Arkisto kategorialle ‘tulevaisuus’

Breaking news! Olen pian 15 vuotta tehnyt töitä nettiyhteisöjen parissa, mutta nyt aion vähentää radikaalisti sosiaalisen median käyttöäni. Eniten aikaa olen käyttänyt Twitterissä ja Facebookissa. Avaan tässä kirjoituksessa henkilökohtaisia ja hieman yleisempiäkin syitä päätökseen.

Kun kerroin nettikuuristani Facebookissa(!), ystäväni totesi, että yllättävä päätös etenkin minulta. Näin voisi toki äkkiseltään ajatella, mutta kolikolla on myös kääntöpuoli. Tarkemmin ajateltuna valinta on suorastaan odotettu. Joku saattaisi jopa kysyä, miksi vasta nyt?

Aloitin digimaailmojen tutkijanuran jo ennen sosiaalisen median läpimurtoa. Siksi maaperääni ovat oikeastaan aina olleet ns. perinteiset nettiyhteisöt, tiiviimmät yhteenliittymät, jotka keskittyvät tietyn aihepiirin syvemmän tietämyksen ja kokemusten jakamiseen. Niiden myötä etsin uusia, järkevämpiä ja mielekkäämpiä tapoja organisoida yhteistä tekemistä. Olen pariin otteeseen kuunnellut Valtteri Lindholmin puheenvuoroa ja jos olisin Varustelekan kauppias, totta kai jatkaisin äärimmäisen toimivaa symbioosia Facebookin kanssa. Näkökulmani tässä kohtaa ei kuitenkaan ole erilaisen sälän kauppaaminen ihmisille, vaan pikemminkin kulutuksen välttämätön vähentäminen ja muiden monimutkaisten ongelmien ratkaiseminen.

Some-tyytymättömyyteeni on vaikuttanut kolme tekijää. Ensinnäkin minulle on tärkeää viestintäteknologian inhimillisyys eli merkityksellisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunne; kokemus, joka valitettavasti on varsin kaukana Facebook-feedin reaalitodellisuudesta. Näen juuri sen, mitä bisnes tai jokin poliittinen koneisto haluaa minulle syöttää. Kanssaihmisiltä saadaan kohtaamisen ja dialogin sijaan automaattipeukkuja ja -sydämiä.

Toiseksi, jopa alan ammattilaisten eli yhteisömanagereiden cmadfi-yhteisössä menevät suloisesti sekaisin yksisuuntainen organisaation sisällön tuuttaus sosiaaliseen mediaan ja yhteisöt, jossa keskitytään jäsenten välisten suhteiden lujittamiseen. Klikkaustökkäysnäkyvyys-some on valitettavasti syönyt kuuntelun ja rauhallisen pohdiskelun kulttuurit aamupalaksi.

Kolmanneksi, massa-somen hetkittäin hyvästä käyttäjäkokemuksesta ei ole enää kuin rippeet jäljellä. (Vielä vuonna 2008 Facebookissa saattoi lähettää kavereille virtuaalisia oluttuoppeja ja viinilasillisia; Messengerin ohella ehdottomasti kätevin ja päivää piristävin toiminto koko palvelun historiassa.) Jos muistelemme hetken Wanhojen Aikojen news-ryhmiä ja keskustelufoorumeita, voimme todeta, että kirjautuessaan yhteisöön käyttäjä näki välittömästi – ja absoluuttisen tarkkojen lukumäärien kera – kaikki lukemattomat viestit ja pääsi halutessaan syventymään niihin lähemmin. Mutta yritäpä saada samanlainen hallinta siihen näkymään, mitä Facebook tai LinkedIn sinulle esittävät.

Sosiaaliset verkostopalvelut ovat toki tarjonneet helposti lähestyttäviä tontteja tiiviimpien ryhmien muodostamiseen. Vuosien varrella takataskuun on kertynyt loistavia esimerkkejä, kuten pienten lasten äitien hätäkahvi-toiminta, paikalliset kirpputorit, eläinsuojelun pelastamien koirien omistajien yhteisöt tai yksinäisyyttä ja syrjäytymistä vastaan perustetut Facebook-ryhmät.

Mutta mitä siinä ohessa tapahtui vuorovaikutukselle ja kohtaamiselle? Somessa on jaettu ahkerasti entisen Facebook-pomon Chamath Palihapitiyan huomioita siitä, mikä nykyisessä online-ekosysteemissämme on pielessä – eikä hän ole suinkaan ainoa, joka on todennut luoneensa hirviön.

Olemme luoneet lyhytjänteisiä dopamiinikoukkuja, sydämiä, tykkäyksiä, peukkuja. — Ei kansalaiskeskustelua, ihmisten välistä yhteistyötä; tieto on vääristynyttä, valheellista. — Sijoittajat pumppaavat rahaa idioottimaisiin yrityksiin sen sijaan, että keskityttäisiin todellisiin ongelmiin kuten ilmastonmuutokseen tai sairauksien torjuntaan.

Dopamiini on keskushermoston välittäjäaineena toimiva hormoni, joka vaikuttaa mielihyvän kokemuksiin ja tunteiden säätelyyn. Maallikonkin on helppo ymmärtää, että tällainen aine näyttelee merkittävää osaa erilaisissa addiktioissa.

Fear of missing out, pakonomainen some-ilmoitusten tarkistaminen, liki pakkotoiminnoksi muodostunut Faceen, Instaan tai Twitteriin kirjautuminen – uskallatko kysyä itseltäsi, montako kertaa päivässä teet tämän? Olen kokeeksi tarkkaillut tekemisiäni nyt muutaman päivän ajan ja voin sanoa, että varsinkin Twitterin osalta luku ei ole kovin kaunista katsottavaa. Se on yli 20.

Skillhive-parvityöalustan kehittäjä Janne Ruohisto muistutti keskustelussamme, miksi peukku oli Facebookilta nerokas keksintö: koskaan aiemmin ei osallistuminen ole ollut näin helppoa. Tällä helppoudella on kuitenkin kääntöpuolensa. Peukuista tuli äärimmäisen tehokas mittaamisen ja sisällön ohjailun väline. Käyttäjät koukuttuivat ja etenkin nuoremmissa ikäryhmissä ajautuivat mittaamaan omaa ihmisarvoaan tykkäysten määrällä. Ja toki tykkäys oli myös innovaatio, jota kaikki ryhtyivät kopioimaan sen sijaan, että olisivat tuottaneet jotain omaa.

Siksi kannatan peukkukapinaa. Emmeköhän keksi jotain muuta fiksua, kunhan lakkaamme automaattipeukuttamasta kaikkea näkemäämme. Ennustan, että 20-30 vuoden päästä hihittelemme tykkäysten varaan rakennetulle somelle samaan tapaan kuin nyt faksia käyttävälle asiakaspalvelulle.

Kuten Parviäly ja ongelmanratkaisu digitaalisilla alustoilla -artikkelissakin totesin, nyky-some on tehnyt korvaamattoman palveluksen madaltaessaan suurten ihmismassojen kynnystä olla vuorovaikutuksessa yli oman lähipiirin. Tällä palveluksella on kuitenkin ollut hintansa. Elämä on annettu algoritmien ohjailtavaksi, arvokas digitaalinen sisältö muiden kuin ihmisten itsensä hallittavaksi, kaikista kallisarvoisin resurssimme eli aika ärsyketulvan pirstomaksi.

computer-1106900_640

Someaktiivin tyypillinen työpäivä. Kuva: Pixabay

Monet sosiaalisen verkon historiaa pidemmän aikaa seuranneet ovatkin esittäneet, että edessä saattaa olla paluu kiinteämpiin aiheyhteisöihin. Siinä missä mainostajat etsivät aina mahdollisimman suurta massaa, jonkin muun logiikan ohjaamalle palvelulle riittää se, että ihmiset saavuttavat jaetut tavoitteensa ja ovat tyytyväisiä palvelun tarjoamiin ominaisuuksiin.

Omassa visiossani tulevaisuuden somessa on ylikansallisten tietoimperiumien sijaan yhä enemmän alustoja, jotka käyttäjät omistavat (ja rahoittavat) yhteisöllisesti. Muutos ei käy hetkessä, mutta vaihtoehtoisia ratkaisuja on olemassa – sekä meillä että maailmalla. En tosin ole aivan varma, tuleeko niistä kestäviä ennen kuin myös taustalla vaikuttavaa talousajattelua päivitetään.

Sosiaalisen median nykykartta muistuttaa Fingerporia, jossa mies osti treenihousut ja kaveri totesi ”Pian sinä voit hankkia oikeat housut.” Osaamme jo kaikissa ikäryhmissä nettisosiaalisuuden alkeet, nyt tarvitsemme enää vain paremmat alustat sen toteuttamiseen. Treenisomesta on aika siirtyä (tai palata!) ihmisten internetiin. Tähän liittyen esimerkkeinä People-Centered Internet sekä lukuisat www:n isän Tim Berners-Leen haastattelut, joissa hän muun muassa haluaa palauttaa netin käyttäjille oikeuden omiin tietoihinsa.

Näistä laajemmista liikehdinnöistä huolimatta syyt päätökseen vähentää somen käyttöä ovat myös itsekkäitä. Haluan takaisin keskittymiskykyni ja muistini. Täytän alkavana vuonna 40, eikä pääkoppani kykene enää käsittelemään tietotulvaa yhtä hyvin kuin nuorempana. Kuulun moniin rinnakkaisiin someverkostoihin ja -yhteisöihin. Tietojohtamisen spesialistina roolini on katalysoida tiedon liikkumista ja yhdistää ihmisiä toisiinsa. Tehtävä on tärkeä, mutta oloni on välillä kuin lintulaudalla, josta muut käyvät nokkimassa haluamansa informaation muruset (ja itse hukkuu harmaanvalkoiseen tavaraan, jonka nimi jääköön tässä mainitsematta).

Havaintojeni perusteella uskon monen muunkin yhteisömanagerin jakavan saman kokemuksen, vaikka työssä jaksaminen ei cmadfi-yhteisössä päällimmäisenä puheenaiheena ole ollutkaan.

Lähden tietoisesti harjoittamaan aivojani siihen, etten enää tarvitse nopeita koukkuja ja sosiaalisia pseudopalkintoja, vaan levollista läsnäoloa yhdessä tilanteessa kerrallaan. Jutut entisistä Facebook-pomoista tai nettiriippuvuuden haitoista eivät olleet ainoita tekijöitä päätöksen takana. Oma osansa on myös äskettäin lukemallani Pälvi Rantalan mainiolla kirjalla Nokkaunia ja tehotorkkuja – tutkimusmatka päiväunien kulttuurihistoriaan (Hansaprint, 2016).

Mietiskely, lepo, nukkuminen, rauhoittuminen, pelkkä ajattelu hiljaisuudessa ilman ulkopuolisia ärsykkeitä on syvä, tärkeä osa ihmisenä olemista. Jos sitä ei ymmärrä ja toteuta, tulee väistämättä ongelmia. Huumausaineet ja facebookinkaltaiset muka-tekemiset-olemiset täyttävät levon tilaa. (s. 179)

Olen aina nukkunut päiväunia, ja juuri siksi saanut niin paljon aikaan. On kuitenkin syytä huomauttaa, että tämä aikaansaaminen ei ole ollut missään vaiheessa tavoitteeni. Siinäpä sen paradoksi. Tarkoitushakuinen ”täsmänukun, mittaan ja optimoin itseäni, jotta olisin tuottavampi ihmisenä” on minusta yhtä sairaan kuuloinen elämäntapa kuin Facebook-feedin tsekkaaminen 120 kertaa päivässä. Tekeminen lähtee ihmisyydestä, ei toisinpäin.

Mutta viimeistään kirjan luettuani tiesin, mihin käytän kaiken sen ajan, mikä somen käytöltä vapautuu. Tietenkin päiväuniin!

Ja kukapa tietää, vaikka voisin vuonna 2027 todeta luoneeni verkostokumppanieni kanssa ainakin pienen tontin inhimillisempää sosiaalista mediaa 🙂

 


Aihetta sivuten:

”Kaikilla organisaatioilla on alkuperäinen olemassaolon oikeutus kuten vaikkapa tutkimus ja koulutus. Koska toiminnan rakenteeksi on valittu hierarkia, seuraa siitä elämästä, olevaisesta ja luonnosta irti oleva ajatus jonka mukaan rakenteen tulee olla mahdollisimman pitkäikäinen.

Toiminnan rakenteesta siis seuraa se että toiminnan alkuperäisestä tavoitteesta tulee väistämättä toissijainen tavoite.

Ensisijaiseksi tavoitteeksi nousee toiminnan jatkuvuuden varmistaminen ja jatkuvuuden varmistajien määrän kasvattaminen.

Luonto on muutaman miljardin vuotta kokeiltuaan päätynyt toisenlaiseen ratkaisuun ja ne ovat kiertokulku ja elinkaari, jotka pitävät huolen siitä, ettei mikään rakenne ehdollista substanssin syntyä ja kukoistusta.”

(Jesse Soininen, Reworking of work -yhteisön vetäjä)

Oman aseman suojelusta tulee siis itsetarkoitus, joka ylittää kaikki muut tavoitteet ja merkitykset. Kuinka paljon aikaa kuluu esimerkiksi rahoittajien miellyttämiseen tai julkisen kilven kiillottamiseen, sen sijaan, että ratkaistaisiin monimutkaisia ongelmia yhteiseksi hyväksi?

Vaikka treenaisin vuosikymmenen, en osaisi edellistä katkelmaa paremmin kiteyttää sitä, miksei korkean osaamisen asiantuntijatyötä kannata ahtaa toteutettavaksi hierarkisissa instituutioissa. Varsinkaan silloin, kun sen tarkoitus on tuottaa uutta tietoa ja osaamista nojaten luovuuteen, kokeiluihin ja jatkuvaan epävarmuuteen lopputuloksesta.

Läheisiä esimerkkejä tällaisesta työstä ei liene kenenkään vaikea keksiä 🙂 Tässä kuitenkin kaiken varalta pari vinkkiä.

The Guardian: Universities are broke

Henkilökohtainen korkeakouluvisioni onkin lähellä Guardianin jutun otsikkoa: paluu oppilaitokseksi, jossa hankitaan tarvittavat perustiedot ja syväosaaminen, ja rakennetaan työelämässä tarvittavia arvokkaita verkostoja.

Sen jälkeiset urat asiantuntijoina tehdään vapaana ylimääräisistä hierarkoista – rajat ylittävillä alustoilla, joiden kautta osaaminen on avoimesti löydettävissä, vapaasti yhdisteltävissä ja helposti ostettavissa ja myytävissä. (Nykyisin kun ulkopuolisen on täysin mahdotonta edes saada selville, ketkä ovat tiettyyn aihepiiriin erikoistuneita tutkijoita – tietohan on alun perin koottu laitoshierarkioiden eikä käyttäjien tarpeiden mukaan.)

Tässä meillä tuottavuusloikka vailla vertaa. Tohtoriverkosto on mukana, ole sinäkin!

Lueskelin viikonloppuna Henkka Hyppösen Nautitaan raakana -kirjaa, jonka teemana on tietoinen läsnäolo. Viimemainitun jätän jokaisen itsensä oivallettavaksi, mutta lyhyt tarina kirjan sivulla 152 innoitti tämän bloggauksen.

Mathew B. Crawford on yksi niistä ihmisistä, jotka ovat saaneet tarpeekseen epämääräisestä, abstraktista työstä ja elämäntavasta. Crawford sai vuonna 2001 Chicagon yliopistosta tohtorinarvon ja otti vastaan uuden työn washingtonilaisen ajatushautomon johtajana. [..] Crawford oli aina väsynyt, eikä hän missään vaiheessa oikein ymmärtänyt, miksi hänelle ylipäätään maksettiin palkkaa. Työpäivän aikana ei syntynyt mitään aidosti hyödyllistä, ei tuotteita eikä palveluita. Hyödytön työ lannisti.

Oliko ongelma työssä, tekijässä vai ajatushautomon epämääräisyydessä? Todennäköisesti siinä, että Crawford ei ollut kutsumustaan vastaavissa tehtävissä. Moni tiedeihminen jakanee hänen kokemuksensa. Tutkimuksen sykli on tunnetusti hidas. Se kuuluu tieteen luonteeseen. Jos työtä tehtäisiin kelloa vastaan, kyse ei olisi tieteestä, vaan selvitystyöstä.

Tuskin kenenkään yrittäjän pokka ja pankkitili kestäisi vuosikymmenten epävarmuutta. Huipputiedemiehet ja -naiset ovat valmiita tähän, vaikka se usein vaatiikin uhrauksia, myös muussa kuin rahassa. Eikä tarvitse olla edes käynyt lähelläkään tieteen huippua tunnistaakseen epävarmuuden ja epäilykset. Jo muutama vuosi kotimaisessa yliopistossa riittää: ”Mitä h**tiä minä oikein teen täällä? Mitä merkitystä tälläkään paperilla on kenellekään?

Tarina jatkuu.

Viiden kuukauden jälkeen Crawford otti lopputilin ja perusti vanhoihin moottoripyöriin erikoistuneen korjaamon. Paitsi että Mathew kokee tekevänsä nykyään jotain konkreettista, hän kokee sen myös älyllisesti kiehtovammaksi kuin entisen työnsä. [..] Työkalut katoavat yleissivistyksestämme emmekä ymmärrä, miten asiat toimivat. [..] Crawford pitää vaikkapa erilaisia pienviljelmiä ja kutomisbuumia vastavetona tälle kehitykselle. Kun tietotyöläisen työtä on niin vaikea arvioida, etsimme tekemistä jota voi.

Kuinka ollakaan, heti seuraavan päivän HS.fi läväytti silmille uuden Luokattomat Otsikot top 3 -kandidaatin tapauksen tohtorista, joka ryhtyi tekemään työkseen makkaraa. Tunnen hämmentävän paljon tohtoreita, jotka juoksevat maratoneja, soittavat jotain instrumenttia tai tekevät molempia. (Lukeudun heihin itsekin, tosin kuljen kävellen, mutta sekin riittää vuositasolla matkaan Suomen päästä päähän.) Aivotyö vaatii aina vastapainonsa. Näkökulmasta riippuen kyse on joko endorfiinikoukusta, pakotiestä tai iloa tuottavasta tekemisestä.

Toiminnan tarve on meissä sisäänrakennettuna. Tätä ei pidä käsittää mustavalkoisesti: ihminen on kokonaisuus, joka tarvitsee niin henkistä ravintoa kuin fyysistä aktiivisuutta. Valitettavasti vain työelämämme on yhä rakennettu yhden sallitun ammatin sen sijaan, että ihminen voisi toteuttaa omaa luontoaan ja kutsumustaan monella rintamalla yhtä aikaa. Unelmani olisi koordinoida työelämän someverkostoja ja pitää puutarhaa kutakuinkin fifty-sixty. Huomaattehan yhtäläisyydet?

Ja nyt pääsen vihdoin varsinaiseen pointtiin. Meidän kannattaisi oppia suvaitsemaan, hyväksymään ja toivomaan, että korkeakoulutetut tekevät työurallaan rohkeita suunnanmuutoksia. Samalla voisimme lopettaa neliraajajarrutuksen, jonka pahimpia aikaansaajia ovat usein koulutetut itse. Moni ei suostu hievahtamaan mihinkään, jos tarjolla ei ole professorin tehtäviä arvostetussa yliopistossa.

Todellisuudessa muutokset voivat olla juuri niin jyrkkiä kuin ylläkuvatuissa tapauksissa. Vai ovatko sittenkään? Jos intohimoisesta harrastuksesta tulee myös ammatti, muuttuuko mikään kovin radikaalisti? Tai jos yrittäjä soveltaa arjen työssään sitä tietoperustaa, joka hänelle mikroskoopin läpi katsoessaan aukeni, miksei hän hyödyntäisi sitä? Ainahan työelämän kokeneet kehäketut, monitaiturit ja eri alojen yrittäjät ovat vanhoilla päivillään lukeneet tohtoreiksi, joten miksi ihmeessä suunta ei saisi olla myös toisinpäin? Miten yleensäkään voisi tietää, ettei tiedejulkaisujen suoltaminen ollutkaan se oma kutsumus, ellei sitä ensin kokeile?

Jokaiselle tohtorille on oppimisprosessin aikana kertynyt hyödyllisiä valmiuksia takataskuun. Huomatkaa olennainen: valmiuksia. Ei tutkintopapereita, hattuja ja miekkoja. Edes tutkimusaihe ei ole se ratkaiseva tekijä. Tohtoreita kun on laidasta laitaan – osa vihaa väitöskirjansa otsikkoakin, osa on kiteyttänyt siihen intohimonsa ja kutsumuksensa, jota haluaa toteuttaa arjessa (lukeudun jälkimmäisiin).

KONEen Matti Alahuhta tiivistää olennaisen Johtajuus – kirkas suunta ja ihmisten voima -kirjassaan (2015, s. 14) oikein mainiosti.

Ymmärsin, kuinka tärkeää on oikea ajoitus, kuinka paljon edelläkävijäasiakkailta voi oppia ja että murroskohdat ovat aina mahdollisuus. Näistä opeista on ollut ratkaisevan paljon hyötyä myöhemmällä työurallani. Sain nämä opit nimenomaan väitöskirjantekoprosessista. Sillä ei ole väliä, onko tohtori vai ei, mutta väitöskirjan teossa uuden tiedon luominen on upeaa. Se on sekä vaativaa että kasvattavaa.

Hankitut valmiudet vain odottavat tulevansa sovelletuiksi – ilman ennakkoluuloja ja pelkoa esimerkiksi oman aseman menettämisestä. Suomalaistenkin on jo korkea aika ymmärtää, ettei ole olemassa mitään arkkityyppisiä kouluja käyneitä herroja, vaan pikemminkin akateeminen proletariaatti. On myös päivänselvää, ettei perinteisessä tiedemaailmassa ole paikkaa kaikille valmistuville tohtoreille. Siksi meidän tulee itse rakentaa uusia polkuja. Ne voivat olla esimerkiksi yhteisiä yrityksiä ja yksityisiä tutkimuslaitoksia.

Jos henkilökohtainen harppaus uuteen tuntuu liian suurelta,  Tohtoriverkosto on tukena 24/7. Meitä on verkostossa moneksi, mutta itse edustan sitä ajattelua, ettei ole lainkaan suolesta tohtorin ryhtyä tekemään makkaroita. Tai makkaramestarina ryhtyä tekemään jatko-opintoja.

Tee sitä, mikä innostaa eteenpäin ja tee se hyvällä omatunnolla.

Kesäkauden bloggailuni päättää katsaus äskettäin kuultuun, nähtyyn ja opittuun. Mikkelissä järjestettiin viime viikolla ensimmäistä kertaa Ihminen+ – ihmisen ja teknologian muuttuva suhde -seminaari, jolle on jo suunnitteilla jatkoa Otavan Opiston toimesta. Hyvä näin! Oli mainiota, että tämäntasoisia tapahtumia kutsutaan koolle myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella.

Kelpo seminaariannin takasivat aktiivinen yleisö ja tasokkaat puhujat Mika Pantzar, Elina Hiltunen, Maarit Palo, Cristina Andersson ja Teemu Arina. Myös Twitter-keskustelua toki käytiin, tunnisteena #ihminenplus.

robotisaatio

Cristina Anderssonin esityksestä, kuva: Miia Kosonen

Osallistuin tapahtumaan osana yhteisömanagerikurssia ja ryhmämme oli keskustelujen perusteella erittäin innoissaan oppimastaan. Janhosen Minna kerkesikin tuoreeltaan blogata seminaarin annista: pian itse kukin meistä jakaa työnsä robotin kanssa. Ja tämä ei ole kauhuskenaario, vaan hyvin valoisa tulevaisuuskuva esimerkiksi rakentaja-korjaaja -yksinyrittäjälle. Huima tuottavuuden lisäys – ja mahdollisuus ulkoistaa robotille sekä työn rutiininomaisimmat että vaarallisimmat osat.

Cristina Anderssonin esityksestä, kuva: Ilse Skog

Itselleni tulivat mieleen taksirobotit, jotka saavat tällä hetkellä kovasti hypetetyt Uber-kuskit kuulostamaan menneisyyden jäänteiltä. Cristina Andersson opasti workshopissaan osallistujia pohtimaan robotisaation haasteita ja osaamisvaatimuksia, ja luovalle ilmapiirille tunnusomaisesti ryhmämme mopo karkasi samantien käsistä: asiallisten pohdintojen eli kokeilukulttuurin, koulutuksen ja mielikuviin vaikuttamisen jatkoksi päädyimme ideoimaan roboteille terveydenhuoltoa ja mielenterveyspalveluja, omaa sosiaalista mediaa vertaistukialustaksi, ja vaatimattomana sivujuonteena myös itsekseen ruokaa ja olutta tulostavia älyjääkaappeja.

Jos tässä ajassa pohdimme Uber-kuskien toimeentuloa ja oikeuksia, onko kysymys tulevaisuudessa robottien oikeuksista? Kuinka inhimillisiksi ne kehittyvät, ja oppivatko omistajiltaan? Onko niillä myös tunne-elämä? Jos on, millaiseksi ihmisen ja koneen raja-aita lopulta muodostuu, vai onko sitä lopulta lainkaan?

Juuri kuten futuristi Elina Hiltunen esityksessään totesi, tulevaisuudessa ihmettelemme sitä, että ihmiset ovat ylipäätään joskus ajaneet autoa itse. Sokeaan teknouskoon ja muutoksen liioitteluun ei kuitenkaan sorruttu, vaan tulevaisuudentutkija Mika Pantzar muistutti heti päivän alkajaisiksi, että meillä on paljon opittavaa historiasta ja siitä, kuinka teknologinen muutos etenee ja mitkä ovat ratkaisevia askelia sen kehityksessä. Tarvinneekohan erikseen muistuttaakaan, että niitä olivat jo 1800-luvulla yhteiset standardit?

Heti alkuun kuultiin myös yksi päivän tärkeimmistä teeseistä. Vaikka puhumme (korkea)teknologiasta, emme saisi sortua ajattelemaan, että kehitystä johtavat pukumiehet ja -naiset neuvotteluhuoneissaan tai että vastuu tulevaisuuden tekemisestä kuuluu ”niille IT-tyypeille”. Pelkällä insinööriajattelulla emme etene puusta pitkään. Tulevaisuus on meidän jokaisen asia, ja parhaiten opimme uutta kokeillen, pelaten ja leikkien. Ei siis ihme, että pienryhmässä päädyimme ideoimaan lapsille robottiliikennepuiston – ja jälkikasvu toiminee tässäkin asiassa tehokkaana muutosagenttina, juuri kuten sosiaalisen median kohdalla on käynyt.

Yksi päivän huikemmista tulevaisuuskuvista oli ehdottomasti kognitiivisen tietojenkäsittelyn kehitys. IBM:n Maarit Palo kertoi Watsonista, joka ymmärtää ja prosessoi luonnollista kieltä ja pystyy käsittelemään miljoonia dokumentteja sekunnissa. Eikä nyt puhuta pelkästään selkeästi dokumentoidusta informaatiosta, jonka hallitsee takapajuisempi tietokantakin, vaan ei-rakenteisista ja monimuotoisista suurista datamassoista.

Meillä on jo nyt dataa enemmän kuin ihmismieli pystyy käsittämään tai ylipäätään hyödyntämään, joten raakakäsittelyyn ja analysointiin tarvitaan Watsonin kaltaisen keinoälyn apua. Yksinkertaisimmillaan, miksi asiantuntijana tai verkoston katalysoijana etsisit itse vaikkapa tarvitsemasi tutkimuskirjallisuuden, kun voit antaa työn koneen tehtäväksi ja keskittyä sen sijaan sisällön ymmärtämiseen? Yhdistämällä eritasoista tietoa taas on mahdollista tunnistaa yhteyksiä, joita ei ns. perinteisillä menetelmillä kyettäisi näkemään.

Kritiikkikin on paikallaan. Vieläkin pidämme ”tietoa” liian usein datamassoina tai kokoelmana erilaisia hallittavia informaation palasia. Ihmisten välinen sosiaalinen vuorovaikutus on paitsi merkittävä tiedon lähde myös todellisuus, jossa tieto lopulta saa merkityksensä. Juuri tämä on se maailma, jota koneet eivät rakenna puolestamme!

Kaksipäiväisen Mikkeli-tourneen täydensi torstain kurssipäivä, jossa ryhmäläisten pyynnöstä alustin tietojohtamisen ja tiedolla johtamisen teemoista: mitä ne ovat ja miten eroavat toisistaan? Mutta se on toinen tarina. Kurssimateriaali tulee tiivistettynä jakoon SlideShareen tiistain aikana, pysykää kanavalla 🙂

P.S. Kiitos Elina Hiltuselle scifielokuvavinkeistä. Her on jo katsottu, ja sunnuntaina näemmä tuli televisiosta myös Robot and Frank!