Arkisto kategorialle ‘tuottavuus’

Mistä jakamistaloudessa on kyse ja kuinka se muuttaa työelämää ja liiketoimintaa? Näihin isoihin kysymyksiin keskittyy Jakamistalous (Alma Talent, 2017), jonka ovat kirjoittaneet Minna-Maari Harmaala, Tuija Toivola, Maija Faehnle, Petri Manninen, Pasi Mäenpää ja Mats Nylynd.

Kirjan parasta antia on mielestäni alku eli johdatus jakamistalouteen. Pasi Mäenpää ja Maija Faehnle avaavat ilmiöön liittyviä käsitteitä ja niiden eroja oivallisesti. Ja suosikkikohtani löytyykin heti sivulta 3.

Digitalisaatioon liittyy myös tiettyjä hakkerietiikaksi tai wikinomiaksi nimettyjä aatteita, joista tärkeimpiä on tiedon avoimuuden ja sen jakamisen sekä vertaisuuden ja globaaliuden periaatteet. Tiedon jakaminen tarkoittaa, että jaettua tietoa ei vain käytetä kukin erillään, vaan että tietoa myös kootaan ja sitä hyödynnetään yhteistyössä tavalla, joka muistuttaa tieteen edistymisen tapaa. Internetin yhdistäessä yhteistyöhön erilaisia tahoja puhutaan usein joukko- tai parviälystä, jossa tiheä vuorovaikutus synnyttää yksilöiden kykyjä paljon mittavampia ja nopeampia ratkaisuja.

Avoimuus! Vertaisuus! Joukkojen viisaus ja parviäly! Siinäpä tärkeimmät. Kenties koko Internet vielä irtautuu kaupallisten mammuttien talutusnuorasta (ainakin todennäköisemmin kuin maapallo vaihtaa pyörimissuuntaa), kuten muun muassa www:n isä Tim Berners-Lee on visioinut. Kun puhutaan digitaalisesta maailmasta, jakamistaloutta oivallisempi termi onkin mielestäni vertaistalous. Mainituksi tulee myös toinen suosikkini: solidaarisuustalous.

Jakamistalouden on kuvattu olevan jotain omistamisen ja lahjoittamisen väliltä. Siihen liitetään hyvän tekemisen ajatus. Yhteisöllisyyden kokemus on tärkeä edellytys sille, että ihmiset kiinnostuvat toimimaan pelkkää kuluttajaa aktiivisemmassa roolissa. On sosiaalisen median ansiota, että tällaista yhteisöllisyyttä toisilleen muuten tuntemattomien ihmisten kesken on muodostunut ja että sitä arvostetaan.

Pehmeät tekijät ovat uusi kova. Ja allekirjoitan myös havainnon siitä, että sosiaalinen media on tehnyt hajautuneelle yhteistyölle ja yhteisöllisyydelle palveluksen. Aiemman sukupolven nettiyhteisöt olivat vielä jokseenkin marginaali-ilmiö, mutta some-palvelut ovat rohkaisseet ihmisiä keskustelemaan muidenkin kuin lähipiirinsä ja kollegoidensa kanssa.

Kiinnostavia osuuksia ovat etenkin pohdinnat muuttuvasta työelämästä ja jakamistalouden verotuksellisista kysymyksistä. Jakamistaloutta pohditaan myös kaupunkikehityksen ja kestävän kehityksen näkökulmista.

Yksi ilmiö on kirjassa jäänyt vähemmälle huomiolle, kuten oikeastaan koko tähänastisessa jakamistalouden keskustelussa: asiantuntijatyön muutos. Tämä on hirtehistä etenkin silloin, kun heti seuraavassa lauseessa puhutaan disruptiosta. Joko tarkastellaan – nimiä edes mainitsematta – maailmanlaajuisesti tunnettuja riistojakamistalouden alustoja tai nähdään koko ilmiö vain pienenä vihertävänä puuhasteluna tavaroiden ja palvelusten vaihdantoineen.

Entä korkean osaamisen tunnistamiseen, jakamiseen ja yhdistämiseen tarkoitetut alustat? Viime vuosina minusta on useampaan otteeseen kuulostanut siltä, että uberisaation tehtävä on ollut lähinnä tuottaa oppituoliensa suojissa pönöttäville korkeasti koulutetuille asiantuntijoille (joilla on tietenkin kiinteä kuukausipalkka) lisää taivasteltavaa. Ikään kuin työn muutos digitalisaatioineen ja robotisaatioineen ei koskisi meitä lainkaan.

Taivastelulla on myös sellainen ikävä ominaisuus, että se johtaa yksinomaan julkaisuihin, ppt-sulkeisiin ja ylipitkiin blogikirjoituksiin, ei konkreettisiin ratkaisuihin eli osaamisen jakamisen alustoihin. Siinä missä LinkedIn on lähinnä yksittäisten asiantuntijoiden virtuaalinen käyntikorttikokoelma, seuraavan sukupolven verkostopalveluissa tehdään työtä ja saadaan siitä myös korvaus – muutamalla klikkauksella.

Mats Nylund toki huomauttaa artikkelissaan, että jakamistalous leviää koko yhteiskuntaan ja ”tulee muuttamaan työntekoa kaikilla aloilla” (s. 94). Mutta sävy on lähinnä uhkaava: työsuhteista siirrytään toimeksiantoihin, epätyypilliset työsuhteet lisääntyvät (Sitran arvion mukaan 35 % kaikista työsuhteista), keikka- ja silpputyö valtaa alaa. Pisimmälle menee oivasta kynästään tunnettu työelämän tutkija Juha Siltala, jonka mukaan alustatalous palauttaa palkkatyön alkumuotoonsa eli päiväläisten satunnaistöiksi. Tämän kehityksen seurauksena ihmiset eivät enää voi suunnitella elämäänsä, perustaa perheitä ja asuakin, jolloin ”yhteiskunta polarisoituu, väkivalta lisääntyy ja jopa elinaika lyhenee”, Siltala toteaa.

Voi elämän kevät! Onkohan meidän korkeasti koulutetulle asiantuntijajoukollemme tullut tämän väkivallan ja kuolemisen keskellä edes mieleen sellaista vaihtoehtoa, että alustat mahdollistaisivatkin tekemisen järkevämmän organisoimisen ja sen kautta valtavan tuottavuusloikan niin yksilöinä kuin yhteiskuntana? Tätä ajatusta veimme eteenpäin Sitran Ratkaisu100-kilpailussa. Samaa agendaa oli nähtävissä muillakin finalisteilla. Esimerkiksi GoCo kokosi asiantuntijoita yhteen tietyn ongelman tai projektin ympärille yli organisaatiorajojen, ja Tsampo halusi vapauttaa tutkijat tekemään työtään ilman jatkuvaa rahoitushakemusrumbaa.

Kun työpaikat ovat riittävän rikki, on helpompi luoda uutta kuin korjata vanhaa. Jos jotain en tässä maailmassa ymmärrä, niin tätä: miksi kiinteä työsuhde nähdään autuaaksitekevänä silloinkin, kun työn tekemisen puitteissa on pielessä suunnilleen kaikki? Ja kuinka monta lisätutkimusta vielä tarvitaan kertomaan, että itsensätyöllistäjät voivat tosiasiassa olla tyytyväisempiä ja motivoituneempia kuin leipätyöhönsä leipiintyneet palkansaajat?

Hirtehisin tilanne lienee yliopistoissa, joissa yhä suurempi joukko tutkijoita ensin hakee itse palkkarahansa (he siis toimivat jo tällä hetkellä yrittäjämäisesti), mistä he saavat vastalahjaksi liudan erilaisia lisätöitä, jotka eivät liittyneet varsinaiseen aiheeseen mitenkään. Jos henkilöstö kuitenkin on jatkuvasti valmis rahoittamaan näiden seinien ylläpitämistä omasta selkänahastaan, voidaan puhua joko todellisesta altruismista tai panttivankien kiintymisestä sieppaajaansa.

Toki on selvää, että pienyrittäjät ja itsensätyöllistäjät tarvitsevat parempia turvaverkkoja. Tätä myös Jakamistalous -kirjan kirjoittajat vahvasti alleviivaavat. Näin suuri muutos ei tapahdu hetkessä. Liian iso osa työelämästä on edelleen rakennettu perinteisten työsuhteiden ehdoilla, mikä on omiaan aiheuttamaan hämmennystä, pelkoa ja uhkapuhetta. Parhaat ratkaisut ovat siksi vielä löytämättä. Jospa kohdistamme jatkossa enemmän huomiota tekemiseen ja vähemmän pelotteluun?

flock-801787_640

Parven viisautta. Kuva: Pixabay

Yksi oivallinen ajatus kirjassa on eri alustojen kanssa yhteensopiva ”luottamusvaluutta”, jota ihmiset voisivat hyödyntää eri palveluissa eikä heidän siten tarvitse rakentaa mainepääomaansa joka kerta alusta uudelleen. Tällainen ratkaisu olisi oivallinen apu palvelujen käyttäjille ja kehittäjille. Digitaaliset alustat myös demokratisoivat asiantuntijatyötä esimerkiksi siinä, että hiljaisemmatkin pääsevät esiin. Osaamista voi olla kertynyt monista eri lähteistä. Pelkän muodollisen pätevyyden tai työstatuksen sijaan näytöt ratkaisevat.

Kiinnostava osuus on myös jäsenten yhdessä omistamat alustaosuuskunnat, jotka kirjassa nähdään ”jakamistalouden korjausliikkeenä”. Osuuskunnat voivat luoda uutta asiantuntijatyön työkulttuuria ja yleisemmin katsottuna ne ovat Suomessa nousseet uuteen kukoistukseen.

Ja lopuksi: kirjoitimme Janne Ruohiston kanssa parviälystä ja ongelmanratkaisusta digitaalisilla alustoilla, tsekkaa juttu Henry ry:n Työn tuuli -lehdestä. Alkusanoista poiketen emme ole korvaamassa kiinteitä tiimejä itseorganisoituvilla parvilla, vaan luomassa täydentävää tapaa löytää parhaat ratkaisut monimutkaisiinkin ongelmiin. Kyseisen numeron teemana olivat alustat, verkostot ja ekosysteemit. Jos vertaistalous kiinnostaa, kannattaa siis käydä läpi koko paketti 🙂

 

 

 

”Kaikilla organisaatioilla on alkuperäinen olemassaolon oikeutus kuten vaikkapa tutkimus ja koulutus. Koska toiminnan rakenteeksi on valittu hierarkia, seuraa siitä elämästä, olevaisesta ja luonnosta irti oleva ajatus jonka mukaan rakenteen tulee olla mahdollisimman pitkäikäinen.

Toiminnan rakenteesta siis seuraa se että toiminnan alkuperäisestä tavoitteesta tulee väistämättä toissijainen tavoite.

Ensisijaiseksi tavoitteeksi nousee toiminnan jatkuvuuden varmistaminen ja jatkuvuuden varmistajien määrän kasvattaminen.

Luonto on muutaman miljardin vuotta kokeiltuaan päätynyt toisenlaiseen ratkaisuun ja ne ovat kiertokulku ja elinkaari, jotka pitävät huolen siitä, ettei mikään rakenne ehdollista substanssin syntyä ja kukoistusta.”

(Jesse Soininen, Reworking of work -yhteisön vetäjä)

Oman aseman suojelusta tulee siis itsetarkoitus, joka ylittää kaikki muut tavoitteet ja merkitykset. Kuinka paljon aikaa kuluu esimerkiksi rahoittajien miellyttämiseen tai julkisen kilven kiillottamiseen, sen sijaan, että ratkaistaisiin monimutkaisia ongelmia yhteiseksi hyväksi?

Vaikka treenaisin vuosikymmenen, en osaisi edellistä katkelmaa paremmin kiteyttää sitä, miksei korkean osaamisen asiantuntijatyötä kannata ahtaa toteutettavaksi hierarkisissa instituutioissa. Varsinkaan silloin, kun sen tarkoitus on tuottaa uutta tietoa ja osaamista nojaten luovuuteen, kokeiluihin ja jatkuvaan epävarmuuteen lopputuloksesta.

Läheisiä esimerkkejä tällaisesta työstä ei liene kenenkään vaikea keksiä 🙂 Tässä kuitenkin kaiken varalta pari vinkkiä.

The Guardian: Universities are broke

Henkilökohtainen korkeakouluvisioni onkin lähellä Guardianin jutun otsikkoa: paluu oppilaitokseksi, jossa hankitaan tarvittavat perustiedot ja syväosaaminen, ja rakennetaan työelämässä tarvittavia arvokkaita verkostoja.

Sen jälkeiset urat asiantuntijoina tehdään vapaana ylimääräisistä hierarkoista – rajat ylittävillä alustoilla, joiden kautta osaaminen on avoimesti löydettävissä, vapaasti yhdisteltävissä ja helposti ostettavissa ja myytävissä. (Nykyisin kun ulkopuolisen on täysin mahdotonta edes saada selville, ketkä ovat tiettyyn aihepiiriin erikoistuneita tutkijoita – tietohan on alun perin koottu laitoshierarkioiden eikä käyttäjien tarpeiden mukaan.)

Tässä meillä tuottavuusloikka vailla vertaa. Tohtoriverkosto on mukana, ole sinäkin!

Jos joku vielä vuonna 2016 kuvittelee, ettei Facebook liity työelämän kysymyksiin, suosittelen pikaista liittymistä Reworking of work -ryhmään. Lukeudun sen faneihin ja satunnaisaktiiveihin, samoin Ilkka Olander, joka taannoin kirjoitti aiheesta otsikolla Tulevaisuuden työ on järjestynyt kuin internet.

Työ on aina muuttunut. Leo Tolstoin klassisessa Anna Kareninassa maanomistaja Levinin ystävä suree orjuuden lakkauttamista, sillä hän kokee, ettei heillä ole enää mitään keinoja(!) saada työvoimaa tuottamaan. Aivan samalla tavoin meillä murehditaan tänä päivänä robotisaatiota ja automaatiota.

Ei tarvitse olla edes futurologi ennustaakseen, että rutiinityö vähenee, kun taas inhimillisestä pääomasta ja sosiaalisista suhteista rakentuva arvon luominen kasvattaa merkitystään. Organisaatiot eivät suinkaan katoa, mutta niiden on opittava toimimaan ketterämmin. Pieni on kaunista – ja vähemmän kömpelöä.

nails-1134041_640

Myös tietojohtamisen teemapäivissä ja seminaareissa on useaan otteeseen keskusteltu merkityksellisyydestä. Nimenomaan kokonaisuudelle, ei yksilölle. Silti yksilötasollakaan harva uskaltaa kysyä, miksi teen juuri sitä mitä teen.

Irvokkaita esimerkkejä merkityksettömyydestä on maailma pullollaan. Vanhan tiedon esittäminen uutena, samojen latteuksien toistaminen, syntyessään vanhentuneet strategiat tai järjettömän kuuloiset kurkkudirektiivit. Tai tutkimus, jolle keksitään aihe sen mukaan, mitä rahoittajat suostuvat sillä hetkellä rahoittamaan. Tai tutkimus, joka tehdään vain siksi, että data oli saatavilla, ei siksi että se olisi tuottanut uutta tietoa. Tavoite ei ole sama asia kuin merkitys. Tätä voi jokainen kokeilla testaamalla, pystyykö siirtämään 2000 nuppineulaa laatikosta toiseen yhden iltapäivän aikana.

Entisenä akateemisen maailman julkaisujyyränä uskallan nykyään jo kysyä itseltäni, onko tekemiselläni merkitystä. Olen jo kauan elänyt kuten opetan: uskon avoimeen tiedon jakamiseen ja ammatillisen verkkosisällön tärkeyteen. Luon sitä, koska haluan olla tekemässä työelämästä kaikille mielekkäämpää. Henkinen kotini on digitaalisen maailman verkostoissa ja yhteisöissä. Aloitin työurani tutkimalla nettiyhteisöjä – sittemmin niistä on tullut elämäntapa.

Me Naiset teki jutun Hertta Heinosesta, joka multitaskasi yliopistolla 10 vuotta projektitutkijana, opettajana ja kouluttajana, kunnes ryhtyi kasvattamaan lampaita(!). Hertta muistutti oman intuition seuraamisen tärkeydestä. Mikset tekisi sitä, mistä puhuessasi innostut ja heräät eloon aivan toisella tavalla kuin istuessasi kokouksessa linjaamassa organisaatiolle viisivuotisstrategiaa?

Liian usein puolet ihmisten valveillaoloajan energiasta kuluu siihen, että yritämme teeskennellä innostuvamme täysin turhanpäiväisistä kysymyksistä. Paperien siirtely ja jatkuva kokoustaminen ei ole niin merkityksellistä, että siitä pitäisi maksaa kenellekään tuhansia euroja kuukaudessa. Julkinen sektori on iso ongelmavyyhti, mutta ei suinkaan ainoa lajissaan.

Käymme keskustelua lillukanvarsista, kun pitäisi keskustella tekemisen merkityksestä. Esimerkiksi työaikojen mittaaminen on aihe, johon ajaudutaan yhä uudelleen – ja vieläkin joudutaan erikseen vaatimaan, että minuuttien tuijottamisesta luovuttaisiin. Miksei se ole jo päivänselvää?

Tehokkuuskeskustelussa on nähtävissä oman eturyhmän suosimista ja sekalaisen touhottamisen glorifiointia. Molemmat ovat jo itsessään tehokkuussyöppöjä. Esimerkiksi kun Alexander Stubb nokkaisi yliopistoväkeä siitä, etteivät he tee kesällä mitään, välittömästi jostain riensi paikalle joukko tutkijoita vakuuttelemaan, että ”heillä on kyllä aivan kauhea kiire koko ajan”.  Kaikki tietävät, että uutta luova työ edellyttää aikaa, tilaa ja keskittymisrauhaa (ja rahoituksen jatkuvuutta), eikä näitä juuri ole yliopistoissa näkynyt.

Silti ihmisten kuluttavat voimiaan oman tekemisen erinomaisuuden vakuutteluun eikä tilanteen parantamiseen. Näin kalliiksi tulevaa kuplaa on vaikea löytää edes sosiaalisen median pimeämmistä syövereistä.

Kauppalehti raportoi viime vuonna tutkimuksesta, jonka mukaan yli kolmasosa tukkukauppiaista ei ole millään tavoin varautunut digitalisaatioon. Heiltä on jäänyt kokonaan havaitsematta mahdollisuus, että asiakas ostaisikin suoraan tuottajalta. Alustatalous ja jakamistalous edustavat juuri tätä murrosta, digitalisaatiokehityksen keihäänkärkeä. Se koskee kaikkia toimialoja kaupasta pankki-, majoitus- ja taksipalveluihin, koulutuksesta ja tutkimuksesta hyväntekeväisyyteen. Välikäsien tarve vähenee. Monen alan totuttu, itsestäänselvyytenä pidetty merkitys katoaa.

Levinin ystävän perillisten neuvostoaikaista orjuuskäsitystä edustavat harmaat herrat jyrisevät sanomalehtien palstoilla, kuinka ihmiset pitäisi saada muuttamaan autioituvista syrjäkylistä isoihin kaupunkikeskuksiin, tietenkin työn perässä. Näiltä ruoskanheiluttajilta on mennyt kokonaan ohi kaksi yksityiskohtaa, joten paljastan ne lopuksi tässä.

  • Internet on keksitty. Yhä useammalla on mahdollisuus valita työn tekemiselle parhaiten sopiva aika ja tila, joka ei riipu seudun väkiluvusta – sitä kutsutaan muun muassa jousto-, etä-, mobiili- tai läsnätyöksi.
  • Sen sijaan että luotaisiin arvoa valmistavan teollisuuden yritysten omistajille, ihmiset luovat arvoa suoraan toinen toisilleen. Tämä näkyy niin luovan urbaanin tietotyöläisen kuin maalle muuttaneen ja ”velvollisuuksiaan pakoilevaksi downshiftaajaksi” usein haukutun karjankasvattajan tai luomuviljelijän arjessa. Häviäjiä ovat erilaiset väliportaat ja perinteiset rahantekokoneistot.

 

Jo koetut muutokset työelämässä ja ympäristössä edellyttävät lopulta myös sitä, että jokainen oppii tulemaan toimeen vähemmällä. Väliaikainen aherrus työttömänä työnhakijana oli siihen hyvää treeniä. Suosittelen kokeilemaan, erityisesti jos koet tekeväsi jotain pelkästä velvollisuudesta ja välttääksesi niiden harmaiden herrojen arvostelun. Taannoinen työttömyysjakso vapautti myös tekemään sellaista, jonka toiset ihmiset kokevat arvokkaaksi (toisin kuin tutkimusjulkaisuni): jakamaan aktiivisemmin tietoa, bloggaamaan, sparraamaan, järjestämään tapahtumia, viemään läpi koulutuksia, joissa muutkin oppivat arvokkaita sometaitoja. Sapatille on paikkansa.

Merkityksen merkitystä ei voi korostaa liikaa! Arvokkaaksi koettu yhdessä tekeminen luo kahdensuuntaista hyvää: se tukee ihmisten motivaatiota ja innostusta työhönsä.

Ja innostuneet ihmiset luovat yhä uusia merkityksiä ja uutta arvokasta tietoa.

 

Työskentelin takavuosina työporukassa, joka oli kaikilla mittareilla erittäin yhteisöllinen. Sitä luonnehti jaettu ymmärrys, omanlaisensa yliopistotutkijoiden alakulttuuri ja siihen kuuluva huumori.

Tietojohtamisen tutkijat viettivät paljon aikaa keskenään myös vapaa-ajalla, keksivät milloin mitäkin uutta puuhaa ja toteuttivat siinä sivussa useamman palkitun kurssin, palkitun väitöskirjan, kiitellyn yritysprojektin ja valtavan kasan julkaisuja. Järjestimme ruoka- ja urheiluiltoja, istuimme pubissa ja pelasimme pokeria. Verbaaliset toilauksemme kokosimme yhteisöllisesti dokumenttiin, jota kutsuimme vihkoksi. En ole professori enkä välttämättä edes kovin hajamielinen, mutta olen kuitenkin kysynyt ääneen muun muassa 1) mitä eroa on yksinkertaisella ja monimutkaisella 2) mikä viikonpäivä on tiistai.

Tajusin oikeastaan vasta yliopistolta lähdettyäni ja kuunneltuani muiden tohtoreiden elämäntarinoita ympäri Suomen – ei vähiten Tohtoriverkostossa – kuinka harvinaisesta yhteisöllisyydestä oli kyse. Kenties se herätti jopa hieman kateuttakin. Moni väitöstutkimuksen tielle lähtenyt jää vastaavassa tilanteessa kovin yksin. Eristetyksi joutumisen lisäksi kiire, kilpailu ja erilaiset julmat valtapelit hallitsevat työn arkea.

Erikoiseksi luomamme yhteisön tekee se, että olimme ihmisinä hyvin erilaisia. Erottavia tekijöitä oli paljon: työhistoria, harrastukset, ikä, suuntautuminen, sukupuoli. Osa kallistui äänestämään vasemmistoa, osa tiukasti oikeistoa. Jotkut olivat köyhästä perheestä, toiset varakkaammasta. Toiset olivat lapsiperheellisiä, toiset parisuhteessa tai sinkkuja. Toiset olivat niin eläinrakkaita etteivät olisi tehneet pahaa kärpäsellekään, toiset taas kiusasivat kahvihuoneeseen eksynyttä kärpästä (hävetkää! 🙂 ) Joillekin matkailu oli suuri nautinto, kun taas allekirjoittanut ei olisi halunnut ympäristö- ja mukavuussyistä lähteä mihinkään. Taustoiltamme meillä ei ollut oikeastaan mitään muuta yhteistä kuin KTM-tutkinto samasta opinahjosta.

Erilaisuus oli niin silmiinpistävää, että ellei tietäisi työsuhteiden aloitus- ja lopetuspäätösten yliopistoissa olevan täysin randomeja, rekrytointien voisi kuvitella tapahtuneen systemaattisesti.

Näin jälkikäteen minua on askarruttanut, miksi ja miten juuri me olimme niin aikaansaavia. Diversiteetin vaikutuksesta tiimien tuloksellisuuteen on omalla alallamme, johtamisessa, paljon tutkimusta. Tulokset ovat kirjavia. Joidenkin mukaan biodemografisilla tekijöillä ei ole lainkaan vaikutusta ja toisten mukaan esimerkiksi ikään tai rotuun liittyvät erot vaikuttavat pikemminkin negatiivisesti. Tutkijat eivät pääse tästä yhteisymmärrykseen eikä näytä olevan tarkoituskaan, koska konteksti – tehtävä, tavoitteet ja olosuhteet – määrittää lopputuloksen.

Tämän bloggauksen otsikko on kuitenkin tutkimusnäkökulmasta yllättävä. Eikö ihmisten erilaisuus ole aina este, hidaste?

Ei välttämättä. Tilanne on aivan toinen, jos taustoista huolimatta koetaan vahvaa sitoutumista ja yhteisöllisyyttä. Ja juuri erilaisuutemme ansiosta pystyimme olemaan yhdessä luovia ja ajattelemaan toisin. Se johti myös uraauurtaviin tutkimuksiin.

Yksi yhteisöllisyyden kokemukseen liitettyjä yleisiä harhaluuloja on se, että ihmisten tulisi ajatella asioista samalla tavalla. Todellisuudessa ainoa ”vaatimus” on jaettu elämäntilanne, joka on emotionaalisesti riittävän merkittävä yhdistääkseen ihmisiä.

Kroonisen epävarmuuden ja henkis-aineellisten pimahduskohtausten sävyttämä jatko-opintotaival sopii hyvin esimerkiksi.

birds-1469142_1280

Toisinaan on surkuhupaisaa seurata, kuinka organisaatiot kuvittelevat satojen ihmisten muodostaman kasvottoman henkilöstömassan muodostavan jonkinlaisen tiiviin yhteisön, jonka viestiä ollaan valmiita viemään eteenpäin työntekijälähettiläinä. Ei senhetkinen hierarkiakaavio ole mikään yhteisöllisyyden rakennusosa.

Yhteisöllisyyttä rakentava tekijä voi sen sijaan olla vaikkapa open source -ideologia, halu kaventaa varallisuuseroja, avun tarjoaminen yksinhuoltajille tai uuden ainutlaatuisen digipalvelun kehittäminen.

Olennaista on, että yhteinen nimittäjä on olemassa; luonnostaan, pakottamattomana.

Entä mitkä olivat tämän tarinan managerial implications?

Ensiksi: muista, ettei yhteisöllisyys ole samanlaisuuden synonyymi. Sinun ei tarvitse palkata ainoastaan kolmekymppisiä insinöörimiehiä, jotka ovat pelanneet jääkiekkoa. Eikä kannatakaan.

Toiseksi: panosta tietoisesti erilaisuuteen. Vastalahjaksi saat ennakkoluulottoman, uudistumiskykyisen ja luovan työyhteisön. Jussi T. Koski mainitsee kirjassaan Luova hierre, että luovat ihmiset ovat usein psykologisesti androgyyneja: he ammentavat samanaikaisesti monista erilaisista käyttäytymismalleista.

Siinä missä nyky-Suomessa jankataan kahdesta sukupuolesta ja pelkästään transihmisten olemassaolo yhä ylittää joidenkin kanssakulkijoiden käsityskyvyn, kyborgi ja alan aktivisti Neil Harbisson katsoi Mindtrek-konferenssissa eteenpäin ja huomautti, että tulevaisuudessa puhumme jo translajeista.

Ehkäpä tulevaisuuden tuottavimmissa työyhteisöissä onkin eläinrakkaiden ohella myös ihkaeläviä kissaihmisiä.

Sosiaalisessa mediassa ja lehdistössä on ollut näkyvästi esillä maailmalta lähtenyt #sevenfirstjobs -haaste, jossa ihmiset listaavat seitsemän ensimmäistä työpaikkaansa.

Ei, kyse ei ole pelkästään someajanvietteestä tai julkkisten tirkistelystä, vaan avartavasta ikkunasta työn muutokseen. Tätä aihetta olen aiemminkin sivunnut – Työterveyslaitoksen ja Katleenan postausten innoittamana.

Työn luonne on nopeasti muuttunut agraarivaiheesta teollistuotantoetapin kautta yhä abstraktimmaksi ja vaikeammin hahmotettavaksi palveluksi. Kuten kirjoituksessa totean, minulta on taustani vuoksi jäänyt keskimmäinen vaihe kokematta. Kotonamme ei eroteltu elämää ja työtä, vaan maatalon työt olivat osa kaikkea elämää. Vesi kannettiin kaivosta silloin kun se oli loppu, ei sen mukaan mitä kello on.

Samoin on oma laitani koulutettuna tietotyöläisenä. En osaa ”mennä” töihin ja ”lähteä” töistä, ikään kuin aivot pitäisi jälkimmäisessä kytkeä pois päältä ja lakata pohtimasta ratkaisuja ongelmiin, saati että työ olisi jokin liukuhihnaorjuuden kaltainen inhottava pakko ja se varsinainen elämä alkaa vasta ”kesälomalla” tai eläkkeellä. Aktiivinen toimiminen on itsessään palkitsevaa. Hyvä itsensäjohtaja tietää myös, että kaikessa merkityksellisessä tekemisessä ja inhimillisessä tuottavuudessa on kyse tekemisen ja levon sopivasta suhteesta.

Ensimmäinen ajatukseni oli, etten voi osallistua haasteeseen, koska minulla ei ole vielä ollut seitsemää eri työpaikkaa. Siis sellaista Ihan Oikeaa Virallista Työtä, josta on laadittu työsopimus ja josta maksetaan palkkaa. Mutta…

Kerrataanpa sittenkin:

  1. Kahdeksanvuotiaana perustin oman lehden, Pikasanomat. Tai itse asiassa se oli jo kolmas tai neljäs lehteni, jota edelsi muun muassa kuusivuotiaana kyhäämäni kaksi numeroa Milla-uutisia. Pari vuotta myöhemmin lehteä alettiin kopioida ja postittaa sukulaisille, jotka vuosittain maksoivat lehden tilausmaksun. Taustalla toiminut mielikuvitusosakeyhtiö julkaisi kymmenen vuoden aikana 82 numeroa ja lehti on yhä olemassa – lähisuvun omana Facebook-ryhmänä.
  2. Kahdeksanvuotiaana aloin kääriä sukulaismiehelle sätkiä 20 pennin kappalehintaan.
  3. Kymmenvuotiaana autoin koulun lomakausina siskoa vauva-arjen keskellä pientä viikkorahaa vastaan.
  4. 15-vuotiaasta eteenpäin otin vastatakseni toisen siskon kodin viikkosiivoukset, niin ikään lomakausina.
  5. Lukioikäisenä keräsin aamuvarhaisella pulloja, joita ikätoverini olivat parhaansa mukaan tyhjentäneet. Parhaana kesänä ostin pullorahoilla yli 500 markan hintaiset Reebokin juoksukengät, joista olisin muuten voinut vain haaveilla.
  6. Opiskeluvuosina siivosin osa-aikaisena marketteja ja kerrostaloja. Se on vieläkin palkitsevimpia töitä mitä olen tehnyt.
  7. Sen jälkeen laskin yhtenä kesänä rahatilityksiä, toisena väkersin nettisivuja ja kolmantena hääräsin metsäteollisuusyrityksen tietopalvelussa, kunnes päädyin tutkijan ja kouluttajan polulle.

 

Ja mitä tästä haasteesta opin? Ainakin sen, etten jatkossa aio enää väittää olevani ihan pihalla yrittäjyydestä.

Torstaina 8.10. vietetään jälleen kansallista etätyöpäivää. Teemapäivän järjestäjät ovat myös aiheellisesti muistuttaneet suomalaisia siitä, ettei kyse ole mistään kerran vuodessa vietettävästä juhlahetkestä vaan tavoitteesta uudistaa työelämää ja tehdä töitä viisaammin. Hyviä niksejä löytyy muun muassa Twitteristä tunnisteella #fiksumpityö.

Tarve viisaammalle työlle on ilmeinen. Jokainen ns. tietotyötä päivänkään tehnyt tietää, etteivät parhaat ideat synny ruutua väkisin tuijottamalla, vaan kahvitauolla, kauppareissulla tai metsäpolulla. Silti 2010-luvun Suomessa keskustellaan vakavissaan työaikojen pidennyksistä ja tuottavuuslisäyksistä ikään kuin olisimme kaikki töissä kokoonpanolinjastolla. Todellisuudessa digitaalisen ajan työn tuottavuus saattaa nousta päinvastaisella reseptillä eli työaikoja lyhentämällä. Käytän ilmaisua ’saattaa’, koska luotettavaa tutkimustietoa tarvitaan rutkasti lisää.

P1070599

Todellisen tuottavuuden pyhättö.

Meille tiedon, osaamisen ja inhimillisen pääoman paremmasta johtamisesta kiinnostuneille etätyöpäivän kaltaiset teemapäivät ovat kuin ovatkin jokavuotisia juhlahetkiä: ne luovat tunnelin päähän pientä valoa siitä, että ymmärrys työn sisällön muuttumisesta saattaa saavuttaa päättäjät jo tällä vuosisadalla – kenties jopa ennen robotisaation valta-aaltoa.

Kansallisen etätyöpäivän sivuilta bongasin osuvan kirjoituksen Vapauta työ tekijöilleen. Saman teeman parissa liikuttiin myös Onsightin blogissa.

Moni organisaatio on vielä väärällä vuosisadalla kyttäilykulttuurinsa kanssa, huomauttaa Kirsi Piha. Jos tuotettujen Powerpointien määrä ei sovellu mittariksi, ainahan voidaan kehittää tietotyöläisen vanteita, jotka kiristävät päätä ja mittaavat samalla aivojen aktiivisuutta. Työhuoneesta pääsee ulos vasta kun mittarissa on 7,5 tuntia ajattelua miinus lounastauko.

Edelleen työtä valvotaan. Etätyö on vielä kummajainen, johon joskus saa, toisinaan ei saa ”lupaa”. Koska kuinka sitä voidaan valvoa? Kuinka päässä tapahtuvaa työtä sitten voisi valvoa vaikka istuisi vieressä katsomassa? Palaverien määrällä? Powerpoint-slidekertymällä?

Jussi Roine tiivistää olennaisen yhteen lauseeseen:

Olen jatkuvasti hämmästynyt, miten jäätävän paljon yksi osaava ammattilainen saa tehtyä kuukaudessa, kun työtä ei keskeytetä jatkuvasti ja asiantuntija saa itse järjestellä päivänsä itse.

Yhdistävä nimittäjä näille pohdinnoille on luottamus. Hyvä niin! Tästä tulin viime syksynä kirjoittaneeksi ja kokosin samalla myös pienimuotoisen esityksen siitä, mitä luottamuksella hajautuneen työn yhteydessä oikeastaan tarkoitetaan. Korostin sitä, että luottamus tarvitsee ympärilleen tekoja. Käsitteenä se näyttäytyy kovin monen johtajan juhlapuheissa, mutta kuorrutetun pinnan alta saattaa löytää työkulttuurin, jossa suoritteet kirjataan järjestelmiin vartin tarkkuudella. Tuloksellisuuden ja merkityksellisyyden sijaan tuottavuutta mitataan läsnäololla työhuoneissa.

Meillä ihmisillä – ja muodostamillamme organisaatioilla – on sisäänrakennettu taipumus tuottaa lisää sitä, minkä parissa eniten askaroimme tai mitä ajattelemme. Sitä saat mitä mittaat. Tästä syystä tiukkaa kontrollia harjoittava organisaatio saa todennäköisemmin henkilöstöä, joka ei kykene lainkaan toimimaan ilman tiukkaa kontrollia. Voidaan puhua itseään ruokkivasta noidankehästä. Jos johtajana kohtelet ihmisiä niin kuin laiskoja ja vastuuttomia idiootteja, olet mukana tekemässä heistä laiskoja ja vastuuttomia idiootteja. Tämä lienee juuri se ihmisryhmä, joka tutkimuksissa ja selvityksissä vihaa työtään ja käy siellä lähinnä päästäkseen lomalle.

Entä mitä organisaatio saa ruokkimalla joustavaa ja itseohjautuvaa työkulttuuria? Tietenkin luonnostaan vastuuta ottavia ja yllättävissäkin tilanteissa toimintakykyisiä ammattilaisia. Hehän ovat saaneet kaiken aikaa harjoitella esimerkiksi oman työnsä organisoimista ja yhteisöllistä ongelmanratkaisua.

Kun aikoinaan haastattelimme erinomaisesti menestyvän suomalaisyrityksen T&K -henkilöstöä, nämä teemat nousivat välittömästi esiin. Kehittäjät olivat kiitollisia siitä, että heihin luotettiin esimiesten taholta ja tiimit saivat järjestää työnsä kuten parhaiten taisivat.

Luottamus ihmisiin luo lisää luottamusta. Kontrolli toimii päinvastoin.

Toki on muistettava, ettei joustava työkulttuuri ole mikään itsetarkoitus. Jos yhteisen tekemisen suunta on epäselvä, vapaus kääntyy helposti itseään vastaan. Se voi muuttua päämäärättömäksi harhailuksi. Jokaisen on hahmotettava paikkansa kokonaisuudessa ja ymmärrettävä, mitä tavoitteeseen pääseminen vaatii. Tavoitteeksi ei riitä citius, altius, fortius tai jätevedellä kulkevan auton keksiminen mielellään seuraavan kvartaalin aikana.

Joustava ja fiksumpi työ tarvitsee siis ympärilleen hyvää johtamista – ja hyvä johtaja uskaltaa antaa myös vapautta.

Kesäkauden bloggailuni päättää katsaus äskettäin kuultuun, nähtyyn ja opittuun. Mikkelissä järjestettiin viime viikolla ensimmäistä kertaa Ihminen+ – ihmisen ja teknologian muuttuva suhde -seminaari, jolle on jo suunnitteilla jatkoa Otavan Opiston toimesta. Hyvä näin! Oli mainiota, että tämäntasoisia tapahtumia kutsutaan koolle myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella.

Kelpo seminaariannin takasivat aktiivinen yleisö ja tasokkaat puhujat Mika Pantzar, Elina Hiltunen, Maarit Palo, Cristina Andersson ja Teemu Arina. Myös Twitter-keskustelua toki käytiin, tunnisteena #ihminenplus.

robotisaatio

Cristina Anderssonin esityksestä, kuva: Miia Kosonen

Osallistuin tapahtumaan osana yhteisömanagerikurssia ja ryhmämme oli keskustelujen perusteella erittäin innoissaan oppimastaan. Janhosen Minna kerkesikin tuoreeltaan blogata seminaarin annista: pian itse kukin meistä jakaa työnsä robotin kanssa. Ja tämä ei ole kauhuskenaario, vaan hyvin valoisa tulevaisuuskuva esimerkiksi rakentaja-korjaaja -yksinyrittäjälle. Huima tuottavuuden lisäys – ja mahdollisuus ulkoistaa robotille sekä työn rutiininomaisimmat että vaarallisimmat osat.

Cristina Anderssonin esityksestä, kuva: Ilse Skog

Itselleni tulivat mieleen taksirobotit, jotka saavat tällä hetkellä kovasti hypetetyt Uber-kuskit kuulostamaan menneisyyden jäänteiltä. Cristina Andersson opasti workshopissaan osallistujia pohtimaan robotisaation haasteita ja osaamisvaatimuksia, ja luovalle ilmapiirille tunnusomaisesti ryhmämme mopo karkasi samantien käsistä: asiallisten pohdintojen eli kokeilukulttuurin, koulutuksen ja mielikuviin vaikuttamisen jatkoksi päädyimme ideoimaan roboteille terveydenhuoltoa ja mielenterveyspalveluja, omaa sosiaalista mediaa vertaistukialustaksi, ja vaatimattomana sivujuonteena myös itsekseen ruokaa ja olutta tulostavia älyjääkaappeja.

Jos tässä ajassa pohdimme Uber-kuskien toimeentuloa ja oikeuksia, onko kysymys tulevaisuudessa robottien oikeuksista? Kuinka inhimillisiksi ne kehittyvät, ja oppivatko omistajiltaan? Onko niillä myös tunne-elämä? Jos on, millaiseksi ihmisen ja koneen raja-aita lopulta muodostuu, vai onko sitä lopulta lainkaan?

Juuri kuten futuristi Elina Hiltunen esityksessään totesi, tulevaisuudessa ihmettelemme sitä, että ihmiset ovat ylipäätään joskus ajaneet autoa itse. Sokeaan teknouskoon ja muutoksen liioitteluun ei kuitenkaan sorruttu, vaan tulevaisuudentutkija Mika Pantzar muistutti heti päivän alkajaisiksi, että meillä on paljon opittavaa historiasta ja siitä, kuinka teknologinen muutos etenee ja mitkä ovat ratkaisevia askelia sen kehityksessä. Tarvinneekohan erikseen muistuttaakaan, että niitä olivat jo 1800-luvulla yhteiset standardit?

Heti alkuun kuultiin myös yksi päivän tärkeimmistä teeseistä. Vaikka puhumme (korkea)teknologiasta, emme saisi sortua ajattelemaan, että kehitystä johtavat pukumiehet ja -naiset neuvotteluhuoneissaan tai että vastuu tulevaisuuden tekemisestä kuuluu ”niille IT-tyypeille”. Pelkällä insinööriajattelulla emme etene puusta pitkään. Tulevaisuus on meidän jokaisen asia, ja parhaiten opimme uutta kokeillen, pelaten ja leikkien. Ei siis ihme, että pienryhmässä päädyimme ideoimaan lapsille robottiliikennepuiston – ja jälkikasvu toiminee tässäkin asiassa tehokkaana muutosagenttina, juuri kuten sosiaalisen median kohdalla on käynyt.

Yksi päivän huikemmista tulevaisuuskuvista oli ehdottomasti kognitiivisen tietojenkäsittelyn kehitys. IBM:n Maarit Palo kertoi Watsonista, joka ymmärtää ja prosessoi luonnollista kieltä ja pystyy käsittelemään miljoonia dokumentteja sekunnissa. Eikä nyt puhuta pelkästään selkeästi dokumentoidusta informaatiosta, jonka hallitsee takapajuisempi tietokantakin, vaan ei-rakenteisista ja monimuotoisista suurista datamassoista.

Meillä on jo nyt dataa enemmän kuin ihmismieli pystyy käsittämään tai ylipäätään hyödyntämään, joten raakakäsittelyyn ja analysointiin tarvitaan Watsonin kaltaisen keinoälyn apua. Yksinkertaisimmillaan, miksi asiantuntijana tai verkoston katalysoijana etsisit itse vaikkapa tarvitsemasi tutkimuskirjallisuuden, kun voit antaa työn koneen tehtäväksi ja keskittyä sen sijaan sisällön ymmärtämiseen? Yhdistämällä eritasoista tietoa taas on mahdollista tunnistaa yhteyksiä, joita ei ns. perinteisillä menetelmillä kyettäisi näkemään.

Kritiikkikin on paikallaan. Vieläkin pidämme ”tietoa” liian usein datamassoina tai kokoelmana erilaisia hallittavia informaation palasia. Ihmisten välinen sosiaalinen vuorovaikutus on paitsi merkittävä tiedon lähde myös todellisuus, jossa tieto lopulta saa merkityksensä. Juuri tämä on se maailma, jota koneet eivät rakenna puolestamme!

Kaksipäiväisen Mikkeli-tourneen täydensi torstain kurssipäivä, jossa ryhmäläisten pyynnöstä alustin tietojohtamisen ja tiedolla johtamisen teemoista: mitä ne ovat ja miten eroavat toisistaan? Mutta se on toinen tarina. Kurssimateriaali tulee tiivistettynä jakoon SlideShareen tiistain aikana, pysykää kanavalla 🙂

P.S. Kiitos Elina Hiltuselle scifielokuvavinkeistä. Her on jo katsottu, ja sunnuntaina näemmä tuli televisiosta myös Robot and Frank!