Arkisto kategorialle ‘lukeminen’

”On merkillistä, että vaikka ihmiset ovat verkottuneempia kuin koskaan ennen, usko omiin etuoikeuksiin näyttää olevan yleisempää kuin koskaan. Jokin viimeaikaisessa teknologian murroksessa tuntuu lietsovan yksilön epävarmuudet ennennäkemättömän hurjaan roihuun. Mitä suuremmasta itseilmaisun vapaudesta saadaan nauttia, sitä vähemmän halutaan joutua tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka saattavat olla eri mieltä tai sanoa jotain epätoivottavaa. Mitä enemmän alistutaan omien näkemysten kanssa ristiriidassa oleville mielipiteille, sitä herkemmin näyttää tulevan paha mieli siitä, että tuo vastakkainen näkemys on ylipäätään olemassa. Mitä helpompaa ja ongelmattomampaa elämästä tulee, sitä vahvemmin tunnumme kuvittelevan, että ansaitsemme entistäkin parempaa.

Ehkäpä keksinnöt, jotka ovat tuoneet monille vapautta ja tietoa, luovat myös poikkeuksellisen hyvän kasvualustan luuloille omasta erityisyydestä.”

Näitä erityisyyksiä on loputtomiin: tietty kansallisuus, tietty poliittinen suuntaus, asiantuntemus, ulkonäkö, kulutusvalinnat, muut arvovalinnat.

Huomio- ja vihapuheeseen liittyy kaksi merkittävää kielteistä tunnekokemusta, jotka ovat epävarmuus ja sen herättämä pelko. Epävarmuus kuitenkin kuuluu väistämättömänä osana luonnon ja ihmisen luomiin systeemeihin, joiden osia olemme – ja usein on jopa helpompi hyväksyä tämä tosiasia kuin pyrkiä epätoivoisesti kontrolloimaan olosuhteita.

smiley-1274747_1280

Ylläoleva sitaatti on peräisin Kuinka olla piittamatta p*askaakaan -kirjan kirjoittajalta Mark Mansonilta, s. 62. Piittaamattomuus ei tarkoita välinpitämättömyyttä. Se tarkoittaa sitä, että tunnistaa ne asiat ja arvot, joilla on todellista merkitystä kanssaihmisenä elämiselle ja toimii niiden mukaisesti. Median lietsomat pöyristymiset ja paskanjauhantapingikset jäävät silloin sivummalle. Kirja laittoi väkisinkin miettimään, kuinkahan moni zenin harjoittaja ylipäätään viettää aikaa netissä.

Manson muistuttaa tässä self-help -oppaiden vastaiskussa selkeäsanaisesti, ettei kukaan meistä ole erityistapaus. Ongelmat ovat harvoin jos koskaan ainutlaatuisia. Joku miettii parhaillaan vastausta juuri samaan kysymykseen.

Kysymys, johon juuri nyt mietin vastausta: mitäpä jos sosiaalinen media olisikin yksi tapa löytää ne vertaiset ja ratkaista yhdessä ongelmia, ei korostaa omaa erityisyyttä tai uhriutua millisekunneissa?

Tavoite on hyvä motivaattori. Näin myös lukuharrastuksessa, joka omalla kohdallani uhkasi välillä hautautua tiedeartikkeleiden, sarjakuvien ja Helsingin Sanomien sinänsä laadukkaaseen mutta suppeahkoon kolminaisuuteen. Vasta Keskisuomalaisen 100 kirjaa, jotka jokaisen tulisi lukea -listan myötä kouluvuosilta tuttu romaani-innostus palasi – ja nyt olen jo yhdeksänkympin kerhossa.

Kirjalistojen mekaaninen läpikäyminen voisi sinänsä tuntua typerältä, elleivät ne olisi täynnä toinen toistaan loistavampia teoksia. Suositukset ja klassikoiden statukset eivät ole sattumaa. Paolo Coelhoa lukuunottamatta voisin ottaa minkä tahansa listan kirjan uusintakierrokselle – ja osa niistä on toki useampaan kertaan luettukin.

Tänään päättyy sekä henkisesti että fyysisesti raskain luku-urakkani: lähes 1300-sivuinen Solzenitsynin Vankileirien saaristo. Se vei nopealtakin omaksujalta poikkeuksellisen pitkään, kolme kuukautta (tosin onhan tässä ollut hieman muutakin hässäkkää pitkin kevättä. Siihen Soltzenitsyn sanoisi ”Niin monta kertaa elämässäni olen kiihkeästi havitellut jotakin, jota en ole tarvinnut, ja ollut epätoivoissani vastoinkäymisistä, jotka eivät vastoinkäymisiä olleetkaan”, s. 749).

Urakkaan kannattaa silti ryhtyä. Teos on yleissivistävä, järkyttävä, tarkkanäköinen ja lievästi ilmaistuna perusteellinen katsaus itänaapurimme historian synkimpiin julkisalaisuuksiin, jotka saavat Hitlerinkin kuulostamaan harmittomalta tonttu-ukolta.

Solzenitsynilla on annettavaa myös meidän yhteiskunnallemme – tai kenelle tahansa. On vaarallista ajatella, ’ettei mitään tuollaista voisi enää tapahtua’, kuten kirjailija itsekin varoittaa. Kuulostavatko seuraavat huomiot kovinkin tutuilta? Niissä kiteytyvät huono johtaminen ja viestintä, sananvapauden ja demokratian tarve, vallankäyttö.

Ja miten pirullisia konnia nuo vanhat insinöörit olivatkaan, miten monella saatanallisella tavalla he osasivatkaan tuholaisen työtään tehdä! — Liikenneasiain kansankomissariaatissa Nikolai Karlovits von Meckin vaarallisimpia neuvoja oli: lisätä tavarajunien pituutta pelkäämättä raskaita kuormia. GPU:n avulla von Meck paljastettiin (ja ammuttiin): hän pyrki kiskojen, vaunujen ja veturien kulumiseen, ja jättämään Tasavallan intervention sattuessa ilman rautateitä! Kun uusi liikenneasiain kansankomissaari t. Kaganovits vähän myöhemmin antoi määräyksen nimenomaan raskaasta kuormaamisesta – jopa kaksin- ja kolminkertaisestikin raskaammasta (keksinnöstä hän ja muut johtajat saivat Leninin kunniamerkin) – vihamieliset insinöörit esiintyivät nyt konservatiiveina: paasasivat että se oli liikaa, että se rasitti kuljetuskalustoa tuhoisasti. Ja aivan oikeudenmukaisesti heidät ammuttiinkin pessimistisestä asennoitumisesta sosialistisen kuljetuksen mahdollisuuksiin.” (s. 55, lihavointi lisätty)

Yleinen mielipide! En tiedä miten sosiologit sen määrittelevät, mutta minusta on selvää, että se voi muodostua vain toisiinsa vaikuttavista yksilöllisistä mielipiteistä, vapaasti ja täysin hallituksen tai puolueen mielipiteestä riippumattomasti ilmaistuista. Ja niin kauan kuin maassa ei ole riippumatonta yleistä mielipidettä, ei ole minkäänlaista taetta siitä, että monien miljoonien tuhoaminen ei toistu uudelleen, että se ei ala minä yönä hyvänsä – esimerkiksi tänä yönä, tätä päivää seuraavana. (s. 933)

Totuushan on aina ikään kuin kaino, liian julkeasti päälle käyvästä valheesta se vaikenee. (s. 1211)

Kuvatessaan Stalinin aikaisia vankileireistä karkaamis- ja kapinayrityksiä – tai pikemminkin niiden puuttumista – kirjailija tulee samalla kuvanneeksi stalinismin ja nykyajan oikeistoindividualismin periaatteelliset yhtäläisyydet. (Kuten Jukka Kemppinen blogissaan osuvasti kirjoittaa, Stalin oli taustaltaan pikemminkin maantierosvo kuin kommunisti.)

Koko hänen kaudellaan kehitelty tukahduttamisjärjestelmä perustui tyytymättömien hajottamiseen: siihen, etteivät he katsoisi toisiaan silmiin, eivät pysähtyisi laskemaan, paljonko heitä on; siihen, että uskotellaan kaikille – myös tyytymättömille itselleen – ettei tyytymättömiä olekaan, että on vain yksittäisiä kaunaisia tuomittuja yksilöitä tyhjyys sielussaan. (s. 1034, lihavointi lisätty)

Saavatpa tutkijat ja muut sivusta ihmettelijät myös osansa:

Tällä tavalla muotoutuu Tsekan miesten ja valkokaartilaisten Solovetskin yhteistyö. — Missä on kumpienkin periaatteellisuus? Hämmästyttävääkö? Ihmeellistäkö? Se on hämmästyttävää vain sille, joka on tottunut yhteiskunnalliseen luokka-analyysiin eikä osaa muuta. Ja sellaiselle analysoijalle kaikki maailmassa on hämmästyttävää, sillä maailma ja ihminen eivät milloinkaan asetu hänen ennalta valmistamiinsa kouruihin. (s. 452)

Ja vielä loppukaneetti. Tragiikassa piilee aina myös komiikan siemen – tai toisinpäin.

Meidän venäläiset kynämme kirjoittavat mahtavasti, meillä on kestetty kaikenlaista ja valtavasti ilman että juuri mitään on kuvattu tai mainittu nimeltä, mutta länsimaalaisille kirjailijoille, jotka tarkastelevat elämän soluja suurennuslasilla ja ravistelevat koeputkea valoa vasten, tämä kaikki on oikea eepos, vielä kymmenen osaa sarjaan ”Kadonnutta aikaa etsimässä”: kertoa ihmismielen hämmennyksestä, kun sellissä on kaksikymmentäkertainen kansoitus mutta makkipyttyä ei ole ja käymälään viedään kerran vuorokaudessa! (s. 379)