Hei, olen ex-professori ja hyvä niin

Posted: 08/09/2014 in asiantuntijuus, HS, julkaiseminen, koulutus, osaaminen, professorit, tiede, tieto, tutkimus, yhteiskunta, yliopisto

Janne Saarikivi ansaitsee ison kiitoksen Helsingin Sanomissa julkaistusta kirjoituksestaan. Kielentutkimuksen ammattilaisena hän on saanut mahdutettua uskomattoman tiiviiseen tilaan yhtä uskomattoman monta tutkimuksen organisoinnin ongelmaa. Yliopistomaailmassa yli vuosikymmenen viettäneenä ja useiden eri alojen tutkijoiden kanssa verkottuneena voin myös sanoa, että Saarikivi on tuhansien vertaistensa asialla ja hyvästä syystä.

Kun osallistut palaveriin, mistä tunnistat professorit? He ovat niitä, jotka uutta tapaamisaikaa sovittaessa aloittavat luettelemalla seuraavan viikon menonsa. Eikä tämä ole marttyyrimyytin ylläpitämistä tai pahansuopaa häijyilyä, vaan puhdas realiteetti.

Maarit Valo kirjoittaa Professoriliiton blogissa nykyisestä työkulttuurista, jossa kaikki tehdään itse, koska toimistoapulaiset ja sihteerit ovat lakanneet olemasta. Itsenäinen tekeminen on ajatuksena hyvä, mutta väärissä yhteyksissä sovellettuna osaamisen ja palkkarahojen hukkaamista kankkulan kaivoon. Saarikivi jatkaa:

Professorin aika oli pilkottu kymmenen ja viiden minuutin pätkiin. Paitsi opiskelijoita ja opetusta, oli kokouksia, hankkeiden suunnittelua, rahan hakemista, julkaisujen, esitelmien ja matkojen moninkertaista raportointia.

Entä miksi tätä raportointia ja valmistelua tehdään? Saarikivi tietää vastauksen:

Professori on nykyisessä yliopistossa ensi sijassa pankinjohtaja. Yhteiskunta maksaa professorille, jotta hän hakisi yliopistolle projekteja ja rahaa, jota jakaa aivan sama yhteiskunta toisista virastoista käsin. — Tutkimisen asemesta he käyttävät aikaansa siitä raportoimiseen, mitä ovat tehneet, ja sen kertomiseen, mitä he tutkisivat, jos voisivat.

 

Kysäisepä joskus tuntemaltasi professorilta (tai väitelleeltä tutkijalta), mitä uutta hän on tuottanut oman ydinalansa tutkimukseen viimeisen parin vuoden aikana? Tai jos olet tutkija, uskallatko kysyä sitä itseltäsi? Kuten Saarikivikin huomauttaa, varsinainen uutta luova tutkimustyö teetetään halpatyönä tohtorikoulutettavilla ja maisteriopiskelijoilla. Heistä tulee ilman omaa syytään eräänlaisia yliopistojen ravintoketjun alimmaisia eliöitä, jotka joutuvat paitsi opiskelemaan oma-aloitteisesti tieteenteon perusteet, myös toteuttamaan sen käytännössä aineiston keruun suunnittelusta analyysiin.

Vertaukset julkiseen sektoriin ja yliopistomaailmaan hölmöläistarinana ovat mielestäni täysin perusteltuja. On kahdeksas ihme, että Suomella koulutuksen huippumaana on näinkin paljon innostuneita, motivoituneita ja uutta tietoa luovia tutkimuksen ammattilaisia, kun ottaa huomioon millaisissa puitteissa ja loputtomien määräaikaisuuksien suossa työtä joudutaan tekemään. Tutkimuksen, opetuksen, hallinnon ja rahoittajien ristitulessa syöksähtelevien multitaskaajien tulisi kumartaa yhtä aikaa neljään suuntaan pyllistämättä mihinkään.

 

P1000063

Luova tila.

 

Ilahduin Saarikiven kirjoituksesta senkin vuoksi, että olen yrittänyt herättää keskustelua resurssiviisaammasta tavasta organisoida tutkimustyötä – toistaiseksi laihoin tuloksin. Muutoksia on luvassa niin rahoitukseen kuin varsinaiseen ongelmanratkaisuun. Nykyinen malli, jossa haetaan projektirahaa projektien valmisteluun ja juostaan ympäri valtakuntia lupailemassa kuuta taivaalta, tulee nopeasti tiensä päähän. Ei vähiten siksi, että ihmiset loppuvat kesken.

Tulevaisuus on avointen ja ketterien asiantuntijaparvien, jotka tekevät ydintyönsä ilman ylihinnoiteltua hallintoa. Niitä ei mitata julkaisumäärillä, vaan vaikuttavuudella, verkottuneisuudella ja kyvyllä ratkaista ongelmia.

Yliopistoille tämä on tietysti kivuliasta, sillä

  1. iso osa niistä yhdistyy ja joutuu poistumaan maakunnallisesta tai alueellisesta poterostaan
  2. perinteinen status ja vuosisatainen historia ei enää takaakaan paremmuutta, vaan työn jälki.

 

Kuten kaikkialla yhteiskunnassa, tutkimuskin tuottaa juuri sitä, mitä halutaan mitata. Saarikivi on selkeästi huolissaan ”oikean” tieteen ja sivistyksen hautautumisesta puolihutaistujen näennäistutkimusten alle. Toinen ikuisuuskysymys on tutkimuksen hyödynnettävyys tieteen virallisten hiekkalaatikoiden ulkopuolella.

Pauli Komonen kirjoittaa osuvasti siitä, ettei kokemus ja hiljainen tieto yksin riitä: tarvitaan myös äänekästä tietoa.

Tutkimus itsessään ei kuitenkaan johda uuteen keksintöön. Jonkun täytyy ensin sisäistää tutkimuksen ydinhavainnot, aloittaa tuote- tai palvelukehitys, hankkia rahoitus, perustaa yritys, hoitaa brändäys ja markkinointi, ja niin edelleen. Näistä taidoista ei olisi tutkijoillekaan haittaa, mutta monet heistä haluavat vain cv-merkinnän uudesta artikkelista. Usein tekeminen muuttaa ajattelua enemmän kuin ajattelu tekemistä.

 

Jokainen tutkimusten ja selvitysten kanssa töitä tehnyt muistanee Maailmanpankin havainnon siitä, että ongelmien vastaukset ovat hautautuneena raportteihin, joita kukaan ei lue. Samoin tutkijat tuottavat tieteellisiin lehtiin artikkeleita, joita ladataan vuodessa alle kymmenen kertaa, puhumattakaan että joku jaksaisi lukea ne. Ravi Iyer menee vielä pidemmälle ja huomauttaa, että uutuusarvon suosiminen johtaa valheelliseen tieteeseen – usein tulokset eivät lainkaan kestä lähempää tarkastelua.

Mitä ihmettä! Keisarilla ei ole vieläkään vaatteita, mutta sitä ei saa sanoa ääneen ja kerjätään sen sijaan lisää varoja? Pauli Komonen muistuttaa miksi:

Monet yritykset, järjestöt, laitokset ja julkisen sektorin organisaatiot jatkavat tutkimusten, selvitysten, katsausten ja muiden raporttien tehtailua ritualistisessa hengessä. Mylly pyörii niin kauan kuin rahaa riittää.

 

Realistista sävyä jatkaakseni, ne rahat loppuivat varsinkin julkiselta sektorilta jo kauan sitten. Siispä toimeen ja äkkiä!

  • Vähennä huuhaan tuotantoa: uskalla myös sanoa projekteille ”ei”. On parempi tehdä yksi asia kunnolla kuin viisi huonosti. Usein vähemmän on enemmän, ja tuottavuus kiittää.
  • Tutkimuksesta viestiminen ei lopu, kun julkaisu on päässyt kansainväliseen journaliin. Silloin se vasta alkaa. Kuten missä tahansa markkinoinnissa, etsi ne kanavat, joissa voit parhaiten vaikuttaa yleisöihisi. Vastaus on harvoin pdf.
  • Tule ulos norsunluutornista. Asiantuntijan kannattaa ja pitää olla äänessä niin lehdistössä, alansa tapaamisissa kuin sosiaalisessa mediassa.
  • Silloin kun on mitattava, mittaa vain sitä millä on merkitystä: tutkimuksen vaikuttavuutta ja näkyvyyttä, hyvinvoinnin lisäystä, kaupallistettavuutta, opitun hyödyntämistä.

 

Ja lopuksi: anna itsellesi ja tiedolle aikaa. Sitä Janne Saarikivikin on ex-professorina kokenut saaneensa, vastaiskuna paljon julkaisuja ja raportteja tuottavalle näennäiselle suorittamisen kulttuurille:

Monet tuntemistani lahjakkaista tutkijoista ovat vapaaehtoisesti syrjässä yliopistosta. Yksi kirjoittaa kotona apurahalla tai työttömyyskorvauksella. Hänellä on aikaa saada syvällisiä oivalluksia. Toinen julkaisee tutkimuksiaan blogissa tiedejulkaisujen asemesta.

🙂

kommenttia
  1. Noin muutoin olen täysin samaa mieltä, mutta mikä ihme tarve yliopistojen yhdistymisiin ja alueellisten yliopistojen vähentämiseen on? Mun ja Saarikiven sisaralalla, suomen kielen tutkimuksessa eli fennistiikassa opetusta annetaan ja tutkitaan kuudessa yliopistossa. Yksikään näistä, ei tee turhaa tai tarpeetonta työtä, vaan päin vastoin jokaisella on oma erikoistumisensa, oma tutkimustraditionsa ja omat vahvuutensa. Jos jokin näistä lopetettaisiin, se ei parantaisi Suomessa tehtävän tutkimuksen laatua vaan kaventaisi kärkeä.

  2. mkosonen sanoo:

    Kiitos kommentista Iivari! Sen mitä olen yhdistämiskeskustelua seurannut, niin suurin syy on tarve poistaa päällekkäisiä ”hallintoja” – siis se sama tehostaminen mikä julkisella sektorilla on vallalla noin ylipäätään. Tieteenalojen kannalta toivoisi tietysti toimittavan maalaisjärki edellä. On selkeästi erikoistuneita yksiköitä ja sitten niitä, jotka hyötyisivät voimiensa yhdistämisestä. Noin äkkiseltään tulee mieleen muutama kauppatieteellinen, joissa kaikki ovat kiinnostuneita innovaatiojohtamisesta, markkinoinnista ja yrittäjyydestä 🙂

  3. Krister sanoo:

    Eikö tässä nyt sälytetä porfessorin tai tutkijan niskaan taas lisää velvoitteita: pitääkö olla myös tiedottamisen ja viestinnän osaaja. Pitääkö tehdä mediaseksikästä tutkimusta, ja keksiä siitä kivoja juttuja sosiaaliseen mediaan, ja sitten mitataan sitä, miten tiedottaminen on onnistunut. Olisiko tutkijan parasta tutkia sitä mikä itseä kiinnostaa ja minkä itse kokee tärkeäksi, välittämättä kiinnostaako se mediaa tänään. Monet merkittävimmistä tieteellistä artikkeleista ovat saaneet parina ensimmäisenä julkaisemisen jälkeisenä vuonna vai muutamia viittauksia.

    • mkosonen sanoo:

      Kiitos hyvästä huomiosta! Usein se laadukkain tiede ei tarjoa keittokirjaratkaisuja, vaan työn aikajänne on todellakin pitkä. Keskustelu tieteestä ja sosiaalisesta mediasta ei saisi typistyä vain lopputuloksesta tiedottamiseen (kuten juuri sorruin tekemään kirjoituksessani…), sillä kyse on laajemmasta paletista kuin vain siitä, että median käyttö muuttuu eikä teksti pian ole ainoa autuaaksi tekevä formaatti tieteessäkään.

      Kaikista ei tarvitse tulla viestintäeksperttejä, sitä vartenhan ovat viestintäekspertit – mutta voi kertoa mitä tekee ja miksi, ylläpitää verkostoja ja kuulostella mitä muut tekevät. Vaikka oltaisiin kuinka kapealla erikoisalueella, olisi aika karmea ajatus, ettei se kiinnosta ketään muuta, tai ettei kukaan muu maailmassa tutki sitä. Kammiokulttuuri ja yksintekemisen pakko toki elää palkitsemisjärjestelmissä ja yliopistojen käytävillä edelleen. Itse sain taannoin hyvää palautetta tutkimustyöstäni, mutta moitteita liiallisesta yhteistyöstä 🙂

      Petro Poutanen kirjoittaa sosiaalisen verkon roolista tutkimustyössä: http://organisaatioviestinta.com/2014/03/12/tiedeviestinta-opas-tutkijalle/

  4. ff sanoo:

    Valitettavasti yksiköiden yhdistäminen ja hallinnon tehostaminen tarkoittaa julkisorganisaatioissa ja akateemisessa maailmassa käytännössä hallinnon tuplaamista kun vanhoja käytäntöjä ei karsita eikä organisaatioita oikeasti kevennetä vaan päinvastoin kasvatetaan lisäämällä uusia hallinnollisia himmeleitä vanhojen päälle.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s