Arkisto kategorialle ‘myyntitaito’

Tohtoriverkoston vetäjänä viestin äskettäin erään toimittajan kanssa liittyen valmisteilla olevaan juttuun, joka käsittelee tohtoreiden työllistymisvaikeuksia yliopistojen ulkopuolella. Keskustelua väritti jälleen puhe tohtoreiden liiallisesta teoreettisuudesta.

Mitä tuo ikävän imagon saanut ’teoreettisuus’ oikeastaan tarkoittaa? Wikipedia kertoo, että teoria on tieteellisten menetelmien varaan rakentuva ja hyvin perusteltu selitys jollekin ilmiölle.

Kas näin. Nyt pitäisi enää tietää, miksi sarja kaoottisia ja irrallisia havaintoja ilman havainnot yhteenliittävää teoriaa olisi jotenkin tavoiteltava tila.

Etenkin yritykset tuntuvat pikemminkin kaipaavan toimintaympäristön jonkinasteista ennustettavuutta ja hallittavuutta. Tuskinpa ne muutoin omistaisivat niin paljon aikaa vaikkapa suoritteiden mittaamiseen.

Erityisen vahingollinen teoreettisuuspiikittely on yhdistyessään ilmaisuun ’käytäntö’. Käsitteet toki ovat vanhastaan vastakkaisia – ainakin teoriassa. Lääketieteessä perinteisesti tuotetaan uutta tietoa sairauksien aiheuttajista, mutta paraskaan tiedon tuottaja ei välttämättä paranna yhtään potilasta.

Kuten esimerkistä voi päätellä, selvää on vain se, että teoria ja käytäntö tarvitsevat toisiaan. Sosiaalipsykologi ja tieteenfilosofi Kurt Lewin lausahti jo 1951:

There is nothing so practical as a good theory.

 

Teorian ja käytännön vastakkainasettelua ei ole hedelmällistä tuoda tilanteisiin, joissa kohtaavat ihmiset, eivät tieteenfilosofiat. Tällainen tilanne on esimerkiksi rekrytointi.

Toiminnan tarve on meissä kaikissa sisäänrakennettuna. Se koskee myös tiedeuran tehneitä. He kokkaavat, bloggaavat, nikkaroivat, neulovat, musisoivat ja urheilevat. Ja Tiede-lehdessä bloggaava Tuomas Aivelo kirjoitti taannoin hauskasti, että kun hän tutkijana laittaa muurahaisia liekaan, niin kyllä se aika käytännöllistä kätten työtä on.

 

cells-1872666_640

 

Jokainen meistä on kokonaisuus, jossa on monta puolta – ja joka ansaitsee myös rekrytoinneissa tulla nähdyksi omana itsenään, ei tutkintonsa kautta.

Entä bisnespuoli? Mihin muuhun myynnin tai markkinoinnin ammattilaisten tekemä työ perustuisi kuin psykologian oppeihin siitä, miten ihmiset tekevät (osto)päätöksiä ja mihin fokusoivat huomionsa? Tai miten selviää sosiaalisen median yhteisömanageri, joka ei tiedä mitä sosiaalinen identiteetti tai ryhmäajattelu tarkoittavat ja merkitsevät hänen yhteisölleen? Nobelisti-Holmströmin ajatukset sentään kelpaavat niin yrityksille, medialle kuin poliittisille päättäjille. Vielä en ole kuullut kenenkään valittavan, että siinäpä taas yksi sellainen sopimusteoreetikko.

Holmströmin näytöt tieteilijänä ovat tietysti omaa luokkaansa, mutta kolikolla on toinenkin puoli: tapa, jolla hän kohtaa ihmiset, on läsnä ja kertoo näkemyksensä. Siis taitava viestintä.

Väitänkin, että teoreettisuudesta on aivan syyttä suotta tullut syntipukki sille, mikä todellisuudessa on vain tutkijoiden huonoa viestintää.

Puhutaan siis asioista niiden oikeilla nimillä.

Jaan rekrytointikonsulttien näkemyksen siitä, että moni tutkija puhuu ja kirjoittaa niin kuin viestisi tutkijakollegalle. Raskaita tekstimassoja, asiantuntija-jargonia, vaikeuksia sanoittaa ja kansantajuistaa osaamisen arvo. Ja se julkaisuluettelo ei ole mikään tulos!

Mutta lopuksi vielä hyvät uutiset tiivistettynä. Meidän ei tarvitse päästä eroon teorioista, päinvastoin. Riittää, että haluamme oppia aina vain paremmiksi viestijöiksi.

Tässä tukena ovat niin Tohtoriverkosto, täydennyskoulutukset ja valmennukset kuin netin vertaisyhteisöt. Lähde mukaan oppimaan!

Lisää aiheesta:

 

P.S. Myös allekirjoittaneelle viestintä on jatkuvaa oppimista ja kehittymistä. Kun olin työnhakija, LinkedIn -profiilissani luki aluksi tittelinä ’Online collaboration specialist’. Että kuin meni noin niin kuin omasta mielestä?

Tohtoriverkostolaiset kokoontuivat 3.3. Helsingissä työpajaan, jonka teemana oli humanististen ja taiteen alojen yrittäjyys. Kuulimme rohkaisevia puheenvuoroja yksinyrittäjä-tohtoreilta ja saimme lukuisia vinkkejä yrittäjän arkeen. Tässä bloggauksessa kokoan yhteen keskustelun päälinjoja. Suurkiitos erinomaista alustuksista kaikille puhujillemme!

Aki Reinimäki Yhteiskunta-alan korkeakoulutetuista viittasi tilaisuuden aluksi TEM:n selvitykseen, jossa esille nousi palkkatyön ja yrittäjyyden välisten raja-aitojen purkaminen. Työttömien asemaa puolestaan halutaan parantaa sillä, että yrittäjyys tulkitaan ensimmäisten neljän kuukauden ajan sivutoimiseksi. Akavan teemaohjelmana on yrittäjien ja itsensätyöllistäjien aseman parantaminen.

Maamme tieteenvastaisesta ilmapiiristä puhutaan paljon, mutta samaan aikaan on muistettava realiteetit: suomalaiset luottavat tieteeseen. Tekivätpä tohtorit työtään yliopistolla tai sen ulkopuolella, tämä on äärimmäisen vahva myyntivaltti.

Akateemisuus tuo luotettavuutta ja uskottavuutta. Emme saa tarrautua kouluttautumiseen ”ongelmana” (vrt. Saksa, jossa kaikki on paremmin 🙂 eikä tohtorius ole mikään taakka, vaan meriitti). Huomaa, että jos et itse usko tekemiseesi, ei sitä tee kukaan muukaan.

Ja tietojohtamisen spesialistina voin vakuuttaa, ettei aineettomien resurssien – kuten tiedon – merkitys tuotannontekijänä ole ainakaan vähenemässä tulevaisuudessa. Tätä sivuttiin myös yrittäjäpuheenvuorossa. Asiakkaalle myydään loogis-analyyttista ongelmanratkaisua, tiedon parempaa hyödyntämistä yrityksen prosesseissa. Isoilla yrityksillä on tähän varaa, mutta pk-yrityksistä maksavia asiakkaita on vaikea löytää, koska ”näkökulmana on seuraava kvartaali” ja kokonaisuutta ei välttämättä johda kukaan. Innovaatiosetelistä oli kuitenkin paljon apua, ennen kuin sen ehtoja tiukennettiin. Haastavin kumppani on julkinen sektori, joka ei osta palveluita tiedon vaikuttavuuden edistämiseen.

Entä mitkä ovat tohtoroitumispolulla kertyneen osaamisen siirtyviä osia? Esille nousivat vahvasti seuraavat kolme:

  1. Projektinhallintataidot.
  2. Ongelmanratkaisu.
  3. Kyky koota tietoa ja hahmottaa sen perusteella olennainen – ja nopeasti! Asiakasta ei voi briiffauksen jälkeen laskuttaa viikkokausien hauduttelusta ja tässä tohtoreiden valmiudet monimutkaisen tiedon käsittelyyn säästävät asiakkailta selvää rahaa.

Näyttöjä ja referenssejä on hyvä antaa, mutta tilaisuus valoi myös uskoa siihen, että toistakin tietä voi onnistua – aloittaa käytännössä tyhjästä ja kylmäsoittaa itselleen ensimmäiset asiakasprojektit. Kovaa työtä ja myyntitaitoa se toki vaatii.

Luonnollisesti yrittäjän taipaleella tulee vastaan pettymyksiä. Maailma ei toimi kuten Strömsössä, ei ainakaan siinä kohtaa, kun osaava yrittäjä tarjoutui 20 vuoden kokemuksella laatimaan kaupungille kulttuuristrategian. Tehtävään valittiin asiasta päättämässä olevan virkamiehen kaveri – viisinkertaisella hinnalla ja ilman minkäänlaista pätevyyttä. (Suomen Kuvalehti puolestaan kertoo 3.3., että valtakunnansyyttäjä Matti Nissisestä on tehty tutkintapyyntö, koska hän oli 2007 hankkimassa koulutuspalveluja veljensä yhtiöltä.)

Yksi Tohtoriverkoston keskusteluissa usein esillä ollut helmasynti on vaatia itseltään täydellistä jälkeä. Aina olisi mukava vielä hieman viilata, parantaa, hahmottaa kokonaisuus mahdollisimman täydellisenä ja tarjota sitä asiakkaalle vasta sitten. Perfektionismi ei valitettavasti yrittäjälle sovi. Kun tarjoat asiantuntijapalvelua, sen sisältö rakennetaan yhdessä asiakkaan kanssa.

Panosta siis kohtaamiseen ja kuulemiseen. Ja uskalla mennä markkinoille keskeneräisenä. Jotain sinulla täytyy tietenkin olla valmiiksi mietittynä, mutta koko palettia ei tarvitse valaa etukäteen betoniin. Tämä on ollut myös oman osa-aikaisen itsensätyöllistämiseni ehdottomia huippuhetkiä: se kun tajuat ihmisiä kohdatessasi, että voit auttaa heitä ratkaisemaan sellaisenkin ongelman, jota et aikaisemmin tullut edes huomanneeksi!

Keskustelussa sivuttiin myös yrittäjän identiteettiä. Se ei ole esimerkiksi apurahatutkijalle ollenkaan vieras maailma. Sanoilla on suuri valta: oletko mieluiten freelancer, apurahatutkija vai yrittäjä? Ja jos TE-toimiston järjestelmä tekee sinusta väkisin ’muinaistutkijan’, onko muuta mahdollisuutta kuin nousta kapinaan ja sanoittaa tekemisensä paremmin kuin ko. koneisto? Yrittäjän vapaus korostui kaikissa puheenvuoroissa. Sekä mahdollisuudet että uhat kiteytyvät siihen, että vastaat kaikesta itse.

Yhdistävä tekijä oli myös yrittäjyyskursseilta saatu oppi. Jatkuvan oppimisen ja kouluttautumisen merkitystä ei voi korostaa liikaa, oli kyse sitten Tohtoriverkoston kaltaisista epävirallisista oppimisyhteisöistä tai virallisempien toimijoiden tarjoamista kursseista. Kaikkia yrittäjä-puhujiamme yhdisti monipuolinen kokemus, uteliaisuus ja laaja-alaiset kiinnostuksen kohteet.

Moni meistä tiedeuraa tehneistä potee kuitenkin myyntiangstia: ”Inhottavaa hommaa.” Mutta välttämätöntä. Tätä tilannetta helpottamaan saimme pari hyvää kirjavinkkiä, Tiina Torpan Yksin työskentelevän opas sekä Kaisa Hernbergin Asiantuntija epämukavuusalueella.

Kiitos kaikille tilaisuuteen osallistuneille sekä erityiskiitokset Yhteiskunta-alan korkeakoulutetuille ja Aki Reinimäelle järjestelyavusta!

Yrittäjyystyöpajat jatkuvat keväämmällä teemalla Yliopiston ja yrittäjä-tutkijan suhde – harmoninen liitto vai pariterapian kautta avioeroon? Miten käy yliopistolta toimistohotellina toimiminen? Entä kannattaako tutkijan jäädä sinne, kun hahmoton yliopisto käärii kaikki voitot ”kuin mikäkin suojelurahaa peräävä hämärämies”? Onko uskottomuus näiden avioliittojen uusi musta?

Myös ehdotukset puheenvuoroiksi ovat tervetulleita, tilaa on vielä. See you there!

Katsoin eilen Silminnäkijä -ohjelman Tuhat työhakemusta, johon minuakin työttömänä kauppatieteiden tohtorina aluksi kysyttiin. Olin kuitenkin jo ollut Suomen Kuvalehden jutussa, joten muutkin tarvitsevat näkyvyyttä.

Vastaan tuli tuttuja ajatuksia. Korkeakouluopettajien, kouluttajien ja tutkijoiden työ ei ole katoamassa mihinkään. Käytännössä sille on entistä huutavampi tarve. Siksi alan työttömyys on ennemminkin huvittavaa kuin traagista – tai ehkä tragikoominen olisi oikea sana.

Ohjelma oli samaan aikaan pelottava ja lohdullinen. Meitä on monia, mutta miksi? Vaikeinta työttömyydessä on hyväksyä, ettei mitään selitystä ole. Ja ponnistella silmänkantamattomiin eteenpäin yli upottavan suon.

Helppoheikkien mukaan emme vain ole tehneet osaamistamme tarpeeksi näkyväksi ja osoittaneet sitä euroissa. Tämä selitys lähtee oletuksesta, että kaikki työssä olevat ovat jo automaattisesti tuottavia ja siksi saavat tehdä työtä, mitä ihmisyhteisöjen tutkijana pitäisin pahimmanlaatuisena argumenttivirheenä.

Jotain viitteitä työpaikkojen ongelmista saatiin myös Silminnäkijässä. Piirtäjänä ja kuvittajana huikeaa jälkeää tekevä Jonna oli mukana työnhakuvalmennuksessa, joka ohjelman perusteella oli – anteeksi vain – kammottava kokoelma persoonaan ja osaamiseen liittyviä latteuksia.

Harvan kuukausipalkkaa nauttivan tarvitsee myydä sisältönsä joka päivä alusta uudelleen, toisin kuin yrittäjän tai työttömän. (Syksyllä osallistuin valmennukseen, jossa muuan palkansaaja luki kuulijoille tekstiä ääneen suoraan Powerpointeilta.)

Rohkeuden ja suoranaisen röyhkeyden tarpeen allekirjoitan. Ole esillä, uskalla enemmän. Luo uusia tapoja näkyä. Pidä ääntä. Kokeile rohkeasti. Ole ketterä. Muokkaa. Mukauta. Sopeudu. Tuunaa. ”Työnhaku on kuin mikä tahansa sisältömarkkinointikampanja.” Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Lopputulos tästä kaikesta voi hyvinkin olla oma yritys – ei uusi työpaikka. Tai itsellenikin tuttuja yksittäisiä keikkoja, jotka voivat toimia porttina yrityksen perustamiseen.

Tajusin ohjelman nähtyäni, että koulutetuilla työttömillä lienee pienyritysten ohella valtakunnan mahtavimmat dynaamiset kyvykkyydet eli valmiudet kehittää olemassaolevaa osaamistaan vastaamaan muuttuvia olosuhteita. Sekä epävarmuus, keikkatyö että lyhyet pätkät valmentavat tähän tehokkaasti.

Iso organisaatio saattaa reagoida muutoksiin muutamassa kuukaudessa, työtön parhaimmillaan tunnissa.

Tästä ajatusten pingpongista ei voi tehdä kuin salaliittohenkisen johtopäätöksen:

Työttömyyttä halutaan lisätä, ei vähentää.

  1. Työtön tai uranvaihtaja saattaa ehtiä jopa luomaan jotain uutta ja olla motivoitunut siihen. Miksipä yhteiskunta ei siis ulkoistaisi uudistumista heille?
  2. Lisäämällä työttömien määrää saadaan uusia asiakkaita erilaisille elämänhallinta- ja life design -kouluttajille, jotka täyttävät Suomen pinta-alasta yhä suuremman osuuden.

Jälkimmäiset opettavat ihmiset näkemään persoonansa sipuleina, mansikoina, sitruunoina ja traktoreina.

Opastettuaan meidät löytämään sisäisen mansikkamme he auttavat meitä kokemaan erilaisia ajanhukan tunteita – ja hätää siitä, että työllä toimeen tuleminen ei loppujen lopuksi ollutkaan kiinni kokemuksesta, osaamisesta, potentiaalista ja rohkeudesta. Vaan jostain suuremmasta, jonka suuntaa kukaan ihminen ei pysty yksin kääntämään.

Jos minun pitäisi valita työurani taitekohdasta yksi haaste ylitse muiden, olisi se koulutusten tuotteistaminen ja ennen kaikkea niiden hyödyn osoittaminen.

Behold: tämä on se suuri pieni ero, joka erottaa perinteisen korkeakouluopettajan ja koulutusyrittäjän. Oma oppiminen ja poisoppiminen on edelleen meneillään.

Oppilaitoksissa on mahdollisuus juosta pidetyt täydennyskoulutukset ja kurssit läpi vaikka vuosikymmenen takaisella materiaalilla. Tapauksia on tullut vastaan useita. Oppimisen tueksi on määritelty osaamistavoitteet, joiden seurantaan ei ole juuri minkäänlaisia muita eväitä kuin ns. herran haltuun -periaate. Koulutuksen ”laadun” mittausta edustaa palautelomake, jossa osallistujat toteavat että ”ihan kiva”, ja antavat arvosanaksi 3. Merkityksettömyyden pyörä jatkaa ikuista kierrostaan.

P1050807

Tasainen aivokäyrä?

Ulla Vilkman kirjoittaa osuvasti koulutusten onnistumisesta ja sen arvioinnista. Vaikuttavuuden arvioinnissa kaksi ensimmäistä tasoa ovat kouluttajalähtöisiä: mikä fiilis, millainen vaikutelma? Opittiinko, ymmärrettiinkö se mitä käytiin läpi? Kolmannella tasolla käännetään jo huomio koulutuksen tilaajaan: muutokset yksilötasolla ajattelussa ja toiminnassa, soveltaminen omaan työhön? Eli vaikkapa siten, että sosiaalisen median koulutukseni ovat avanneet ihmisten silmät uusille mahdollisuuksille kehittyä työssään.

Mutta sitten se taso 4:

Neljännellä tasolla arvioidaan tuottavuuden kasvua, kustannusten alentumista, virheiden tai poissaolojen vähentymistä, vaikutuksia ilmapiiriin tai asiakastyytyväisyyteen. Arviointi mahdollistaa vaikutusten arvioimisen tulokseen sekä taustamuuttujien vaikutusten arvioimisen.

Auts.

Olen jo aiemmassa postauksessani aiheesta todennut kevyesti kärjistäen, että alani yritysprojektit harvemmin tuottavat yrityksille rahaa – pikemminkin ne kuluttavat sitä. Tähän tuhlaukseen olen osallistunut itsekin, valitettavasti. Tulos työyhteisölle oli erinomainen, mutta entä asiakkaalle? En ole uteluista huolimatta nähnyt konkretiaa juuri missään, oli kyse sitten tutkimuksesta tai koulutuksesta. Jos pyydän tuloksia, saan käsiini loppuraportin, jossa on 15 toimenpide-ehdotusta. Tai kuvan, joka on nimetty johtamisen viitekehykseksi.

Sen sijaan että jotain ”pitäisi” tehdä, mikä oikeasti muuttui? Mitä työnne seurauksena tehdään nyt paremmin?

Jari Parantainen menee tuttuun tyyliinsä askelta pidemmälle ja toteaa, että koulutuksen laatu ei kiinnosta ketään. Se mikä kiinnostaa, on hyöty.

Yrittäjänä myyt joka kerta alusta uudelleen mahdollisuuden kehittää omaa ja organisaation osaamista. Miten? Helpointa olisi Parantaisen oppien mukaisesti lyödä pöytään numerot. Koulutuksen jälkeen selviydytte tästä työvaiheesta neljä kertaa nopeammin!

Työvälineiden osalta konkretisointi on onneksi mahdollista. Käyttämällä yhteisöllistä teknologiaa järkevämmin ja läpinäkyvämmin voidaan säästää merkittävästi aikaa sähköpostilta ja puhelinpalavereilta. Tiesittekö muuten, että sähköpostin käsittelyyn kuluu johtajien työuralla keskimäärin 2-3 vuotta?

Mutta ihan kaikki ei ole niin yksinkertaista kuin yksinkertaistajat toivovat. Einsteinin kontolle kirjattu vanha viisaus muistuttaa ”not everything that can be counted counts, and not everything that counts can be counted”.

Tietojohtamisen ja inhimillisen pääoman sanansaattajat jos ketkä tuntevat tämän periaatteen. Esimerkiksi hyvillä yhteistyösuhteilla, luottamuksella ja maineella on väliä, vaikka niiden arvoa on erittäin vaikeaa osoittaa euroissa tai säästyneessä ajassa – varsinkaan etukäteen! Tällainen osaaminen on aina kontekstuaalista.

Toiseksi, tietoa on olemassa myös muihin tarkoituksiin kuin bisneksen pikavoittoihin. Koulutuksella ja oppimisella on aina myös laajempi sivistyksellinen tehtävänsä.

Ollaan siis perimmäisen arvoparadoksin äärellä. Minunkin olisi

  1. kyettävä myymään koulutusta tullakseni toimeen
  2. ja samaan aikaan oltava edistämättä vanhakantaista teollisajan managerialismia, joka keskittyy tuijottamaan pelkästään helposti mitattavia suoritteita ja tuottavuutta!

Ei toki kannata olettaa, että uuden ajan työn pitäisi olla yhtä yksinkertaista kuin aiempien vuosikymmenten mittaisten työurien samassa opinahjossa. Haasteita täytyykin löytyä: mitään arvokasta ei synny ilman ponnistelua. Ja kuten olen usein todennut, parhaat ratkaisut syntyvät yhdessä eikä yksin yrittämällä.

Toivottavasti näin löytyy myös uusia viisastenkiviä mittaamattoman mittaamiseen.

Yksi viikon puheenaiheita on ollut tohtorityöttömyys. Aiheeseen tartuttiin HS:n pääkirjoitusta myöten: korkein koulutus ja työelämä vasta opettelevat tuntemaan toisiaan.

Esko Valtaoja ilmaisi tuskansa nuorten huippujen uupumisesta tutkimuksen pätkätyökierteeseen. Janne Saarikiven kolumnin inspiroima ”Hei, olen ex-professori ja hyvä niin” on tuhatluvuillaan tämän blogin toiseksi luetuin postaus. Jossain vaiheessa löysin myös Työtön tohtori -blogin, vaikka en kirjoittajaa tunnekaan. Ja Jakke Mäkelän Zygomaticasta löytyy useita loistavia postauksia aiheesta.

Myös Jari Parantainen tarttui viimeaikaiseen uutisointiin ja kiteytti bloggauksessaan Tyhmä kuin työtön tohtori salaisen reseptin meidän 912 työttömän tohtorin työllistämiseen:

Saat töitä sillä siunaaman sekunnilla, kun alat ansaita työnantajallesi enemmän rahaa kuin sitä tuhlaat!

 

Toki Jari totesi Twitterin puolella hieman kärjistäneensä tekstissään, mutta kärjistykset ovat tunnetusti hyviä ajattelun herättäjiä. Bloggaus palautti mieleen seuraavan keskustelun, jonka kävin taannoin kälyni kanssa. Hän on insinööri ja teollisuuden palveluksessa, minä taas ex-liiketaloustutkija yliopistolta. Juttelimme siitä, että osaamisen saattaminen myyvään muotoon on ollut työttömyydessäni ehdottomasti haasteellisin osa.

K: Eikös sinulla ole ollut vaikka miten paljon näitä projekteja.

M: Joo, seitsemän eri projektia ja kaikissa tehtiin yritysosapuolten kanssa.

K: No kerrot sitten vaan että paljonko tuotitte niille yrityksille rahaa.

M: [….] krö-höm… Siis eihän kauppatieteiden projektit tuota yrityksille rahaa. Ne kuluttavat sitä.

 

Tässä vaiheessa en enää itsekään tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa.

Vakavammin ottaen: laajojen kokonaisuuksien hallinta, projektikokemus, tutkimusmenetelmät ja kyky analysoida tietoa eivät valitettavasti (edes näin digitalisaation ja big datan aikakautena) ole yhtä mediaseksikkäitä kuin 1) raha 2) some-sisällön halpatuotanto vaikkapa vastavalmistuneiden markkinoinnin opiskelijoiden taholta. Tohtorin palkkaaminen on kallista ja vaatii siksi molemmilta osapuolilta todellista luottamusta osaamiseen. Sitä taas ei voi syntyä, jos osaamisesta ei edes yritetä kertoa ääneen vaan ratsastetaan tutkinnoilla. Tämä siis oma vinkkini työttömille kanssatohtoreille.

Yhteisömanagerina pystyn mittaamaan ja havainnollistamaan verkon sosiaalista pääomaa, olipa se strukturaalista (verkostoja), relationaalista (suhteita ja luottamusta) tai kognitiivista. Tai jos en jotain aluetta hanskaa riittävän hyvin, tuntemani kollegat täydentävät arvokkaalla osaamisellaan puuttuvat palaset.

Mutta en osaa sanoa, paljonko on kyseisen sosiaalisen pääoman arvo euroissa. Juuri siksi sitä tiettävästi kutsutaankin yhteisön sosiaaliseksi pääomaksi eikä materiaksi. Kuten muukin aineeton pääoma, on se kaikesta huolimatta tuottava resurssi ja digitaloudessa – huhujen mukaan – yhä tärkeämpi sellainen.

 

P1090094

Eurot riviin, järjesty, mars!

Jarin bloggaus sai myös miettimään, kumpi mahtaa olla oikeampi tie:

  1. Tiivistetään kaikki mahdollinen arvoa luova toiminta vaikka väkisin euromääräiseen muotoon ja katsotaan sitten, mitä jäi viivan alle.
  2. Lisätään tutkimuksen ja koulutuksen avulla tietoisuutta siitä, että kaikki arvoa luova ei välttämättä ollutkaan mitattavissa rahana.

 

Jos rehellisiä ollaan, en osaa vastata kysymykseen arvosta edes yksilötasolla. Mikä on tietotaitoni, verkostojeni ja oppimisvalmiukseni rahallinen hyöty seuraavalle työnantajalle?

Viidentoista vuoden aikana olen muun muassa kasvanut sisälle verkkoviestinnän eri kanaviin ja sosiaaliseen mediaan. Olen vienyt omaa työyhteisöä eteenpäin verkon hyödyntämisessä ja kouluttanut online-yhteistyön ja verkkoviestinnän teemoista 34 eri kurssilla saaden pitkin matkaa kiitettävää palautetta. Saatan kalliimmasta hintalapusta huolimatta olla sittenkin pienempi riski kuin se innokas mutta kokematon juniori. Pystyn toimimaan sanansaattajana ja välittämään luontevan nettiläsnäolon sanomaa eteenpäin kohti parempia yhteisöjä, parempia sisältöjä ja tavoitteellisempaa yhteistyötä. Onko hyvän somepresenssini arvo siis kymppitonni, sata tuhatta vai miljoona?

Ideoita? Apua? Neuvoja? Mittareita? Vai vähemmän mittareita? Asialliset vastaukset tämän blogin konttoriin ja/tai kommenttikenttään.

nimim. Yksi monista (tai ehkä sittenkin harvoista)

Elokuussa 2014 Helsingin Sanomien mielipidesivulla julkaistiin useampikin kannanotto koulutettujen työttömyydestä. Tämä bloggaus pohjautuu lehteen tarjoamaani kirjoitukseen, jota ei ymmärrettävistä syistä julkaistu, sillä omalla nimellä laadittu teksti olisi ollut helposti tulkittavissa myyntipuheeksi ja työpaikan kalasteluksi – mikä ei liene mielipidesivujen tarkoitus. Ohessa siis teksti hieman muokattuna ja linkeillä varustettuna.

—–

Nimimerkit Syrjäytynyt ja Työtön kirjoittivat akateemisten työttömien tilanteesta ja työpaikan löytämisen haasteista. Heitä täydensi Akateeminen työtön kotiäiti. Keskustelusta jäi puuttumaan kaksi mielestäni tärkeää näkökulmaa.

Ensiksi, on epärealistista odottaa, että useatkaan tutkinnot takaisivat työpaikan. Elinikäistä oppimista tarvitaan alalla kuin alalla; tutkinto taas on kyynisimpien mielestä vain ”osoitus siitä, että kaikki oppimasi on vanhentunut”.

Sosiologian professori Jani Erola muistuttaa Taloussanomissa, että korkeakoulututkintojen arvo työmarkkinoilla on pudonnut. Tämä on luonnollista kehityskulkua ja seurausta yhä suuremmista tutkintomääristä. Muuttuva, pirstaleinen ja ikävien työnantajavelvoitteiden pakoilun värittämä nykyaikainen työelämä kulkee, ironista kyllä, kohti ehdotonta tasa-arvoa: koulutustaustalla on yhä vähemmän merkitystä. Samassa työttömyysveneessä istuvat niin koulun keskeyttäneet nuoret kuin me alle nelikymppiset kauppatieteiden tohtoritkin. Työnhakijoita erottelee toisistaan sosiaalisten verkostojen rakenne ja suhtautuminen tulevaisuuteen, ei niinkään tutkinnon taso.

Käytännössä koko termi ”akateeminen” on syytä poistaa kiireesti työnhakupapereista, ellet tavoittele professuuria.

 

Kuvankaappaus 2014-9-11 kello 10.50.28

Koulutettujen asiantuntijoiden helmasynti: sekava jargon.

Toiseksi on tiedostettava, että työnhaun ei pidä olla konemainen rutiini. Se on ensisijaisesti myyntityötä, osaamisen markkinointia. Yrittäjä Jari Parantainen kirjoittaa blogissaan osuvasti Auttaisiko vielä yksi työhakemus? ja muistuttaa, että viimeistään kolmannen epäonnistumisen pitäisi herättää unisinkin myyntireiska. Jos tuote tai palvelu ei käy kaupaksi, sitä jalostetaan paremmaksi. Samoja virheitä ei toisteta loputtomiin. Parantainen kehottaa keskittymään siihen, mitä ihmiset haluavat ostaa.

Harva korkeakoulutettu osaa myydä tekemistään, sillä vaikuttavan ja tehokkaan viestinnän opettaminen on ainakin yliopistoissa lapsipuolen asemassa.

Työnhakijalle ensiavuksi riittää, että oma osaaminen konkretisoidaan tavalla, joka auttaa erottautumaan kymmenien identtisten ansioluetteloiden pinosta. Apuna voi olla esimerkiksi työnhakuvideo, kuvagalleria, Pinterest-portfolio, asiantuntijablogi tai visuaalisesti näyttävämpi perinteinen cv. Niiden oheen voit rakentaa LinkedIniin ajantasaisen työnhakijaprofiilin, jakaa tuottamiasi dokumentteja ja esitysmateriaaleja SlideSharessa ja kertoa osaamisestasi Twitterissä. Useimmat palvelut ovat käytettävissä täysin ilmaiseksi.

Sosiaalisen median hyödyntäminen työnhaussa ei tee kenestäkään julkityötöntä, vaan osoittaa, että olet aktiivinen, innostunut asiastasi ja osaat verkostoitua muuallakin kuin perinteisessä kahvihuoneessa. Satojen hakemuspapereiden tai -lomakkeiden täyttely on kovin yksinäistä puuhaa ja sillä on lähinnä välineellistä arvoa. Nettiaktiivina taas löydän työmahdollisuuksien ohella paljon muutakin: uutta tietoa, roolimalleja, vertaistukea ja keskustelukumppaneita. Ja toivoa paremmasta, joka Syrjäytyneeltä ja Työttömältä oli jo päässyt katoamaan.

Akateemisen työttömän kotiäidin sanoin: työttömyydessä on pahinta ajan pysähtyminen. Olen näiden seitsemän kuukauden aikana huomannut, että ihmisellä on toisinaan liikaakin aikaa ajatella omaa tilannettaan, etenkin aamuöisin.

Jos taas onnistumme kääntämään huomion ulospäin muihin ihmisiin, luultavasti olemme työssä ennen kuin huomaammekaan.

Tarkoitukseni ei ole sulkea silmiä laajemmalta yhteiskunnalliselta murrokselta, teknologisen kehityksen myötä katoavilta työpaikoilta tai yksilökeskeisen kilpailu- ja minäbrändäyskulttuurin varjopuolilta, vaan rohkaista näkemään uhkien rinnalla myös mahdollisuuksia. Työelämässä menestymisen avain on nyt ja tulevaisuudessa sosiaalinen pääoma. Keitä verkostossasi on ja kuinka paljon näillä ihmisillä on valtaa vaikuttaa? Verkostoituminen vie oman aikansa, mutta työnhakijan on itse otettava siitä vastuu.

Sosiaalista pääomaa rakennetaan niin sosiaalisessa mediassa kuin kasvokkaisissa kohtaamisissa. Suhteet oikeisiin ihmisiin avaavat uusia ovia – ennemmin tai myöhemmin.

Miia Kosonen

KTT, toiveikas työnhakija

”25-vuotias nainen testasi sometyönhakua – ’Hommia tarjotaan kuin liukuhihnalta'”

Internetissä työnantaja voi luoda itsestään millaisen kuvan tahansa, ja samoin työnhakijasta muodostetaan tietynlaiset ennakkokäsitykset. Todellisessa elämässä nämä käsitykset eivät yleensä toteudu, ja muutenkin netti voi tuntua liian tarkoitushakuiselta tavalta etsiä uramahdollisuuksia – tosielämässä kun sattumalla on iso rooli työnhaussa.

Miltä yhteistä on deittailulla ja työnhaulla? Tietenkin itsensä markkinointi ja armoton kilpailu. Siksi ylläoleva mukaelma kuulostaa melkeinpä järkevältä, vaikka uutinen onkin todellisuudessa 25-vuotiaasta naisesta, joka testasi somedeittailua.

Tuunasin eilen itselleni about.me -profiilisivun. Iltateekeskustelussa syntyikin jo seuraava idea: missä viipyy Tinderin kaltainen palvelu, jossa työnhakijat ja rekrytoijat kohtaavat?

Tarjontaa voi selailla puhelimen näytöltä ja omien reittausten perusteella palvelu suosittelee lähialueilta sopivia hakijoita tai paikkoja.

Joka vuosi julkaistaan listauksia muun muassa parhaista työpaikoista ja korkeakouluopiskelijoiden suosimista työnantajista. Jälkimmäinen perustuu ensisijaisesti mielikuviin: jee, Fazer! Karkkia! Rovio! Angry Birds! Nokia? No ei kyllä enää, Google ois kiva! Maaperä on siis hedelmällistä työnhakijoiden pyyhkiä ruudultaan firmojen logoja ja tietoja milloin oikealle, milloin vasemmalle. Marimekko, joo ihanaa! Talvivaara, hyi yäk! VR, no enmänyttiiä, viimekskin oli myöhässä!

Työnantajilla on tietenkin käytössään vastaavat mahdollisuudet: rekrytointi tehostuu ja nopeutuu huomattavasti, kun ensisilmäys työntekijäkandidaatteihin luodaan mobiililaitteen näytöllä parin valokuvan perusteella. Ei enää ahdistavia paperipumaskoja ja ylipitkiä ansioluetteloita! Valistunut HR-osasto voi nojata esimerkiksi tieteellisiin havaintoihin ihmisten luotettavuudesta ja valita jatkoon vain ihmisiä, joilla kulmakarvat ja poskipäät ovat tarpeeksi korkealla.

tyonaama

No ei me kyl tota oteta.

TE-toimistojen ruuhka pienenee ja niillä on paljon vähemmän kiirettä arvioidessaan, millainen työllistävä vaikutus postilaatikkoon lähetetyillä paperisilla paikkailmoituksilla on ollut vuositasolla.

Yksi vielä puuttuu. Mikä palvelulle nimeksi?

JobDate? Worker? MobWorker?

P.S.: tagaan tämän postauksen myös kategoriaan huuhaa, vaikka yleensä kaikki mitä aiheesta kirjoitan, muuttuu jossain vaiheessa todeksi – tai on jo muuttunut.