Arkisto kategorialle ‘kirjat’

”On merkillistä, että vaikka ihmiset ovat verkottuneempia kuin koskaan ennen, usko omiin etuoikeuksiin näyttää olevan yleisempää kuin koskaan. Jokin viimeaikaisessa teknologian murroksessa tuntuu lietsovan yksilön epävarmuudet ennennäkemättömän hurjaan roihuun. Mitä suuremmasta itseilmaisun vapaudesta saadaan nauttia, sitä vähemmän halutaan joutua tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka saattavat olla eri mieltä tai sanoa jotain epätoivottavaa. Mitä enemmän alistutaan omien näkemysten kanssa ristiriidassa oleville mielipiteille, sitä herkemmin näyttää tulevan paha mieli siitä, että tuo vastakkainen näkemys on ylipäätään olemassa. Mitä helpompaa ja ongelmattomampaa elämästä tulee, sitä vahvemmin tunnumme kuvittelevan, että ansaitsemme entistäkin parempaa.

Ehkäpä keksinnöt, jotka ovat tuoneet monille vapautta ja tietoa, luovat myös poikkeuksellisen hyvän kasvualustan luuloille omasta erityisyydestä.”

Näitä erityisyyksiä on loputtomiin: tietty kansallisuus, tietty poliittinen suuntaus, asiantuntemus, ulkonäkö, kulutusvalinnat, muut arvovalinnat.

Huomio- ja vihapuheeseen liittyy kaksi merkittävää kielteistä tunnekokemusta, jotka ovat epävarmuus ja sen herättämä pelko. Epävarmuus kuitenkin kuuluu väistämättömänä osana luonnon ja ihmisen luomiin systeemeihin, joiden osia olemme – ja usein on jopa helpompi hyväksyä tämä tosiasia kuin pyrkiä epätoivoisesti kontrolloimaan olosuhteita.

smiley-1274747_1280

Ylläoleva sitaatti on peräisin Kuinka olla piittamatta p*askaakaan -kirjan kirjoittajalta Mark Mansonilta, s. 62. Piittaamattomuus ei tarkoita välinpitämättömyyttä. Se tarkoittaa sitä, että tunnistaa ne asiat ja arvot, joilla on todellista merkitystä kanssaihmisenä elämiselle ja toimii niiden mukaisesti. Median lietsomat pöyristymiset ja paskanjauhantapingikset jäävät silloin sivummalle. Kirja laittoi väkisinkin miettimään, kuinkahan moni zenin harjoittaja ylipäätään viettää aikaa netissä.

Manson muistuttaa tässä self-help -oppaiden vastaiskussa selkeäsanaisesti, ettei kukaan meistä ole erityistapaus. Ongelmat ovat harvoin jos koskaan ainutlaatuisia. Joku miettii parhaillaan vastausta juuri samaan kysymykseen.

Kysymys, johon juuri nyt mietin vastausta: mitäpä jos sosiaalinen media olisikin yksi tapa löytää ne vertaiset ja ratkaista yhdessä ongelmia, ei korostaa omaa erityisyyttä tai uhriutua millisekunneissa?

Itseorganisoituminen on organisoitumisen tapa, jossa ylhäältä annetut valmiit rakenteet on minimoitu. Tapa organisoitua muotoutuu tarpeen mukaan ja uudelleenmuokkautuu sitä mukaa kuin tarpeetkin muuttuvat.

Tällä määritelmällä lähtee liikkeelle Frank Martelan ja Karoliina Jarengon kokoama Itseohjautuvuus (Alma Talent, 2017). Kirja suorastaan hyppäsi kampuskirjaston hyllystä mukaani – niin hyvin se osuu aiemmin tutkimaani ja kokemaani nettiyhteisöistä itseorganisoituvina tietosysteemeinä, joukkoistamisen ja parviälyn lainalaisuuksista sekä tietojohtamisen ensisijaisesta tarpeesta saada inhimillinen tieto ja osaaminen käyttöön.

Mitkä tekijät muokkaavat työelämää kohti itseohjautuvuutta? Näitä ovat Martelan ja Jarengon mukaan nopeammin muuttuva ja kompleksinen toimintaympäristö, mekaanisen rutiinityön katoaminen muun muassa koneille (ja hierarkisen organisoinnin soveltumattomuus luovaan asiantuntijatyöhön) sekä informaatioteknologia ja sen mahdollistamat hajautetut rakenteet. Kirjan esimerkit vakuuttivat ainakin minut siitä, että itseohjautuvuudessa on haasteensa, mutta samalla se tuo sekä kokonaisvaltaista hyvinvointia että taloudellista tulosta.

Martela kuvaa luvussa 6, mitä voimme oppia itseorganisoitumisesta muun muassa bakteereilta ja kaljurotilta.

  1. Jokaisen etu. On oltava päämäärä, jota yhdessä oleminen palvelee. Esimerkiksi muurahaisten yhteinen keko on suoja ja kaljurottien rakentama maanalainen käytäväverkosto yhteinen infra, jonka vuoksi rotat yhdistyvät jopa sadan yksilön yhteisöiksi. Yhdessä olemisesta on oltava jotain hyötyä kaikille.
  2. Vapaamatkustamisen tukahduttaminen. Tarvitaan mekanismi, joka estää omaan etuunsa keskittyvää yksilöä hyötymästä liikaa muiden kustannuksella. Syöpä on esimerkki tällaisen organismin epäonnistumisesta. Joukkoon tuleekin solu, joka ei pysy omassa roolissaan ja hyvän edistämisessä, vaan keskittyy monistamaan itseään.
  3. Työnjako. Solut erikoistuvat, niin myös ihmiset.
  4. Toiminnan koordinaatio. Informaation kulku ja resurssien jakaminen. Emme voi toimia, ellei ole tietoa siitä, miten pitää toimia. Jokaisen osan pitää pystyä suoriutumaan sille kuuluvasta tehtävästä. Esimerkiksi verenkierto jakaa resursseja, hermojärjestelmä taas kuljettaa tarvittavan informaation.

 

Filosofian Akatemian Sami Pajun mukaan itseohjautuvuus on tapa toteuttaa kokonaisvaltaisempaa, systeemistä ajattelua, jossa organisaation osia ei redusoida muusta todellisuudesta irrallisiksi, mekaanisiksi “koneen” osiksi. Itseohjautuvuus myös kunnioittaa ihmisten sisäsyntyistä luontoa. Itseorganisoitumista tapahtuu joka tapauksessa kaiken aikaa kaikkialla: lapsia ei tarvitse hiekkalaatikolla käskeä erikseen leikkimään. Itseorganisoitumisen prosessia ei siis voi kontrolloida, Paju muistuttaa.

Voimme kuitenkin luoda rakenteita, jotka lisäävät itseorganisoitumisen hyötyjen todennäköisyyttä. Olennaista on se, kuinka hyvin tietoa on saatavilla ja kuinka ihmiset luottavat toisiinsa.

Esimerkiksi lintuparvi on systeemi, jossa jokainen lintu toimii kolmen säännön mukaan: vältä törmäystä muihin lintuihin, pyri pitämään sama etäisyys muihin, lennä samaan suuntaan kuin muutkin. Tässä systeemissä jokainen lintu on agentti osana systeemiä ja parvikäyttäytyminen perustuu vuorovaikutukseen, jota nämä perussäännöt ohjaavat.

migratory-birds-2903366_640

Byrokraattisen organisaation ongelmat tuskin tulevat kenellekään blogiani ahkerasti lukevalle yllätyksenä, mutta mainitaanpa ne kuitenkin: hierarkiassa jää hyödyntämättä suurin osa resursseista. Kun esimerkiksi strategiset linjaukset lopulta kommunikoidaan eteenpäin, ne on jo tehty. Hyväksynnästä saati sitoutumisesta tavoitteisiin voi vain haaveilla. Toiseksi, pitkät hyväksymisketjut rajoittavat ihmisten kykyä toimia järkevästi ja kokeilla uutta. Kolmas ja yhteiskunnan kannalta merkittävin ongelma on hitaus.

Käänteisenä esimerkkinä kirjassa on tietenkin hollantilainen kotihoidon palveluyritys Buurtzorg. Kun kehitysidea kirjataan sisäiseen blogiin, iltaan mennessä se on tavoittanut valtaosan tuhansista hoitajista.

Pyramidiajattelu ohjaa silti yhä liki kaikkea, jopa käsityksiämme urakehityksestä. Vanhan tutun Peterin periaatteen mukaan ihmiset ylenevät hierarkiassa vähitellen tehtävään, johon he ovat väistämättä epäpäteviä. Koska minulla on sisäsyntyinen Peter instinct, olen jo työhaastatteluissa kertonut, etten suostu minkään hierarkisesti organisoituvan himmelin johtajantehtäviin. Jatkuvan kokoustamisen sijaan haluan tehdä asiantuntijatyötä ja vieläpä sellaista työtä, jossa pääsen kukoistamaan. Itseohjautuvuus loikin uskoa siihen, että olemme Janne Ruohiston Skillhive-ekosysteemin kanssa tarkalleen oikealla asialla. Kokeneille hajautuneen, yhteisöllisen työskentelyn fasilitoijille, kouluttajille ja innostajille on tulevaisuudessa entistä suurempi tarve. Parvien viisauteen perustuva tapa organisoida työtä tulee jopa sinne, missä ilmiö on toistaiseksi vieraampi.

Kirja ei ole mitenkään yhtenäinen lukukokemus, mutta ehkä sen ei tarvitsekaan – tällaisen ilmiön kohdalla lienee tärkeämpää koota yksiin kansiin tieteellinen tarkastelu ja tuoreet käytännön yritysesimerkit.

Kokonaisuutta paremmin jäivät mieleen yksityiskohdat, esimerkiksi Sami Pajun aiheellinen muistutus: monimutkainen on eri asia kuin kompleksinen. Monimutkaisuutta edustaa esimerkiksi tuotantolinja, jossa on paljon osia. Ne ovat kuitenkin staattisia ja siksi niiden toimintaa voidaan ymmärtää. Kompleksisen systeemin osat toimivat itsenäisesti ja syy-seuraussuhteita voidaan vain rajallisesti ennakoida.

Opin myös, ettei joukko sotilaita automaattisesti tarkoita hierarkista ja mekanistista organisoitumista, kuten Pirjo Ståhlen tietojohtamisklassikon Tietopääoma yrityksen kilpailutekijänä (1999) luettuaan saattaa ajatella.

Stanley McChrystal kuvaa Yhdysvaltain erikoisjoukkojen murrosta kirjassaan Team of Teams. Erikoisjoukoilla oli tarve voittaa terroristijärjestöjen ketteryys. Niitä vastaan ei voi taistella eliminoimalla johtajia, koska verkoston jäsenet ottavat tällöin entistä enemmän vastuuta. Heikkenemisen sijaan verkosto onkin vahvistunut: antiikin Hydra-hirviön tavoin katkaistun pään tilalle kasvaa kolme päätä. Länsimainen kuva järjestöjen toiminnasta on ollut oman johtamiskäsityksen vuoksi harhainen.

Yhteinen päämäärä oli kuitenkin selviö, joten miksipä ei olisi lisätty itseohjautuvuutta? Ihmiset viettivät aikaa yhdessä ja oppivat toistensa toiminnasta. Esimerkiksi erikoisjoukkojen sotilas vietti puoli vuotta tiedustelujoukoissa. Vaikeinta oli luoda jaettu tietoisuus. Ratkaisuna oli rakentaa yhteinen Joint Operations Center ja toisaalta järjestää videokonferenssin kautta kokoontumisia, jotka suljettujen tilaisuuksien sijaan avattiin kaikille. Lopulta 7000 ihmistä kuunteli parituntisen konferenssin joka päivä. Ei siksi että oli pakko, vaan siksi, että se oli niin hyödyllinen.

Erityisen mieleenpainuva on Vincitin tarina: Mikko Kuitunen ja Johanna Pystynen kuvaavat Vincitin Leadership as a service -mallia. LaaS -mallissa työntekijä tilaa järjestelmästä niitä johtamispalveluja, joita hän tarvitsee. Kaikkien kanssa ei käydä sitä automaattista ja pakkopullantuoksuista kehityskeskustelua. Ihmisillä on erilaisia tuen tarpeita eri vaiheissa ja lisäksi ihmiset ovat luonteeltaan erilaisia. Teemoja on neljä: hyvinvointi, oma osaaminen, oma ura ja liiketoiminta. Osaamista ostetaan ulkoa, mutta myös oman henkilöstön taidot pääsevät käyttöön, jokuhan voi esimerkiksi olla pätevä personal trainer. Kunhan tällainen tilaisuus tulee, lähden heti tarjoamaan kollegoille pokeri-iltoja ja bänditreenejä!

Dosentti Perttu Salovaara kirjoittaa johtajuusharhoista ja monikollisesta johtajuudesta. Hänen käyttämänsä termit – kuten johtaja-yksilön sijaan ”suhdelo” – avaavat hauskasti ja konkreettisesti sitä, ettei kielemmekään ole vielä osannut luopua menneiden vuosisatojen pyramidimallisesta johtajanpalvonnasta ja ”miehisestä cowboy-mallista”. Jokohan pian osattaisiin? Edes parhaiden yksilöiden kokoaminen tiimiksi ei tuo hyvää lopputulosta, tiesi professori Meredith Belbin jo 80-luvulla. Joustavuus, ihmissuhdetaidot ja kyky organisoida voivat tehdä tavallisistakin tekijöistä hyvän tiimin.

Vuorovaikutussuhteet taatusti taitava tutkija ja johdon neuvonantaja Esko Kilpi muistuttaa kirjassa, että johtaminen on verkoston suhteiden eikä yksilön ominaisuus. Johtamista ajatellen meidän kannattaisi puhua enemmän siitä, mitä tapahtuu tässä ja nyt eikä ylisuunnitella tulevaa. Johtajuutta sosiaalisena ilmiönä on aina, oli johtajaa tai ei. Myös esineet, asiat, virtuaalisuus, tilat ja paikat voivat johtaa, korostaa Perttu Salovaara. “New York vetää turisteja puoleensa.” “Se nettisivu vei mut ihme paikkaan.”

Aalto-yliopiston tutkija Tuukka Kostamo tiivistää hyvin: johtajuus on aivan liian tärkeää jätettäväksi vain johtajille!

Ja lopuksi puheenvuoro Frank Martelalle (s. 158):

Hierarkiat voivat olla myös tarpeellisia ja funktionaalisia. Ihmisellä voi olla lajityypillisiä ominaisuuksia, jotka tekevät hierarkisesta järjestäytymisestä meille luontevaa. Lajitovereidemme laumoissa on usein johtaja ja selkeä nokkimisjärjestys.

Silti on hyvä huomata, että hierarkioiden olemassaolo ei läheskään aina liity siihen, että se olisi kokonaisuuden kannalta paras tapa organisoitua. Varsin usein kyse on siitä, että se on kyseisen hierarkian huipulla olevan eliitin kannalta paras tapa organisoitua. Eli ne joilla on valta, hyötyvät hierarkiasta – ja koska heillä on valta, he pyrkivät ylläpitämään ja normalisoimaan kyseistä hierarkiaa sementoidakseen paikkansa nokkimisjärjestyksen huipulla. Hierarkinen järjestäytymisen tapa voi siis olla hyvinkin stabiili: mitä enemmän henkilöllä on valtaa vaikuttaa systeemiin, sitä enemmän on hänen etunsa mukaista ylläpitää nykyistä systeemiä.

Tulevaisuuden tekeminen tarkoittaa kapean päättäjä- ja asiantuntijajoukon luopumista vallasta – ja aivan uudenlaisen, hajautuneen yhteisöllisyyden ja jaetun osallisuuden varaan rakentuvan luottamusyhteiskunnan nousua. Pitäkäähän siis varanne siellä eliiteissä! 🙂

Tänä kesänä taukolukemisenani on ollut Kati Tiirikaisen Ujon Urakirja. Ujosta ihmisestä tulee helposti näkymätön, ja kun ongelma kumuloituu kokonaisten yhteisöjen ja yhteiskuntien tasolle, kadotamme ison osan potentiaalistamme.

Tavoitehakuinen onnellisuus-, innovaatio- ja tuottavuushöttöpuhe kaipaa lihaksia luiden ympärille. Tässä kirjassa niitä on tarjolla. Jotta tuloksia voidaan saavuttaa, perustan on oltava kunnossa. Ja jälleen kerran kyse on ns. pehmeistä tekijöistä, ei rahasta tai loppuun asti hiotuista prosesseista!

Hyvät sosiaaliset valmiudet eivät ole perinnöllisiä ja myötäsyntyisiä. Taitojaan voi hioa ja kehittää, oli lähtötilanne mikä tahansa.

Tarkennuksena kuitenkin, ettei kehittymistä edistetä tokaisemalla aremmalle kanssaihmiselle – varsinkaan lapselle –  ”Ei kai se nyt voi olla noin vaikeaa” tai ”Yrittäisit edes!”

Ujous ei ole mikään sairaus tai luonteenpiirre, Tiirikainen korostaa. Se on taipumusta vetäytyä ja harkita tilannetta välimatkan päästä, taipumus, joka aktivoituu tietyissä tilanteissa; toisilla näkyvämmin, toisilla lievemmin. Samuli Putro sanaili Tavallaan jokainen on surullinen, mutta tavallamme olemme myös ujoja joka iikka, ellei opitun roolin taakse verhoutuminen sitä kätke.

Sosiaalisten valmiuksien kehittämiseksi on ensin myönnettävä, että ujouden aiheuttama epämukavuus vuorovaikutustilanteissa on yksi suurimmista tasapainoista elämää, henkilökohtaista kasvua ja urakehitystä rajoittavista esteistä. Mitä arvelette, miksi Finnish Nightmares  -sarjakuvasta onkaan tullut niin suosittu? (Suurkiitos Karoliina Korhoselle, että hän on tehnyt juuri sen, mitä nämä ujouskirjat opettavat: lähestyy pohjimmiltaan kipeää ongelmaa huumorin kautta. Nimim. nainen, joka lähtee lenkille ilman puhelinta, jotta siihen ei tarvitsisi vastata, ja kääntyy risteyksessä aina siihen suuntaan, missä ei näy muita ihmisiä.)

Kuten Tiirikainen kirjassaan muistuttaa, ehtymättömän ulospäinsuuntautuneisuuden ja supliikin suupään (onko tällaisia ihmisiä edes oikeasti olemassa muutoin kuin myyttisinä hahmoina?) ihanne on verraten uusi ilmiö. Sen synnyinkotina voidaan Tiirikaisen mukaan pitää vajaan sadan vuoden takaisia Yhdysvaltoja. Arvannette miksi. Aiemmin ihmiskunnan historiassa pidättyvyys ja harkitsevuus ovat olleet enimmäkseen hyveitä, mutta silloin ei tunnettukaan bisnestä teollisen ajan mittakaavassa.

Nyt henkilöbrändeillä on niin kiire tehdä itsestään täydellisiä, että ujoustaipumuksen myöntäminen lienee kuvaannollinen kuula somekalloon.

Samoin on nähtävissä, että monet syvempää, itsenäistä ja luovaa ajattelua ja pitkällistä prosessointia edellyttävät työtehtävät/ammatit halutaan ajaa alas. Ujojen mahdollisuudet toteuttaa kutsumustaan uhkaavat kaveta entisestään.

Sekä ilmiön hyväksyminen että mahdollinen sosiaalisten epämukavuuksien korjaaminen edellyttävät kuitenkin yhtä asiaa: ensin on myönnettävä ujouden olemassaolo ja arvo. Tässäkin tapauksessa yhteisöllisyys on valtavan tärkeää. Meidän on sisäistettävä, että lukemattomat muut ihmiset kokevat tarkalleen samaa epämukavuutta! Kerromme omia kokemuksiamme, sanoitamme rohkeasti senkin, minkä avoin esiin tuominen ”voi vaarantaa urakehityksesi” kuin tupakoiva sikiö odottavan äidin, suosikkilehteä Pahkasikaa lainatakseni.

Tiirikainen viittaa joidenkin haastattelemiensa ihmisten ns. sielulliseen yksinäisyyteen, joka ei riipu ystävien määrästä tai laadusta. Eskovaltaojalaisittain tähän voisi todeta, että universumin mittakaavassa olemme kaikki sukulaisia. Jaettu ujous on puolitettu yksinäisyyden, eristyneisyyden ja poikkeavuuden kokemus.

lake

 

Monet kirjan tarinoista ovat todellakin kovin tuttuja ja omakohtaisesti koettuja. Ilman somea – etenkin vuosikymmenen mittaista bloggailu-uraa, Twitteriä ja LinkedIniä – olisin ammatillisesti täysin näkymätön.

Tämä ei tarkoita, että olisin luonut sosiaalisesta mediasta itselleni jonkin korviketodellisuuden. Pidän kovasti läheisten ihmisten seurasta ja syvällisistä keskusteluista. Hakeudun mielelläni myös huonoa huumoria arvostavien ja tarkkanäköisten kriitikko-oivaltajien kaveripiiriin. Kyllä, ujotkin ovat sosiaalisia – ja usein herkkiä vaistoamaan muiden tunteita. Tarvitsemme vain enemmän aikaa.

Usein käy esimerkiksi niin, että keskustelijat palaverissa ovat jo siirtyneet seuraavaan aiheeseen, ennen kuin saan mielessäni muotoiltua ensimmäistäkään järkevää lausetta valmiiksi asti. Niinpä istun hiljaa, ellei minulta erikseen kysytä jotain.

Heti kun tuttuus ja mahdollinen pidemmän ystävyyden kautta muodostunut luottamus viedään, hitaana ja harkitsevana ihmisenä olen hätää kärsimässä. Paitsi jos välissä on Internet. Jos tämä kuulostaa sinusta oudolta, kannattaa lukaista myös aiempi pohdintani siitä, että eri ihmisten karisma ei suinkaan ilmene samalla tavalla kaikissa kohtaamisissa: yhdelle sopii kirjoittaminen, toiselle näytteleminen ja kolmannelle puhujanpönttö.

Moni tuntemani kollega tai ystävä saattaa kummastua sitä, että ylipäätään tartun kysymykseen ujoudesta. He sanovat: ”Ethän sinä ole yhtään ujo, puhut ihan suvereenisti vaikka suorassa radio-ohjelmassa tai pidät luennon sadoille ihmisille.” Tarkalleen. Pidän sosiaalisista tilanteista, jos minulla on mahdollisuus valmistautua ja navigoin aiheen puolesta itselleni tutuilla vesillä.

Entäpä epäviralliset kohtaamiset, joihin repliikkejä ei voi hioa etukäteen: syntymäpäivät, päivälliskutsut, festarit, junamatkat, small talk kauppajonossa? Ei onnistu. Ei ihme, etten pidä matkustamisesta: aivan liikaa ihmisiä, joita pitäisi uskaltaa katsoa silmiin, yllättäviä tilanteita ja kysymyksiä, jotka minun olisi kyettävä esittämään ääneen saadakseni vastauksen. Olen kerran jopa mielummin eksynyt kahdeksi tunniksi kuin kysynyt tietä (onneksi tämä tapahtui Vantaalla eikä esimerkiksi Barcelonassa).

Nyt yliopistourani jälkeen voin aivan hyvin tunnustaa, miksi suhtauduin tiedekonferensseihin niin nuivasti. Syynä ei ollut pelkästään se, että tilaisuuden lopussa esitettiin tarkalleen samat kysymykset kuin tilaisuuden alussa, vaan myös epäviralliset iltaohjelmat ja tarkoituksetonta lätinää pursuilevat päivälliskeskustelut, joissa olisi pitänyt kyetä samaan aikaan verkottumaan kolmeen eri ilmansuuntaan lähes yhtä monella eri kielellä ja pureskelemaan pieneksi kolme eri ruokalajia. Vihdoin kotiin päästyäni tarvitsin toipumiseen kolme päivää hiljaisuutta ja yksinoloa.

Juuri kuten Tiirikainen korostaa, ujous ei ole mikään ihmisen luonteenpiirre tai ominaisuus, jonka määrä on vakio! Siihen liittyvä epämukavuuden kokemus aktivoituu eri tavalla eri tilanteissa.

Entä mitä tehdä, jos kokee ujouden rajoittavan liikaa omaa potentiaaliaan? Itsensä altistaminen hankalille tilanteille, meditaatio ja tietoisen läsnäolon taidon kehittäminen ovat tutkitusti hyviä keinoja, jotka myös Ujon urakirja noteeraa.

Varsinkin altistaminen kuulostaa kliseiseltä, mutta tuntuu toimivan. Ihminen oppii parhaiten treenaamalla. Oma esimerkkini lähtee siitä, että parikymppisenä pelkäsin kaikkea, kolmekymppisenä enää vain epävirallisia keskusteluja. Nyt lähempänä neljääkymmentä olen tietoisesti hakeutunut esimerkiksi pitämään koulutus- ja valmennustilaisuuksia, joiden sisältöä ei olekaan kiveen hakattu etukäteen. Jos sähköt katkeavat ja esitysmateriaalia ei ole käytettävissä, ei sekään enää haittaa – antaa mennä vaan!

Mitkä ovat Sinun epämukavia tilanteitasi ja kuinka olet selvinnyt niistä parhain päin?

 

Elvytin tänä kesänä 15 vuoden takaiset ohjelmointiopintoni Helsingin yliopiston vallan mainion MOOC:n vauhdittamana. Suosittelen! Ensin luonnollisesti palautin mieleen peruskäsitteet ja kävin läpi ne materiaalit, jotka omista maisteriopinnoista tarttuivat mukaan.

Ja heti kansiot avattuani muistin, mikä on ollut ylivoimaisesti paras koskaan lukemani kurssikirja: Alan Cooperin Nörttien valtakunta – Miksi korkeateknologiatuotteet saavat meidät sekaisin ja kuinka palauttaa järki. Kiitos ohjelmistotuotannon opettajalle valinnasta! Ei mikään perinteinen päntättävä kirja, vaan tehokas tapa herättää opiskelijoita ajattelemaan ja havaitsemaan. Opus on viime vuosituhannelta, mutta tuskin päivääkään vanhentunut. Vai mitä sanovat ohjelmistojen parissa työskentelevät ja niitä työkseen käyttävät?

  • Ohjelmistoinsinöörit ovat sisäistäneet lykätyn onnistumisen tunteen periaatteen. He tapaavat kirjoittaa ohjelmia, jotka vaativat käyttäjiltä kaiken mahdollisen tiedon ennen kuin ne tekevät edes hiukan työtä. Jos ihminen toimisi tällä tavoin, häntä inhottaisiin suuresti.
  • Käyttäjän tavoite on saada työ tehdyksi kohtuullisessa ajassa ja arvokkuutensa säilyttäen. Vääriä tavoitteita ovat hieno teknologia, laadukas grafiikka, nopea tallennus tai oppimisen vaivattomuus.
  • Mitä vähemmän käyttäjä näkee käyttöliittymää, sitä parempi se on.
  • Asiakkaiden kuunteleminen on hyvästä. Heidän toiveidensa noudattaminen sen sijaan on typerää. Asiakasjohteisilta tuotteilta puuttuu johdonmukainen suunnittelu ja pitkän tähtäimen näkemys.


Asiakasjohtoisena tuote muuttuu jokaisessa liikkeellelaskussa eikä kasva järjestelmällisesti. Tuote on lopulta täynnä epäsopivia osia ja satunnaisia toimintoja, ja lopulta siitä tulee jotain, jota tuotekehittäjä John Zicker kutsuu ’koiran aamiaiseksi’. Jokaisen asiakkaan on pujoteltava omaa polkuaan tuotteen läpi, etsien toimintoja joista hän pitää, välttäen toimintoja joista ei pidä. Joidenkin tunnettujen yhtiöiden tuotteet ovat niin monimutkaisia, että tarvitaan kuukausien koulutus, ennen kuin pystytään edes yksinkertaisimpiin töihin. Kokonaisia liikeyrityksiä nousee kouluttamaan, asentamaan, tekemään asetuksia ja pitämään yllä näitä hirviöitä.

[Tekninen kirjoittaja] kertoi minulle seuraavan tarinan, miten ohjelmoijilta sai tietoa: ”Huomasin, että lahjonta toimii paremmin kuin kerjääminen. Käytin enimmäkseen suklaata. Lahjonta toimi niin hyvin, että kerran insinöörijohtaja pyysi minulta julkisesti polvillaan anteeksi, koska hän oli unohtanut kertoa minulle tuotteen muutoksista. Eräässä yhtiössä suklaanhimoinen insinööri kertoi minulle työtovereidensa tekemistä muutoksista, jotta hän saisi heidänkin suklaansa. Ennen lahjontamenetelmää mietin monta ylityötuntia miettien, mikä tuotteessa oli muuttunut.”

Saamme ohjelmistoja joita vaadimme, ja tähän mennessä olemme vaatineet hyvin vähän. — Silloin tällöin kuluttajat elättelevät epämääräistä ja romanttista toivoa, että korkeateknologian seuraava aalto tekisi ohjelmistopohjaisista tuotteista helppokäyttöisiä. Tämä toivo on lapsellinen ja hupsu, ja minua surettaa nähdä kuinka selittelijät julmasti ylläpitävät toivoa. Ohjelmien tekijät eivät tee niistä helppokäyttöisiä, koska he eivät osaa, eivät koska se olisi mahdotonta. Ennemmin kuin myöntäisivät hävettävän tosiasian, he mielummin väittävät, että helppoutta ei voi tehdä ”teknisistä syistä”.

🙂

Tavoite on hyvä motivaattori. Näin myös lukuharrastuksessa, joka omalla kohdallani uhkasi välillä hautautua tiedeartikkeleiden, sarjakuvien ja Helsingin Sanomien sinänsä laadukkaaseen mutta suppeahkoon kolminaisuuteen. Vasta Keskisuomalaisen 100 kirjaa, jotka jokaisen tulisi lukea -listan myötä kouluvuosilta tuttu romaani-innostus palasi – ja nyt olen jo yhdeksänkympin kerhossa.

Kirjalistojen mekaaninen läpikäyminen voisi sinänsä tuntua typerältä, elleivät ne olisi täynnä toinen toistaan loistavampia teoksia. Suositukset ja klassikoiden statukset eivät ole sattumaa. Paolo Coelhoa lukuunottamatta voisin ottaa minkä tahansa listan kirjan uusintakierrokselle – ja osa niistä on toki useampaan kertaan luettukin.

Tänään päättyy sekä henkisesti että fyysisesti raskain luku-urakkani: lähes 1300-sivuinen Solzenitsynin Vankileirien saaristo. Se vei nopealtakin omaksujalta poikkeuksellisen pitkään, kolme kuukautta (tosin onhan tässä ollut hieman muutakin hässäkkää pitkin kevättä. Siihen Soltzenitsyn sanoisi ”Niin monta kertaa elämässäni olen kiihkeästi havitellut jotakin, jota en ole tarvinnut, ja ollut epätoivoissani vastoinkäymisistä, jotka eivät vastoinkäymisiä olleetkaan”, s. 749).

Urakkaan kannattaa silti ryhtyä. Teos on yleissivistävä, järkyttävä, tarkkanäköinen ja lievästi ilmaistuna perusteellinen katsaus itänaapurimme historian synkimpiin julkisalaisuuksiin, jotka saavat Hitlerinkin kuulostamaan harmittomalta tonttu-ukolta.

Solzenitsynilla on annettavaa myös meidän yhteiskunnallemme – tai kenelle tahansa. On vaarallista ajatella, ’ettei mitään tuollaista voisi enää tapahtua’, kuten kirjailija itsekin varoittaa. Kuulostavatko seuraavat huomiot kovinkin tutuilta? Niissä kiteytyvät huono johtaminen ja viestintä, sananvapauden ja demokratian tarve, vallankäyttö.

Ja miten pirullisia konnia nuo vanhat insinöörit olivatkaan, miten monella saatanallisella tavalla he osasivatkaan tuholaisen työtään tehdä! — Liikenneasiain kansankomissariaatissa Nikolai Karlovits von Meckin vaarallisimpia neuvoja oli: lisätä tavarajunien pituutta pelkäämättä raskaita kuormia. GPU:n avulla von Meck paljastettiin (ja ammuttiin): hän pyrki kiskojen, vaunujen ja veturien kulumiseen, ja jättämään Tasavallan intervention sattuessa ilman rautateitä! Kun uusi liikenneasiain kansankomissaari t. Kaganovits vähän myöhemmin antoi määräyksen nimenomaan raskaasta kuormaamisesta – jopa kaksin- ja kolminkertaisestikin raskaammasta (keksinnöstä hän ja muut johtajat saivat Leninin kunniamerkin) – vihamieliset insinöörit esiintyivät nyt konservatiiveina: paasasivat että se oli liikaa, että se rasitti kuljetuskalustoa tuhoisasti. Ja aivan oikeudenmukaisesti heidät ammuttiinkin pessimistisestä asennoitumisesta sosialistisen kuljetuksen mahdollisuuksiin.” (s. 55, lihavointi lisätty)

Yleinen mielipide! En tiedä miten sosiologit sen määrittelevät, mutta minusta on selvää, että se voi muodostua vain toisiinsa vaikuttavista yksilöllisistä mielipiteistä, vapaasti ja täysin hallituksen tai puolueen mielipiteestä riippumattomasti ilmaistuista. Ja niin kauan kuin maassa ei ole riippumatonta yleistä mielipidettä, ei ole minkäänlaista taetta siitä, että monien miljoonien tuhoaminen ei toistu uudelleen, että se ei ala minä yönä hyvänsä – esimerkiksi tänä yönä, tätä päivää seuraavana. (s. 933)

Totuushan on aina ikään kuin kaino, liian julkeasti päälle käyvästä valheesta se vaikenee. (s. 1211)

Kuvatessaan Stalinin aikaisia vankileireistä karkaamis- ja kapinayrityksiä – tai pikemminkin niiden puuttumista – kirjailija tulee samalla kuvanneeksi stalinismin ja nykyajan oikeistoindividualismin periaatteelliset yhtäläisyydet. (Kuten Jukka Kemppinen blogissaan osuvasti kirjoittaa, Stalin oli taustaltaan pikemminkin maantierosvo kuin kommunisti.)

Koko hänen kaudellaan kehitelty tukahduttamisjärjestelmä perustui tyytymättömien hajottamiseen: siihen, etteivät he katsoisi toisiaan silmiin, eivät pysähtyisi laskemaan, paljonko heitä on; siihen, että uskotellaan kaikille – myös tyytymättömille itselleen – ettei tyytymättömiä olekaan, että on vain yksittäisiä kaunaisia tuomittuja yksilöitä tyhjyys sielussaan. (s. 1034, lihavointi lisätty)

Saavatpa tutkijat ja muut sivusta ihmettelijät myös osansa:

Tällä tavalla muotoutuu Tsekan miesten ja valkokaartilaisten Solovetskin yhteistyö. — Missä on kumpienkin periaatteellisuus? Hämmästyttävääkö? Ihmeellistäkö? Se on hämmästyttävää vain sille, joka on tottunut yhteiskunnalliseen luokka-analyysiin eikä osaa muuta. Ja sellaiselle analysoijalle kaikki maailmassa on hämmästyttävää, sillä maailma ja ihminen eivät milloinkaan asetu hänen ennalta valmistamiinsa kouruihin. (s. 452)

Ja vielä loppukaneetti. Tragiikassa piilee aina myös komiikan siemen – tai toisinpäin.

Meidän venäläiset kynämme kirjoittavat mahtavasti, meillä on kestetty kaikenlaista ja valtavasti ilman että juuri mitään on kuvattu tai mainittu nimeltä, mutta länsimaalaisille kirjailijoille, jotka tarkastelevat elämän soluja suurennuslasilla ja ravistelevat koeputkea valoa vasten, tämä kaikki on oikea eepos, vielä kymmenen osaa sarjaan ”Kadonnutta aikaa etsimässä”: kertoa ihmismielen hämmennyksestä, kun sellissä on kaksikymmentäkertainen kansoitus mutta makkipyttyä ei ole ja käymälään viedään kerran vuorokaudessa! (s. 379)