Arkisto kategorialle ‘opiskelu’

Kannattaako kouluttautua tutkijaksi? Kysymys on ollut tämän viikon keskusteluissa pinnalla. Tampereella järjestettiin 18.-19.4. Eurodoc 2018 -konferenssi teemalla ”Research career – a living dream?” Tapahtuma jäi minulta väliin päällekkäisyyksien vuoksi, mutta monia Tohtoriverkoston jäseniä oli toki mukana. Aihe on kirvoittanut heti tuoreeltaan kiinnostavia kirjoituksia, joista esimerkkinä Tieteentekijöiden liiton sivuilta tutkijatohtori Ella Peltosen bloggaus Kun unelmat eivät riitä.

Entä vastaus alun kysymykseen? Kyllä, kokonaisuutena eli tilastojen valossa korkeakoulutus ja tohtoroituminen on ehdottomasti kannattavaa. Se ei kuitenkaan saisi estää meitä näkemästä tutkintomääräohjautuvan rahoitusmallin ja siihen kytkeytyvän tohtoritehtailun ongelmia. Tutkinnoissa on myös vanhastaan painotettu akateemisia valmiuksia, kuitenkin tietäen, ettei tiedeura ole realistinen vaihtoehto kuin pienelle vähemmistölle. Sisällöt, odotukset ja todellisuus eivät kohtaa. Akateemisilla taidoilla varustettujen urahyppäykset yritysmaailmaan eivät tapahdu sormia napsauttamalla – tarvitaan lisäoppia, kohtaamisia, vertaistukea ja erilaisia rajat ylittäviä ”tohtoriverkostoja”.

Ja se tärkein: miten näiden lahjakkaiden ja motivoituneiden nuorten tutkijoiden käy maassa, joka ei edes vakavissaan halua panostaa pitkäjänteiseen tutkimukseen?

Lopuksi henkilökohtainen kannanottoni aiheeseen eli uusi luku tutkijoiden Pätkätyöväen laulukirjaan. Olen aiemmin julkaissut 20-30 laulun kokoelmasta yksittäisiä poimintoja sekä täällä että musiikille omistautuneessa Ääniä päissämme -blogissa. Pyrin kunnioittamaan Martti Syrjän alkuperäistekstin henkeä, mutta myös tuomaan mukaan riittävästi omaa ääntä – ihan jo tekijänoikeussyistä 🙂

Murheellisten tutkijoiden maa

Syyttömänä syntymään sattui hän
tähän maahan pohjoiseen ja kylmään
jossa jo esi-isät, työttömänä, totta kai,
kännäsivät päivät pitkät jos vain viinaa sai.

Lähiöiden miesten kohtalon
halus välttää tyttö tuo
”En koulujani keskeytä
enkä koskaan kaljaa juo
muuten juon aivot.”

Leipäjono kutsuu perhettä arkisin
kun ei tahdo tehdä koskaan lailla bossin
Mut kun työhakemuksilla työtä ei saa
hälle kohtalon koura syöttää tonnikalaa
Niin Turmiolan Tommi taas herää henkiin
ja konsultin elkeet tarttuvat renkiin
kohti ähkii
henkilöbrändii

Sen naisen epätoivoon ajaa
kun hallitus maata korjaa
keskeltä kylmän ruudun hiljaa
kylmä silmä tuijottaa:
taas sakset sivaltaa.

Keskellä kumpujen,
mullassa maan
isät eivät ymmärrä poikiaan:
Tutkinnot, väitös, kiire ja perhe
velkaloukku, projekti ja viimeinen erhe.

Tämä tuhannen murheellisen tutkinnon maa
jonka tuhansiin järviin juosta saa
pätkätöiden kansa, jonka epätoivon määrää
ei mittaa järki eikä työkkärin jäärä,
jonka lauluissa ei ylitetä yhteiskuntaluokkaa,
kun köyhän tehtävä on heiluttaa kuokkaa,
aktiivimallista ne kertovat.

Palaan pienen tauon jälkeen kielen ja viestinnän teemoihin. Aihe kiinnostaa: kuten blogini kuvauksessakin mainitaan, omaan ’savolais-englantilaisen huumorintajun ja elinikäisen viehtymyksen verbaliikkaan’. Ja tuleepa tässä samalla täyteen ensimmäinen vuosi Mikkelin ammattikorkeakoulussa, tulevassa Xamkissa!

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Ulla Onkamo ruoti kolumnissaan uuden Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun lyhennettä Xamkia.

Lyhenne on sekä haastava että oivaltava. Se voi viitata salattuun tai sopimattomaan, tai jopa ex-ammattikorkeakouluun. Jälkimmäistä en pidä lapsuksena, vaan pikemminkin visionäärisenä: tuskinpa kukaan nykyistä koulutuspolitiikkaa seurannut uskoo, että meillä on enää kymmenen vuoden päästä yhtä pirstaloitunut ja kahtiajakautunut korkeakoulukenttä, jossa yliopistot ja ammattikorkeakoulut kilvan nokittelevat, kopioivat ja yrittävät samanaikaisesti erottua toisistaan kisaten samoista määrärahoista. Kenties oppiminen vielä pääsee takaisin tekemisen päämääräksi.

Helpompaa on yhdistää opinahjoja ja tarjota niiden suojissa useita eri suuntautumisvaihtoehtoja käytännön työstä tieteelliseen koulutukseen. Vuoden 2017 alussa syntyvä Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulukin muuttunee tulevaisuudessa kaakkoisen Suomen yliopistokeskittymäksi, kunhan vielä eteläkarjalaiset naapurit saadaan mukaan.

Mutta palatakseni Kotukseen. Kyllä, tarvitsemme hyvää kieltä ja kielenhuoltoa. Kyllä, hallintolaki velvoittaa asialliseen, selkeään ja ymmärrettävään kielenkäyttöön. Villakoiran ydin ei kuitenkaan ole Xamk, joka on kontekstista ja tulkitsijasta riippuen hyvä tai huono lyhenne. Olennaista on isompi kuva:

Julkisten palveluiden nimien ensisijainen tehtävä ei ole myydä, brändätä tai hauskuuttaa, vaan kertoa kansalaisille olennaista kohteensa toiminnasta suomeksi ja tarvittaessa myös ruotsiksi.

Onko toiminta siis hallintolain kanssa ristiriidassa silloin, kun se pyrkii lähentämään julkisen palvelun laitoksia normaaliin ihmisyyteen, eli ammentaa huumorista, luovuudesta ja leikillisyydestä loukkaamatta ketään?

Jos näin on, olemme pahassa liemessä.

control-427510_1280

Vaarantuuko korkeakoulujen tarjoaman palvelun laatu, jos ne brändäävät itseään tai tekevät totutusta kaavasta poikkeavia viestinnällisiä ratkaisuja? Tätä on vaikea uskoa. Ennemminkin tulisi mieleen, että näkyvimmät toimijat houkuttelevat myös maailmaa muuttavaa opiskelija-ainesta.

Harmaata väriä saa edelleen käyttää, mutta ei ole pakko.

Vararehtori Mirja Toikan mukaan korkeakoulujen on uskallettava uudistaa toimintatapojaan. X tunnuksena kertoo muutoksesta ja rohkeudesta kohdata myös uusia ja tuntemattomia asioita.

Nähtävästi tarvitsemme kaikkiin julkisiin laitoksiin kiintiöteekkarit. Se voisi edistää rakentavan huumorin ja hauskuuttamisen asiaa. Tätä tulee tukea, ei tukahduttaa, kuten linkin takaa voi havaita.

Lyhenteistä puheen ollen: vuosia sitten kaverini eksä (x, kromosomeiltaan xy), teekkaripa hyvinkin, ideoi ns. tiskin alta entiselle opinahjolleni LUT:lle mainion markkinointinimen. Siinä oli peruslyhenteen jälkeen huomioitu myös kaupallinen painotus (CA, Commercial Applications). Uusi slogan – tai siis jaloja yhteisiä päämääriä kohti ohjaava tunnuslause – olisi tietenkin ollut ”Yliopisto, johon kaikki pääsevät sisään”. (Esimerkin tarkoitus ei ollut vaatia yliopistoille alatyylisiä nimiä, vaan havainnollistaa, millaisia ihmisten jutunaiheet ja ajatuskulut tuppaavat arjessa olemaan.)

Muutos alkaa kyseenalaistamisesta. Samaan aikaan kun yritykset rohkaistuvat rikkomaan rajoja ja irrottautumaan yksisuuntaisen tiedottavan viestinnän ja vanhan ajan manageerauksen malleista, julkisilla toimijoilla ei ilmeisesti ole lainkaan lupaa muuttua. Kuilua näiden kahden välillä ei saa päästää enää levenemään.

Syitä on monia. Puutun tässä vain yhteen: olen kohdannut työurani aikana aivan liian monta virkamiestä ja asiantuntijaa, jotka tietoisesti tai tiedostamattaan murehtivat sitä, ettei kukaan arvosta heidän työtään. Tarkemmin analysoituna syyksi paljastuu joko se, ettei kukaan tiedä siitä mitään, tai se, ettei kukaan ole vielä osannut viestiä siitä tarpeeksi kiinnostavasti.

Kuitenkin tätä samaa henkilöstöä kannustetaan työntekijälähettilyyteen ja muihin avoimuuden aikakauden ilmiöihin. Omissakin koulutuksissani rohkaisen toimimaan somessa somen ehdoilla – hyvien esimerkkien kautta. Ei-verkottuneen maailman käytäntöjen siirtäminen verkkoon on ajanhukkaa!

Moni ahdistuu moisista vaatimuksista. Ihmiset jäävät puun ja kuoren väliin: heidän pitäisi kertoa työstään kansantajuisesti, ’värikkäästi’ ja ’innostavasti’ sosiaalisessa mediassa, vaikka työpaikka olisi Sosiaali- ja terveydenhuollon alan viranomaisaloiteneuvonnan nimittämisten ennakointitoimikunnassa, jota ei tietenkään saa lyhentää ’SOTEAVANNE’, koska se on sopimatonta.

Ihmisyyden korostaminen ei ole pelkkä tämän hetken trendi. Se on xyz-sukupolvia yhdistävä kokemus – ja vaatimus myös heille, jotka julkisia palveluja tuottavat.

We don’t need no education
We don’t need no thought control

Näin kiteytti Pink Floyd eräässä yhtyeen klassikkohiteistä, Another Brick in the Wall (part 2), jossa kritiikin kohteena oli jäykkä koulujärjestelmä. Oppiminen on lähes 40 vuodessa ehtinyt muuttua yksilöllisemmäksi, mutta kritiikiltä koulut eivät ole säästyneet – eikä niiden pidäkään.

Täytyy kouluttautua pitkälle nähdäkseen, ettei kannata käydä kouluja, tuumasin kerran kyseisen kappaleen soidessa. Paradoksiko? Ei sentään. Puolittain humoristisessa heitossa piilee edelleen totuuden siemen: opiskelun tärkein tehtävä on opettaa meitä ajattelemaan omilla aivoillamme.

Se onnistuu, jos annamme kokonaisuuksille ja ymmärtämiselle tilaa emmekä ainoastaan tavoittele nopeita putkitutkintoja tai senhetkisten hallitusten haalimia pikavoittoja. Kiireen kaapuun verhoiltu puolihutaistu hössötys on oppimisen kannalta surkein vaihtoehto, puhuttiinpa sitten opiskelemaan tulleesta tai opetusta organisoivasta osapuolesta.

Kyseenalaistamisen taitoon ja laajojen kokonaisuuksien ymmärtämiseen ei ole oikoteitä. Ajattelun apuvälineet kehittyvät vain ajattelemalla. Tällaisen yksilöllisen ja kollektiivisen oivaltamisen ilon ja vapauden varassa lepää kykymme uudistaa ja uudistua, eikä siltä tule äkillisessä koulutusvihamielisyyden puuskassa viedä pohjaa pois. Olemme jo aivan liian hyviä saman vanhan toistamisessa.

Ennen kuin joku onnistuu risteyttämään bloggauksen aiheesta uuden palkokasvilajikkeen sieraimeensa, on syytä tähdentää, etten väitä vain kouluttautuneiden kykenevän uudistamiseen. Se, että saa ajattelun apuvälineitä, ei kerro vielä mitään siitä, mihin ihminen niitä käyttää. Vasarallakin voi lyödä joko peukaloon tai naulaan. Omakohtainen ja syvällinen perehtyminen ilmiöihin on kuitenkin varmempi tie kuin jättäytyminen auktoriteettien, median, kuulopuheiden tai henkilökohtaisten mielipiteiden armoille.

Eräs Tohtoriverkostomme aktiiveista tiivisti ammatillisen roolinsa ”vastavirtaan uimiseksi”. Hyvin sanailtu! Muutos voi lähteä vain uskalluksesta haastaa vallitseva ajattelu. Jos hyvä pohjakoulutus antaa tarvittavan itseluottamuksen ja -varmuuden, jo silloin voi sanoa, ettei se ole mennyt hukkaan.

Hyvä elämä, onnellisuus, luovuus, aineettomien resurssien tuottavuus ja kaikinpuolinen hyvinvointi ovat paradokseja itsessään: niitä kaikkia saa lisää, kun luopuu niiden pakonomaisesta tavoittelusta.

Ehdotankin maljaa kaikille sivistyksen sanansaattajille, jotka uskaltavat vallitsevassa ilmapiirissä puhua oppimisen ilon, kiireettömyyden, akateemisen vapauden ja ylipäätään vähän vähemmän pingottavan maailman puolesta.

Emme näet opi koulua, tuottavuusloikkaa tai startup -skeneä varten, vaan elääksemme. Tai kuten akateemisten hyötyeläinten kuningas Väitössika sanoisi: Non scholae sed vitae porsimus.

merkki

(Jos Sinulla ei vielä ole omaa Väitössika -haalarimerkkiä, niitä löytyy pöytälaatikostani. Röh!)

Poimin aamulla Twitter-virrasta mielenkiintoisen huomion. Tutkija Mari Salmelan mukaan kuuden laudaturin ylioppilaat suhtautuvat opiskeluun työnä eivätkä lusmuile tehtävistään.

Tulkintani voi tietysti osua täysin harhaankin. Sen saa mieluusti kumota, jos vastakkaista evidenssiä löytyy. Jokainen ns. kympin tyttö -keskusteluun edes kerran elämässään osallistunut kuitenkin tunnistanee ilmiön. Koulussa hyvin menestyvät nuoret, erityisesti tytöt, ovat opetuksen muodon ja sisällön edellyttämällä tavalla lahjakkaita, ahkeria sekä tietenkin – aargh – tunnollisia.

Haaveilen todellisuudesta, jossa menestyminen opinnoissa olisi ei olisi jotain varhaisluterilaisen kauden hyveluetteloilla kuorrutettua kiltteyttä, vaan sukupuolesta riippumatta osoitus yritteliäisyydestä, sitkeydestä ja päämäärätietoisuudesta.

Lahjakkuuskortin heiluttelussa pesii kaksikin ongelmaa. Toisaalta se väheksyy lahjakkaiden ihmisten tekemää ponnistelua päämääriensä eteen. On kuluttavaa kuunnella kolminelikymppiseksi asti kanssaihmisten tilitystä siitä, kuinka ”sinä se vain opit ja muistat kaiken ihan tuosta vain”. Esimerkiksi se omassa elämässä korkeimmalle arvostettu ja työuran kannalta käytännöllisin laudatur äidinkielestä kun ei tarkoita sitä, etteikö kirjoittaminen olisi raakaa työtä, jota on treenattava jatkuvasti!

Toisaalta lahjakkuuden korostaminen saattaa johtaa myöhemmässä elämässä rimanalituksiin, kun tasapäistämisen innossamme unohdamme nostaa vaatimustason riittävän ylös. Hullu paljon työtä tekee, lahjakas pääsee vähemmällä; joskus jopa liiankin vähällä.

Sanoilla on suunnaton valta. Siksi yritteliään ja sitkeän oppijan uteliaisuus, innostus ja taito sisäistää uutta – aina esikoululaisesta vanhemmalla iällä väitelleeseen tohtoriin – ansaitsevat tulla mainituiksi omilla nimillään, eivät verhottuna johonkin vähättelevään tai halventavaan kaapuun.

geometry

Heini Kilpamäki on omistanut kirjassaan Suomalaisen tyhmyyden ylistys yhden luvun koulutusvastaisuudellemme. Kirja muistuttaa, että herravihan juuret ovat syvällä yhteiskunnassa. Arvostusta herättää virkamiehen, voudin ja viskaalin sijaan auktoriteeteille pitkät haistattava tavissankarihahmo.

Tätä en ole koskaan täysin ymmärtänyt: pystyyhän normaalilla itsetunnolla varustettu ihminen kunnioittamaan auktoriteetteja silloin kun se on tarpeellista, ja tarvittaessa kyseenalaistamaan niiden toiminnan muullakin tavoin kuin haistattelemalla. Samoin monilta on jäänyt kokonaan huomaamatta, että korkeakoulutetut edustavat nykyään useilla aloilla pikemminkin proletaareja narreja kuin herroja. (Tutkijoidenkin käteen jäi lopulta vain luu.)

Ihailemme kyllä ihmisten yritteliäisyyttä, sitkeyttä ja päämäärätietoisuutta, mutta jos ne yhdistyvät oppineisuuteen, aivoissamme tapahtuu ilmeisesti jonkinlainen ylivuototila ja käsityskyky loppuu kesken.

Ei kannattaisi: verkottuneessa maailmassa erilaiset ihmiset ja erilaiset oppijat tarvitsevat toinen toisiaan kipeämmin kuin koskaan. Aloitetaanko vaikka toistemme kunnioittamisesta yli koulutusrajojen?

Elvytin tänä kesänä 15 vuoden takaiset ohjelmointiopintoni Helsingin yliopiston vallan mainion MOOC:n vauhdittamana. Suosittelen! Ensin luonnollisesti palautin mieleen peruskäsitteet ja kävin läpi ne materiaalit, jotka omista maisteriopinnoista tarttuivat mukaan.

Ja heti kansiot avattuani muistin, mikä on ollut ylivoimaisesti paras koskaan lukemani kurssikirja: Alan Cooperin Nörttien valtakunta – Miksi korkeateknologiatuotteet saavat meidät sekaisin ja kuinka palauttaa järki. Kiitos ohjelmistotuotannon opettajalle valinnasta! Ei mikään perinteinen päntättävä kirja, vaan tehokas tapa herättää opiskelijoita ajattelemaan ja havaitsemaan. Opus on viime vuosituhannelta, mutta tuskin päivääkään vanhentunut. Vai mitä sanovat ohjelmistojen parissa työskentelevät ja niitä työkseen käyttävät?

  • Ohjelmistoinsinöörit ovat sisäistäneet lykätyn onnistumisen tunteen periaatteen. He tapaavat kirjoittaa ohjelmia, jotka vaativat käyttäjiltä kaiken mahdollisen tiedon ennen kuin ne tekevät edes hiukan työtä. Jos ihminen toimisi tällä tavoin, häntä inhottaisiin suuresti.
  • Käyttäjän tavoite on saada työ tehdyksi kohtuullisessa ajassa ja arvokkuutensa säilyttäen. Vääriä tavoitteita ovat hieno teknologia, laadukas grafiikka, nopea tallennus tai oppimisen vaivattomuus.
  • Mitä vähemmän käyttäjä näkee käyttöliittymää, sitä parempi se on.
  • Asiakkaiden kuunteleminen on hyvästä. Heidän toiveidensa noudattaminen sen sijaan on typerää. Asiakasjohteisilta tuotteilta puuttuu johdonmukainen suunnittelu ja pitkän tähtäimen näkemys.


Asiakasjohtoisena tuote muuttuu jokaisessa liikkeellelaskussa eikä kasva järjestelmällisesti. Tuote on lopulta täynnä epäsopivia osia ja satunnaisia toimintoja, ja lopulta siitä tulee jotain, jota tuotekehittäjä John Zicker kutsuu ’koiran aamiaiseksi’. Jokaisen asiakkaan on pujoteltava omaa polkuaan tuotteen läpi, etsien toimintoja joista hän pitää, välttäen toimintoja joista ei pidä. Joidenkin tunnettujen yhtiöiden tuotteet ovat niin monimutkaisia, että tarvitaan kuukausien koulutus, ennen kuin pystytään edes yksinkertaisimpiin töihin. Kokonaisia liikeyrityksiä nousee kouluttamaan, asentamaan, tekemään asetuksia ja pitämään yllä näitä hirviöitä.

[Tekninen kirjoittaja] kertoi minulle seuraavan tarinan, miten ohjelmoijilta sai tietoa: ”Huomasin, että lahjonta toimii paremmin kuin kerjääminen. Käytin enimmäkseen suklaata. Lahjonta toimi niin hyvin, että kerran insinöörijohtaja pyysi minulta julkisesti polvillaan anteeksi, koska hän oli unohtanut kertoa minulle tuotteen muutoksista. Eräässä yhtiössä suklaanhimoinen insinööri kertoi minulle työtovereidensa tekemistä muutoksista, jotta hän saisi heidänkin suklaansa. Ennen lahjontamenetelmää mietin monta ylityötuntia miettien, mikä tuotteessa oli muuttunut.”

Saamme ohjelmistoja joita vaadimme, ja tähän mennessä olemme vaatineet hyvin vähän. — Silloin tällöin kuluttajat elättelevät epämääräistä ja romanttista toivoa, että korkeateknologian seuraava aalto tekisi ohjelmistopohjaisista tuotteista helppokäyttöisiä. Tämä toivo on lapsellinen ja hupsu, ja minua surettaa nähdä kuinka selittelijät julmasti ylläpitävät toivoa. Ohjelmien tekijät eivät tee niistä helppokäyttöisiä, koska he eivät osaa, eivät koska se olisi mahdotonta. Ennemmin kuin myöntäisivät hävettävän tosiasian, he mielummin väittävät, että helppoutta ei voi tehdä ”teknisistä syistä”.

🙂

Elämänhallintaohjeiden tunnetuimmasta päästä ovat listat asioista, joita ihmiset kuolinvuoteellaan katuvat jättäneensä tekemättä. Vaikka en mikään jossittelun puolestapuhuja olekaan, tässä omani etuajassa. Siitä voi olla hyötyä etenkin työuransa alussa oleville.

1. Pidä ääntä saavutuksistasi. Kun onnistut jossain hyvin, teet parhaan tuloksen tai raivaat edelläkävijänä tietä muille, kerro siitä rohkeasti. Uskalla nostaa pöydälle myös epäonnistumiset ja se, mitä opit niistä. Avoimuudella kerrytät sellaista aineetonta pääomaa, joka avittaa sinua eteenpäin vielä vuosienkin päästä. Käänteisessä tapauksessa on sama kuin et olisi tehnyt yhtään mitään.

2. Luo suhteita nykyisiin ja tuleviin päättäjiin. Mietit ehkä, mitä opiskelemalla työllistyisit varmasti. Nykyään oppiminen on elinikäistä. Unohda muodolliset tutkinnot: olennaisempaa on se, ettet vietä opiskeluaikaasi eristäytyneenä neljän seinän sisälle. Viimeistään digitaalinen maailma on romahduttanut tiedon pänttäämisen ja tutkintopapereiden arvon. Tärkeämpää on nk. hiljainen tieto, joka rakentuu kokemuksista, taidoista ja viisaudesta, ja voi siirtyä vain ihmiseltä ihmiselle! Sillä ei ole merkitystä mitä tiedät ja muistat, vaan sillä, kenet tunnet ja miten kytkeydyt heihin, jotka voivat vaikuttaa asioihin. Jos verkostosi ovat kunnossa, on se ja sama valmistutko lääkäriksi, autonkuljettajaksi vai esikristillisen uskontokäsityksen maisteriksi.

3. Tiedosta arvomaailmasi ja rakenna sen mukainen opiskelu- ja työura. Ns. yleinen mielipide, vanhempien ja sukulaisten odotukset tai vallitseva talousajattelu ovat huonoja lähtökohtia. Omien arvojen mukaan eläminen on hyvinvoinnin kulmakivi. Kumpi on sinulle itsellesi tärkeämpää, näyttävä status vai mahdollisuus auttaa ihmisiä tai luontoa? Arvostatko enemmän hidasta tietoa ja sivistystä vai nopeaa, helpommin rahaksi muutettavissa olevaa tietoa? Minkä tahansa löytäminen on helpompaa, kun osaa antaa tarkat tuntomerkit. Tee tärkeimmistä arvoista huoneentaulu ja päivitä sitä aina tarvittaessa. Opit samalla paljon itsestäsi!

P.S. Harjoittele myös lempeyttä. Aina ei tarvitse olla käytettävissä ja toimia täydellä teholla. Maailma ei todennäköisesti ehdi loppua sillä välin, kun ihmiset pitävät taukoa oravanpyörästä. On sallittua olla välillä rikki.