Arkisto kategorialle ‘suomalaisuus’

Kannattaako kouluttautua tutkijaksi? Kysymys on ollut tämän viikon keskusteluissa pinnalla. Tampereella järjestettiin 18.-19.4. Eurodoc 2018 -konferenssi teemalla ”Research career – a living dream?” Tapahtuma jäi minulta väliin päällekkäisyyksien vuoksi, mutta monia Tohtoriverkoston jäseniä oli toki mukana. Aihe on kirvoittanut heti tuoreeltaan kiinnostavia kirjoituksia, joista esimerkkinä Tieteentekijöiden liiton sivuilta tutkijatohtori Ella Peltosen bloggaus Kun unelmat eivät riitä.

Entä vastaus alun kysymykseen? Kyllä, kokonaisuutena eli tilastojen valossa korkeakoulutus ja tohtoroituminen on ehdottomasti kannattavaa. Se ei kuitenkaan saisi estää meitä näkemästä tutkintomääräohjautuvan rahoitusmallin ja siihen kytkeytyvän tohtoritehtailun ongelmia. Tutkinnoissa on myös vanhastaan painotettu akateemisia valmiuksia, kuitenkin tietäen, ettei tiedeura ole realistinen vaihtoehto kuin pienelle vähemmistölle. Sisällöt, odotukset ja todellisuus eivät kohtaa. Akateemisilla taidoilla varustettujen urahyppäykset yritysmaailmaan eivät tapahdu sormia napsauttamalla – tarvitaan lisäoppia, kohtaamisia, vertaistukea ja erilaisia rajat ylittäviä ”tohtoriverkostoja”.

Ja se tärkein: miten näiden lahjakkaiden ja motivoituneiden nuorten tutkijoiden käy maassa, joka ei edes vakavissaan halua panostaa pitkäjänteiseen tutkimukseen?

Lopuksi henkilökohtainen kannanottoni aiheeseen eli uusi luku tutkijoiden Pätkätyöväen laulukirjaan. Olen aiemmin julkaissut 20-30 laulun kokoelmasta yksittäisiä poimintoja sekä täällä että musiikille omistautuneessa Ääniä päissämme -blogissa. Pyrin kunnioittamaan Martti Syrjän alkuperäistekstin henkeä, mutta myös tuomaan mukaan riittävästi omaa ääntä – ihan jo tekijänoikeussyistä 🙂

Murheellisten tutkijoiden maa

Syyttömänä syntymään sattui hän
tähän maahan pohjoiseen ja kylmään
jossa jo esi-isät, työttömänä, totta kai,
kännäsivät päivät pitkät jos vain viinaa sai.

Lähiöiden miesten kohtalon
halus välttää tyttö tuo
”En koulujani keskeytä
enkä koskaan kaljaa juo
muuten juon aivot.”

Leipäjono kutsuu perhettä arkisin
kun ei tahdo tehdä koskaan lailla bossin
Mut kun työhakemuksilla työtä ei saa
hälle kohtalon koura syöttää tonnikalaa
Niin Turmiolan Tommi taas herää henkiin
ja konsultin elkeet tarttuvat renkiin
kohti ähkii
henkilöbrändii

Sen naisen epätoivoon ajaa
kun hallitus maata korjaa
keskeltä kylmän ruudun hiljaa
kylmä silmä tuijottaa:
taas sakset sivaltaa.

Keskellä kumpujen,
mullassa maan
isät eivät ymmärrä poikiaan:
Tutkinnot, väitös, kiire ja perhe
velkaloukku, projekti ja viimeinen erhe.

Tämä tuhannen murheellisen tutkinnon maa
jonka tuhansiin järviin juosta saa
pätkätöiden kansa, jonka epätoivon määrää
ei mittaa järki eikä työkkärin jäärä,
jonka lauluissa ei ylitetä yhteiskuntaluokkaa,
kun köyhän tehtävä on heiluttaa kuokkaa,
aktiivimallista ne kertovat.

Tänä kesänä taukolukemisenani on ollut Kati Tiirikaisen Ujon Urakirja. Ujosta ihmisestä tulee helposti näkymätön, ja kun ongelma kumuloituu kokonaisten yhteisöjen ja yhteiskuntien tasolle, kadotamme ison osan potentiaalistamme.

Tavoitehakuinen onnellisuus-, innovaatio- ja tuottavuushöttöpuhe kaipaa lihaksia luiden ympärille. Tässä kirjassa niitä on tarjolla. Jotta tuloksia voidaan saavuttaa, perustan on oltava kunnossa. Ja jälleen kerran kyse on ns. pehmeistä tekijöistä, ei rahasta tai loppuun asti hiotuista prosesseista!

Hyvät sosiaaliset valmiudet eivät ole perinnöllisiä ja myötäsyntyisiä. Taitojaan voi hioa ja kehittää, oli lähtötilanne mikä tahansa.

Tarkennuksena kuitenkin, ettei kehittymistä edistetä tokaisemalla aremmalle kanssaihmiselle – varsinkaan lapselle –  ”Ei kai se nyt voi olla noin vaikeaa” tai ”Yrittäisit edes!”

Ujous ei ole mikään sairaus tai luonteenpiirre, Tiirikainen korostaa. Se on taipumusta vetäytyä ja harkita tilannetta välimatkan päästä, taipumus, joka aktivoituu tietyissä tilanteissa; toisilla näkyvämmin, toisilla lievemmin. Samuli Putro sanaili Tavallaan jokainen on surullinen, mutta tavallamme olemme myös ujoja joka iikka, ellei opitun roolin taakse verhoutuminen sitä kätke.

Sosiaalisten valmiuksien kehittämiseksi on ensin myönnettävä, että ujouden aiheuttama epämukavuus vuorovaikutustilanteissa on yksi suurimmista tasapainoista elämää, henkilökohtaista kasvua ja urakehitystä rajoittavista esteistä. Mitä arvelette, miksi Finnish Nightmares  -sarjakuvasta onkaan tullut niin suosittu? (Suurkiitos Karoliina Korhoselle, että hän on tehnyt juuri sen, mitä nämä ujouskirjat opettavat: lähestyy pohjimmiltaan kipeää ongelmaa huumorin kautta. Nimim. nainen, joka lähtee lenkille ilman puhelinta, jotta siihen ei tarvitsisi vastata, ja kääntyy risteyksessä aina siihen suuntaan, missä ei näy muita ihmisiä.)

Kuten Tiirikainen kirjassaan muistuttaa, ehtymättömän ulospäinsuuntautuneisuuden ja supliikin suupään (onko tällaisia ihmisiä edes oikeasti olemassa muutoin kuin myyttisinä hahmoina?) ihanne on verraten uusi ilmiö. Sen synnyinkotina voidaan Tiirikaisen mukaan pitää vajaan sadan vuoden takaisia Yhdysvaltoja. Arvannette miksi. Aiemmin ihmiskunnan historiassa pidättyvyys ja harkitsevuus ovat olleet enimmäkseen hyveitä, mutta silloin ei tunnettukaan bisnestä teollisen ajan mittakaavassa.

Nyt henkilöbrändeillä on niin kiire tehdä itsestään täydellisiä, että ujoustaipumuksen myöntäminen lienee kuvaannollinen kuula somekalloon.

Samoin on nähtävissä, että monet syvempää, itsenäistä ja luovaa ajattelua ja pitkällistä prosessointia edellyttävät työtehtävät/ammatit halutaan ajaa alas. Ujojen mahdollisuudet toteuttaa kutsumustaan uhkaavat kaveta entisestään.

Sekä ilmiön hyväksyminen että mahdollinen sosiaalisten epämukavuuksien korjaaminen edellyttävät kuitenkin yhtä asiaa: ensin on myönnettävä ujouden olemassaolo ja arvo. Tässäkin tapauksessa yhteisöllisyys on valtavan tärkeää. Meidän on sisäistettävä, että lukemattomat muut ihmiset kokevat tarkalleen samaa epämukavuutta! Kerromme omia kokemuksiamme, sanoitamme rohkeasti senkin, minkä avoin esiin tuominen ”voi vaarantaa urakehityksesi” kuin tupakoiva sikiö odottavan äidin, suosikkilehteä Pahkasikaa lainatakseni.

Tiirikainen viittaa joidenkin haastattelemiensa ihmisten ns. sielulliseen yksinäisyyteen, joka ei riipu ystävien määrästä tai laadusta. Eskovaltaojalaisittain tähän voisi todeta, että universumin mittakaavassa olemme kaikki sukulaisia. Jaettu ujous on puolitettu yksinäisyyden, eristyneisyyden ja poikkeavuuden kokemus.

lake

 

Monet kirjan tarinoista ovat todellakin kovin tuttuja ja omakohtaisesti koettuja. Ilman somea – etenkin vuosikymmenen mittaista bloggailu-uraa, Twitteriä ja LinkedIniä – olisin ammatillisesti täysin näkymätön.

Tämä ei tarkoita, että olisin luonut sosiaalisesta mediasta itselleni jonkin korviketodellisuuden. Pidän kovasti läheisten ihmisten seurasta ja syvällisistä keskusteluista. Hakeudun mielelläni myös huonoa huumoria arvostavien ja tarkkanäköisten kriitikko-oivaltajien kaveripiiriin. Kyllä, ujotkin ovat sosiaalisia – ja usein herkkiä vaistoamaan muiden tunteita. Tarvitsemme vain enemmän aikaa.

Usein käy esimerkiksi niin, että keskustelijat palaverissa ovat jo siirtyneet seuraavaan aiheeseen, ennen kuin saan mielessäni muotoiltua ensimmäistäkään järkevää lausetta valmiiksi asti. Niinpä istun hiljaa, ellei minulta erikseen kysytä jotain.

Heti kun tuttuus ja mahdollinen pidemmän ystävyyden kautta muodostunut luottamus viedään, hitaana ja harkitsevana ihmisenä olen hätää kärsimässä. Paitsi jos välissä on Internet. Jos tämä kuulostaa sinusta oudolta, kannattaa lukaista myös aiempi pohdintani siitä, että eri ihmisten karisma ei suinkaan ilmene samalla tavalla kaikissa kohtaamisissa: yhdelle sopii kirjoittaminen, toiselle näytteleminen ja kolmannelle puhujanpönttö.

Moni tuntemani kollega tai ystävä saattaa kummastua sitä, että ylipäätään tartun kysymykseen ujoudesta. He sanovat: ”Ethän sinä ole yhtään ujo, puhut ihan suvereenisti vaikka suorassa radio-ohjelmassa tai pidät luennon sadoille ihmisille.” Tarkalleen. Pidän sosiaalisista tilanteista, jos minulla on mahdollisuus valmistautua ja navigoin aiheen puolesta itselleni tutuilla vesillä.

Entäpä epäviralliset kohtaamiset, joihin repliikkejä ei voi hioa etukäteen: syntymäpäivät, päivälliskutsut, festarit, junamatkat, small talk kauppajonossa? Ei onnistu. Ei ihme, etten pidä matkustamisesta: aivan liikaa ihmisiä, joita pitäisi uskaltaa katsoa silmiin, yllättäviä tilanteita ja kysymyksiä, jotka minun olisi kyettävä esittämään ääneen saadakseni vastauksen. Olen kerran jopa mielummin eksynyt kahdeksi tunniksi kuin kysynyt tietä (onneksi tämä tapahtui Vantaalla eikä esimerkiksi Barcelonassa).

Nyt yliopistourani jälkeen voin aivan hyvin tunnustaa, miksi suhtauduin tiedekonferensseihin niin nuivasti. Syynä ei ollut pelkästään se, että tilaisuuden lopussa esitettiin tarkalleen samat kysymykset kuin tilaisuuden alussa, vaan myös epäviralliset iltaohjelmat ja tarkoituksetonta lätinää pursuilevat päivälliskeskustelut, joissa olisi pitänyt kyetä samaan aikaan verkottumaan kolmeen eri ilmansuuntaan lähes yhtä monella eri kielellä ja pureskelemaan pieneksi kolme eri ruokalajia. Vihdoin kotiin päästyäni tarvitsin toipumiseen kolme päivää hiljaisuutta ja yksinoloa.

Juuri kuten Tiirikainen korostaa, ujous ei ole mikään ihmisen luonteenpiirre tai ominaisuus, jonka määrä on vakio! Siihen liittyvä epämukavuuden kokemus aktivoituu eri tavalla eri tilanteissa.

Entä mitä tehdä, jos kokee ujouden rajoittavan liikaa omaa potentiaaliaan? Itsensä altistaminen hankalille tilanteille, meditaatio ja tietoisen läsnäolon taidon kehittäminen ovat tutkitusti hyviä keinoja, jotka myös Ujon urakirja noteeraa.

Varsinkin altistaminen kuulostaa kliseiseltä, mutta tuntuu toimivan. Ihminen oppii parhaiten treenaamalla. Oma esimerkkini lähtee siitä, että parikymppisenä pelkäsin kaikkea, kolmekymppisenä enää vain epävirallisia keskusteluja. Nyt lähempänä neljääkymmentä olen tietoisesti hakeutunut esimerkiksi pitämään koulutus- ja valmennustilaisuuksia, joiden sisältöä ei olekaan kiveen hakattu etukäteen. Jos sähköt katkeavat ja esitysmateriaalia ei ole käytettävissä, ei sekään enää haittaa – antaa mennä vaan!

Mitkä ovat Sinun epämukavia tilanteitasi ja kuinka olet selvinnyt niistä parhain päin?

 

Poimin aamulla Twitter-virrasta mielenkiintoisen huomion. Tutkija Mari Salmelan mukaan kuuden laudaturin ylioppilaat suhtautuvat opiskeluun työnä eivätkä lusmuile tehtävistään.

Tulkintani voi tietysti osua täysin harhaankin. Sen saa mieluusti kumota, jos vastakkaista evidenssiä löytyy. Jokainen ns. kympin tyttö -keskusteluun edes kerran elämässään osallistunut kuitenkin tunnistanee ilmiön. Koulussa hyvin menestyvät nuoret, erityisesti tytöt, ovat opetuksen muodon ja sisällön edellyttämällä tavalla lahjakkaita, ahkeria sekä tietenkin – aargh – tunnollisia.

Haaveilen todellisuudesta, jossa menestyminen opinnoissa olisi ei olisi jotain varhaisluterilaisen kauden hyveluetteloilla kuorrutettua kiltteyttä, vaan sukupuolesta riippumatta osoitus yritteliäisyydestä, sitkeydestä ja päämäärätietoisuudesta.

Lahjakkuuskortin heiluttelussa pesii kaksikin ongelmaa. Toisaalta se väheksyy lahjakkaiden ihmisten tekemää ponnistelua päämääriensä eteen. On kuluttavaa kuunnella kolminelikymppiseksi asti kanssaihmisten tilitystä siitä, kuinka ”sinä se vain opit ja muistat kaiken ihan tuosta vain”. Esimerkiksi se omassa elämässä korkeimmalle arvostettu ja työuran kannalta käytännöllisin laudatur äidinkielestä kun ei tarkoita sitä, etteikö kirjoittaminen olisi raakaa työtä, jota on treenattava jatkuvasti!

Toisaalta lahjakkuuden korostaminen saattaa johtaa myöhemmässä elämässä rimanalituksiin, kun tasapäistämisen innossamme unohdamme nostaa vaatimustason riittävän ylös. Hullu paljon työtä tekee, lahjakas pääsee vähemmällä; joskus jopa liiankin vähällä.

Sanoilla on suunnaton valta. Siksi yritteliään ja sitkeän oppijan uteliaisuus, innostus ja taito sisäistää uutta – aina esikoululaisesta vanhemmalla iällä väitelleeseen tohtoriin – ansaitsevat tulla mainituiksi omilla nimillään, eivät verhottuna johonkin vähättelevään tai halventavaan kaapuun.

geometry

Heini Kilpamäki on omistanut kirjassaan Suomalaisen tyhmyyden ylistys yhden luvun koulutusvastaisuudellemme. Kirja muistuttaa, että herravihan juuret ovat syvällä yhteiskunnassa. Arvostusta herättää virkamiehen, voudin ja viskaalin sijaan auktoriteeteille pitkät haistattava tavissankarihahmo.

Tätä en ole koskaan täysin ymmärtänyt: pystyyhän normaalilla itsetunnolla varustettu ihminen kunnioittamaan auktoriteetteja silloin kun se on tarpeellista, ja tarvittaessa kyseenalaistamaan niiden toiminnan muullakin tavoin kuin haistattelemalla. Samoin monilta on jäänyt kokonaan huomaamatta, että korkeakoulutetut edustavat nykyään useilla aloilla pikemminkin proletaareja narreja kuin herroja. (Tutkijoidenkin käteen jäi lopulta vain luu.)

Ihailemme kyllä ihmisten yritteliäisyyttä, sitkeyttä ja päämäärätietoisuutta, mutta jos ne yhdistyvät oppineisuuteen, aivoissamme tapahtuu ilmeisesti jonkinlainen ylivuototila ja käsityskyky loppuu kesken.

Ei kannattaisi: verkottuneessa maailmassa erilaiset ihmiset ja erilaiset oppijat tarvitsevat toinen toisiaan kipeämmin kuin koskaan. Aloitetaanko vaikka toistemme kunnioittamisesta yli koulutusrajojen?

Vihapuhe on viime aikoina herättänyt keskustelua – jälleen kerran. Se on netin negatiivisten tunteiden jäävuoren huippu ja kovin terävä sellainen.

Mutta kuten jäävuorissa yleensä, suurin osa varsinaisesta tavarasta piileskelee pinnan alla.

Kuulin joskus väitettävän, että ihmisten kaikki nk. kielteiset tunteet ovat kahden perustunteen johdannaisia: vihan ja pelon. Kenties näin on myös verkon sosiaalisissa maailmoissa. Nettipelkoja on monenlaisia, mutta ainakin suomalaisten kohdalla merkittävin alalaji lienee nettihäpeä.

Erilaiset digitaalisuuden höyryllä kulkevat yhteistyöhankkeet, palveluprojektit ja brandiyhteisöviritelmät seilaavat avoimuuden, läpinäkyvyyden, luottamuksen, huumorin ja jaettujen merkitysten merellä vain tehdäkseen Titanicit.

Vastassa on armoton möhkäle passiivista vaikenemista. ”Ei mulla ole mitään sanottavaa, en kai mä nyt viiti tätä laittaa, ei tätä kukaan lue, ihan tyhmä juttu, en mä oikeastaan edes tiedä tästä tarpeeksi…

Meidän ”sosiaalinen” mediamme on täynnä hiljaisia seurailijoita, jotka eivät uskalla sanoa itsestään juuri mitään. Twitterissäkin huomattava osa suomalaisista käyttäjistä on jonkinlaisen UUU-luokituksen piirissä: Uudelleentwiittasin Ujosti Uutisen.

Valtava joukko nokkelia, osaavia ja taitavia tekijöitä tyytyy vain seurailemaan, tai pakenee instituutioiden selän taakse silloinkin, kun näennäisesti viestii omana itsenään. Käsi sydämelle, kuinka monia ihan oikeasti kiinnostaa, millaisen laatuleiman jokin organisaatio sai tai monenneksiko se sijoittui rankingissa? Firmanne julkaisi tällaisen jutun, hienoa, mutta mitä sinä itse siitä ajattelet?

Catherine Ridings kollegoineen osoitti jo 12 vuotta sitten, että nettiyhteisöjen jäsenten luottamusta rakentaa confiding personal information. Meidän on tiedettävä, keiden kanssa olemme tekemisissä, mitä he osaavat ja mitä mieltä ovat.

Kriitikot toteavat tässä kohtaa, että netissä on muutenkin niin paljon hälinää, ettei sitä tarvita yhtään lisää. Olen eri mieltä. Informaation seulontaan on olemassa hyviä työkaluja. Ne paikkaavat kasvaneen digivirran aiheuttamat ongelmat, mutta ihmisten välisen vuorovaikutuksen puuttumista ei korvaa mikään.

Jo 90-luvulla osoitettiin, että hajautuneiden tiimien tuloksellisuus kärsii etenkin liiallisesta tehtäväkeskeisyydestä. Keskustelun merkitystä ei voi liikaa korostaa, sillä sen kautta rakentuvat kaikki yhteisöllisen tiedon luomisen edellytykset luottamuksesta kollektiiviseen huumoriin. Ilman vapaamuotoista, avointa kanssakäymistä emme koskaan saavuta kollaboratiivisen online-työskentelyn tilaa, tuota salattua Eedenin puutarhaa, josta kaikki puhuvat mutta kukaan ei oikein tiedä missä se on.

Seurailijoitten eli lurkkaajien motiiveja on toki tutkittu tiiviimmissä nettiyhteisöissä, mutta selvitykset pitäisi päivittää verkostopalvelujen aikakaudelle, luopua käytettävyysolihuono -tyyppisistä meriselityksistä ja pohtia sen sijaan sitä, mitä ihmiset jakamisessa aidosti pelkäävät ja  häpeävät – vaikka sellaisen kysyminen onkin vaikeaa ja johtaa helposti vain joukkoon uusia meriselityksiä.

Olen kuullut jopa väitettävän, ettei siellä somessa viitsi jakaa mitään omaa, kun kaikki menee amerikkalaisten nettijättien ja tiedustelupalveluiden taskuun. Tietoturvariskit ovat päivänpolttavin meriselitys. Tässä on jotain hullunkurista: ensin rekisteröidytään jonkin palvelun käyttäjäksi, mutta sitten varotaan tekemästä sillä mitään. Sama kuin pestautuisi vapaaehtoisesti rallikuskin kartturiksi ja käskisi kuljettajan ajaa kahtakymppiä.

Uskallan väittää, että pelko ja häpeä ovat suurin tiedon jakamisen rajoittaja. Kaikki tekemisemme palaa aina takaisin inhimillisiin perustunteisiin ja -tarpeisiin, niin tämäkin.

Koska minulla ei ole tarjota nettihäpeän yleisyydestä laajempaa aineistoa, käytän omaa kokemusta esimerkkinä.

Noin 10 % tuottamastani verkkosisällöstä on ehdottoman hyvää ja perustuu loistavaan ideaan, 10 % on täyttä sontaa ja tulee yleensä mauttomana tai turhana poistetuksi hetkeä myöhemmin. Loppu 80 %  on tasoltaan keskivertoa, mutta käy silti läpi joitakin minuutteja tai tunteja kestävän perushävetysprosessin: Voikohan näin sanoa? Tulikohan taas sanottua liian suoraan? Mitenköhän tämäkin ymmärretään? Miksi aina unohdan, että sarkasmi netissä on vaarallista?

Jos näin tapahtuu 17 vuoden nettifoorumikokemuksella, voin vain kuvitella, millaisia häpeän tuntemuksia tällä vuosikymmenella Facebookiin tai Twitteriin tulleet kanssaihmiset käyvät läpi.

Mutta siinä tilanteessa on pyrittävä parantamaan luottamusta itseen ja muuttamaan omaa asennetta, ei lakattava tuottamasta sisältöä ja keskustelemasta muiden kanssa. Yhden parhaista nettikeskustelijan ohjeista on tahattomasti tuottanut PMMP Tytöt -hitissään:

Kannattaa kokeilla itsensä häpäisyä
siihen ei kuole, kokeilin, oon vielä hengissä

On myös opittava sietämään kuolemanlaaksoja; sitä, että verkossa suhteiden rakentuminen vie aikaa. Nimesi, nimimerkkisi tai naamasi muistetaan vasta kun olet ollut riittävän usein esillä. Se, ettei kukaan reagoi twiittiisi tai foorumipostaukseesi, ei ole henkilökohtainen moka vaan verkon ominaisuus.

Hyvät hengenluojat ja aktiivisimmat aikaansaajat uskaltavat ottaa riskejä, kommentoida, kysyä ja jakaa sinnikkäästi, ja tarvittaessa tehdä kauankin aikaa töitä hiljaisella liekillä, kunnes jossain vaiheessa tapahtuu se kuuluisa ketsuppipulloefekti. Verkosto on kaiken aikaa olemassa taustalla ja rakentuu edelleen. Tähän sopisi varmaankin lainaus Eppu Normaalilta: Aurinkokin paistaa, vaikkei sitä näy.

Mutta nyt siirryn käymään läpi perushävetysprosessiani siitä, mitä tuli taas kirjoitettua. Jos olet avoin ja rohkea netinkäyttäjä, heitä kommentilla. Muussa tapauksessa voit ainakin uudelleentwiitata ujosti!

Itsenäisyyspäivän kunniaksi päädyin pohtimaan aitoutta, rehellisyyttä ja valinnan vapautta.

Steve Jobsista on sanottu, että hän kehitti tuotteita, joita ihmiset eivät vielä tienneet haluavansa. Erottuva brandi, markkinointikoneisto ja käytettävyys hoitivat loput. Meitä suomalaisia usein moititaan myyntiosaamisen puutteesta. Väitteessä lienee vinha perä: luotamme mielummin nokiahenkiseen insinööritaitoon kuin lähdemme rakentamaan aikaansaannostemme ympärille Applen tuotteista tuttua hurmoshenkistä kulttia. Emme oikein tahdo tajuta sitäkään, että pimeys ja kaamos ovat toiselta puolelta maailmaa tuleville matkailijoille eksoottisia ja haluttuja elämyksiä, eivät kroonisen kitinän aihe tai jotain, jota pitäisi hävetä.

Mutta onko myyntihenkisyyden puuttuminen itsessään ongelma, johon pitäisi puuttua? Kyllä ja ei.

Koska olen parhaillaan ’between careers’, asia kiinnostaa sekä henkilökohtaisesta että työyhteisöjen näkökulmasta.

Myyntitaidolle on kysyntää, koska ilman sitä kaikelta taloudelliselta toiminnalta putoaa pohja. Se on työ, joka jonkun on osattava! Hyvät ideat ja tulokset harvoin syntyvät saman ammattialan ihmisten muodostamissa poteroissa eikä pelkällä insinööriaivoilla pitkälle pötkitä. Toisaalta yksi ihminen ei millään voi hallita kaikkea – on tunnettava omat vahvuutensa ja etsittävä kumppanit täydentämään paletti.

Itse en ole tavoitehakuisinta myyjätyyppiä, mutta kokonaisuuksien organisoiminen, ideointi, nopea uuden tiedon omaksuminen ja vakuuttava viestintä ovat vahvuuksiani. Myyvintä mihin työnhaussa olen taipunut, on slogan ”Tuloksellista tutkimusta, kiitettyä koulutusta” – mutta vain siksi, että se on totta! Olen parin vuoden ajan kouluttanut opiskelijoita viestimään rohkeasti omasta osaamisestaan, mutta suutarin lasten kenkien hengessä en lupaa rakentaa uusia järjestelmäratkaisuja tai yritysmuotoilla kokonaisia aurinkokuntia. Pitäydyn mieluiten faktoissa.

Suomalaisten heikohkon myyntitaidon kääntöpuolena on jonkinlainen kansanluonteeseen kuuluva rehellisyys ja suoraselkäisyys. Jos jotain kammoksumme, niin tyhjiä lupauksia.

Harvaan asutun maan kansalaisina kunnioitamme muiden reviiriä. Mikä minä olen sanomaan, tarvitseeko potentiaalinen asiakas tätä tuotetta? Johtunee omista materianvastaisista kulutustottumuksistani, mutta minulla on rajaton usko siihen, että ihmiset kyllä tietävät itsekin, mitä ovat vailla. Tai jos eivät tiedä, tuskin he sitä ovat kovasti kaivanneetkaan. Tuskinpa siis olisin koskaan työllistynyt Applelle – mutta omaan myös rajattoman uskon siihen, että muutakin osaamista tarvitaan.

Toiseksi, olen mielummin rakentamassa ihmisten välille yhteisöjä ja verkostoja kuin vakuuttamassa käyttäjiä tyrkyttämäni ratkaisun paremmuudesta.

Yhteisöt ja verkostot kun ovat itsessään huomattavan tehokkaita mutta aliarvostettuja tapoja vaikuttaa ihmisten tekemiin valintoihin. Leijonanosa ostopäätöksistämme perustuu tavalla tai toisella omiin tai muiden kokemuksiin, suosituksiin ja arvioihin. Ennen muinoin suositusverkosto muodostui tuntemistamme ihmisistä ja bisneskontakteista, nettiaikakaudella myös anonyymeista suurista massoista.

Tänä päivänä kuluttajat voivat ja haluavat vaikuttaa siihen, mitä heille tarjotaan. Sekin sopii reviiritietoiselle suomalaiselle. Aina kun puhelimen toisessa päässä on lehtimyyjä, koen suurta eksistentiaalista ahdistusta: taas joku tietää itseäni paremmin, mitä sisältöä haluan lukea ja missä muodossa. Samaan aikaan oma-aloitteinen ja omatoiminen asiakas jää helposti yksin. Pahimmillaan tuotteesta tai palvelusta saa irti vain nimen, ei edes hintaa, saatavuutta tai myyjän yhteystietoja. Mitä veikkaatte, vastaako tällainen yritys asiakkaiden yhteydenottoihin sosiaalisessa mediassa?

Rehellisinä ihmisinä suomalaiset kaipaavat konkreettisia tekoja, ei pelkkiä lupauksia.