Arkisto kategorialle ‘tavoitteellisuus’

Poimin aamulla Twitter-virrasta mielenkiintoisen huomion. Tutkija Mari Salmelan mukaan kuuden laudaturin ylioppilaat suhtautuvat opiskeluun työnä eivätkä lusmuile tehtävistään.

Tulkintani voi tietysti osua täysin harhaankin. Sen saa mieluusti kumota, jos vastakkaista evidenssiä löytyy. Jokainen ns. kympin tyttö -keskusteluun edes kerran elämässään osallistunut kuitenkin tunnistanee ilmiön. Koulussa hyvin menestyvät nuoret, erityisesti tytöt, ovat opetuksen muodon ja sisällön edellyttämällä tavalla lahjakkaita, ahkeria sekä tietenkin – aargh – tunnollisia.

Haaveilen todellisuudesta, jossa menestyminen opinnoissa olisi ei olisi jotain varhaisluterilaisen kauden hyveluetteloilla kuorrutettua kiltteyttä, vaan sukupuolesta riippumatta osoitus yritteliäisyydestä, sitkeydestä ja päämäärätietoisuudesta.

Lahjakkuuskortin heiluttelussa pesii kaksikin ongelmaa. Toisaalta se väheksyy lahjakkaiden ihmisten tekemää ponnistelua päämääriensä eteen. On kuluttavaa kuunnella kolminelikymppiseksi asti kanssaihmisten tilitystä siitä, kuinka ”sinä se vain opit ja muistat kaiken ihan tuosta vain”. Esimerkiksi se omassa elämässä korkeimmalle arvostettu ja työuran kannalta käytännöllisin laudatur äidinkielestä kun ei tarkoita sitä, etteikö kirjoittaminen olisi raakaa työtä, jota on treenattava jatkuvasti!

Toisaalta lahjakkuuden korostaminen saattaa johtaa myöhemmässä elämässä rimanalituksiin, kun tasapäistämisen innossamme unohdamme nostaa vaatimustason riittävän ylös. Hullu paljon työtä tekee, lahjakas pääsee vähemmällä; joskus jopa liiankin vähällä.

Sanoilla on suunnaton valta. Siksi yritteliään ja sitkeän oppijan uteliaisuus, innostus ja taito sisäistää uutta – aina esikoululaisesta vanhemmalla iällä väitelleeseen tohtoriin – ansaitsevat tulla mainituiksi omilla nimillään, eivät verhottuna johonkin vähättelevään tai halventavaan kaapuun.

geometry

Heini Kilpamäki on omistanut kirjassaan Suomalaisen tyhmyyden ylistys yhden luvun koulutusvastaisuudellemme. Kirja muistuttaa, että herravihan juuret ovat syvällä yhteiskunnassa. Arvostusta herättää virkamiehen, voudin ja viskaalin sijaan auktoriteeteille pitkät haistattava tavissankarihahmo.

Tätä en ole koskaan täysin ymmärtänyt: pystyyhän normaalilla itsetunnolla varustettu ihminen kunnioittamaan auktoriteetteja silloin kun se on tarpeellista, ja tarvittaessa kyseenalaistamaan niiden toiminnan muullakin tavoin kuin haistattelemalla. Samoin monilta on jäänyt kokonaan huomaamatta, että korkeakoulutetut edustavat nykyään useilla aloilla pikemminkin proletaareja narreja kuin herroja. (Tutkijoidenkin käteen jäi lopulta vain luu.)

Ihailemme kyllä ihmisten yritteliäisyyttä, sitkeyttä ja päämäärätietoisuutta, mutta jos ne yhdistyvät oppineisuuteen, aivoissamme tapahtuu ilmeisesti jonkinlainen ylivuototila ja käsityskyky loppuu kesken.

Ei kannattaisi: verkottuneessa maailmassa erilaiset ihmiset ja erilaiset oppijat tarvitsevat toinen toisiaan kipeämmin kuin koskaan. Aloitetaanko vaikka toistemme kunnioittamisesta yli koulutusrajojen?

Infomanian ja twiittifloodauksen aiheuttamasta aivokaurapuurosta huolimatta palaan hetkeksi eiliseen, Lahden Fellmannian tupaten täysissä tunnelmissa vietettyyn CMADFi -päivään.

P1090347

Marko Suomi ehti jo kiteyttämään olennaisimman. Olemme päässeet yhteisökeskustelussa pykälää pidemmälle kuin pari vuotta sitten.

..ala alkaa kypsyä hyvällä tavalla. — Puhutaan juridiikasta, arvon tuotosta, mittaamisesta ja seurannasta eli ei olla enää pahimmassa hypessä, jossa yhteisön kuviteltiin ratkaisevan kaikki ongelmat tai että vuotava vene paikattiin twiiteillä ja tykkäyksillä.

Kannattaa siis tutustua Intosomen Kaija Pöystin pikakertaukseen analytiikasta. Kaksi perusasiaa on syytä pitää mielessä. Yhteisöissä arvoa ei koskaan luoda pelkästään euroissa (=laadulliset ja määrälliset mittarit rinnakkain). Lisäksi yhteisömanagerin on operoitava koko aikajänteellä historiasta nykyhetken kautta tulevaisuuteen.

Markon postauksesta voi yrittää päätellä, miksi selfiekeppi päätyi yhdeksi päivän puheenaiheista – ja vieläpä myyntiartikkeliksi Fellmannian aulaan. Lavalla nähtiin myös Alma Median CM:n Jane Toikan esittämä cmadfi -hevonen. Kun nämä kaksi risteytetään, saatiin päivän uudissana #selfiekeppihevonen.

Mitä minulle jäi parhaiten mieleen? Järjestelyt toimivat hyvin, tilaisuus oli rento, ja kello oli puoli viisi iltapäivällä ennen kuin huomasinkaan. Tätä ei tapahtuisi tiedekonferensseissa! Pidin tälläkin kertaa Ambientian Aino Heiskan sarkastisesta tyylistä. Aino listasi Samuli Airaksisen kanssa viisi vinkkiä, kuinka mokata sosiaalinen intranet. Epäonnistumisista on usein helpompi oppia kuin täydellisyydestä, hypetyksestä tai tyhjänpuhumisesta. Jos siis haluat epäonnistua yhteisöllisessä hankkeessasi, keskity vain työasioihin. Rajoita, estä ja kiellä. Sitkuttele: mieti etukäteen, miten estetään ylilyönnit sitten, kun kaikki keskustelevat vapaasti. Tee oletuksia siitä, mitä ihmiset haluavat käyttää ja mitä eivät, ja lopeta koko homma saman tien kun ensimmäinen versio on julkistettu.

Eniten odotin Harto Pöngän esitystä laadukkaasta yhteisöllisyydestä. Komppaamme tässä toisiamme kuin kitaristikaksikko. Juuri kuten tietojohtaminenkin, yhteisöjen johtaminen on uudelle tiedolle otollisten olosuhteiden luomista.

 

Yhteisöjä ei pidä yrittää väkisin nähdä siellä, missä niitä ei ole. Käsitteellinen täsmällisyys on hyve – se kun on ainoa keino välttyä vääriltä tavoitteilta, vääriltä mittareilta ja satojen tuhansien eurojen tuhlaukselta erilaisiin näennäisinnovatiivisiin ja pseudoyhteisöllisiin hankkeisiin. Usein oikeampi termi on sisältöverkosto.

 

Jo aiemmin intoilemani Nemo-hankkeen Harri Jalonen vastasti päivän parhaasta otsikosta: Sontaa tuulettimeen, eli kuinka negatiiviset kokemukset leviävät somessa. Suomi on Harrin mukaan otollista maaperää aiheelle, sillä Mielensäpahoittaja oli vuoden 2014 katsotuin elokuvamme. Alttius ja tarttuvuus ovat ilmiön keskiössä. Negatiiviset tunteet vinoutuvat herkästi. Pienet asiat kertautuvat, syntyy itseään vahvistava kierre ja taustalla vaikuttavat tosiasiat häviävät. Eli mitä yritys voi tehdä? Asiakas joko äänestää jaloillaan tai käyttää ääntään (Exit-Voice -strategia, Hirchman, 1970). Yritykselle on parempi, että asiakas päätyy jälkimmäiseen. Näiden toteamusten oheen olisin kaivannut myös käytännön vinkkejä kriisinhallintaan. Aihe kiinnostaa, sillä olen valmistelemassa projektia B2B-yritysten maineenhallinnasta.

Suomen teollisuudella ei mene somessa lujaa, eli Ferroplanilla on kuulemma maan ainoa teollisuusblogi. (Minna Patosalmen esitystä kuunnellessa muistin opiskelijaryhmäni taannoin käyttäneen esimerkkinä Neste Oilia. Kyseinen blogi näyttää kuitenkin kadonneen bittitaivaaseen.) Piritta Seppälä muistutti yhteisöllisen luovan projektin perushyödyistä sitouttamisessa ja markkinoinnissa: ihmisiä kiinnostaa aina eniten se, mitä he ovat itse olleet tekemässä. Elina Koivumäki JB Evershedsilta vastasi päivän yleissivistävimmästä aiheesta, juridiikkaa yhteisömanagereille.

Tapasin päivän aikana ison joukon niin uusia kuin vanhoja tuttavia. Heille kaikille iso kiitos! CMADFi:ssa viihdytään juuri samasta syystä kuin hyvässä yhteisössä aina: siellä on ihmisiä, jotka puhuvat samaa kieltä.

 

cmad

Lopuksi: mikä sinun mielestäsi toimi hyvin, jäikö jotain sisältöä puuttumaan? Älä unohda cmadfi -palautekyselyä.

P.S. bloggasin aiemmin tavoitteellisesta osallistumisesta ja asetin itselleni tavoitteen ainakin yhdestä uudesta asiakkaasta. Check!

Maanantaina 26.1. suomalaiset yhteisömanagerit kokoontuvat CMADFi -tapahtumassa Lahdessa. Tarjolla on monipuolinen kattaus yhteistyön fasilitointiin, yhteisön käynnistämiseen, ihmisten osallistamiseen, sisällöntuotantoon ja yhteisömanagereiden arjen haasteisiin.

Tapahtuman pääorganisaattori Johanna Janhonen kertoo aluksi kuinka CMADFi järjestettiin – yhteisöllisesti, tietenkin. Hyödyt ovat monet, kirjoittaa Marko Suomi. Varmaa on jo nyt se, että Suomi-Twitter räjähtää maanantaiaamuna! Etäosallistujia palvelevat niin #cmadfi kuin livestriimi.

Esityksistä odotan eniten Harto Pöngän katsausta laadukkaaseen yhteisöllisyyteen somessa, joka on aiheeltaan luontevaa jatkoa alustukselleni yhteisöllisyyden rakentamisesta. Hyvä lähtökohta on lakata näkemästä olemattomia yhteisöjä siellä, missä niitä ei ole.

Mutta kuten tapahtumissa aina, f2f -osallistumisen suurin etu on kohtaamisissa – ei niinkään uniikissa sisällössä tai ”tajunnan räjäyttävissä ideoissa”, kuten edellisenkin CMADFi:n päätteeksi keskusteltiin.

Yhteinen tekeminen tarvitsee tavoitteita. ”The Social” yhdessä teknologian rinnalla vastaa ainoastaan miten ja kenen kanssa -kysymyksiin. Se ei vielä kerro mitään siitä, mitä tehdään ja ennen kaikkea MIKSI tehdään.

Yhteisömanageri johtaa tavoitteellista kokonaisuutta – ei pelkkää hengailua somessa.

Yhteinen päämäärä voi kuulostaa boheemin verkkoidealistin korviin managerialistiselta ja taantumukselliselta höpinältä. Mutta useimmiten asia on päinvastoin: tavoitteista ja osatavoitteista sopiminen vapauttaa henkisiä voimavaroja uutta luovaan työhön. Jos jaettu tietoisuus päämääristä puuttuu, yhteisön tai verkoston jäsenet päätyvät riitelemään yksinkertaisimmistakin perusasioista, käsitteistä ja menettelytavoista. Tyypillisesti ne liittyvät viestinnän käytäntöihin, vastuisiin ja aikatauluihin.

 

Miksipä et siis toimisi tavoitteellisesti myös CMADFi:n suhteen?

Yhteinen tavoite on selvillä: CMAD-tapahtumien tarkoitus on lisätä yhteisömanagereiden työn arvostusta, jakaa hyviä käytäntöjä, oppia ja verkostoitua. Entä mikä on henkilökohtainen tavoitteesi?

Perinteisesti suomalainen ajautuu seminaareihin jonkinlaisella autopilotilla ja valittaa jälkeenpäin, ettei ”siellä ollut mulle mitään”. Post-eventin valittamisen ja egosentrisen draamahakuisuuden sijaan voi myös 1) osallistua tekemiseen etukäteen tai 2) asettaa itselleen selkeän päämäärän varsinaiseen tilaisuuteen.

Omani ovat jo selvillä. Vähintään yksi uusi asiakas koulutuksille yhteisöjen johtamisesta tai parvityöstä. Yksikin pieni parannusidea tai oivallus, ja monta hyvää keskustelua.

Siispä tavoitteellisiin tapaamisiin, uudet ja vanhat tutut 🙂