Arkisto kategorialle ‘politiikka’

Kannattaako kouluttautua tutkijaksi? Kysymys on ollut tämän viikon keskusteluissa pinnalla. Tampereella järjestettiin 18.-19.4. Eurodoc 2018 -konferenssi teemalla ”Research career – a living dream?” Tapahtuma jäi minulta väliin päällekkäisyyksien vuoksi, mutta monia Tohtoriverkoston jäseniä oli toki mukana. Aihe on kirvoittanut heti tuoreeltaan kiinnostavia kirjoituksia, joista esimerkkinä Tieteentekijöiden liiton sivuilta tutkijatohtori Ella Peltosen bloggaus Kun unelmat eivät riitä.

Entä vastaus alun kysymykseen? Kyllä, kokonaisuutena eli tilastojen valossa korkeakoulutus ja tohtoroituminen on ehdottomasti kannattavaa. Se ei kuitenkaan saisi estää meitä näkemästä tutkintomääräohjautuvan rahoitusmallin ja siihen kytkeytyvän tohtoritehtailun ongelmia. Tutkinnoissa on myös vanhastaan painotettu akateemisia valmiuksia, kuitenkin tietäen, ettei tiedeura ole realistinen vaihtoehto kuin pienelle vähemmistölle. Sisällöt, odotukset ja todellisuus eivät kohtaa. Akateemisilla taidoilla varustettujen urahyppäykset yritysmaailmaan eivät tapahdu sormia napsauttamalla – tarvitaan lisäoppia, kohtaamisia, vertaistukea ja erilaisia rajat ylittäviä ”tohtoriverkostoja”.

Ja se tärkein: miten näiden lahjakkaiden ja motivoituneiden nuorten tutkijoiden käy maassa, joka ei edes vakavissaan halua panostaa pitkäjänteiseen tutkimukseen?

Lopuksi henkilökohtainen kannanottoni aiheeseen eli uusi luku tutkijoiden Pätkätyöväen laulukirjaan. Olen aiemmin julkaissut 20-30 laulun kokoelmasta yksittäisiä poimintoja sekä täällä että musiikille omistautuneessa Ääniä päissämme -blogissa. Pyrin kunnioittamaan Martti Syrjän alkuperäistekstin henkeä, mutta myös tuomaan mukaan riittävästi omaa ääntä – ihan jo tekijänoikeussyistä 🙂

Murheellisten tutkijoiden maa

Syyttömänä syntymään sattui hän
tähän maahan pohjoiseen ja kylmään
jossa jo esi-isät, työttömänä, totta kai,
kännäsivät päivät pitkät jos vain viinaa sai.

Lähiöiden miesten kohtalon
halus välttää tyttö tuo
”En koulujani keskeytä
enkä koskaan kaljaa juo
muuten juon aivot.”

Leipäjono kutsuu perhettä arkisin
kun ei tahdo tehdä koskaan lailla bossin
Mut kun työhakemuksilla työtä ei saa
hälle kohtalon koura syöttää tonnikalaa
Niin Turmiolan Tommi taas herää henkiin
ja konsultin elkeet tarttuvat renkiin
kohti ähkii
henkilöbrändii

Sen naisen epätoivoon ajaa
kun hallitus maata korjaa
keskeltä kylmän ruudun hiljaa
kylmä silmä tuijottaa:
taas sakset sivaltaa.

Keskellä kumpujen,
mullassa maan
isät eivät ymmärrä poikiaan:
Tutkinnot, väitös, kiire ja perhe
velkaloukku, projekti ja viimeinen erhe.

Tämä tuhannen murheellisen tutkinnon maa
jonka tuhansiin järviin juosta saa
pätkätöiden kansa, jonka epätoivon määrää
ei mittaa järki eikä työkkärin jäärä,
jonka lauluissa ei ylitetä yhteiskuntaluokkaa,
kun köyhän tehtävä on heiluttaa kuokkaa,
aktiivimallista ne kertovat.

Elämme sivistysvaltiossa. Ainakin puitteiltaan.

Ihminen on peilisoluolio, opin taannoin Matti Klingen 80-vuotisjuhlahaastattelusta. Mitä enemmän toinen ihminen tarjoaa heijastuspintaa, sitä enemmän itse opimme ja kasvamme.

Mutta millaiset peilit meitä oikein ympäröivät? Klinge jatkaa, että aikamme suurin ongelma on epistemofobia, tiedon pelko.

Psykologiliiton blogissa Teemu Ollikainen kysyy, miksi uskomme yksisarvisvalmentajaa ja huomauttaa, että veriryhmädieettiä käsittelevää kirjaa on myyty maassamme yli 30 000 kappaletta. Takavuosien postimyyntikuvasto mainosti onnea tuovaa talismania, jonka oli tilannut itselleen 20 000 suomalaista. Netin keskustelupalstat pursuilevat salaliittoteorioita esimerkiksi siitä, että rahapelien arvonnat ovat selvästi järjesteltyjä, koska Matti tai Pirkko ei taaskaan voittanut. Koulussa näillä samoilla ihmisillä on saattanut olla kiitettävä numero matematiikasta. Tiedolla on todellista merkitystä vain sisäistettynä, osana toimintaa.

Vakavimmat muotonsa tiedon puute saa kuitenkin silloin, kun sen varjolla tehdään muita ihmisiä, kokonaisia ekosysteemejä tai koko planeettaamme koskevia päätöksiä.

Tuoreeksi esimerkiksi sopii Suomen eduskunta, joka tällä viikolla keskusteli äitiyslain uudistamisesta. Pirkanmaalainen KD:n kansanedustaja Sari Tanus räjäytteli päitä somessakin kiertäneillä kommenteillaan, joiden mukaan

”…monilla lesbosuhteeseen menevillä on taustalla hyväksikäyttöä.”

 

 

Jos meillä olisi tutkijuus yhteisenä oppiaineena elämänkoulussa, tuntisimme tietoon liittyvät peruskäsitteet. Niiden merkitys opittaisiin käytännön esimerkkien kautta. Kaikki 200 kansanedustajaamme tietäisivät, ettei korrelaatio asioiden välillä todista syy-seuraussuhdetta. Se ei ole sama asia kuin kausaliteetti. Voisimme yksissä tuumin havaita, että otimmepa minkä hyvänsä satunnaisen ryhmän naisia – olivat he sitten heteroita tai lesboja – seksuaalinen hyväksikäyttö on aivan liian yleistä.

Ja ehkä pääsisimme tekemään jotain tälle varsinaiselle ongelmalle, sen sijaan, että käytämme kuviteltuja syy-seuraussuhteita omien uskomustemme ajamiseen.

En tarkoita tutkijuudella hakeutumista tiedeuralle managerialismista kärsivissä yliopistoissa, joissa edellytykset työn tekemiselle kaiken aikaa heikkenevät, ja joita tyypillisesti päädytään johtamaan akateemisiin ansioihin nojaten – siis ilman johtamisosaamista. Tiedettä toki tarvitaan, kuten Helsingissä äskettäin järjestetty teematapahtumakin muistutti. Mutta jos tutkijuus valtaisi enemmän jalansijaa, meidän ei tarvitsisi edes erikseen todistella sitä.

Tutkijuus on enemmän kuin tiedeura. Sen ei tarvitse ilmetä julkaisukierteenä ja tulospaineina, vaan arjen oivalluksina.

Tutkijuus voi ulottua meihin kaikkiin taustasta, työpaikasta ja koulutuksesta riippumatta. Mikä hienointa, siinä yhdistyvät lapsen ehtymätön oivalluskyky,  yrittäjän eteenpäin vievä asenne, taiteilijan kyky kyseenalaistaa, urheilijan sitkeys treenata vielä lisää, ja nobel-palkitun tutkijan uteliaisuus maailmaa kohtaan (ja se, että hän enimmäkseen vain istuu ja tuijottaa papereita).

Tutkijuus on ehtymätöntä uteliaisuutta, hyvää yleissivistystä, kokonaisuuksien hahmottamista, valmiutta kyseenalaistaa nykyisiä tapoja tehdä, halua oppia koko ajan uutta ja kykyä systemaattiseen, pitkäjänteiseen työskentelyyn. 

messier-101-10995_1280

Kari Uusikylä muistuttaa kirjassaan Luovuus kuuluu kaikille, että luovat toteutukset saavat alkunsa kyvystä nähdä ongelmia. Tämä lisäbonus on hyvä muistaa aikana, joka pyrkii hautaamaan epäkohdat silotellun kivapuheen ja yltiöpäisen posihömpän alle. Rakentava tutkijuus iloitsee siitä arvokkaasta mitä on, mutta miettii kaiken aikaa, mikä voisi olla vielä paremmin.

Kun vielä lisätään mausteeksi roima annos vapaata, kiireetöntä aikaa ajatteluun, ihmettelyyn ja kokeiluun, on tutkijuuden keitos valmis.

Siitä riittää ammennettavaa jokaiselle, joka haluaa parantaa maailmaa.

Internetin pyörät sutivat tyhjää. Jos emme osaa edes olla rakentavasti eri mieltä yksinkertaisista kysymyksistä tai vastaanottaa kriittistä palautetta, kuinka voisimme saavuttaa syvemmän ymmärryksen ja luoda uutta tietoa?

Näin kysyy Randy Milanovic mainiossa postauksessaan How much of the Internet’s Potential are You Wasting?

Kuinkas sattuikaan, politiikan kentältä löytyy lukuisia ajankohtaisia esimerkkejä tästä mielipiteillä uhriutumisesta. Kansalaisilla ei juuri mene edustajiaan paremmin. Juutumme aivan liian herkästi tappelemaan valtalehtien kommenttipalstoille tai Facebookin kömpelöihin keskusteluryhmiin sen sijaan, että käyttäisimme sosiaalista mediaa aktiivisemmin yhdessä tekemiseen ja yhteisen hyvän edistämiseen. Keskustelu ja yhteydenpito – viestintä – ei ole sama asia kuin tavoitteellinen yhteistyö. Ja kyllä, Tohtoriverkosto on muiden tavoitteidensa ohessa näytön paikka siitä, että kykenemme muuhunkin kuin yksisuuntaiseen jupinaan blogeissa 🙂

P1090547

Somearkeologit löysivät suomalaiselta someverkkoyhteisöosallisuusalustalta erään vakikirjoittajan nenään juuttuneen herneen. Kilpailevan sosiokonstruktivistisen koulukunnan mukaan kyseessä on pikemminkin representaatio muutoksista käyttäjien aivojen rakenteessa.

Ihmismieli käyttää polttoaineenaan sitä, mitä sille syötetään. Ja se on luotu toteuttamaan juuri ne asiat, joita suustamme tai näppäimistöstämme pääsee ilmoille.

Esimerkiksi kapeita oikeisto- tai punaviherlokeroita näkevä saa niitä lisää, ja näin hänen maailmankuvansa kapenee entisestään. Ihmisyyden laajemman kirjon näkevä oppii todennäköisemmin suhtautumaan erilaisuuteen luonnollisena osana elämää. Tämä antaa myös paremmat lähtökohdat yhteistyölle tuntemattomien kanssa ja siten uuden oppimiselle. Netissä on alituisena vaarana juuttua pyörimään samaa pientä ympyrää ennestään samanmielisessä piirissä.

Siksi on valtavan tärkeää sekä tiedostaa ajattelumallinsa että valita tietoisesti ne ryhmät, sisällöt ja kanavat, joille omistaa aikansa ja huomionsa.

En ylläty siitä, että se mitä kerromme itsestämme verkossa, muuttaa minuuttamme. Kaikki media on viestintää – ei vähiten sosiaalinen media. Ihmisen identiteetti ei muodostu syntymässä vaan rakentuu vuorovaikutuksessa. Uutinen olisi se, jos jokin vuorovaikutuksen laji ei lainkaan vaikuttaisi identiteettiimme.

Kun olin yöllä hahmotellut tätä bloggausta mielessäni, oli mahtava yhteensattuma bongata heti aamun alkajaisiksi HS Tieteen artikkeli sosiologi Duncan Wattsista. Watts osoitti todeksi verkostojen voiman: sen, että olemme kaikki vain kuuden erottavan linkin päässä toisistamme. Toisin sanoen, olemme ihmisinä erilaisia ja silti osa isompaa kokonaisuutta. Mutta tutkijan itsekriittisyydellä Watts myös huomioi havaintonsa seurauksia.

Watts pohtii, että löytö olisi voinut elvyttää tunnetta siitä, että olemme samassa veneessä.

”Ihmiset tiedostavat ilmiön. Kaikki liittyy kaikkeen. Löytömme ei kuitenkaan oikeastaan johtanut mihinkään. Päinvastoin. Facebookista ja sosiaalisesta mediasta huolimatta ilmassa on yksityistymistä, käpertymistä.”


Ihmiskunnalta kesti vuosisatoja päästä eroon maakeskeisestä maailmankuvasta ja ymmärtää, että maa kiertää Aurinkoa. Toivottavasti meiltä ei mene yhtä kauan päivittää minäkeskeinen ihmiskäsityksemme verkostokeskeiseen.

Verkostokeskeisellä ajattelulla olisi sosiaaliselle medialle mullistavat seuraukset. Yksilötasolla lakkaisimme välittömästi murehtimasta henkilöbrändejämme: miltä minä näytän, kuulostan tai vaikutan, ja mitä muut siitä ajattelevat. Yhteiskunnan tasolla pääsisimme paikallaan junnaavista mielipidesodista kohti laajemman systeemin ymmärtämistä ja siihen vaikuttamista.

Mikä siis lääkkeeksi? Millaisia askelia seuraamalla voimme saada Internetin ja verkostojen potentiaalista enemmän irti?

Tietojohtamisen ja uuden tiedon luomisen vinkkelistä aloittaisin näistä neljästä. Jos niissä onnistutaan, vain taivas ja mielikuvitus on rajana.

  1. Netiketin ja toisten ihmisten kunnioitus.
  2. Ajankäytön priorisointi ja rönsyjen karsiminen.
  3. Altruismi: pyyteetön auttaminen, kannustaminen.
  4. Yhteisen kielen ja merkitysten luominen.


Ja luonnollisesti tarvitsemme myös parempia työvälineitä. Nykyinen sosiaalinen mediamme keskusteluineen ja peukkuineen on vasta pintaraapaisu Internetin yhteisöllisyyteen. Tulevaisuudessa käytöstä jäävät pois niin kömpelöt erilliset laitteet kuin sosioemotionaalisesti köyhähkö merkitysjärjestelmäkin.

Uutta syntyy kun erilaiset ihmiset kohtaavat ja saavat käyttöönsä koko ihmislajille tunnusomaisen viestintätapojen kirjon – myös verkossa.