaamme koskevia päätöksiä.

Tuoreeksi esimerkiksi sopii Suomen eduskunta, joka tällä viikolla keskusteli äitiyslain uudistamisesta. Pirkanmaalainen KD:n kansanedustaja Sari Tanus räjäytteli päitä somessakin kiertäneillä kommenteillaan, joiden mukaan

”…monilla lesbosuhteeseen menevillä on taustalla hyväksikäyttöä.”

 

 

Jos meillä olisi tutkijuus yhteisenä oppiaineena elämänkoulussa, tuntisimme tietoon liittyvät peruskäsitteet. Niiden merkitys opittaisiin käytännön esimerkkien kautta. Kaikki 200 kansanedustajaamme tietäisivät, ettei korrelaatio asioiden välillä todista syy-seuraussuhdetta. Se ei ole sama asia kuin kausaliteetti. Voisimme yksissä tuumin havaita, että otimmepa minkä hyvänsä satunnaisen ryhmän naisia – olivat he sitten heteroita tai lesboja – seksuaalinen hyväksikäyttö on aivan liian yleistä.

Ja ehkä pääsisimme tekemään jotain tälle varsinaiselle ongelmalle, sen sijaan, että käytämme kuviteltuja syy-seuraussuhteita omien uskomustemme ajamiseen.

En tarkoita tutkijuudella hakeutumista tiedeuralle managerialismista kärsivissä yliopistoissa, joissa edellytykset työn tekemiselle kaiken aikaa heikkenevät, ja joita tyypillisesti päädytään johtamaan akateemisiin ansioihin nojaten – siis ilman johtamisosaamista. Tiedettä toki tarvitaan, kuten Helsingissä äskettäin järjestetty teematapahtumakin muistutti. Mutta jos tutkijuus valtaisi enemmän jalansijaa, meidän ei tarvitsisi edes erikseen todistella sitä.

Tutkijuus on enemmän kuin tiedeura. Sen ei tarvitse ilmetä julkaisukierteenä ja tulospaineina, vaan arjen oivalluksina.

Tutkijuus voi ulottua meihin kaikkiin taustasta, työpaikasta ja koulutuksesta riippumatta. Mikä hienointa, siinä yhdistyvät lapsen ehtymätön oivalluskyky,  yrittäjän eteenpäin vievä asenne, taiteilijan kyky kyseenalaistaa, urheilijan sitkeys treenata vielä lisää, ja nobel-palkitun tutkijan uteliaisuus maailmaa kohtaan (ja se, että hän enimmäkseen vain istuu ja tuijottaa papereita).

Tutkijuus on ehtymätöntä uteliaisuutta, hyvää yleissivistystä, kokonaisuuksien hahmottamista, valmiutta kyseenalaistaa nykyisiä tapoja tehdä, halua oppia koko ajan uutta ja kykyä systemaattiseen, pitkäjänteiseen työskentelyyn. 

messier-101-10995_1280

Kari Uusikylä muistuttaa kirjassaan Luovuus kuuluu kaikille, että luovat toteutukset saavat alkunsa kyvystä nähdä ongelmia. Tämä lisäbonus on hyvä muistaa aikana, joka pyrkii hautaamaan epäkohdat silotellun kivapuheen ja yltiöpäisen posihömpän alle. Rakentava tutkijuus iloitsee siitä arvokkaasta mitä on, mutta miettii kaiken aikaa, mikä voisi olla vielä paremmin.

Kun vielä lisätään mausteeksi roima annos vapaata, kiireetöntä aikaa ajatteluun, ihmettelyyn ja kokeiluun, on tutkijuuden keitos valmis.

Siitä riittää ammennettavaa jokaiselle, joka haluaa parantaa maailmaa.

Ihminen on ennustettavan irrationaalinen. Näin sanoisi professori Dan Ariely, joka on kokeellisesti tutkinut päätöksenteon vinoutuneisuutta.

Arielyn usein siteeratussa sokkotestissä opiskelijoille annettiin samaa olutta kahdessa eri lasissa. Toiseen lasiin vain oli lisätty pari pisaraa balsamicoa. Kun testiin osallistujat eivät tienneet tästä, suurin osa heistä piti maustettua olutta paremman makuisena.

Toisella kertaa opiskelijoille kerrottiin etukäteen, että oluen seassa on pisara viinietikkaa. Osallistujat nyrpistivät nenäänsä tämän kuullessaan – ja pitivät enemmän oluesta, johon ei ollut lisätty mitään. Valintaan vaikutti siis enemmän etukäteen saatu mielikuva kuin todellisuudesta tehty aistihavainto.

Ja jos suomalaiset, saksalaiset, belgialaiset tai irlantilaiset olisi laitettu samaan testiin, olisimme voineet yhdessä nojata mielikuviimme ja sanoa, ettei Budweiseria kannata edes nimittää olueksi 🙂

Aivot ovat meille kaikille läheisin tiedon keskusyksikkö. Kuten olen aiemminkin Bettina von Stammin innoittamana blogahtanut, meidän pitäisi päästä eroon haluttujen ratkaisujen ja innovaatioiden tuijottamisesta ja ymmärtää sen sijaan paremmin sitä, kuinka pääkoppamme toimii. Aivotutkijoita kannattaa kuunnella – ihan kaikessa mikä liittyy ihmisten toimintaan.

brain-951874_640

Aivot kohtaavat joka sekunti valtavan määrän ärsykkeitä ja pyrkivät kaikin tavoin säästämään energiaa. Siksi emme useimmiten koe ympäröivää maailmaa sellaisena kuin se on, vaan muistimme, kokemustemme ja oletustemme varassa. Mieli rakentaa oman tulkintansa vaikka kuinka niukoista aineksista.

Eräässä toisessa tutkimuksessa (ehdottomia suosikkejani tämäkin!) joukko heteromiehiä istutettiin tuoliin, jonka edessä oli väliseinä. Osallistujat näkivät videon kautta, kuinka väliseinän takana hieroja hieroi heidän jalkojaan. Välillä videolla näkyi nainen, välillä mies. Monet osallistujista eivät pitäneet jälkimmäisen kosketuksesta lainkaan ja raportoivat kokemuksen olleen hyvin epämiellyttävä. Ero oli merkittävä – ja video bluffia. Todellisuudessa hierojana oli kaiken aikaa sama nainen.

Kun saat sähköpostia pitkäaikaiselta asiakkaalta, joka viimeksi haukkui palveluasi – mitä odotat tässä uudessa viestissä lukevan? Oletko läsnä nykyhetkessä vai menneessä kokemuksessa? Sisältönä voi olla moitteita, mutta yhtä lailla myös jokin rakentava kehitysidea, vaikka mielemme ei ollutkaan valmistautunut sellaiseen. Ennestään tuttua ihmistä on käytännössä mahdotonta kohdata ilman mieleen rakentunutta kuvajaista siitä, miten hän meihin suhtautuu.

Kun rekrytoija jututtaa tohtoria, näkeekö hän pöydän toisella puolella käytännön töistä vieraantuneen teoreetikon vai ihmisen, jonka ainutlaatuiseen kokemus- ja osaamistaustaan hänen ehkä kannattaisi tapauskohtaisesti syventyä ja muodostaa käsityksensä vasta sitten?

Arielyn oluttestin kaltaiset tutkimukset saavat epäilemään, onko esimerkiksi tiedolla johtamista inhimillisestä näkökulmasta lainkaan olemassa. Tunteistaan kannattaa olla tietoinen ja hyödyntää vaistoaan, mutta nekään eivät yksin sanele valintojamme. Kuvaavin termi lienee mielikuvien vinouttama johtaminen. Näemme tiedossa tarkalleen sen, mitä haluamme siinä nähdä.

Päätöksentekijät voivat lähinnä pyrkiä tavallista systemaattisemmin valitsemaan, millaisten mielikuvien ja informaation sirpaleiden varassa päätökset tuotetaan.

On toki muistettava, että tiedolla johtamiselle on olemassa myös kukoistava maaperänsä: koneet. Ne ovat tässä työssä ihmistä parempia. Dataa keräämällä, analysoimalla ja yhdistelemällä  tuotetaan ns. puolueetonta faktaa päätösten tueksi. Kun aiempi toteuma tiedetään, voidaan optimoida esimerkiksi kuljetuskapasiteetti sen mukaan.

Entä irrationaalisuuden vaikutukset ihmisen oppimiseen ja luovuuteen? Rakennamme aiempien kokemusten päälle eikä vanhaa voi pyyhkiä pois muutoin kuin silloin, kun ihminen menettää muistinsa.

Aivojemme säästöliekissä on selitys uskomattoman moneen ongelmaan: energiaa syöviin jatkuviin riitoihin, tuhoisiin väärinkäsityksiin, esiintymispelkoon (ts. ennakkoon luotu mielikuva tilanteesta on pahempi kuin sen kokeminen), sosiaalisen median kupliin, hyväveli-verkostoihin, lasikattoihin, yritysten uudistumattomuuteen, ennakkoluuloihin, vähemmistöjen syrjintään. Luodaksemme parempaa yhteiskuntaa ja sille kilpailukykyä meidän on ensin tultava tietoisemmiksi omista rajoitteistamme.

Ja arvaattekos, mitä siihen tarvitaan? Vinoutuneen tulkinnan uhallakin väitän, että kouluttautumista, tutkimusta ja sivistystä.

And now something completely different! Olin viime viikolla poissa ns. perinteisiltä mukavuusalueiltani, kuten toisinaan pitääkin. Osallistuin siis kutsuttuna puhujana Milanossa järjestettyyn elintarviketurvallisuuden konferenssiin, jonka toteutuksesta vastasi EU:n erillisvirasto EFSA eli Euroopan elintarviketurvallisuusvirasto.

WP_20151016_09_06_50_Pro

Open Risk Assessment -sessio alkamassa 16.10.2015, myös vetovastuu on ”joukkoistettu” neljälle chairille

Malpensan lentokentällä en ehtinyt edes järjestäjien tilaamaan kuljetukseen asti, kun jo konferenssiperinteiden mukaisesti päädyin juttusille toisen suomalaisnaisen kanssa. Henkilökohtaiset small world -ennätykseni menivät rikki viimeistään seuraavana päivänä, kun selvisi, että hän on kotoisin nykyiseltä asuinpaikkakunnaltani ja käynyt saman lukion kuin minä 🙂

Mutta takaisin aiheeseen. Yksi EFSAn tavoitteista on edistää avointa vuorovaikutusta ja dialogia eri toimijoiden kesken. Tämä on ravitsemuksen, luonnon, ympäristön ja eläinten hyvinvoinnin tapauksessa luonteva kehityskulku. Kysymykset kiinnostavat ns. suurta yleisöä eikä niihin liittyvää tietoa voida missään nimessä rajata vain pienten asiantuntijapiirien käyttöön. Sessioissa käsiteltiin lähemmin niin avoimen tieteen periaatteita, avoimen datan hyödyntämistä, suurten datamassojen käsittelyä kuin datan visualisointiakin. Esitykset ovat lähiaikoina tulossa jakoon konferenssin sivuilla. EU:n laajuinen avoin data -portaali herätti yleisössä kysymyksiä ja kritiikkiä mm. yhteensopivuudesta muun maailman tuottaman tiedon kanssa. Vastaus oli kuin suoraan tietojohtamisen ytimestä:

Meidän on aloitettava jostakin – jos jäämme odottelemaan koko maailman kattavia alustoja, halvaannumme paikallemme.

Vaikka itselleni ovat arkikokemusta lukuunottamatta vieraita sekä elintarvikeala että riskienhallinta ja -arviointi, saatoin tuoda mukaan omaa ”avoimuusosaamistani” eli ihmisten osallistamista joukkoistamalla.

Pikakertauksena, joukkoistamisella (crowdsourcing) tarkoitetaan tietyn tehtävän suorittamista tai ongelmanratkaisun antamista suurten ihmisjoukkojen (crowd) tehtäväksi sen sijaan, että tukeuduttaisiin pelkästään organisaation sisäisiin asiantuntijoihin tai ulkoisiin yhteistyökumppaneihin (esim. Howe, 2008, Afuah ja Tucci, 2012).

McCormick (2012) kuvailee tutkimuksessaan, kuinka öljyvuodon aiheuttamien vahinkojen korjaaminen hyötyi joukkoistamisesta. Kansalaisia osallistamalla voitiin tunnistaa riskejä, joita asiantuntijat eivät joko olisi lainkaan tunnistaneet, tai joiden tason he olisivat arvioineet alhaisemmaksi kuin välittömästi vahingon vaikutuspiirissä oleva yhteisö itse. Joukkoja voidaan siis hyödyntää päätöksenteossa – esimerkiksi jo olemassa olevan informaation luokittelussa tai eri vaihtoehdoista äänestämisessä (crowd voting) – mutta myös kokonaan uuden tiedon luomisessa. Mikäli riskinarvioinnin näkökulma kiinnostaa, kannattaa tutustua oheiseen graafiin joukkoistamisen mahdollisuuksista ja riskeistä.

Keskustelussa ja palautteissa oli selkeästi nähtävissä, että joukkoistaminen ilmiönä kiinnosti osallistujia, mutta monikaan ei ollut vielä selvillä mitä sillä tarkoitetaan ja mitkä ovat soveltamismahdollisuudet omalla toimialalla. Olin erityisen ilahtunut siitä, että edelläni samassa sessiossa esiintyi itse Innocentiven edustaja Steven Drew! Yli 15 vuoden historiallaan Innocentive on joukkoistamisen pioneereja. Alustalle on tuona aikana rekisteröitynyt yli 365 000 ongelmanratkaisijaa yli 200 maasta. Pelkästään ulkoisia haasteita on toteutettu yli 2000. Ratkaisuehdotuksia on tuotettu päälle 40 000 ja jaettu yli 1500 palkintoa.

Esittelin yhteistyössä Nokian kanssa vuonna 2012 tekemäämme tutkimusta, jossa selvitettiin, mikä motivoi osallistumaan avoimeen ideointiin. Kyselyn aineiston muodostivat 244 käyttäjän vastaukset tuolloin vielä varsin tuoreesta yhteisöstä. Tuloksissa oli silmiinpistävintä se, että ihmiset odottivat ensisijaisesti oppivansa uutta ja lujittaakseen kuulumistaan arvostamaansa yhteisöön. Materialla, kuten kilpailujen palkinnoilla, oli vähäisempi merkitys. Palkitsemisessa jopa tärkeimmäksi nousi aineettomuus – tunnustuksen ja kiitoksen saaminen yrityksen taholta. Uskonpa, että nämä opit soveltuvat myös monen muun vahvan kuluttajabrändin takataskuun!

  • Resource – sisäinen panostus, roolitus ja resurssointi; älä oleta että tuloksia syntyy itsestään tai kaada toteutusta yhden avainhenkilön niskaan
  • Rework – anna ihmisille mahdollisuus työstää, parantaa ja jatkojalostaa tietoa yhdessä sen sijaan, että sisältö vain ”lähetettäisiin” kertaalleen
  • Reward – kannusta ja palkitse; rahalla voi houkutella määrää, mutta jakamalla kiitosta ja tunnustusta saat todennäköisemmin myös laatua – ja uskollisen yleisön.


Kuten puheenvuorossani muistutin, ei joukkojen viisaudessa sinänsä ole mitään uutta. Ilmiö on yhtä vanha kuin ihmisyhteisöt. Uutta sen sijaan on tiedon jakamisen ja osallistamisen nopeus, tehokkuus ja laaja tavoittavuus. Joukkoistaminen on yksi niistä ilmiöistä, jotka saavat käyttövoimansa sosiaalisen teknologioiden kehityksestä.

Kyse ei ole pelkästään perinteisten organisaatioiden prosessien avaamisesta ulkopuolisille, vaan isommasta muutoksesta. Koko hyvinvointimme perustuu yhä enemmän epäviralliseen yhdessä tekemiseen ja nopeaan, perinteiset hierarkiat ylittävään yhteistyöhön erilaisilla verkkoalustoilla (platform economy). Kokonaiset toimialat ovat jo varpaillaan vain siksi, että tieto kulkee suoraan ihmiseltä ihmiselle ilman välikäsiä.

—–

Lisää aiheesta aiemmissa kirjoituksissani:

Yhteisömanagerikurssilaisten pyynnöstä alustin viime viikon tapaamisessa aiheesta tietojohtaminen ja tiedolla johtaminen. Mitä niillä tarkoitetaan ja miten ne eroavat toisistaan? Mitä annettavaa niillä on yhteisömanagerin työlle? Toisin kuin vaikkapa strateginen johtaminen, tietojohtaminen on jokaisen asia eikä millään muotoa rajoitu vain ylimmän johdon vastuualueelle. Meillä kaikilla on tietoa ja osaamista, joiden varassa toimimme ja luomme uutta.

Tässä vielä esitys tiivistettynä, olkaapa hyvät!




Tietojohtaminen on arvon luomista aineettomista voimavaroista eli sateenvarjo hyvin mittavalle joukolle käytäntöjä, prosesseja, malleja ja menetelmiä. Kävimme läpi ”tietojohtamisen talon”, jossa peruskiven muodostavat kaikille tutut trendit digitalisaatiokehityksestä globaaliin toimintaympäristöön. Ne ovat kuitenkin vasta ilmiöitä, jotka eivät itsessään takaa mitään. Talon varsinaisen rakenteen muodostaa organisaation tai yhteisön tietoarkkitehtuuri. Sen ytimessä ovat erilaiset tietoprosessit, kuten tiedon välittäminen, siirtäminen, jakaminen, luominen, muistaminen ja hyödyntäminen. Listan loppupäätä kohti tiedon kipupisteitä tulee lisää – kenties niitä voitaisiin ajatella ikkunoina, joista päivä paistaa liian harvoin läpi…

Ja jos talosta puuttuu katto, sinne sataa sisään. Tietojohtamisen talon kattopalkkeja ovat johtamisen käytännöt tietotyön ja uudistumiskyvyn johtamisesta tiedolla johtamiseen.

Kurssipäivän aikana pureskelimme Ihminen+ -seminaarin erinomaista antia. Yhteisömanagereiden kokoontuessa on kuitenkin väistämätöntä päätyä myös pohtimaan kriisiviestintää ja aina ajankohtaista someraivoa – klassikkoesimerkkinä se, kuinka yksi twiitti voi tuhota elämän ja jonka jälkeistä kollektiivista lynkkaysmielialaa toimittaja Ruben Stiller on luonnehtinut mitä mainioimmin sanakääntein.

Kuinka ollakaan, tänään Nyt.fi ilmoitti sulkevansa kommenttiosastonsa ja HS.fi julkaisi osuvan jutun aiheesta nettiraivo. Entiseltä luottamuksen(kin) tutkijalta lisäpisteet siitä, että luottamuksen ja onnellisuuden suhdetta ei lähdetty edes arvailemaan: tiedetään, että hillitymmin viestivät luottavat enemmän kanssaihmisiin kuin nettiraivoajat, mutta on mahdotonta sanoa, oliko luottamus alhaista jo ennen pahaa oloa vai onko kurjuus seurausta luottamuksen puuttumisesta. Varmaa on vain se, että pikkusormen antaminen raivokierteelle lisää ihmisten pahaa oloa enemmän kuin yksittäinen helpotus ehtii korjata, oli kyseessä sitten kiukkuaja itse tai yleisö, joka jostain syystä ryhtyy lukemaan näitä viestejä.

Kuten artikkelissa muistutettiin, vähemmän kiivaat keskustelut tyrehtyvät nopeammin. Vaikka aiheena olisi suosittu brändi, tutkitusti merkittävä osa keskustelun avauksista on sävyltään negatiivisia. Mitä yhteisömanageri voi tehdä? Yleinen jupina kulkee eteenpäin omalla painollaan, isompiin konflikteihin tartutaan kerran eikä jäädä niihin vellomaan. Toki toteutus ei ole koskaan niin helppo kuin miltä se periaatteena kuulostaa.

Ja hups, näin saamme linkitettyä kaksi kurssipäivän isoa teemaa yhteen. Silloinkin, kun puhumme tiedolla johtamisesta ja ajattelemme tosiasioiden ohjaavan päätöksentekoa, olemme pitkälti tunteiden, kokemuksen ja intuition varassa. Juuri se tekee meistä inhimillisiä – kaikkine someraivoinemme. Mutta toivottavasti myös kykeneviä löytämään rakentavampia tapoja toimia.

Aloitetaanpa tutkimustuloksilla. Johannes Karjula havaitsi gradussaan, että sosiaalisen median tehokas hyödyntäminen edellyttää johtajilta henkilökohtaista käyttökokemusta. Kattava 340 yrityspäättäjän aineisto vakuuttaa.

Viestinnän alan johtavassa tiedelehdessä tultiin hieman samansuuntaiseen johtopäätökseen henkilöstön osalta: Enterprise Social Median hyödyntäminen oli selkeästi riippuvaista siitä, kuinka paljon ihmiset käyttivät sosiaalista mediaa työn ulkopuolella.

 

P1080187

Moni meistä somekonkareista kenties kohauttelee olkiaan ja ajattelee tällaisten tulosten olevan itsestäänselvyys. Tietenkin ihmisillä on oltava kokemusta siitä, mitä he tekevät!

Tutkimusten ydin ei kuitenkaan ole havainnossa itsessään, vaan siinä, kuinka iso merkitys henkilökohtaisella kokemuksella ja mielikuvilla on päätöksenteossa. Näin silloinkin, kun ajattelemme yrityspäättäjien ja -johtajien olevan rationaalisia ja toimivan ”järkevästi”.

Jos näin olisi, minäkään en kouluttajana joutuisi jatkuvasti käymään johtajien kanssa debattia siitä, kuinka harmistuneita he ovat kömpelön sähköpostin käyttöön sisäisessä viestinnässä samalla kun somekanavat nähdään ajanhukkana, joita kukaan ei alkuinnostuksen jälkeen jaksa käyttää, kun ”me mielummin tavataan kasvokkain”. Jos sosiaalisen median arvo tunnustetaan, varsinainen työ ulkoistetaan toiveikkaasti yhteisömanagereille, joiden hartioilla on pahimmillaan tuhansien ihmisten organisaatio. Yhtälö on mahdoton.

Toisinaan tuntuu, että sosiaalisen median kehittämisen suorastaan odotetaan floppaavan, jotta päästään riekkumaan kaiken nettitouhuilun typeryydellä.

Ja jälkilöylyt heitetään tietenkin – sähköpostilla? Kierre on valmis. Yammer, Lync, Twitter ja blogit loistavat poissaolollaan.

Sosiaalinen media ei ole kasvokkaistapaamisten korvike. Työelämässä sen ainutlaatuinen arvo on tavoittavuudessa ja verkostoissa: olemme kytköksissä tuhansiin ihmisiin, heidän tietoonsa ja osaamiseensa. Mutta ensin on tietoisesti tehtävä se valinta, että lakataan muurautumasta oman organisaation seinien sisään ja kuvittelemasta, ettei muuta osaamista tarvitakaan.

Ilmiö on tuttu takavuosien tutkimusprojekteista. Aina löytyi yrityksiä, jotka olivat havainneet mahdollisuuden kehittää työyhteisön viestintää tai luoda uutta yhdessä asiakkaiden kanssa sosiaalisen median tuella. Ja aina löytyi yrityksiä, joihin sosiaalinen media oli kuulemma ikään kuin tuloillaan ”lähiaikoina” – eikä niitä aikoja koskaan tullut.

Mitä ensin mainitut yritykset saivat? Eivät välttämättä miljoonia lisäeuroja. Sen sijaan ne saivat uskollisen yhteisön ja ainutlaatuisia oppeja, joista kasvoi niille uutta tietopääomaa. Strategian termein: ne kehittivät sekä senhetkisiä kyvykkyyksiään että valmiuttaan uudistua.

Ja sitten vielä yksi tutkimustulos. Dong & Wu muistuttavat, ettei bisnesarvo synny ideoiden keräämisestä asiakkailta, vaan niiden toteuttamisesta. Sosiaalisen median käyttäjät kyllä osaavat ideoida! Ei siis enää itsestäänselvyystutkimuksia, joissa milloin mikäkin somepalvelu nähdään ”ainutlaatuisena mahdollisuutena käydä dialogia”.

Jotta pääsemme ideoiden toteuttamisen asteelle, tarvitsemme ajattelutavan muutoksen ja yritysjohdon, joka arvostaa avoimia yhteisöjä ja on itse läsnä.

Minua ei tietojohtamisen tuntijana inspiroi sosiaalinen media jälleen yhtenä tuuttina, johon pumpataan yritysten markkinointimateriaalia, vaan yhteistyöalustana ja uuden tiedon luomisen kanavana. Online-verkostoilla on toki rajoitteensa, mutta pahin rajoite kaikista on sulkeutua kokonaan niiden ulkopuolelle.

Olennaista eivät ole yksittäiset palvelut, vaan isompi kuva: sosiaalinen media on erittäin otollinen tapa haastaa organisaatioihin juurtunutta ajattelua ja kehittää kykyä ketterämpään uudistumiseen.

Siksi ei kannata enää odotella, vaan ryhtyä toimeen. Kokemusta kertyy vain tekemällä.

Lue myös:

Tänä vuonna on ollut otsikoissa useitakin viranomaissäätelyn kukkasia, joiden ansiosta Suomea on alettu kutsua tuttavallisemmin Byroslaviaksi. Tutkijakokemukseni ansiosta minulle ovat erityisen tuttuja sen kaksi eteläistä maakuntaa, Raporttislavia ja Selvitysmania.

Tiedemaailma toki tarvitsee ajan kanssa kumuloituvan tietonsa. Mutta entä muut projektit ja hankkeet? Ne, joiden suojissa tuotetaan loputon määrä pdf- ja ppt-jätettä, jota kukaan ei oikeasti jaksa käydä läpi?

Tärkein syy pätkätyölandian projektimaniaan on se yksinkertainen tosiasia, että Pirjo, Liisa ja Jaakko (nimet muutettu) uhkasivat muuten jäädä ilman työtä. Piti siis äkkiä keksiä heille jotain selvitettävää.

Kuvankaappaus 2014-12-3 kello 12.07.43

Kun sopiva rahoittaja on löytynyt ja vihaiset gorillat ovat menestyksekkäästi tapelleet jaossa olevasta banaanista, voidaan aloittaa varsinainen tekeminen.  Jo ensimmäisten alustavien katsausten jälkeen yleensä havaitaan, että lämpimästä ja mukavasta, siististä sisätyöstä olisi äärimmäisen ikävää siirtyä ratkaisemaan kädet taikinassa ”kentän” ongelmia ja tuottaa jokin konkreettinen ratkaisu, kun voi sen sijaan laatia jälkijättöisiä yhteenvetoja, raportteja, taulukoita ja piirakkakuvioita ja ihmetellä maailmaa sivusta.

Ja jos sanainen arkku on päässyt muurautumaan umpeen, ainahan voi hyödyntää blogissani aiemmin julkaistuja taulukoita: niillä pystyy vaivattomasti generoimaan selvitys- tai tutkimustyön käytännön suositukset.

Kuten Pauli Komonen huomauttaa, tutkimusten, selvitysten ja katsausten tehtailu yhteiskunnassamme jatkuu lähes ritualistisessa hengessä. Mylly pyörii niin kauan kuin rahaa tällaisen toiminnan pyörittämiseen tuntuu riittävän. Koska keskiössä on rahoitus, ei ”miksi” -kysymys, olisi äärimmäisen kivuliasta myöntää, että samaan lopputulokseen voitaisiin tosiasiassa päästä ilman projektimaniaakin. Avoimuuden aikakaudella se onnistuu yksinkertaisesti hakemalla jo olemassaolevasta tiedosta, suodattamalla, täydentämällä, yhdistelemällä, viestimällä ja vaikuttamalla. Siis tekemällä.

Muuten meille käy kuin sille amerikkalaistutkijalle, joka syventyi yhteisöllisyyden kokemukseen blogeissa, postituslistoilla ja keskustelufoorumeilla, ja totesi jokaisen kohdalla alusta uudelleen että oho, siellä tosiaan koetaan yhteisöllisyyttä.

Raporttislavian tabut saivat kyytiä Helsingin Sanomissa 2.12., jossa väsynyt mutta onnellinen äiti totesi perheiden tarvitsevan konkreettista apua, ei lisää tutkimushankkeita. Hyvä, ajankohtainen esimerkki käytännön tekemisestä ja uusyhteisöllisyydestä on Facebookissa levittäytyvä äitien Hätäkahvi -toiminta.

Vaan kuinka ollakaan! Saman päivän Helsingin Sanomissa kirjoittavat myös THL:n lastensuojelun asiantuntijat, joiden mukaan lastensuojelua koskevaa tutkimusta on pikemminkin vahvistettava. Molemmat kirjoitukset ovat epäilemättä hyvällä asialla. Mutta siinä missä äiti kaipaa apua pyykinpesuun, tutkijat huomauttavat, että

…to­de­tut pul­mat pal­ve­lu­jär­jes­tel­män toi­min­nas­sa ja vi­ran­omais­yh­teis­työs­sä se­kä las­ten­suo­je­lun työn­te­ki­jöi­den esiin­tu­lot pu­hu­vat sen puo­les­ta, et­tä krii­si­ve­toi­ses­ta las­ten­suo­je­lun ja pal­ve­lu­jen kä­sit­te­lys­tä tu­li­si ede­tä pit­kä­jän­tei­seen ja suun­ni­tel­mal­li­seen, tut­ki­mus­pe­rus­tai­seen ke­hit­tä­mi­seen.

 

Olemme tulleet Raporttislavian perimmäisen olemuksen ytimeen: merkityksettömään jargoniin. Halusimme tai emme, sen tuottaminen ylihinnoitelluilla selvityksillä on väistämättä pois siitä rahoituskakusta, joka voitaisiin käyttää ongelmien ennaltaehkäisyyn ja konkreettiseen työhön.

Ja vaikka et olisikaan väsynyt äiti, tässä kohtaa voit sinäkin hyvällä syyllä huutaa ”APUA!”