Here we go again

Se alkaa taas! Nimittäin lähtölaskenta syyskuuhun, jolloin rahoitukseni nykyiseltä Tekes-projektilta päättyy, sekä tietenkin uusien hankeideoiden ehtymätön suoltaminen siihen kykeneviltä tahoilta.

Nykyinen projekti on siinä vaiheessa, että projektipäällikkömme matkusti juuri Atlantin toiselle puolelle keräämään kv. haastatteluaineistoa kotimaisen aineiston rinnalle. Omassa työpaketissani on niin ikään käynnissä kyselyaineiston keruu idea crowdsourcing -osallistumisesta.

Työ etenee juuri kuten rahoittajayritysten kanssa on sovittu, ja välituloksiakin heille on jo ehditty tuottaa, vaikka ollaan vasta alkutaipaleella. Mutta missä vaiheessa ne akateemisen julkaisukoneiston slovarimaailmassa noteerattavat tieteelliset tekstit tuotetaan, ja vieläpä ajatuksen kanssa? Ei tietenkään missään vaiheessa, koska hyvissä ajoin ennen projektin päättymistä on lähdettävä umpisokkona hakemaan uutta rahoitusta keinolla (ja aiheella) millä hyvänsä. Juuri kun olet hetken aikaa ehtinyt perehtyä tiedon jakamiseen ja suojaamiseen yritysyhteistyössä, huomaat seuraavassa hetkessä tutkivasi Valamon luostarin nunnien hunnun asennon vaikutusta pyhän rukousyhteyden syntymiseen – jos nimittäin jostain sattuu löytymään säätiö tai yritys, jota sellainen kiinnostaa.

Koska rahoitusasiaa minulta eilen lounaspöydässä tiedusteltiin, en voinut olla menettämättä  yöuniani. Lähinnä mietin valvoessani yliopiston rivitutkijoiden kroonista työllistymisparadoksia.

Ellei se nyt jo etukäteen ollut kaikilla tiedossa, niin tarkennus: meillä saa olla töissä, kunhan hakee palkkansa talon ulkopuolelta. Sille tosiasialle ei kukaan voi mitään.

Lukuisiin muihin yliopistoihin verrattuna LUT on kunnostautunut paitsi tieteellisen tutkimuksen panos-tuotossuhteessa myös ulkoisen rahoituksen määrässä: olihan meillä tuoreen selvityksen mukaan tutkimustyössämme valtakunnan suurin yritysrahan suhteellinen osuus.

LUT:lla on hyvät suhteet muun muassa ICT- ja metsäsektorin kanssa ja uraauurtavia ihmisiä yhteishankkeita rakentamassa. Kun vieläpä liiketaloustieteessä uskalletaan heittää kehiin nykymaailman yritysjohdon mielestä tarpeeksi painavia käsitteitä, esimerkiksi kilpailukykyä, innovaatioita, osaamisen kehittämistä, tiedonhallintaa, verkostoja ja luottamusta, on symbioosi taattu.

Valitettavasti tämä hyväksi havaittu tieteen ja käytännön liitto toimii vain niin kauan, kuin ollaan siellä turvallisilla vesillä. Minulle on itsellenikin epäselvää, miksi ulkopuolelta rahoitettaisiin tutkimusta, jonka tehtävänä on pikemminkin auttaa raunioittamaan riistobisnestä kuin kasvattaa sitä. (Päivän uutisten mukaan tekstiviestien korvaaminen sosiaalisen median palveluilla on aiheuttanut teleoperaattoreille 10 miljardin euron menetykset.) Kyllä, yrityselämän on syytä olla perillä siitä, kuinka yhteisöt ja sosiaalinen media muuttavat heidän toimintaympäristöään, mutta he eivät maksa saadakseen tietää miten maailma muuttuu, vaan saadakseen tuottoa tai säästöä.

Summa summarum, en ole oppinut vielä ‘myymään’ virtuaaliyhteisöjä. Mutta minähän en olekaan konsultti.

Haittaaks se?

Takavasemmalta tuli taas uusia kommunikointikanavia

Kevään Virtuaalinen yhteistyö ja tietotekniset työkalut -kurssi on hyvässä vauhdissa. Koska käymme online-yhteistyön lainalaisuuksia ja sovellusalueita läpi ensimmäistä kertaa pakollisen kurssin muodossa, työtapoja on hieman viilattu aiemmasta. Sometussa saatujen arvokkaiden vinkkien mukaisesti perustimme kaksi eri blogialustaa.

Mikä tärkeintä, työvälineitä mahtui harjoitustyöaiheisiin aiempaa laajempi ja rikkaampi valikoima, koska tekijöitäkin on enemmän. Käymme läpi muun muassa mikroblogien, blogien ja Facebookin käyttöä ulkoisessa viestinnässä, kuten myös sosiaalisten verkostopalvelujen hyödyntämistä yritysten rekrytointikanavana. Wikejä yhteistyöalustana ei tällä kertaa käsitellä erikseen, koska jokainen ryhmä toteuttaa harjoitustyönsä Wikispaces -alustalla. (Positiviinen yllätys tänä vuonna oli, ettei privaatin wikialustan opetuskäyttö enää maksa mitään.)

Koin jonkinlaisen some-uudelleenherätyksen jo ennen kurssin varsinaista käynnistymistä ja sain aikaiseksi liittyä Twitteriin. Ensin en vain keksinyt mitään sanottavaa – erittäin tyypillinen sosiaaliseen mediaan osallistumista rajoittava tekijä, btw – kunnes tänään rohkaistuin mainitsemaan Minna Takalan vierailuluennosta, jota parhaillaan seuraamme.

Toki mielelläni tarkkailen muiden twiittauksia, mukaanlukien ensimmäisenä listaamani nyt vielä istuva presidentti sekä muuan nettihypetystä herättänyt presidenttikandidaatti. En ihmetellyt, että Haavistolla oli yli 10 000 seuraajaa, mutta ihmetystä herätti se, että pian sen jälkeen Twitter ilmoitti Haaviston seuraavan minua. Viestintäkampanjaa hoitavilla tahoilla lienee omat kriteerinsä seurattavien valintaan, mutta yksittäiselle ruohonjuuritason käyttäjälle moinen voi aiheuttaa virtuaalisen ramppikuumeen punan puistatuksia: pitäisikö minun nyt ihan oikeasti osallistua ja osata myös sanoa jotain viisasta?

Tänään töytäisin myös Yammeriin ja perustin sinne muutoin hiljaisen LUT-verkoston alle privaatin ryhmän Ex-väitössiat. Periaatteessa haluaisin, että tietäisimme, mitä kukakin tekee, missä viilettää, minkä projektin aikoo kasata tai missä aikoo julkaista.

Kokeilu ei luultavasti johda mihinkään, koska lähimmästä työyhteisöstäni – viimeksi kuluneen 5 vuoden aikana tietojohtamisen 5. kerroksen jengistä tohtoriksi väitelleistä – vain pieni osa on aktiivisia sosiaalisessa mediassa. Muutama heistä ei ole Facebookissa, mikä tekee “Facebookin näköisen” verkostopalvelun omaksumisesta hankalaa verrattuna intranetiimme. Osa ei luultavasti sanoisi mitään ääneen, koska ei tee niin intrassakaan. Miniyhteisö joutuisi siis toimimaan 3-4 käyttäjän satunnaisen inputin varassa.

Mutta kokeilu ei maksa. Niinhän minäkin tuossa juuri paasasin, kun luennoin aamupäiväosuudessa siinä, kuinka avata yritysten toimintatapoja yhteisöllisempään suuntaan.

Omena päivässä pitää tohtoritkin työssä

Vallan unohdin vuoden 2011 antia pohdiskellessani, että edellinen postaus oli ensimmäinen Macilla pykäämäni blogiteksti. Olin suunnitellut läppärin hankkimista vasta noin 3-5 vuotta, kunnes viime joulukuussa minimalistisen kokoinen Macbook Pro lopulta tuli taloon. Uusien laitteiden omaksumisvauhtini ei ole vuosien kuluessa ainakaan kasvanut, vaan pikemminkin saanut eteensä miinusmerkin.

Macille en jakaisi miinuksia. Hupaisaa sinänsä, että tehtäväni on ainakin ‘virallisesti’ olla online-yhteisöjen, avoimuuden ja yhteiskehittämisen puolestapuhuja. Omppu-pompun toimintamallia ei siinä maailmassa arvosteta kovin korkealle. Mutta jos otetaan tuotekehityslinssit pois päästä ja keskitytään sen sijaan asiakaskokemukseen, Apple taitaa lyödä useimmat kilpailijansa laudalta mennen tullen.

Heikommin menestyviin yrityksiin rahansa sijoittaneet yleensä syövät päänsä nähdessään läppärin kannessa haukatun omenan. Silti minun on pakko arvostaa koneeni kompaktiutta, nopeutta ja ennen kaikkea luotettavuutta, minkä ansiosta uudella tulokkaalla on kohtuullisen pitkä elinajanodote.

Entä mainitsinko jo käytettävyyden? Runsas vuosikymmen sitten opin LUT:n silloisen tietotekniikan osaston ihanaisen mielenkiintoisilla kursseilla, mitä käytettävyys tarkoittaa. Nyt olen nähnyt, miten se toteutetaan.

Vuoden 2011 satoa

Hups, vuosi pääsi vaihtumaan ja blogiaktiivisuuteni on edelleen jossakin edesmenneen tamagotchin ja ruohon kasvun seurailun välimaastossa. Mitä jäi käteen edellisistä kahdestatoista kuukaudesta? Henkilökohtaisesti paljonkin, esimerkiksi irtiotto eräästä mahdottomasta tilanteesta, yksi hyvin tärkeä ihminen, asuntokaupat ja muutto kauniiseen, onnellisen vaivattomaan vuokrakotiin, jonka orastava lattialistojen repsotus tai kaapinovien demonista hipova luokattomuus eivät – hähää! – ole enää minun huoliani.

Ammatillisesti isoin ilo oli päästä mukaan Knowledge protection and sharing -hankkeeseen ja oppia uutta siitä, millaisten haasteiden edessä globaalit suuryritykset ovat tasapainoillessaan tiedon jakamisen ja suojaamisen välillä. Opetusvastuut viestinnän kurssilla laskisin enemmän julkisen häpeän kuin saavutusten puolelle, mutta loppu hyvin kaikki hyvin, eikä kurssipalautekyselyyn onneksi tullut yhtään vastausta.

Vaikka en liittyisikään informaation avoimuutta julistavaan ruotsalaiseen verkkopiratismilahkoon, olen tottunut ajattelemaan, että ihminen elää yhteisöllisyydestä. Viestintäteknologia ei ole muuttanut yhteisöllisyyttä itsessään, mutta on tuonut siihen uusia sävyjä virtuaalisine leirinuotioineen. Yksilöistä lähtenyt muutos ei voi olla lopulta kertautumatta kokonaisten organisaatioiden ja systeemien tasolle. Huolen kuulee yritysihmisten puheessa: kun on totuttu siihen, että julkisen ja yksityisen tila hämärtyy, kaikki voidaan sanoa ‘siellä Facebookissa’ ja tietoa tulisi jakaa mahdollisimman avoimesti, kuka enää jaksaa huolehtia siitä, että arvokkaat yrityssalaisuudet pidetään vain omana tietona eikä tietoa levitetä väärässä paikassa tai väärään aikaan (yleensä liian aikaisessa vaiheessa)? Erityisen mielenkiintoista on yrittää ymmärtää sitä, kuinka samat ihmiset tasapainoilevat kahdessa eri roolissa samaan aikaan, toisaalta avointen yhteisöjen jäseninä ja toisaalta yrityksensä salassapitovelvollisina työntekijöinä.

Viime vuodesta jäi mieleen myös se, että virtuaaliyhteisöjen tutkimus levittäytyi liiketaloustieteellisiin nk. vakavasti otettaviin lehtiin. Technovationin ja Research Policyn jatkoksi tutkimusalamme kingilehti MIS Quarterly ottaa aiheeseen kantaa tammikuun 2012 numerossaan. Ihmetystä artikkelissa herätti oikeastaan vain se, että sitoutumiseen vaikuttavia tekijöitä on tutkittu eksperimentillä, ei siis todellisessa olemassa olevassa yhteisössä. Vaikka mikäpä minä olen sanomaan, kun olen tutkinut tiedon jakamista virtuaaliyhteisöissä käyttäen menetelmänä muun muassa kirjallisuuskatsausta sekä yhtä haastattelua.

Uusi kevät kaiken muuttaa voi. Nyt pääsemme sentään ensimmäisten joukossa tutkimaan yrityksen ylläpitämän crowdsourcing -yhteisön käyttäjien motivaatiota tiedon jakamiseen, vieläpä in cross-cultural context.

Lopuksi kuuluisi varmaankin jakaa palkinto vuoden huuhaakäsitteelle. Kävin vain yhdessä konferenssissa ja sekin oli Tampereella, joten en pysty nyt kontribuoimaan tarkemmin. Veikkaisin kuitenkin, että ekosysteemi jatkaa vahvaa voittokulkuaan myös vuonna 2012!

Digitaalinen jeesusteippi ja muuta post-IT -paikkausmateriaalia

Kirjauduin aamulla pitkästä aikaa LinkedIniin,  tuohon mainioon sähköiseen käyntikorttien kokoelmaan. Ja kuten tästä luonnehdinnasta voi päätellä, käytän kyseistä verkostopalvelua vajaateholla, mutta toisaalta en ole vuosikausiin etsinyt töitä yliopiston ulkopuolelta. Harvassa ovat myös ne kerrat, kun tarvittavaa tietoa ei olisi saatavilla muita kanavia pitkin.

Jokainen visiitti omaan LinkedIn-profiiliin aikaansaa huonon omatunnon siitä, että minulla on niin vähän työkokemusta. Määrällisesti, ei laadullisesti. En suostu enää potemaan alemmuuskompleksia siitä, että olen “vain” tutkinut, so. pökännyt täysin tyhjästä väitöskirjan maailman himmeimmästä aiheesta, palvellut yrityksiä, Tekesiä ja säätiöitä näiden rahoittamissa projekteissa ja erään professorin sanoin sparrannut globaalien yritysjättien teknologiajohtajia online-yhteiskehittämisestä. Ne ovat jäävuoren huippuja, joiden alla on paljon sellaista, joka ei ulospäin näy. Tutkimuksen ohessa koetamme sivutoimena laittaa pystyyn uusia kursseja ja viedä eteenpäin jo olemassa olevia, tässäkin täysin omalla vastuulla ja oman osaamisen tai sitten mielikuvituksen varassa. Itse en ainakaan ole kahta peräkkäistä vuotta vienyt Virtuaalinen yhteistyö -kurssin palastani läpi tarkalleen samalla materiaalilla. Nämä asiat edellyttävät jatkuvaa hereillä pysymistä, ja se on vaikeaa, jos muutenkin tykkää nukkua kolmet päiväunet.

Ajatteluun tarvitaan oikeita edellytyksiä, kuten unta. Jollain tasolla olen onnistunut kiintymään tähän ajattelutyöhön – kuten tänään haastattelujen analysointiin – niin paljon, etten tunnu koskaan saavan aikaiseksi hakea työpaikkaa muualta.

Edellisestä keikasta LUT:n ulkopuolelle on aikaa jo yli yhdeksän vuotta. Muistelin kesätyöpaikkaani Stora Ensolla, jossa tehtäväni oli auttaa ei-niin-IT-sukupolveen kuuluneita tietopalvelun työntekijöitä järkeistämään sähköisiä palveluitaan, käytännössä intranetia. Se oli sellainen kuin intranetit tapaavat olla. Kun ottaa huomioon ilmiön nimeltä Business Information, systemaattisen rakenteen puuttuessa saa helposti aikaan vielä tavallistakin mittavamman informaatiokaaoksen.

Intraan sopivat samat opit kuin moneen muuhunkin järjestelmään: ne olivat aikoja sitten tulleet tiensä päähän, mutta erilaisilla kikkakolmosilla ja hätäratkaisuilla, joita voitaisiin kutsua vaikkapa digitaaliseksi jeesusteipiksi, niiden elinikää oli kyetty pidentämään. Lopputuloksena oli eräänlainen hengityskoneeseen kytketty lokaali IT. Ylilääkärinä hääri luonnollisesti yksi atk-tukihenkilö.

Minusta ei ollut kolmen ja puolen kuukauden aikana pelastamaan tilannetta. Mutta onnistuin muuttamaan yksikön asiakaspalautekyselyt sähköiseen muotoon ja laadin ohjeet, kuinka tulokset saa suoraan lukukelpoisina exceliin.

Ja sitten kesätyöntekijästä tulikin tutkija.

Ajankäyttöä ja käytetyn ajan seurantaa

Aikanaan kun yliopistolle tuli käyttöön työajan seuranta, meitä kehotettiin kohdistamaan tunnit eri toiminnoille “todellisuuteen pohjautuen” eli tehtyjen tuntien mukaan. Syötettävä tuntimäärä on tietysti vakio, 7,25 tuntia päivässä riippumatta siitä, onko aikaa kulunut 2 vai 12 tuntia.

Olen pitkän aikaa tehnyt työtä käskettyä ja laittanut tunnit oikeille paikoilleen: enimmän osan tutkimukseen, pienen ripauksen tukitoimintoihin kuten intrasivustoihin ja blogeihin tai muuhun ylläpitoa vaativaan viestintähäröilyyn, sekä koko ajan kasvavan osuuden perustutkintokoulutukseen eli opettamiseen kursseilla. Opetuksen ja sen valmistelun osuus on tällä hetkellä yli neljännes työajasta, ja tämä koskee useimpia tutkimuspainotteisissa tehtävissä työskenteleviä.

No, tyhmästä päästä kärsii koko projekti, eli eihän niitä tunteja tietenkään olisi saanut osoittaa opetukselle, jos sattuu työskentelemään ulkoisella rahoituksella. Tämä asia selvisi minulle vasta hankkeen päätyttyä.

Viime viikolla sain myös viestin, ettei tukitoimintoihin tarvitse kirjata vähäisiä tunteja lainkaan. Tästä eteenpäin elämä on yksinkertaista, sillä voisin periaatteessa syöttää seuraavien 11 kuukauden tunnit joka työpäivälle kohtaan Muun tutkimuksen tekeminen 7,25 h/päivä.

Tarina siis lyhykäisyydessään: kirjaa tunnit todellisten tehtyjen tuntien mukaan, paitsi älä sittenkään.

Paluu juurille

Tämähän on melkein kuin vanhoina hyvinä aikoina (paitsi että nykyiset ovat parempia)! Olen tänä syksynä lukenut tuoreita artikkeleita virtuaaliyhteisöistä – artikkeleita, joita ei enää julkaistakaan marginaalisissa marttasanomissa vaan Research Policyn ja Technovationin kaltaisissa paremmissa lehdissä – ja olen saattanut oppia jotain uutta. Totta puhuen en edes muista, milloin olisin viimeksi lukenut kokonaisen tutkimuksen. (Kuinka moni niitä yleensä lukee kokonaan?)

Ehkäpä se oli joskus väitöskirjaa tehdessä. Toivoisin ainakin. Niihin vuosiin mahtui myös yhteisöjen havainnointia käytännössä ja muistiinpanojen tekemistä, mihin siihenkin pääsen tänä syksynä käsiksi pitkän tauon jälkeen.

Havainnointityö on kiinnostavaa, luovaa ja itseohjautuvaa, eikä siinä oikeastaan ole muita haittapuolia kuin tietokoneella vietettävän ajan lisääntyminen. Juuri kun pääsin maanantaisen Etelä-Saimaan lehtijutun jäljiltä ahdistumaan nykyisen elämänmenon staattisuudesta ja jatkuvasta istumisesta. Se on jo tehnyt nuorista ihmisistä jäykempiä kuin 20- ja 30-luvuilla syntyneestä ikäpolvesta. Tieto on yhtä pelottava kuin havainto siitä, että 40 % alle 35-vuotiaista on rapakunnossa.

Mutta takaisin aiheeseen. Alkusyksyn luku-urakka on opettanut ennen kaikkea sen, että virtuaaliyhteisöjen tutkimus seuraa edelleen turvallisiksi havaittuja latu-uria. Valtaosa artikkeleista keskittyy joko yksittäisten käyttäjien motivaatioon toimia yhteisössä, tai päättää sitten räväkästi tarkastella osallistuvien yksilöiden ja lead usereiden ominaisuuksia – brandiyhteisöjen ollessa kyseessä vaikkapa tuotetiedon määrää tai samastumista brandiin. Mutta miksi aina vain yksilöt? Eikö yhteisö ole enemmän kuin osiensa summa, eikö sillä ole myös kollektiivista tietoa? Jos ei ole, onko kyseessä edes yhteisö.

Tästä asiasta olen varmaankin valittanut riittämiin jo väitöskirjassa, mutta mielenkiintoista silti nähdä, että tilanne on jotakuinkin ennallaan. Nyt samoja motivaatiotutkimuksia vain toistetaan entistä laajemmassa joukossa paitsi yhteisöjä myös erilaisia sosiaalisen median palveluja. Esimerkiksi aina mainion Computers in Human Behavior -lehden eniten ladatut artikkelit keskittyvät järjestään Facebookin käyttöä selittäviin yksilötason ominaisuuksiin ja motivaatioon.

Ongelmallista on, että helppojen ja turvallisten julkaisujen toivossa joudutaan tutkimaan lähestulkoon itsestäänselvyyksiä. Facebookin käyttöä motivoivat egoboostaus ja verkostoituminen (social integrative benefits), tietyn harrastusyhteisön jäsenyyttä motivoi pääsy harrastajien jakamaan tietoon ja kokemusten vaihtaminen, yrityksen ylläpitämän kehittäjäyhteisön jäsenyyttä motivoi maineen kasvattaminen ja tunnustus alan ammattilaisilta… Listaa voisi jatkaa. Sinänsä ansiokasta työtä, mutta en enää menisi kirjoittamaan introkappaleeseen, että aihetta on tutkittu “liian vähän”. Parempi olisi sanoa rehellisesti, että päätimme tutkia yksittäisiä käyttäjiä, koska se oli helpompaa kuin tutkia kokonaista sosiaalista organismia normeineen ja tapoineen.