Arkisto kategorialle ‘tohtorityöttömyys’

Kannattaako kouluttautua tutkijaksi? Kysymys on ollut tämän viikon keskusteluissa pinnalla. Tampereella järjestettiin 18.-19.4. Eurodoc 2018 -konferenssi teemalla ”Research career – a living dream?” Tapahtuma jäi minulta väliin päällekkäisyyksien vuoksi, mutta monia Tohtoriverkoston jäseniä oli toki mukana. Aihe on kirvoittanut heti tuoreeltaan kiinnostavia kirjoituksia, joista esimerkkinä Tieteentekijöiden liiton sivuilta tutkijatohtori Ella Peltosen bloggaus Kun unelmat eivät riitä.

Entä vastaus alun kysymykseen? Kyllä, kokonaisuutena eli tilastojen valossa korkeakoulutus ja tohtoroituminen on ehdottomasti kannattavaa. Se ei kuitenkaan saisi estää meitä näkemästä tutkintomääräohjautuvan rahoitusmallin ja siihen kytkeytyvän tohtoritehtailun ongelmia. Tutkinnoissa on myös vanhastaan painotettu akateemisia valmiuksia, kuitenkin tietäen, ettei tiedeura ole realistinen vaihtoehto kuin pienelle vähemmistölle. Sisällöt, odotukset ja todellisuus eivät kohtaa. Akateemisilla taidoilla varustettujen urahyppäykset yritysmaailmaan eivät tapahdu sormia napsauttamalla – tarvitaan lisäoppia, kohtaamisia, vertaistukea ja erilaisia rajat ylittäviä ”tohtoriverkostoja”.

Ja se tärkein: miten näiden lahjakkaiden ja motivoituneiden nuorten tutkijoiden käy maassa, joka ei edes vakavissaan halua panostaa pitkäjänteiseen tutkimukseen?

Lopuksi henkilökohtainen kannanottoni aiheeseen eli uusi luku tutkijoiden Pätkätyöväen laulukirjaan. Olen aiemmin julkaissut 20-30 laulun kokoelmasta yksittäisiä poimintoja sekä täällä että musiikille omistautuneessa Ääniä päissämme -blogissa. Pyrin kunnioittamaan Martti Syrjän alkuperäistekstin henkeä, mutta myös tuomaan mukaan riittävästi omaa ääntä – ihan jo tekijänoikeussyistä 🙂

Murheellisten tutkijoiden maa

Syyttömänä syntymään sattui hän
tähän maahan pohjoiseen ja kylmään
jossa jo esi-isät, työttömänä, totta kai,
kännäsivät päivät pitkät jos vain viinaa sai.

Lähiöiden miesten kohtalon
halus välttää tyttö tuo
”En koulujani keskeytä
enkä koskaan kaljaa juo
muuten juon aivot.”

Leipäjono kutsuu perhettä arkisin
kun ei tahdo tehdä koskaan lailla bossin
Mut kun työhakemuksilla työtä ei saa
hälle kohtalon koura syöttää tonnikalaa
Niin Turmiolan Tommi taas herää henkiin
ja konsultin elkeet tarttuvat renkiin
kohti ähkii
henkilöbrändii

Sen naisen epätoivoon ajaa
kun hallitus maata korjaa
keskeltä kylmän ruudun hiljaa
kylmä silmä tuijottaa:
taas sakset sivaltaa.

Keskellä kumpujen,
mullassa maan
isät eivät ymmärrä poikiaan:
Tutkinnot, väitös, kiire ja perhe
velkaloukku, projekti ja viimeinen erhe.

Tämä tuhannen murheellisen tutkinnon maa
jonka tuhansiin järviin juosta saa
pätkätöiden kansa, jonka epätoivon määrää
ei mittaa järki eikä työkkärin jäärä,
jonka lauluissa ei ylitetä yhteiskuntaluokkaa,
kun köyhän tehtävä on heiluttaa kuokkaa,
aktiivimallista ne kertovat.

Joulukuussa 2017 julkaistiin Sivistystyönantajien ”Tohtoreiden monet urat” -raportti. Se kuvaa tilastojen ja esimerkkien kautta tohtoreiden osaamisen hyödyntämistä yliopistojen ulkopuolella. Selvityksessä on mukana 15 kirjoitusta ja haastattelua eri toimialoilta.

Ohessa muutamia havaintoja raportista. Edustan kommenteissa ainoastaan itseäni ja toivottavasti myös mahdollisimman monia perustamani Tohtoriverkoston jäsenistä.

Kuten entinen puoluejohtaja, aivan aluksi haluaisin huomauttaa, että ulkopuolisille tarkkailijoille saattaisi tulla raportin teemasta mieleen tietty piiloagenda. Sivistystyönantajat edustaa yliopistoja työnantajina – oliko tarkoitus siis muistuttaa, että menkää väiteltyänne muualle töihin meitä häiritsemästä?

Yliopistojen työsuhteisiin liittyvät ongelmakohdat ovat laajalti tiedossa, eikä vuosia jatkuneen tohtoritehtailun aiheuttamaan tieteilijätulvaan ja loppusijoittamiseen muualle kuin tutkimustehtäviin ole pureuduttu ainakaan ennakoivasti. Huomion ovat vieneet tehtailluista tutkinnoista saadut rahat. Jos olisi ennakoitu, ei tohtoreiden työttömyys olisi päässyt karkaamaan uusille tuhatluvuille (eikä Tohtoriverkoston kaltaiselle vertaistoiminnallekaan olisi välttämättä ollut tarvetta).

Raportti muistuttaakin, että pääpaino 2000-luvulla on ollut yliopistojen sisäisten tutkijanurien kehittämisessä. Sittemmin on nähty erilaisia yrittäjyyskursseja, teollisuuden tohtorikouluja ja PoDoCo -ohjelma, joita myös raportti oivasti kuvaa.

Sivistystyönantajien Heikki Holopainen kutsui mukaan kirjoittamaan Tohtoriverkoston käytännön toiminnasta, mistä kiitos Heikille! Jostain syystä vain päädyin otsikoimaan juttuni ”Tohtoriverkosto on tiedeosaajien paikka oppia ja kehittää”, enkä ymmärrä tänäkään päivänä, mitä tällä otsikolla olen tarkoittanut. Emme ole mikään co-creation -yhteisö, vaan uusien urasuuntien etsimisen ja vertaistuen foorumi.

Noh, varsinainen sisältö meni onneksi suunnilleen siihen suuntaan mitä halusinkin sanoa. Tarvitsemme nykyorganisaatioita toimivampia rakenteita ja alustoja luovan asiantuntijatyön tekemiseen ja aiomme myös luoda niitä; urakehityksen monipuolistamiseksi tohtoreiden on irtauduttava akateemisen maailman hierarkioista, statuspeleistä ja jargonista; työnantajien on vapauduttava tohtorikammosta omakohtaisen kokemuksen kautta. Ja näin tulee toki käymäänkin, kun tohtoreita työskentelee yhä enemmän yrityksissä. Niissä suhteellinen osuus on myös kasvanut eniten.

Selvityksen pääviestit ovat selkeitä. Kokonaisuutena koulutus kannattaa Suomessa, eikä kesän 2016 ennätyspiikki tutkijakoulutettujen työttömyydessä (yli 1800) tätä tosiasiaa muuksi muuta. Pätevien tutkijoiden osaamista hyödynnetään myös liike-elämässä entistä enemmän – tosin joku saattaisi kysyä, mihin muuallekaan tohtorit olisivat saattaneet työllistyä.

Tohtoreiden vahvuuksia ovat tutkimuksesta tuttujen menetelmien soveltaminen, kyky vaativiin asiantuntijatehtäviin, systemaattisuus, kokonaisuuksien hahmottaminen ja valmius tehdä yhteistyötä ja yhdistää erilaisia toimijoita. Tieteellisyyttä ei pidä pyrkiä häivyttämään, vaan se on nimenomaan se lisäarvo, jota tohtorit tuovat työelämään. Edelläkävijäyritykset kuten Nokia myös ymmärsivät tämän jo varhain.

forest-path-238887_640

Muutama mielenkiintoinen fakta tarttui heti takataskuun. Vuonna 2016 Suomessa oli 44 042 tohtorin tai lisensiaatin tutkinnon suorittanutta tutkijakoulutettua. Määrä on lähes tuplaantunut 2000-luvulla. Koulutus, tutkimus ja sote-sektori pitivät huomassaan vuonna 2014 jopa 73 % työllisistä tohtoreista.

Lähes 24 000 tohtorista yrittäjänä työskenteli tuolloin 1425. Tässä on epäilemättä kasvunvaraa, kuten Tohtoriverkostonkin jäsenten kokemukset osoittavat. Kyse ei ole pelkästään yksityisvastaanottoa pitävistä lääkäreistä. Foorumeiltamme löytyvät myös mediapoiminnat tohtoreista, jotka ovat tehneet suunnanvaihdoksen makkaramestariksi, tennisvalmentajaksi ja puusepäksi. Epävarmuuden sävyttämä tutkimusura tai kuormittava johtajanpesti ei ole pakonomainen itsetarkoitus. Kaipaamme edelleen konkreettista tekemistä.

Opetusneuvos Eeva Kaunismaa OKM:sta kirjoittaa raportissa ministeriön pyrkimyksistä avointen toimintatapojen edistämiseen. Tutkimustietovarannolla tarjotaan data ja aineistot tutkijoiden saataville. Avoimuuslinjaus ei valitettavasti päässyt toteutumaan vielä OKM:n tilaamassa ”Miten tohtorit työllistyvät” -selvityksessä (2016). Selvityksen tehneeltä konsulttitoimistolta jäivät kokonaan analysoimatta arvokkaat avovastaukset. Osin tästä syystä raportin anti jäi ainakin siihen syventyneiden tohtoriverkostolaisten silmissä pintapuoliseksi ja kuvailevaksi. Tarjouduimme Tohtoriverkostossa analysoimaan nämä vastaukset pro bono, mutta asiaa useaan otteeseen tiedusteltuani toteutus kaatui aineiston anonymisoinnin vaikeuteen.

Kummallinen yksityiskohta raportissa on maininta tohtoreille (vai kenties nuoremmille tutkijoille?) tehdyistä kyselytutkimuksista, joissa tärkeimmäksi koulutuksessa huomioitavaksi seikaksi nousi akateemisen kirjoittamisen kehittyminen. Vähiten tärkeinä pidettiin yrittäjyys- ja liiketoimintataitoja. Kuitenkin samassa yhteydessä alleviivataan nimenomaan monipuolisen osaamisen merkitystä ja geneerisiä taitoja. Olisiko geneerisistä taidoista yksi ylitse muiden kyky mukauttaa tekemisensä erilaisille yleisöille ja puhua vastaanottajien kieltä, sen sijaan, että vain treenattaisiin akateemista julkaisemista However,.. -lauseineen ja editor-kirjeineen?

Yritysten tarinat osoittavat monipuolisen osaamisen tärkeyden todeksi. Esimerkiksi Metsä Groupin tutkimusjohtaja Niklas von Weymarn korostaa, että kovin yksituumainen osaaminen on työnantajan kannalta riski. Nordealla Raimo Voutilainen toimii ”tiedelähettiläänä”, joka koordinoi yhteistyötä tutkimuslaitosten kanssa ja tekee myös uuden liiketoiminnan kehittämistä.

Selvityksen ilahduttavin osuus oli Nokian Timo Ali-Vehmaksen ja Jonne Soinisen kirjoitus ”Koulutus ja tutkimus on osa Nokian DNA:ta” (s. 22-24). Tämä ei sinänsä yllätä – yrityksen kanssa on vuosien varrella toteutettu useita yhteisiä tutkimusprojekteja ja siinä missä muut ovat ihmetelleet sosiaalisten teknologioiden kehitystä sivusta, nokialaiset ovat tarttuneet toimeen itse. Katse on suunnattu tulevaisuuteen: ”Tohtoreilta odotetaan erityisesti kykyä kertoa fakta- ja datapohjaisesti tulevaisuuden mahdollisuuksista ja kykyä kääntää näitä mahdollisuuksia tuotteiksi ja palveluiksi.” Työssä tulee vastaan monia erilaisia kysymyksiä, joihin voi ja kannattaa soveltaa tieteellistä ajattelutapaa.

Ja seuraavat rivit luettuani olin pompata innosta kattoon. En ollutkaan ajatusteni kanssa yksin – joku muukin kaipaa tutkimusinstituutioilta konkreettisia ratkaisuja eikä ainoastaan tutkimusjulkaisuja siitä, mitä jokin firma teki viisi vuotta sitten 🙂

”Olisi hyödyllistä tarkastella, miten alustatalouden toimintatavat voisivat toimia korkeakoulujen omassa kontekstissa. — Kuinka korkeakoulujen omaa toimintaa voitaisiin kehittää suuntaan, joka ottaisi huomioon ulkoisen maailman muutoksen. — Yliopistot voisivat myös itse toimia kentällä tutkimustuloksia hyödyntäen, ei vain katsoa sivusta, miten yritykset näitä tutkimustuloksia hyödyntävät. (s. 24)

Muutos koskee myös perinteisiä instituutioita, vaikka ne pyrkisivätkin kaikin keinoin suojelemaan asemiaan. Jatketaan siis yhteistä työtä tutkijoidenkin osaamisen vapauttamiseksi seinistä.

Osaavaa, onnellista ja menestyksekästä alkanutta vuotta kaikille tutuille ja vielä tuntemattomille!

 

Aineetonta ei voi ’omistaa’ samalla tavalla kuin materiaa. Silti toisinaan käyttäydymme ikään kuin voisi.

On turhan yksioikoista rinnastaa yhteisö sen yhteisömanageriin tai perustajaan. Kuten jo taannoin blogahdin, sinunkaan henkilöbrändisi ei luonut maailmaa yksin, ei edes sitä kyseistä yhteisöä tai verkostoa. Muutoinhan siinä olisi vain yksi jäsen.

Hajautunut ja ameeban tavoin jatkuvasti muotoaan muuttava avoin verkosto tarvitsee toki kasvot. Ikään kuin käyntikortin. Yhteisön perustaja, pääsihteeri, manageri, nettikätilö tai yhteisöluotsi – you name it. Suljetuissa kabineteissa puuhastelu ei näihin ympyröihin sovi. Sen opin jo keväällä 2005, kun eräs suomalainen mediatalo muitta mutkitta päätti sulkea suositun peliyhteisönsä ja jätti tärkeimmän – innokkaat käyttäjät ja uskollisimmat jäsenet – ihmettelemään vierestä, mitä oikein tapahtui.

Tänä keväänä digimarkkinointiväki kohisi Digitalist Networkin myynnistä pörssiyhtiö Ixonosille. Kuten tietojohtamiseen ja aineettomaan varallisuuteen hyvin vihkiytynyt Pasi Tervonen kirjoitti LinkedInissä, kaupassa ei olisi ollut oikeastaan mitään vikaa, jos jäsenet olisivat tienneet olevansa verkoston pääsihteerin vaihto-omaisuutta.

Jokaiselle johtamista joskus opiskelleelle – puhumattakaan meistä, jotka olemme vetäneet kyseiset koulutukset 🙂 – pitäisi olla itsestään selvää, että verkostojen orkestroinnissa on kyse avoimuudesta, läpinäkyvyydestä ja luottamuksesta.

padlock-690286_640

Yhteisömanageroinnin pimeä puoli piilee tässä: alamme ajatella yhteisöjä ja verkostoja jonkun tahon ”omaisuutena”, johon näitä periaatteita ei tarvitse soveltaa. Omallaan kun jokainen tekee likimain mitä huvittaa.

Liiallisen henkilöitymisen dilemma on tullut minullekin tutuksi Tohtoriverkostossa. Taannoin sain sähköpostiini kiittävää palautetta. ”Olet tämän maan paras ja selväsanaisin tohtoreiden työllistymisen asiantuntija.” Kiitin palautteesta ja esitin omana näkemyksenäni, että olen Suomen selväsanaisimpia ja asiantuntevimpia nettiyhteisöjen ammattilaisia. Väitöstutkimus aiheesta antoi erinomaisen pohjan ja sen jälkeen olen tuonut saamiani oppeja käytäntöön useilla eri foorumeilla täydennyskoulutuksesta yhteisömanagereiden cmadfi-verkostoon. Sielultani olen ennen kaikkea nettiryhmien katalysoija, verkottaja ja aktiivinen viestijä. Sen sijaan tohtorityöllisyyden osalta maassamme on monen monta minua pidemmälle ehtinyttä asiantuntijaa ja myös aihetta perusteellisesti tutkineita. Heitä on syytä kuunnella.

Voidaan siis sanoa, että Tohtoriverkostolla kokonaisuutena on tällä hetkellä Suomen paras tietämys tohtoreiden vahvuuksista ja ongelmista työmarkkinoilla. Tässä yhteydessä voisi olla kerrankin paikallaan puhua kokemusasiantuntijoista!

Haluaisiko joku ostaa lenkkareiden hinnalla muutaman tohtorin? Älkää ostako, verkosto ei ole kaupan. Joku voisi asemassani ryhtyä kuvittelemaan, että Tohtoriverkosto on ”minun”. Ei ole. Sen omistavat jäsenet yhteisesti, jonkun on vain täytynyt ottaa ensimmäinen askel.

Toisin kuin osa jopa minulle läheisistä ihmisistä ja noin puolet kateellisista savolaisista tuntuu olettavan, parasta Tohtoriverkostossa ei ole sen tuoma henkilökohtainen näkyvyys mediassa, jota muutenkin introverttina kammoan. Suunnan pitäisi olla from ego-systems to eco-systems.

Parasta on se, että ihmiset saavat Tohtoriverkoston kautta tarpeellista tietoa, uutta toivoa ja määrätietoisen suunnan työuralleen.

On mahtavaa huomata, että keskustelijat jakavat aktiivisesti vinkkejä niin akateemisten työnhausta, apurahojen verotuksesta kuin väitöskirjan grafiikkojen teettämisestä. Sana on vapaa. Foorumeillamme on kiellettyä vain riehuminen ja oman firman tuotteiden ja palveluiden mainostaminen joko suoraan tai kömpelön peitellysti (tohtorit jos ketkä ovat kriittisiä ja huomaavat sen heti).

Janhosen Johanna on teettänyt vuosittain yhteisömanagerikyselyn, jossa vuonna 2016 sanailin seuraavasti:

Jos perustaa ryhmän, muut ihmiset mieltävät, että ’toi omistaa sen’. Lähtien ihan vaikka hashtagin käytöstä. Nämä mielikuvat tulisi voida murtaa ja hyödyntää verkostoissa aitoa vertaisuutta ja jaettua omistajuutta. Jokaisella on mahdollisuus olla aloitteellinen. Ongelmaksi muodostuu helposti se, että aktiivisetkin jäsenet jäävät odottamaan, mitä yhteisömanageri seuraavaksi käskee tehdä. Olo on välillä kuin entisaikojen luokanopettajalla: ’No niin lapset, tänään lauletaan.’

Nämä odotukset voivat kuormittaa yhteisömanagereita, jotka tyypillisesti tekevät työtä vapaaehtoispohjalta tai yrityksissä vahvasti aliresurssoituina. Huomattavasti suurempi ongelma on kuitenkin verkoston potentiaalin vajaakäyttö. Yksi ihminen tai kourallinen aktiiveja ei voi toteuttaa kaikkea. On vaarallista jäädä passiivisena odottelemaan, että ”kyllä joku järjestää”.

Mikä neuvoksi?

Mielestäni kyse ei ole pelkästään jäsenten aktivoinnista perinteisessä some-mielessä (moniko näki? tykkäsi? jakoi? kommentoi?), vaan laajemmasta ajattelun muutoksesta kohti yhteisöllisempää tapaa toimia. Millaisia onnistumistarinoita olet kohdannut?

Tohtoriverkostolle on kahden vuoden aikana rakentunut kokonainen pieni ekosysteemi, jossa on edelläkävijäyrityksiä, ammattiliittojen edustajia ja yliopistojen koulutusvastaavia. Ja koko joukko tohtoreita tieteen eri aloilta. Mihin kaikkeen tämä joukko vielä ehtiikään! Eri puolille Suomea nousee tohtoreiden paikallisia ’livepiirejä’ ja urasparrauksen vertaisryhmiä, mentorointi vakiintuu arkiseksi toiminnaksi, osa jäsenistä jalkautuu rekrymessuille ja verkottuu HR-ammattilaisten kanssa, nohevat viestijät toimittavat tutkijoiden uratarinoita ja kansantajuistavat osaamistamme sosiaalisessa mediassa. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen!

Tällä vuosikymmenellä ei voi enää olla uutinen, että avoimet ja itseorganisoituvat yhteisöt ovat tulevaisuuden tapa luoda ja jakaa tietoa.

Ajankohtaisempi haasteemme on kehittää näille yhteisöille tapoja koordinoida toimintaansa, ruokkia jäsenten aktiivisuutta ja ”parvipalkita” yhteisöä kollektiivisesti – ja samalla varoa, ettemme päädy vain keksimään nykyorganisaatioiden tietosiiloja ja valtaapitävien diktatuureja uudelleen, mutta trendikkäämmissä kuorissa.

Ai miten niin Suomessa vain seurataan sivusta, mitä rapakon takana tapahtuu?

Syksyllä 2016 Jennifer Polk käynnisti itsensätyöllistäjä-tohtoreille suunnatun verkoston, Self-employed PhDs. Tuolloin kotimainen Tohtoriverkosto oli operoinut jo lähemmäs puolitoista vuotta.

Tänä kesänä tuhannen jäsenen raja toivottavasti ylittyy, ei vähiten Sitran Ratkaisu100 -kilpailun tuoman näkyvyyden vuoksi.

Esimerkit meiltä ja maailmalta ovat valaisevia. Tohtorituotanto puhuttaa. Tohtorityöttömyys on ollut kasvussa jo vuosia. Samaan aikaan tieteellisen osaamisen tarve ja arvostus kansalaisten keskuudessa eivät kumpikaan ole laskussa – päinvastoin.

Tutkimusten tulokset luovat mahdollisuuksia muidenkin osaamiselle, uudelle työlle, tuotteille, palveluille, viennille. Mikä siis mättää? Tohtoreiden määrän ei tarvitsisi olla mikään ongelma, mutta olemme onnistuneet tekemään siitä sellaisen.

Minun nähdäkseni vika on siinä kuilussa, joka jää yliopistolla (tutkijoiden toimesta!) opetettavien valmiuksien ja työelämän yleisten realiteettien väliin. Yliopistoilla ei ole ollut mitään kannustimia ja tuskin eurojakaan hoitaa ongelman juurisyitä – palkkionmetsästäjän tapaan ne lähinnä ottavat rahat tuotetuista väitösporsaist tohtoreista ja pakenevat paikalta etsimään lisää saalistettavaa.

Asenneongelmia ei ole pelkästään tohtoritehtailijoilla, vaan toisinaan myös prosessin lopputuotteilla. Osa post-doceista jää passiivisina odottamaan elämänmittaista pestiä akateemisen maailman palveluksessa. Kun edellisillä sukupolvillakin oli.

Tohtorituotannon negatiivisiin seurauksiin on tartuttu vain yksittäisillä, helposti irrallisiksi ja lyhytvaikutteisiksi jäävillä hankkeilla. Pysyvä oppimisyhteisö on varmempi ratkaisu.

Hankimme uusia taitoja ja valmiuksia, kerrytämme kokemuksia, jaamme tietoa vertaisten kesken. Erilaisia ihmisiä törmäyttämällä luomme pohjaa uusille ideoille. Ja mikä tärkeintä, kenties opimme myös katsomaan maailmaa muiden ihmisten silmin.

Yliopistoilla ei ole uuden tiedon luomisen monopolia, vaikka ne joskus tuntuvat niin uskovan. Tohtoreiden mahtava substanssi, terävä pää, menetelmien osaaminen, taito hahmottaa kokonaisuuksia ja hallita isoja projekteja ansaitsee päästä käyttöön paljon nykyistä akatemiaputkea laajemmassa mittakaavassa.

Alkukesästä kaksi vuotta täyttävä Tohtoriverkosto saa kuluvan vuoden aikana vihdoin virallisen muodon. Haluamme auttaa työnhakijoita ja uranvaihtajia löytämään uusia mahdollisuuksia, joten yhdistyksen jäsenmaksusta ei pidä tehdä kenellekään kynnyskysymystä. Keskusteluihimme voi edelleen osallistua kuka vain.

Joku voisi tietysti kysyä, miksi Tohtoriverkoston idealla ei alun perin lähdetty kansainvälisiin ympyröihin. Pelkästään kotimaan kamaralla edustamme lukuisia eri tieteenaloja eikä niiden välille ole helppo luoda dialogia. Suomalainen kulttuuri ja yliopistotausta kuitenkin yhdistää, eikä toimivaa verkostoa ole mahdollista luoda ilman yhteistä nimittäjää. Toiseksi: en ikinä unohda jatko-opintojen aikana kuulemaani puheenvuoroa, jonka mukaan ajattelumme jää vieraalla kielellä noin 5-vuotiaan tasolle.

Kaikki kunnia lasten leikkimielelle, mutta se jos mikä olisi osaamisemme vajaakäyttöä 🙂

Tohtoriverkoston vetäjänä viestin äskettäin erään toimittajan kanssa liittyen valmisteilla olevaan juttuun, joka käsittelee tohtoreiden työllistymisvaikeuksia yliopistojen ulkopuolella. Keskustelua väritti jälleen puhe tohtoreiden liiallisesta teoreettisuudesta.

Mitä tuo ikävän imagon saanut ’teoreettisuus’ oikeastaan tarkoittaa? Wikipedia kertoo, että teoria on tieteellisten menetelmien varaan rakentuva ja hyvin perusteltu selitys jollekin ilmiölle.

Kas näin. Nyt pitäisi enää tietää, miksi sarja kaoottisia ja irrallisia havaintoja ilman havainnot yhteenliittävää teoriaa olisi jotenkin tavoiteltava tila.

Etenkin yritykset tuntuvat pikemminkin kaipaavan toimintaympäristön jonkinasteista ennustettavuutta ja hallittavuutta. Tuskinpa ne muutoin omistaisivat niin paljon aikaa vaikkapa suoritteiden mittaamiseen.

Erityisen vahingollinen teoreettisuuspiikittely on yhdistyessään ilmaisuun ’käytäntö’. Käsitteet toki ovat vanhastaan vastakkaisia – ainakin teoriassa. Lääketieteessä perinteisesti tuotetaan uutta tietoa sairauksien aiheuttajista, mutta paraskaan tiedon tuottaja ei välttämättä paranna yhtään potilasta.

Kuten esimerkistä voi päätellä, selvää on vain se, että teoria ja käytäntö tarvitsevat toisiaan. Sosiaalipsykologi ja tieteenfilosofi Kurt Lewin lausahti jo 1951:

There is nothing so practical as a good theory.

 

Teorian ja käytännön vastakkainasettelua ei ole hedelmällistä tuoda tilanteisiin, joissa kohtaavat ihmiset, eivät tieteenfilosofiat. Tällainen tilanne on esimerkiksi rekrytointi.

Toiminnan tarve on meissä kaikissa sisäänrakennettuna. Se koskee myös tiedeuran tehneitä. He kokkaavat, bloggaavat, nikkaroivat, neulovat, musisoivat ja urheilevat. Ja Tiede-lehdessä bloggaava Tuomas Aivelo kirjoitti taannoin hauskasti, että kun hän tutkijana laittaa muurahaisia liekaan, niin kyllä se aika käytännöllistä kätten työtä on.

 

cells-1872666_640

 

Jokainen meistä on kokonaisuus, jossa on monta puolta – ja joka ansaitsee myös rekrytoinneissa tulla nähdyksi omana itsenään, ei tutkintonsa kautta.

Entä bisnespuoli? Mihin muuhun myynnin tai markkinoinnin ammattilaisten tekemä työ perustuisi kuin psykologian oppeihin siitä, miten ihmiset tekevät (osto)päätöksiä ja mihin fokusoivat huomionsa? Tai miten selviää sosiaalisen median yhteisömanageri, joka ei tiedä mitä sosiaalinen identiteetti tai ryhmäajattelu tarkoittavat ja merkitsevät hänen yhteisölleen? Nobelisti-Holmströmin ajatukset sentään kelpaavat niin yrityksille, medialle kuin poliittisille päättäjille. Vielä en ole kuullut kenenkään valittavan, että siinäpä taas yksi sellainen sopimusteoreetikko.

Holmströmin näytöt tieteilijänä ovat tietysti omaa luokkaansa, mutta kolikolla on toinenkin puoli: tapa, jolla hän kohtaa ihmiset, on läsnä ja kertoo näkemyksensä. Siis taitava viestintä.

Väitänkin, että teoreettisuudesta on aivan syyttä suotta tullut syntipukki sille, mikä todellisuudessa on vain tutkijoiden huonoa viestintää.

Puhutaan siis asioista niiden oikeilla nimillä.

Jaan rekrytointikonsulttien näkemyksen siitä, että moni tutkija puhuu ja kirjoittaa niin kuin viestisi tutkijakollegalle. Raskaita tekstimassoja, asiantuntija-jargonia, vaikeuksia sanoittaa ja kansantajuistaa osaamisen arvo. Ja se julkaisuluettelo ei ole mikään tulos!

Mutta lopuksi vielä hyvät uutiset tiivistettynä. Meidän ei tarvitse päästä eroon teorioista, päinvastoin. Riittää, että haluamme oppia aina vain paremmiksi viestijöiksi.

Tässä tukena ovat niin Tohtoriverkosto, täydennyskoulutukset ja valmennukset kuin netin vertaisyhteisöt. Lähde mukaan oppimaan!

Lisää aiheesta:

 

P.S. Myös allekirjoittaneelle viestintä on jatkuvaa oppimista ja kehittymistä. Kun olin työnhakija, LinkedIn -profiilissani luki aluksi tittelinä ’Online collaboration specialist’. Että kuin meni noin niin kuin omasta mielestä?

Viime talvena näihin samoihin aikoihin kirjoitin tänne blogiin työuratarinani. Lopuksi sanoin olevani varma siitä, että vuodesta 2015 tulee opettavaisin ja mielenkiintoisin pitkään aikaan.

Melko oikeaan osuttu: tästä todellakin tuli unohtumaton, värikäs, tapahtumarikas, pelon, ahdistuksen ja monien onnistumisten täyttämä vuosi.

Oman erikoisalani tietäen ja tulevaisuudentutkimukseni opiskelleena suuntaudun mielummin kohti tulevaa kuin muistelen vanhoja, mutta pieni yhteenveto lähimenneisyydestä on tällä kertaa paikallaan. Vastaavaa myllerrystä en ole kokenut kuin kerran aiemmin, kun minulle vuonna 2008 kasautui muutama henkilökohtainen ”pikkujuttu” hoidettavaksi väitöksen viimeistelyn ohella.

Näistä tulen aina muistamaan vuoden 2015:

  • Äidin vakava hoitovirhe, sairaalakierre ja hidas toipuminen, siskon sydänleikkaukset – molemmissa tapauksissa hengenpelastajana toimi Kuopion yliopistollinen sairaala KYS
  • Mediarohkeus ja kasvojen antaminen tohtorityöttömyydelle: Suomen Kuvalehden juttu, vierailu Yle Radio 1:n ohjelmassa
  • Kyllästyminen ns. sirkuseläinasetelmaan ja tohtorityöttömyyden kauhisteluun, joiden vastapainoksi syntyi idea Tohtoriverkostosta
  • Keikkatyöt, hätä työttömyyden pitkittymisestä, vaikea yleinen taloustilanne
  • Alkusyksystä uusi mukava työyhteisö Mikkelin ammattikorkeakoulussa
  • Henkinen kotiinpaluu IT-ihmisten pariin ja pääsy aitiopaikalle rakentamaan ja vakiinnuttamaan digitaalisen tiedonhallinnan tutkimuskeskus Digitaliaa
  • Kakkoskoti Mikkelistä ja ystävän jälleennäkemiset pitkästä aikaa
  • Opiskelu Yhteisömanageri Master Class II -kurssilla erinomaisessa kurssiporukassa, Tietoasiantuntijat ry:n somemanagerointi
  • Jouluyllätyksemme Rauno 3 v, eli uuden hyvän kodin pian saava entinen löytökissa!

 

Siinäpä tärkeimmät, sanoisi vuosikymmen sitten edesmennyt suosikkisanailijani.

En olisi viime talvena uskonut, kuinka paljon yhdessä vuodessa ylipäätään voi ehtiä ja kokea. Toivon päähäni tarttuneen jotain pysyvämpääkin oppia eikä pelkästään kokemuksia – vielä sitä on liian aikaista arvioida. Ensin on otettava yksi neuvoa-antava.

P1070879

Hyvää Uutta Vuotta 2016 kaikille lukijoille, tutuille ja tuntemattomille!

Itselleni toivon vain hieman vähemmän tapahtumarikasta vuotta kuin edellinen 🙂

Olen kauan aikaa odottanut hyviä uutisia ja elokuun lopussa niitä tulikin useita. Tällä viikolla aloitan uudet T&K -haasteet Mikkelin ammattikorkeakoulussa alanani tiedonhallinta. IT-maailmaan ja avoimeen tietoon jo kauan sitten hurahtaneelle tietojohtamisen jyyrälle tämä on kuin kotiinpaluu 12 vuoden harharetkeltä! Samalla työlleni avautuu selkeä suunta. Menneiden puolentoista vuoden sekametelisoppa á la työnhaku, projektisuunnitelmat, koulutuskeikat, yrittäjyysstartit, markkinointi potentiaalisille asiakkaille, taloremontti, yhteisömanageriopinnot ja vapaaehtoishommat on muistuttanut huitomista sinne tänne, eikä silloin välttämättä osu mihinkään kunnolla.

P1080618

Ajattelin tiivistää työttömänä kokemani blogikirjoitukseksi, mutta nyt tuntuu siltä, että pääni on tyhjä. Tässä kaikki mitä osaan sanoa.

  1. Valitse itsellesi maali ja tähtää siihen. Tarkenna, mitä haluat, ja millaisissa tehtävissä ja olosuhteissa osaamisesi todennäköisesti pääsee kukoistamaan. En usko satojen hakemusten lähettelyyn, eikä tunnu uskovan moni rekrytoijakaan. Se toimi: lähetin keskimäärin 3-4 hakemusta kuukaudessa, pääsin peräti 10 kertaa haastatteluun, ja kymmenes tuotti tulosta.
  2. Hyväksy se, että muutos vie aikaa. Jos vaihdat yrittäjäksi, siihen tuskin kasvetaan yhdessä yössä, saati että uutta työpaikkaa hakevalle olisi joka hetki tarjolla oman erikoisalan tehtäviä. Aika ei ole pirstaleisen pätkätyöelämän trendaavin hot topic, mutta välttämätön sellainen.
  3. Silloin kun asiat kaatuvat niskaan, uskalla hakea apua heti. Vaikein koettelemus oli viime kevättalvi, pitäen sisällään lähisuvun vakavat sairastumiset yhdistettynä useampaankin työttömyyteen. Siinä tilanteessa ei tehdä pitkän tähtäimen suunnitelmia. Älä jää yksin vaan hae apua, ja kavenna tietoisesti aikaikkunaa: ”Selviydyn tästä päivästä/tunnista/viisiminuuttisesta.” Me selviydyimme.
  4. Vältä lukemasta talouslehtien kolumneja työttömyydestä. Kuka tahansa voi saada kengänkuvan, olipa kuinka mukava, dynaaminen, tuloksellinen ja aikaansaava tahansa. Kuitenkin jopa positiivisuusharhaisten bisnesartikkelien seassa on jostain syystä ok sättiä kaikkia sillä hetkellä työelämän ulkopuolella olevia laiskoiksi sohvallamakailijoiksi. Voit ainoastaan laskea rauhallisesti sataan ja sydämestäsi toivoa kyseisille talousjohtajille uudelleensyntymää, jotta he tulisivat huomaamaan, ettei työelämä ollutkaan enää samanlainen kuin heidän nuoruudessaan.
  5. Usko ihmisarvoosi. Sitä kutsutaan ihmisarvoksi juuri siksi, ettei sen tekeminen riipu kytköksestäsi bruttokansantuotteeseen. Maailma on täynnä mahdollisuuksia tehdä vapaaehtoistyötä. Ja usein ne, joilla on aineellisesti vähiten, ovat valmiita antamaan omastaan eniten.
  6. Säilytä utelias ja oppiva asenne. Tätä ei varmaankaan saisi sanoa ääneen, mutta sain työttömänä aikaiseksi paljon enemmän uutta ja hyödyllistä kuin ollessani työssä. Syynä on se, että tulin pakotetuksi pois tutuimmalta mukavuusalueeltani eli julkaisujen kirjoittamisesta (tai saman kurssin vetämisestä kahdeksatta kertaa). Opin myymään koulutuksia, laajensin sosiaalisen median verkostoja, seikkailin radioaalloilla, uskalsin antaa tohtorityöttömyydelle kasvot SK:n palstoilla, käynnistin Tohtoriverkoston, tein yhteisömanagerointia, opastin, neuvoin ja tuotin kiitettyä sisältöä ilmaiseksi – toisinaan jopa liian ilmaiseksi. Työ minulta ei päässyt loppumaan hetkeksikään, mutta toimeentulon puolesta ehdin olla peloissani.
  7. Luo paikkoja omalle työllesi. Valmiiden paikkojen odottelu on vanhakantaista maailmaa. Marssi rohkeasti sinne, missä tiedät osaamistasi tarvittavan, ja perustele miksi.
  8. Tee varasuunnitelma. Vältä sitä virhettä, jonka itse tein edellisellä työurallani. Kaikki kananmunat olivat samassa korissa. Kuten Sitran osuva kirjoitus muistuttaa, työelämän todellisuus on kaukana lineaarisesta. Kokeilukulttuuri kannattaa myös henkilökohtaisessa elämässä, ja työttömyysjakso voi antaa sille tilaa ja aikaa. Kevytyrittäjyys on erinomainen mahdollisuus treenata yrittäjämäistä toimintaa ilman omaa yritystä ja loisteliasta liikeideaa.
  9. Vaikuta. Ensi alkuun tarvitsemme perustulon ja nykytodellisuutta vastaavan työelämän, jossa mm. luovutaan ihmisten pakkolokeroinnista työllisiin/työttömiin ja palkansaajiin/yrittäjiin/opiskelijoihin ja helpotetaan siirtymiä näiden roolien välillä. Yhä harvempi on pelkästään yhtä näistä kerrallaan.
  10. Ole läsnä ja aktiivinen sosiaalisessa mediassa. En sano tätä siksi, että some olisi kokeneelle tekijälle automaattinen oikotie parempiin työtehtäviin. Paljon merkittävämpiä työttömän kannalta ovat verkostot, joita se tarjoaa, keskustelut, jotka antavat uutta toivoa, tapahtumat, joissa voi olla ”läsnä” vaikka ei olisi varaa matkustaa, sekä tietenkin kaikki sekalaiset Twitter-läpät, jotka ovat piristäneet yksinäistä mutta kaoottista arkea. Olette pitäneet koossa sekä osaamisen että päänupin. KIITOS!