Arkisto kategorialle ‘jakamistalous’

Mistä jakamistaloudessa on kyse ja kuinka se muuttaa työelämää ja liiketoimintaa? Näihin isoihin kysymyksiin keskittyy Jakamistalous (Alma Talent, 2017), jonka ovat kirjoittaneet Minna-Maari Harmaala, Tuija Toivola, Maija Faehnle, Petri Manninen, Pasi Mäenpää ja Mats Nylynd.

Kirjan parasta antia on mielestäni alku eli johdatus jakamistalouteen. Pasi Mäenpää ja Maija Faehnle avaavat ilmiöön liittyviä käsitteitä ja niiden eroja oivallisesti. Ja suosikkikohtani löytyykin heti sivulta 3.

Digitalisaatioon liittyy myös tiettyjä hakkerietiikaksi tai wikinomiaksi nimettyjä aatteita, joista tärkeimpiä on tiedon avoimuuden ja sen jakamisen sekä vertaisuuden ja globaaliuden periaatteet. Tiedon jakaminen tarkoittaa, että jaettua tietoa ei vain käytetä kukin erillään, vaan että tietoa myös kootaan ja sitä hyödynnetään yhteistyössä tavalla, joka muistuttaa tieteen edistymisen tapaa. Internetin yhdistäessä yhteistyöhön erilaisia tahoja puhutaan usein joukko- tai parviälystä, jossa tiheä vuorovaikutus synnyttää yksilöiden kykyjä paljon mittavampia ja nopeampia ratkaisuja.

Avoimuus! Vertaisuus! Joukkojen viisaus ja parviäly! Siinäpä tärkeimmät. Kenties koko Internet vielä irtautuu kaupallisten mammuttien talutusnuorasta (ainakin todennäköisemmin kuin maapallo vaihtaa pyörimissuuntaa), kuten muun muassa www:n isä Tim Berners-Lee on visioinut. Kun puhutaan digitaalisesta maailmasta, jakamistaloutta oivallisempi termi onkin mielestäni vertaistalous. Mainituksi tulee myös toinen suosikkini: solidaarisuustalous.

Jakamistalouden on kuvattu olevan jotain omistamisen ja lahjoittamisen väliltä. Siihen liitetään hyvän tekemisen ajatus. Yhteisöllisyyden kokemus on tärkeä edellytys sille, että ihmiset kiinnostuvat toimimaan pelkkää kuluttajaa aktiivisemmassa roolissa. On sosiaalisen median ansiota, että tällaista yhteisöllisyyttä toisilleen muuten tuntemattomien ihmisten kesken on muodostunut ja että sitä arvostetaan.

Pehmeät tekijät ovat uusi kova. Ja allekirjoitan myös havainnon siitä, että sosiaalinen media on tehnyt hajautuneelle yhteistyölle ja yhteisöllisyydelle palveluksen. Aiemman sukupolven nettiyhteisöt olivat vielä jokseenkin marginaali-ilmiö, mutta some-palvelut ovat rohkaisseet ihmisiä keskustelemaan muidenkin kuin lähipiirinsä ja kollegoidensa kanssa.

Kiinnostavia osuuksia ovat etenkin pohdinnat muuttuvasta työelämästä ja jakamistalouden verotuksellisista kysymyksistä. Jakamistaloutta pohditaan myös kaupunkikehityksen ja kestävän kehityksen näkökulmista.

Yksi ilmiö on kirjassa jäänyt vähemmälle huomiolle, kuten oikeastaan koko tähänastisessa jakamistalouden keskustelussa: asiantuntijatyön muutos. Tämä on hirtehistä etenkin silloin, kun heti seuraavassa lauseessa puhutaan disruptiosta. Joko tarkastellaan – nimiä edes mainitsematta – maailmanlaajuisesti tunnettuja riistojakamistalouden alustoja tai nähdään koko ilmiö vain pienenä vihertävänä puuhasteluna tavaroiden ja palvelusten vaihdantoineen.

Entä korkean osaamisen tunnistamiseen, jakamiseen ja yhdistämiseen tarkoitetut alustat? Viime vuosina minusta on useampaan otteeseen kuulostanut siltä, että uberisaation tehtävä on ollut lähinnä tuottaa oppituoliensa suojissa pönöttäville korkeasti koulutetuille asiantuntijoille (joilla on tietenkin kiinteä kuukausipalkka) lisää taivasteltavaa. Ikään kuin työn muutos digitalisaatioineen ja robotisaatioineen ei koskisi meitä lainkaan.

Taivastelulla on myös sellainen ikävä ominaisuus, että se johtaa yksinomaan julkaisuihin, ppt-sulkeisiin ja ylipitkiin blogikirjoituksiin, ei konkreettisiin ratkaisuihin eli osaamisen jakamisen alustoihin. Siinä missä LinkedIn on lähinnä yksittäisten asiantuntijoiden virtuaalinen käyntikorttikokoelma, seuraavan sukupolven verkostopalveluissa tehdään työtä ja saadaan siitä myös korvaus – muutamalla klikkauksella.

Mats Nylund toki huomauttaa artikkelissaan, että jakamistalous leviää koko yhteiskuntaan ja ”tulee muuttamaan työntekoa kaikilla aloilla” (s. 94). Mutta sävy on lähinnä uhkaava: työsuhteista siirrytään toimeksiantoihin, epätyypilliset työsuhteet lisääntyvät (Sitran arvion mukaan 35 % kaikista työsuhteista), keikka- ja silpputyö valtaa alaa. Pisimmälle menee oivasta kynästään tunnettu työelämän tutkija Juha Siltala, jonka mukaan alustatalous palauttaa palkkatyön alkumuotoonsa eli päiväläisten satunnaistöiksi. Tämän kehityksen seurauksena ihmiset eivät enää voi suunnitella elämäänsä, perustaa perheitä ja asuakin, jolloin ”yhteiskunta polarisoituu, väkivalta lisääntyy ja jopa elinaika lyhenee”, Siltala toteaa.

Voi elämän kevät! Onkohan meidän korkeasti koulutetulle asiantuntijajoukollemme tullut tämän väkivallan ja kuolemisen keskellä edes mieleen sellaista vaihtoehtoa, että alustat mahdollistaisivatkin tekemisen järkevämmän organisoimisen ja sen kautta valtavan tuottavuusloikan niin yksilöinä kuin yhteiskuntana? Tätä ajatusta veimme eteenpäin Sitran Ratkaisu100-kilpailussa. Samaa agendaa oli nähtävissä muillakin finalisteilla. Esimerkiksi GoCo kokosi asiantuntijoita yhteen tietyn ongelman tai projektin ympärille yli organisaatiorajojen, ja Tsampo halusi vapauttaa tutkijat tekemään työtään ilman jatkuvaa rahoitushakemusrumbaa.

Kun työpaikat ovat riittävän rikki, on helpompi luoda uutta kuin korjata vanhaa. Jos jotain en tässä maailmassa ymmärrä, niin tätä: miksi kiinteä työsuhde nähdään autuaaksitekevänä silloinkin, kun työn tekemisen puitteissa on pielessä suunnilleen kaikki? Ja kuinka monta lisätutkimusta vielä tarvitaan kertomaan, että itsensätyöllistäjät voivat tosiasiassa olla tyytyväisempiä ja motivoituneempia kuin leipätyöhönsä leipiintyneet palkansaajat?

Hirtehisin tilanne lienee yliopistoissa, joissa yhä suurempi joukko tutkijoita ensin hakee itse palkkarahansa (he siis toimivat jo tällä hetkellä yrittäjämäisesti), mistä he saavat vastalahjaksi liudan erilaisia lisätöitä, jotka eivät liittyneet varsinaiseen aiheeseen mitenkään. Jos henkilöstö kuitenkin on jatkuvasti valmis rahoittamaan näiden seinien ylläpitämistä omasta selkänahastaan, voidaan puhua joko todellisesta altruismista tai panttivankien kiintymisestä sieppaajaansa.

Toki on selvää, että pienyrittäjät ja itsensätyöllistäjät tarvitsevat parempia turvaverkkoja. Tätä myös Jakamistalous -kirjan kirjoittajat vahvasti alleviivaavat. Näin suuri muutos ei tapahdu hetkessä. Liian iso osa työelämästä on edelleen rakennettu perinteisten työsuhteiden ehdoilla, mikä on omiaan aiheuttamaan hämmennystä, pelkoa ja uhkapuhetta. Parhaat ratkaisut ovat siksi vielä löytämättä. Jospa kohdistamme jatkossa enemmän huomiota tekemiseen ja vähemmän pelotteluun?

flock-801787_640

Parven viisautta. Kuva: Pixabay

Yksi oivallinen ajatus kirjassa on eri alustojen kanssa yhteensopiva ”luottamusvaluutta”, jota ihmiset voisivat hyödyntää eri palveluissa eikä heidän siten tarvitse rakentaa mainepääomaansa joka kerta alusta uudelleen. Tällainen ratkaisu olisi oivallinen apu palvelujen käyttäjille ja kehittäjille. Digitaaliset alustat myös demokratisoivat asiantuntijatyötä esimerkiksi siinä, että hiljaisemmatkin pääsevät esiin. Osaamista voi olla kertynyt monista eri lähteistä. Pelkän muodollisen pätevyyden tai työstatuksen sijaan näytöt ratkaisevat.

Kiinnostava osuus on myös jäsenten yhdessä omistamat alustaosuuskunnat, jotka kirjassa nähdään ”jakamistalouden korjausliikkeenä”. Osuuskunnat voivat luoda uutta asiantuntijatyön työkulttuuria ja yleisemmin katsottuna ne ovat Suomessa nousseet uuteen kukoistukseen.

Ja lopuksi: kirjoitimme Janne Ruohiston kanssa parviälystä ja ongelmanratkaisusta digitaalisilla alustoilla, tsekkaa juttu Henry ry:n Työn tuuli -lehdestä. Alkusanoista poiketen emme ole korvaamassa kiinteitä tiimejä itseorganisoituvilla parvilla, vaan luomassa täydentävää tapaa löytää parhaat ratkaisut monimutkaisiinkin ongelmiin. Kyseisen numeron teemana olivat alustat, verkostot ja ekosysteemit. Jos vertaistalous kiinnostaa, kannattaa siis käydä läpi koko paketti 🙂

 

 

 

Jos joku vielä vuonna 2016 kuvittelee, ettei Facebook liity työelämän kysymyksiin, suosittelen pikaista liittymistä Reworking of work -ryhmään. Lukeudun sen faneihin ja satunnaisaktiiveihin, samoin Ilkka Olander, joka taannoin kirjoitti aiheesta otsikolla Tulevaisuuden työ on järjestynyt kuin internet.

Työ on aina muuttunut. Leo Tolstoin klassisessa Anna Kareninassa maanomistaja Levinin ystävä suree orjuuden lakkauttamista, sillä hän kokee, ettei heillä ole enää mitään keinoja(!) saada työvoimaa tuottamaan. Aivan samalla tavoin meillä murehditaan tänä päivänä robotisaatiota ja automaatiota.

Ei tarvitse olla edes futurologi ennustaakseen, että rutiinityö vähenee, kun taas inhimillisestä pääomasta ja sosiaalisista suhteista rakentuva arvon luominen kasvattaa merkitystään. Organisaatiot eivät suinkaan katoa, mutta niiden on opittava toimimaan ketterämmin. Pieni on kaunista – ja vähemmän kömpelöä.

nails-1134041_640

Myös tietojohtamisen teemapäivissä ja seminaareissa on useaan otteeseen keskusteltu merkityksellisyydestä. Nimenomaan kokonaisuudelle, ei yksilölle. Silti yksilötasollakaan harva uskaltaa kysyä, miksi teen juuri sitä mitä teen.

Irvokkaita esimerkkejä merkityksettömyydestä on maailma pullollaan. Vanhan tiedon esittäminen uutena, samojen latteuksien toistaminen, syntyessään vanhentuneet strategiat tai järjettömän kuuloiset kurkkudirektiivit. Tai tutkimus, jolle keksitään aihe sen mukaan, mitä rahoittajat suostuvat sillä hetkellä rahoittamaan. Tai tutkimus, joka tehdään vain siksi, että data oli saatavilla, ei siksi että se olisi tuottanut uutta tietoa. Tavoite ei ole sama asia kuin merkitys. Tätä voi jokainen kokeilla testaamalla, pystyykö siirtämään 2000 nuppineulaa laatikosta toiseen yhden iltapäivän aikana.

Entisenä akateemisen maailman julkaisujyyränä uskallan nykyään jo kysyä itseltäni, onko tekemiselläni merkitystä. Olen jo kauan elänyt kuten opetan: uskon avoimeen tiedon jakamiseen ja ammatillisen verkkosisällön tärkeyteen. Luon sitä, koska haluan olla tekemässä työelämästä kaikille mielekkäämpää. Henkinen kotini on digitaalisen maailman verkostoissa ja yhteisöissä. Aloitin työurani tutkimalla nettiyhteisöjä – sittemmin niistä on tullut elämäntapa.

Me Naiset teki jutun Hertta Heinosesta, joka multitaskasi yliopistolla 10 vuotta projektitutkijana, opettajana ja kouluttajana, kunnes ryhtyi kasvattamaan lampaita(!). Hertta muistutti oman intuition seuraamisen tärkeydestä. Mikset tekisi sitä, mistä puhuessasi innostut ja heräät eloon aivan toisella tavalla kuin istuessasi kokouksessa linjaamassa organisaatiolle viisivuotisstrategiaa?

Liian usein puolet ihmisten valveillaoloajan energiasta kuluu siihen, että yritämme teeskennellä innostuvamme täysin turhanpäiväisistä kysymyksistä. Paperien siirtely ja jatkuva kokoustaminen ei ole niin merkityksellistä, että siitä pitäisi maksaa kenellekään tuhansia euroja kuukaudessa. Julkinen sektori on iso ongelmavyyhti, mutta ei suinkaan ainoa lajissaan.

Käymme keskustelua lillukanvarsista, kun pitäisi keskustella tekemisen merkityksestä. Esimerkiksi työaikojen mittaaminen on aihe, johon ajaudutaan yhä uudelleen – ja vieläkin joudutaan erikseen vaatimaan, että minuuttien tuijottamisesta luovuttaisiin. Miksei se ole jo päivänselvää?

Tehokkuuskeskustelussa on nähtävissä oman eturyhmän suosimista ja sekalaisen touhottamisen glorifiointia. Molemmat ovat jo itsessään tehokkuussyöppöjä. Esimerkiksi kun Alexander Stubb nokkaisi yliopistoväkeä siitä, etteivät he tee kesällä mitään, välittömästi jostain riensi paikalle joukko tutkijoita vakuuttelemaan, että ”heillä on kyllä aivan kauhea kiire koko ajan”.  Kaikki tietävät, että uutta luova työ edellyttää aikaa, tilaa ja keskittymisrauhaa (ja rahoituksen jatkuvuutta), eikä näitä juuri ole yliopistoissa näkynyt.

Silti ihmisten kuluttavat voimiaan oman tekemisen erinomaisuuden vakuutteluun eikä tilanteen parantamiseen. Näin kalliiksi tulevaa kuplaa on vaikea löytää edes sosiaalisen median pimeämmistä syövereistä.

Kauppalehti raportoi viime vuonna tutkimuksesta, jonka mukaan yli kolmasosa tukkukauppiaista ei ole millään tavoin varautunut digitalisaatioon. Heiltä on jäänyt kokonaan havaitsematta mahdollisuus, että asiakas ostaisikin suoraan tuottajalta. Alustatalous ja jakamistalous edustavat juuri tätä murrosta, digitalisaatiokehityksen keihäänkärkeä. Se koskee kaikkia toimialoja kaupasta pankki-, majoitus- ja taksipalveluihin, koulutuksesta ja tutkimuksesta hyväntekeväisyyteen. Välikäsien tarve vähenee. Monen alan totuttu, itsestäänselvyytenä pidetty merkitys katoaa.

Levinin ystävän perillisten neuvostoaikaista orjuuskäsitystä edustavat harmaat herrat jyrisevät sanomalehtien palstoilla, kuinka ihmiset pitäisi saada muuttamaan autioituvista syrjäkylistä isoihin kaupunkikeskuksiin, tietenkin työn perässä. Näiltä ruoskanheiluttajilta on mennyt kokonaan ohi kaksi yksityiskohtaa, joten paljastan ne lopuksi tässä.

  • Internet on keksitty. Yhä useammalla on mahdollisuus valita työn tekemiselle parhaiten sopiva aika ja tila, joka ei riipu seudun väkiluvusta – sitä kutsutaan muun muassa jousto-, etä-, mobiili- tai läsnätyöksi.
  • Sen sijaan että luotaisiin arvoa valmistavan teollisuuden yritysten omistajille, ihmiset luovat arvoa suoraan toinen toisilleen. Tämä näkyy niin luovan urbaanin tietotyöläisen kuin maalle muuttaneen ja ”velvollisuuksiaan pakoilevaksi downshiftaajaksi” usein haukutun karjankasvattajan tai luomuviljelijän arjessa. Häviäjiä ovat erilaiset väliportaat ja perinteiset rahantekokoneistot.

 

Jo koetut muutokset työelämässä ja ympäristössä edellyttävät lopulta myös sitä, että jokainen oppii tulemaan toimeen vähemmällä. Väliaikainen aherrus työttömänä työnhakijana oli siihen hyvää treeniä. Suosittelen kokeilemaan, erityisesti jos koet tekeväsi jotain pelkästä velvollisuudesta ja välttääksesi niiden harmaiden herrojen arvostelun. Taannoinen työttömyysjakso vapautti myös tekemään sellaista, jonka toiset ihmiset kokevat arvokkaaksi (toisin kuin tutkimusjulkaisuni): jakamaan aktiivisemmin tietoa, bloggaamaan, sparraamaan, järjestämään tapahtumia, viemään läpi koulutuksia, joissa muutkin oppivat arvokkaita sometaitoja. Sapatille on paikkansa.

Merkityksen merkitystä ei voi korostaa liikaa! Arvokkaaksi koettu yhdessä tekeminen luo kahdensuuntaista hyvää: se tukee ihmisten motivaatiota ja innostusta työhönsä.

Ja innostuneet ihmiset luovat yhä uusia merkityksiä ja uutta arvokasta tietoa.

 

Tuottavuuden kannalta nykypäivän tietotyöläisen on hölmöä tehdä töitä konttorissa, muistuttaa Pekka Seppänen Helsingin Sanomissa. Samat tehtävät voisi hoitaa etänäkin. Todellinen syy työpaikalle menemiseen ovat kuitenkin muut ihmiset.

Ja hyvä niin. Kuten olen usein todennut, vasta työyhteisö saa osaamisen kukoistamaan, ei sooloilu tai yksinpurjehdus. Sosiaalisia tarpeita on moneksi, toteaa Seppänen:

Ihmiset kaipaavat työpaikan sosiaalisia suhteita niin kipeästi, että etätyö ei taida koskaan yleistyä. — Työpaikalla luuhaamiseen on tietysti hyviäkin syitä. Kasvokkaisia kohtaamisia ei voi korvata millään tekniikalla.

Meillä on saatavilla oleviin työvälineisiin nähden yllättävän heikot valmiudet tuoda epävirallista, yhteisöllisyyttä luovaa rentoa kanssakäymistä verkkoon. Siksi online-offline -dikotomia elää ja hengittää yhä turhan vahvana. Mutta annetaan toki omaksumiselle aikaa – kunhan emme odotellessa päädy kieltämään etätyötä kaikilta vain siksi, ettei se sopinut niille kahdelle tiiminjäsenelle.

Seppäsen mainitsemille kontrollijohtajille tekisi hyvää nähdä uhkien sijaan myös mahdollisuuksia. Yli 10 vuoden tuottoisalla etätyökokemuksella voin allekirjoittaa, että ihmisten kohtaamista arvostaa aivan toisella tavalla, kun se ei ole jokapäiväinen itsestäänselvyys.

Esko Kilpi linkkasi äskettäin erinomaisen kirjoituksen aiheesta Suomi työpaikkojen jälkeen. Demos Helsingin Johannes Koponen ja Juha Leppänen muistuttavat, että uuden ajan

…yritykset mahdollistavat arvontuotannon ilman työpaikkaa. Yritysten sijaan monet ratkaisut kehitetäänkin jatkossa vertaisyhteisöissä.

Tässä merkityksessä ”yhteisö” tosin on jakamiseen, luottamukseen ja mainejärjestelmään nojaava sosiotekninen koneisto, joka hallinnoi hajautettuja resursseja ja on pahimmillaan luomassa entistä vahvemmin polarisoitunutta yhteiskuntaa, jossa vain suurimmat ja vahvimmat pärjäävät.

Jääkö tuttu ja turvallinen lähiyhteisöllisyys jalkoihin? Yhteisöllisyys on avain kilpailukykyyn, mutta kuinka säilyttää tämä yhteys, kun perinteiset työpaikat ja pysyvät työyhteisöt katoavat?

Kirjoitin uuden ajan yhteisöllisyydestä pian ilmestyvään Tietoasiantuntijat -lehteen. Artikkelin pääteesi lienee se, etteivät yhteisöllisyyden rakennusainekset ole muuttuneet mihinkään. Ei ole mahdottomia tehtäviä, on vain ratkaisemattomia haasteita – ja tämän ajan haaste meille kaikille on taito luoda tilapäisiä yhteisöjä, joissa olemme valmiita kohtaamaan muut ihmiset sellaisinaan eikä pelkkinä halpatyövoiman osaamiskeskittyminä.

Harvoin Talouselämän lukeminen on ilahduttanut nettiyhteisöammattilaista niin paljon kuin viime viikonloppuna. Syynä oli tietenkin majoituspalvelu Forenomin toimitusjohtaja Johannes Kankaan tebatti-kirjoitus Jakamistalous on tullut jäädäkseen:

Olemme eläneet yksilöllisyyden ajan ohi. Olemme tajunneet, että kaikille maailman ihmisille ei enää riitä omaa. Voidaan käyttää jotain jo toisella olevaa ja jakaa omaa. Jakamistaloudelle on siis vahva taloudellinen ja realiteetteihin perustuva tilaus. Se on vastavoima yksilöllisyydelle, materialismille ja itsekkyydelle.

Jakamistalous.fi tarkentaa, että jakamistalous yhdistää ihmiskunnan ikäisiä yhteisöllisiä toimintatapoja ja nykyaikaisia yhteydenpidon muotoja.

Jakamistalous on siis paitsi yhteisöllistä kuluttamista ja käyttöä (collaborative consumption), myös yhteisöllistä tuotantoa (co-production), yhteiskehitystä (co-creation) ja yhteisrahoitusta (mm. crowdfunding). Jakamisen kohteena voivat olla yksittäiset tuotteet, palvelut, omaisuus tai näiden yhdistelmät. Kangas jatkaa:

Voi vain arvailla sitä bruttokansantuotteen lisäystä, mikä syntysi, jos kaikki Suomen asunnot, kakkosasunnot, lomamökit ja mummolat saataisiin täyteen ihmisiä niinä aikoina kun emme niitä itse tarvitse. Sama koskee autokantaa, infraa, ruokaa, työtä jne. Jakamistalous hoitaa ruuhkahuiput ja henkilöstön koulutuksen ilman uusia investointeja. Se jakaa hyvinvointia laajemmalle ja nostaa yhteiskunnan käyttöastetta.

Moniin aikamme ongelmiin on itse asiassa varsin yksinkertainen ratkaisu: jakamistalouden fasilitointi. Se vaatii lähinnä ylenpalttisen pykäläviidakon joustavoittamista ja päänsisäistä asennemuutosta omistamisesta  (”Pah, lillukanvarsia”, ”Mitä lie uuskommunismia, tuhoaa rehelliset firmat”, ”Mitä siitäkin sitten tulee jos minun autoni/moottorisahani/sohvani hajoaa/likaantuu/poltetaan ja kuka maksaa vahingot?”). Siirrymme aineellisen pääoman arvostamisesta sosiaalisen pääoman arvostamiseen, siis hyödyntämään sosiaalisia suhteita ja verkostoja laajemmassa mittakaavassa kuin aiemmin.

Ihmisiä lähtökohtaisesti kiinnostaa kaikki millä voi säästää rahaa, joten monien perinteisten yritysten myynti- ja markkinointiosastot ja brändilähettiläät joutuvat jakamistaloudessa miettimään targettinsa uudelleen. Sen sijaan, että kaikki aivopestäisiin ostamaan itselleen tuote X, se lojaalein ja uskollisin asiakas onkin tietyn tuotteen käyttäjien avoin yhteisö. Esineiden Internet soveltuu tähän kuvioon luontevasti: saamme entistäkin helpommin tiedon siitä, onko tarvitsemamme laite toiminnassa ja käytettävissä.

 

ruohonleikkuri

Jos asut omakotitalossa, laskepa kuinka monta tällaista naapurustostasi löytyy, ja moniko niistä on yhtäaikaa käytössä.

Palvelut ovat vielä pidemmällä. Asuntovuokrauksessa toimiva Airbnb ja taksimatkoja tarjoava Uber ovat jo nostaneet kokonaisia toimialoja varpailleen. Eri alueilla toimivat aikapankit toivat jakamistalouden oppeja paikallisiin yhteisöihin. Ja juuri nyt on oikea aika joukkorahoittaa uutta Nappi Naapuri -palvelua! Haastan sinutkin, blogin lukija, tähän mukaan.

Lukeudun heihin, jotka mielellään laajentaisivat omaa harrastusmaailmaansa kodin seinien ulkopuolelle. Miksi soittaa kitaraa tai pianoa yksin, jos voi samalla vaivalla opastaa muita alkuun soittoharrastuksessa? Tai miksei innokas harrastajakokki vinkkaisi kokemattomammille ruoanlaittajille, kuinka tehdä maistuvia aterioita luonnon aineksista tai opetella käyttämään mausteita monipuolisemmin? Esimerkkejä on loputtomiin.

Verottaja suhtautuu tähän uusvanhaan talkoohenkeen harmaana taloutena. Ilmiössä on jotain samaa kuin työttömien pakkopassivoinnissa: et saa tehdä oikeastaan mitään, ettei se vain ole joltakin toiselta pois. Joko-tai -maailmoissa ei ole sijaa win-win -mallille. Toki on varottava, ettei jakamistaloudesta itsessään tule joko-tai -ajattelun uutta keulakuvaa: se ei automaattisesti sovi kaikkeen tekemiseen ja voi pahimmillaan jättää entistä suuremman joukon ihmisiä sosiaaliseen loukkuun.

Samalla viranomaisilta jää helposti huomaamatta, että ihmiset ovat maailman sivu toimineet omasta aloitteestaan ja auttaneet toinen toisiaan ihan vain H2H, ja tulevat tekemään niin jatkossakin. Köyhimmälläkin meistä on osaamista ja taitoja, joita joku toinen tarvitsee, kuten Talouselämän juttu muistuttaa:

Jakamistaloudessa pienikin pärjää, se tuo työtä, osaamista ja hyvinvointia. Unohtakaamme investointien ja materian perään haikailu, ja tehkäämme Suomesta jakamistalouden mallimaa! — Kansalaiset, antakaa omastanne jakamistaloudelle! Meillä, jos joillakin, on mistä jakaa.