Arkisto kategorialle ‘jakaminen’

Mistä jakamistaloudessa on kyse ja kuinka se muuttaa työelämää ja liiketoimintaa? Näihin isoihin kysymyksiin keskittyy Jakamistalous (Alma Talent, 2017), jonka ovat kirjoittaneet Minna-Maari Harmaala, Tuija Toivola, Maija Faehnle, Petri Manninen, Pasi Mäenpää ja Mats Nylynd.

Kirjan parasta antia on mielestäni alku eli johdatus jakamistalouteen. Pasi Mäenpää ja Maija Faehnle avaavat ilmiöön liittyviä käsitteitä ja niiden eroja oivallisesti. Ja suosikkikohtani löytyykin heti sivulta 3.

Digitalisaatioon liittyy myös tiettyjä hakkerietiikaksi tai wikinomiaksi nimettyjä aatteita, joista tärkeimpiä on tiedon avoimuuden ja sen jakamisen sekä vertaisuuden ja globaaliuden periaatteet. Tiedon jakaminen tarkoittaa, että jaettua tietoa ei vain käytetä kukin erillään, vaan että tietoa myös kootaan ja sitä hyödynnetään yhteistyössä tavalla, joka muistuttaa tieteen edistymisen tapaa. Internetin yhdistäessä yhteistyöhön erilaisia tahoja puhutaan usein joukko- tai parviälystä, jossa tiheä vuorovaikutus synnyttää yksilöiden kykyjä paljon mittavampia ja nopeampia ratkaisuja.

Avoimuus! Vertaisuus! Joukkojen viisaus ja parviäly! Siinäpä tärkeimmät. Kenties koko Internet vielä irtautuu kaupallisten mammuttien talutusnuorasta (ainakin todennäköisemmin kuin maapallo vaihtaa pyörimissuuntaa), kuten muun muassa www:n isä Tim Berners-Lee on visioinut. Kun puhutaan digitaalisesta maailmasta, jakamistaloutta oivallisempi termi onkin mielestäni vertaistalous. Mainituksi tulee myös toinen suosikkini: solidaarisuustalous.

Jakamistalouden on kuvattu olevan jotain omistamisen ja lahjoittamisen väliltä. Siihen liitetään hyvän tekemisen ajatus. Yhteisöllisyyden kokemus on tärkeä edellytys sille, että ihmiset kiinnostuvat toimimaan pelkkää kuluttajaa aktiivisemmassa roolissa. On sosiaalisen median ansiota, että tällaista yhteisöllisyyttä toisilleen muuten tuntemattomien ihmisten kesken on muodostunut ja että sitä arvostetaan.

Pehmeät tekijät ovat uusi kova. Ja allekirjoitan myös havainnon siitä, että sosiaalinen media on tehnyt hajautuneelle yhteistyölle ja yhteisöllisyydelle palveluksen. Aiemman sukupolven nettiyhteisöt olivat vielä jokseenkin marginaali-ilmiö, mutta some-palvelut ovat rohkaisseet ihmisiä keskustelemaan muidenkin kuin lähipiirinsä ja kollegoidensa kanssa.

Kiinnostavia osuuksia ovat etenkin pohdinnat muuttuvasta työelämästä ja jakamistalouden verotuksellisista kysymyksistä. Jakamistaloutta pohditaan myös kaupunkikehityksen ja kestävän kehityksen näkökulmista.

Yksi ilmiö on kirjassa jäänyt vähemmälle huomiolle, kuten oikeastaan koko tähänastisessa jakamistalouden keskustelussa: asiantuntijatyön muutos. Tämä on hirtehistä etenkin silloin, kun heti seuraavassa lauseessa puhutaan disruptiosta. Joko tarkastellaan – nimiä edes mainitsematta – maailmanlaajuisesti tunnettuja riistojakamistalouden alustoja tai nähdään koko ilmiö vain pienenä vihertävänä puuhasteluna tavaroiden ja palvelusten vaihdantoineen.

Entä korkean osaamisen tunnistamiseen, jakamiseen ja yhdistämiseen tarkoitetut alustat? Viime vuosina minusta on useampaan otteeseen kuulostanut siltä, että uberisaation tehtävä on ollut lähinnä tuottaa oppituoliensa suojissa pönöttäville korkeasti koulutetuille asiantuntijoille (joilla on tietenkin kiinteä kuukausipalkka) lisää taivasteltavaa. Ikään kuin työn muutos digitalisaatioineen ja robotisaatioineen ei koskisi meitä lainkaan.

Taivastelulla on myös sellainen ikävä ominaisuus, että se johtaa yksinomaan julkaisuihin, ppt-sulkeisiin ja ylipitkiin blogikirjoituksiin, ei konkreettisiin ratkaisuihin eli osaamisen jakamisen alustoihin. Siinä missä LinkedIn on lähinnä yksittäisten asiantuntijoiden virtuaalinen käyntikorttikokoelma, seuraavan sukupolven verkostopalveluissa tehdään työtä ja saadaan siitä myös korvaus – muutamalla klikkauksella.

Mats Nylund toki huomauttaa artikkelissaan, että jakamistalous leviää koko yhteiskuntaan ja ”tulee muuttamaan työntekoa kaikilla aloilla” (s. 94). Mutta sävy on lähinnä uhkaava: työsuhteista siirrytään toimeksiantoihin, epätyypilliset työsuhteet lisääntyvät (Sitran arvion mukaan 35 % kaikista työsuhteista), keikka- ja silpputyö valtaa alaa. Pisimmälle menee oivasta kynästään tunnettu työelämän tutkija Juha Siltala, jonka mukaan alustatalous palauttaa palkkatyön alkumuotoonsa eli päiväläisten satunnaistöiksi. Tämän kehityksen seurauksena ihmiset eivät enää voi suunnitella elämäänsä, perustaa perheitä ja asuakin, jolloin ”yhteiskunta polarisoituu, väkivalta lisääntyy ja jopa elinaika lyhenee”, Siltala toteaa.

Voi elämän kevät! Onkohan meidän korkeasti koulutetulle asiantuntijajoukollemme tullut tämän väkivallan ja kuolemisen keskellä edes mieleen sellaista vaihtoehtoa, että alustat mahdollistaisivatkin tekemisen järkevämmän organisoimisen ja sen kautta valtavan tuottavuusloikan niin yksilöinä kuin yhteiskuntana? Tätä ajatusta veimme eteenpäin Sitran Ratkaisu100-kilpailussa. Samaa agendaa oli nähtävissä muillakin finalisteilla. Esimerkiksi GoCo kokosi asiantuntijoita yhteen tietyn ongelman tai projektin ympärille yli organisaatiorajojen, ja Tsampo halusi vapauttaa tutkijat tekemään työtään ilman jatkuvaa rahoitushakemusrumbaa.

Kun työpaikat ovat riittävän rikki, on helpompi luoda uutta kuin korjata vanhaa. Jos jotain en tässä maailmassa ymmärrä, niin tätä: miksi kiinteä työsuhde nähdään autuaaksitekevänä silloinkin, kun työn tekemisen puitteissa on pielessä suunnilleen kaikki? Ja kuinka monta lisätutkimusta vielä tarvitaan kertomaan, että itsensätyöllistäjät voivat tosiasiassa olla tyytyväisempiä ja motivoituneempia kuin leipätyöhönsä leipiintyneet palkansaajat?

Hirtehisin tilanne lienee yliopistoissa, joissa yhä suurempi joukko tutkijoita ensin hakee itse palkkarahansa (he siis toimivat jo tällä hetkellä yrittäjämäisesti), mistä he saavat vastalahjaksi liudan erilaisia lisätöitä, jotka eivät liittyneet varsinaiseen aiheeseen mitenkään. Jos henkilöstö kuitenkin on jatkuvasti valmis rahoittamaan näiden seinien ylläpitämistä omasta selkänahastaan, voidaan puhua joko todellisesta altruismista tai panttivankien kiintymisestä sieppaajaansa.

Toki on selvää, että pienyrittäjät ja itsensätyöllistäjät tarvitsevat parempia turvaverkkoja. Tätä myös Jakamistalous -kirjan kirjoittajat vahvasti alleviivaavat. Näin suuri muutos ei tapahdu hetkessä. Liian iso osa työelämästä on edelleen rakennettu perinteisten työsuhteiden ehdoilla, mikä on omiaan aiheuttamaan hämmennystä, pelkoa ja uhkapuhetta. Parhaat ratkaisut ovat siksi vielä löytämättä. Jospa kohdistamme jatkossa enemmän huomiota tekemiseen ja vähemmän pelotteluun?

flock-801787_640

Parven viisautta. Kuva: Pixabay

Yksi oivallinen ajatus kirjassa on eri alustojen kanssa yhteensopiva ”luottamusvaluutta”, jota ihmiset voisivat hyödyntää eri palveluissa eikä heidän siten tarvitse rakentaa mainepääomaansa joka kerta alusta uudelleen. Tällainen ratkaisu olisi oivallinen apu palvelujen käyttäjille ja kehittäjille. Digitaaliset alustat myös demokratisoivat asiantuntijatyötä esimerkiksi siinä, että hiljaisemmatkin pääsevät esiin. Osaamista voi olla kertynyt monista eri lähteistä. Pelkän muodollisen pätevyyden tai työstatuksen sijaan näytöt ratkaisevat.

Kiinnostava osuus on myös jäsenten yhdessä omistamat alustaosuuskunnat, jotka kirjassa nähdään ”jakamistalouden korjausliikkeenä”. Osuuskunnat voivat luoda uutta asiantuntijatyön työkulttuuria ja yleisemmin katsottuna ne ovat Suomessa nousseet uuteen kukoistukseen.

Ja lopuksi: kirjoitimme Janne Ruohiston kanssa parviälystä ja ongelmanratkaisusta digitaalisilla alustoilla, tsekkaa juttu Henry ry:n Työn tuuli -lehdestä. Alkusanoista poiketen emme ole korvaamassa kiinteitä tiimejä itseorganisoituvilla parvilla, vaan luomassa täydentävää tapaa löytää parhaat ratkaisut monimutkaisiinkin ongelmiin. Kyseisen numeron teemana olivat alustat, verkostot ja ekosysteemit. Jos vertaistalous kiinnostaa, kannattaa siis käydä läpi koko paketti 🙂

 

 

 

Viestintä – erityisesti somessa – on aiheena alituiseen pinnalla. Näin myös omissa aivopoimuissani. Juuri kun pääsin pohtimasta verkkoviestinnän luomien vaikutelmien anatomiaa, huomioni kiinnittyi tyylivalintoihin.

Otetaanpa esimerkiksi digitaalisen maailman verkostot. Seuraavassa kaksi näytettä aiheeseen liittyvistä kirjoituksista. Ne on vedetty täysin hatusta tältä istumalta eivätkä siis perustu todellisuuteen.

Internet on meidän kaikkien. Ihmiseltä ihmiselle. Human to human. Syntyy sosiaalista pääomaa. Sinäkin pidät yllä digitaalisia verkostoja. Osallistumalla. Jakamalla. Tykkäämällä. Kaiken keskiössä on luottamus. Tiedämme, että ilman luottamusta meillä ei ole mitään. Ja digitaalisessa maailmassa meillä on mahdollisuus luottaa yli ajan, paikan, tilan, tuttuuden. Tiesitkö, että omasta verkostostamme tuleva suositus on kuusi kertaa painavampi kuin mainostajan viesti?

Ja samasta teemasta hieman toisin:

Internet on verkkojen verkko. Sen mahdollistamat suhteet ovat arvokkaita resursseja. Osallistumisen ja jakamisen kautta rakennamme sosiaalista pääomaa. Ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu jakoi pääoman kolmeen lajiin: taloudelliseen, kulttuuriseen ja symboliseen. Sosiaalinen pääoma edustaa symbolista pääomaa. Se rakentuu verkostoista, suhteista, luottamuksesta ja jaetuista normeista. Digitaalisissa kulttuureissa luomme näitä kaikkia yli ajan ja yhteisen tilan asettamien rajojen.

  • Pierre Bourdieu: The Forms of Capital, 1986
  • James Coleman: Social Capital in Creation of Human Capital, 1988
  • Robert Putnam: Bowling Alone, 1995
  • Anita Blanchard, Tom Horan: Virtual communities and social capital, 1998

 

 

Mitä eroa? Ensimmäinen teksteistä elää omassa ylhäisessä todellisuudessaan vailla viittauksia ulkomaailmaan. Toinen taustoittaa, linkittää ja antaa lukijalle mahdollisuuden tutustua ilmiöön yksittäistä kirjoitusta syvemmin. Se myös räväyttää yhdellä silmäyksellä peliin kolme sosiaalisen pääoman klassikkoa, kun taas ensin mainittu teksti joutuu tyytymään yhteen repäisevään faktaan, joka tosin ei näytä perustuvan yhtään mihinkään.

Hypertekstuaalisuus on Internetin perusominaisuus ja tietävien, osaavien verkostojen katalyytti. Ilman sitä päädymme umpioon. Toisinaan verkkokirjoittamiseen jopa evästetään ja opastetaan ikään kuin teksti olisi julkaistu paperilla.

Ensimmäisen näytteen mukainen pelkistetty tyyli sopii mainiosti vaikkapa talouslehden vierailevalle kolumnistille tai toimittajalle. Mutta emme ole kaikki kolumnisteja tai toimittajia.

Jos tavoitteesi on ammatillinen – luoda verkostoja, myydä osaamistasi ja jakaa tietoa eteenpäin – millaisen vaikutelman toiselle osapuolelle luo se, että ikään kuin esität keksineesi kaiken itse?

Jos ensin digihypetämme sitä, että kaikki tieto (sic!) on löydettävissä verkosta parilla klikkauksella, miksi edes näitä paria klikkausta ei vaivauduta tekemään ennen oman hengentuotteen saattamista maailmalle?

Niinpä. Taustatyö voi ikävällä tavalla hidastaa somehuomionhakuisuutta ja vaarantaa henkilöbrändin jokapäiväiset sisältö-överit. Linkittäminen saattaa myös kohdistaa huomion niihin asiantuntijoihin, joita kutsutaan tieteen ja tutkimuksen edustajiksi – ja joiden työn hedelmät ovat syntyneet pitkäjänteisesti aivan muuta tietä kuin pikaisesti googlaamalla.

background-1931732_640

En toki väitä, että tieteilijätkään viittauskäytäntöineen automaattisesti osaisivat osoittaa kunnian idean alkuperäiselle isälle tai äidille. Toisinaan syynä on puhtaasti tietämättömyys, toisinaan tahallinen ”unohtaminen”. Vuosikymmen sitten Suomessa julkaistiin kaksi väitöskirjaa nettiyhteisöistä ja olin suorastaan innoissani, kun sain tavata hengenheimolaiseni. Samaa ei voi sanoa niistä tilanteista, joissa kaksi saman aiheen tutkijaa ei ole edes puheväleissä keskenään. Yksilövetoinen kyynärpääkilpailu ja akateemisen jalansijan tavoittelu syö toisinaan avoimuuden, osaamisen kumuloitumisen ja yhteisen tiedonkehittelyn aamupalaksi (itse asiassa aika useinkin, jos allekirjoittaneelta kysytään).

Maailma muuttuu mikrosti: pienillä teoilla ja huomionosoituksilla. Tein tammikuussa Reworking of work -ryhmässä seuraavan ehdotuksen. Sitä voisi pitää eräänlaisena Suomi 100 -juhlavuoden uudenvuodenlupauksena.

Ei enää minä, vaan me. Aina kun jaamme jotain tietoa, kerromme aikaansaannoksistamme, ehdotamme uutta, otamme kantaa, emme omi asiaa itsellemme vaan nimeämme vähintään yhden kanssaihmisen, joka on myötävaikuttanut kyseisen tiedon, tutkimustuloksen, ehdotuksen, idean tai näkemyksen syntyyn. Tämä voi kuulostaa helpolta tai itsestään selvyydeltä, mutta ympärilleen katsoessaan huomaa, että se ei vielä toteudu.

Laitetaan siis toteutumaan!

Ja alkajaisiksi, tuoreinta bloggaustani on inspiroinut sosiaalisen pääoman ja työelämän verkostojen tutkija Minna Janhonen, joka vieläpä laittoi viestiä samalla hetkellä kun olin kirjoittamassa tätä 🙂

Tänä kesänä taukolukemisenani on ollut Kati Tiirikaisen Ujon Urakirja. Ujosta ihmisestä tulee helposti näkymätön, ja kun ongelma kumuloituu kokonaisten yhteisöjen ja yhteiskuntien tasolle, kadotamme ison osan potentiaalistamme.

Tavoitehakuinen onnellisuus-, innovaatio- ja tuottavuushöttöpuhe kaipaa lihaksia luiden ympärille. Tässä kirjassa niitä on tarjolla. Jotta tuloksia voidaan saavuttaa, perustan on oltava kunnossa. Ja jälleen kerran kyse on ns. pehmeistä tekijöistä, ei rahasta tai loppuun asti hiotuista prosesseista!

Hyvät sosiaaliset valmiudet eivät ole perinnöllisiä ja myötäsyntyisiä. Taitojaan voi hioa ja kehittää, oli lähtötilanne mikä tahansa.

Tarkennuksena kuitenkin, ettei kehittymistä edistetä tokaisemalla aremmalle kanssaihmiselle – varsinkaan lapselle –  ”Ei kai se nyt voi olla noin vaikeaa” tai ”Yrittäisit edes!”

Ujous ei ole mikään sairaus tai luonteenpiirre, Tiirikainen korostaa. Se on taipumusta vetäytyä ja harkita tilannetta välimatkan päästä, taipumus, joka aktivoituu tietyissä tilanteissa; toisilla näkyvämmin, toisilla lievemmin. Samuli Putro sanaili Tavallaan jokainen on surullinen, mutta tavallamme olemme myös ujoja joka iikka, ellei opitun roolin taakse verhoutuminen sitä kätke.

Sosiaalisten valmiuksien kehittämiseksi on ensin myönnettävä, että ujouden aiheuttama epämukavuus vuorovaikutustilanteissa on yksi suurimmista tasapainoista elämää, henkilökohtaista kasvua ja urakehitystä rajoittavista esteistä. Mitä arvelette, miksi Finnish Nightmares  -sarjakuvasta onkaan tullut niin suosittu? (Suurkiitos Karoliina Korhoselle, että hän on tehnyt juuri sen, mitä nämä ujouskirjat opettavat: lähestyy pohjimmiltaan kipeää ongelmaa huumorin kautta. Nimim. nainen, joka lähtee lenkille ilman puhelinta, jotta siihen ei tarvitsisi vastata, ja kääntyy risteyksessä aina siihen suuntaan, missä ei näy muita ihmisiä.)

Kuten Tiirikainen kirjassaan muistuttaa, ehtymättömän ulospäinsuuntautuneisuuden ja supliikin suupään (onko tällaisia ihmisiä edes oikeasti olemassa muutoin kuin myyttisinä hahmoina?) ihanne on verraten uusi ilmiö. Sen synnyinkotina voidaan Tiirikaisen mukaan pitää vajaan sadan vuoden takaisia Yhdysvaltoja. Arvannette miksi. Aiemmin ihmiskunnan historiassa pidättyvyys ja harkitsevuus ovat olleet enimmäkseen hyveitä, mutta silloin ei tunnettukaan bisnestä teollisen ajan mittakaavassa.

Nyt henkilöbrändeillä on niin kiire tehdä itsestään täydellisiä, että ujoustaipumuksen myöntäminen lienee kuvaannollinen kuula somekalloon.

Samoin on nähtävissä, että monet syvempää, itsenäistä ja luovaa ajattelua ja pitkällistä prosessointia edellyttävät työtehtävät/ammatit halutaan ajaa alas. Ujojen mahdollisuudet toteuttaa kutsumustaan uhkaavat kaveta entisestään.

Sekä ilmiön hyväksyminen että mahdollinen sosiaalisten epämukavuuksien korjaaminen edellyttävät kuitenkin yhtä asiaa: ensin on myönnettävä ujouden olemassaolo ja arvo. Tässäkin tapauksessa yhteisöllisyys on valtavan tärkeää. Meidän on sisäistettävä, että lukemattomat muut ihmiset kokevat tarkalleen samaa epämukavuutta! Kerromme omia kokemuksiamme, sanoitamme rohkeasti senkin, minkä avoin esiin tuominen ”voi vaarantaa urakehityksesi” kuin tupakoiva sikiö odottavan äidin, suosikkilehteä Pahkasikaa lainatakseni.

Tiirikainen viittaa joidenkin haastattelemiensa ihmisten ns. sielulliseen yksinäisyyteen, joka ei riipu ystävien määrästä tai laadusta. Eskovaltaojalaisittain tähän voisi todeta, että universumin mittakaavassa olemme kaikki sukulaisia. Jaettu ujous on puolitettu yksinäisyyden, eristyneisyyden ja poikkeavuuden kokemus.

lake

 

Monet kirjan tarinoista ovat todellakin kovin tuttuja ja omakohtaisesti koettuja. Ilman somea – etenkin vuosikymmenen mittaista bloggailu-uraa, Twitteriä ja LinkedIniä – olisin ammatillisesti täysin näkymätön.

Tämä ei tarkoita, että olisin luonut sosiaalisesta mediasta itselleni jonkin korviketodellisuuden. Pidän kovasti läheisten ihmisten seurasta ja syvällisistä keskusteluista. Hakeudun mielelläni myös huonoa huumoria arvostavien ja tarkkanäköisten kriitikko-oivaltajien kaveripiiriin. Kyllä, ujotkin ovat sosiaalisia – ja usein herkkiä vaistoamaan muiden tunteita. Tarvitsemme vain enemmän aikaa.

Usein käy esimerkiksi niin, että keskustelijat palaverissa ovat jo siirtyneet seuraavaan aiheeseen, ennen kuin saan mielessäni muotoiltua ensimmäistäkään järkevää lausetta valmiiksi asti. Niinpä istun hiljaa, ellei minulta erikseen kysytä jotain.

Heti kun tuttuus ja mahdollinen pidemmän ystävyyden kautta muodostunut luottamus viedään, hitaana ja harkitsevana ihmisenä olen hätää kärsimässä. Paitsi jos välissä on Internet. Jos tämä kuulostaa sinusta oudolta, kannattaa lukaista myös aiempi pohdintani siitä, että eri ihmisten karisma ei suinkaan ilmene samalla tavalla kaikissa kohtaamisissa: yhdelle sopii kirjoittaminen, toiselle näytteleminen ja kolmannelle puhujanpönttö.

Moni tuntemani kollega tai ystävä saattaa kummastua sitä, että ylipäätään tartun kysymykseen ujoudesta. He sanovat: ”Ethän sinä ole yhtään ujo, puhut ihan suvereenisti vaikka suorassa radio-ohjelmassa tai pidät luennon sadoille ihmisille.” Tarkalleen. Pidän sosiaalisista tilanteista, jos minulla on mahdollisuus valmistautua ja navigoin aiheen puolesta itselleni tutuilla vesillä.

Entäpä epäviralliset kohtaamiset, joihin repliikkejä ei voi hioa etukäteen: syntymäpäivät, päivälliskutsut, festarit, junamatkat, small talk kauppajonossa? Ei onnistu. Ei ihme, etten pidä matkustamisesta: aivan liikaa ihmisiä, joita pitäisi uskaltaa katsoa silmiin, yllättäviä tilanteita ja kysymyksiä, jotka minun olisi kyettävä esittämään ääneen saadakseni vastauksen. Olen kerran jopa mielummin eksynyt kahdeksi tunniksi kuin kysynyt tietä (onneksi tämä tapahtui Vantaalla eikä esimerkiksi Barcelonassa).

Nyt yliopistourani jälkeen voin aivan hyvin tunnustaa, miksi suhtauduin tiedekonferensseihin niin nuivasti. Syynä ei ollut pelkästään se, että tilaisuuden lopussa esitettiin tarkalleen samat kysymykset kuin tilaisuuden alussa, vaan myös epäviralliset iltaohjelmat ja tarkoituksetonta lätinää pursuilevat päivälliskeskustelut, joissa olisi pitänyt kyetä samaan aikaan verkottumaan kolmeen eri ilmansuuntaan lähes yhtä monella eri kielellä ja pureskelemaan pieneksi kolme eri ruokalajia. Vihdoin kotiin päästyäni tarvitsin toipumiseen kolme päivää hiljaisuutta ja yksinoloa.

Juuri kuten Tiirikainen korostaa, ujous ei ole mikään ihmisen luonteenpiirre tai ominaisuus, jonka määrä on vakio! Siihen liittyvä epämukavuuden kokemus aktivoituu eri tavalla eri tilanteissa.

Entä mitä tehdä, jos kokee ujouden rajoittavan liikaa omaa potentiaaliaan? Itsensä altistaminen hankalille tilanteille, meditaatio ja tietoisen läsnäolon taidon kehittäminen ovat tutkitusti hyviä keinoja, jotka myös Ujon urakirja noteeraa.

Varsinkin altistaminen kuulostaa kliseiseltä, mutta tuntuu toimivan. Ihminen oppii parhaiten treenaamalla. Oma esimerkkini lähtee siitä, että parikymppisenä pelkäsin kaikkea, kolmekymppisenä enää vain epävirallisia keskusteluja. Nyt lähempänä neljääkymmentä olen tietoisesti hakeutunut esimerkiksi pitämään koulutus- ja valmennustilaisuuksia, joiden sisältöä ei olekaan kiveen hakattu etukäteen. Jos sähköt katkeavat ja esitysmateriaalia ei ole käytettävissä, ei sekään enää haittaa – antaa mennä vaan!

Mitkä ovat Sinun epämukavia tilanteitasi ja kuinka olet selvinnyt niistä parhain päin?

 

Valmistelin tänään materiaalia esitykseen, jossa kerron sosiaalisen median käytöstä ammattikorkeakoulujen hanketoiminnassa.

Monenlaisia yleisöjä kohdanneena ja kouluttaneena tiedostan ennalta, että jokaisessa tilaisuudessa on paikalla keskimäärin kaksi vastarannankiiskeä. Myös heidän automaattivastauksensa ovat pitkälti tuttuja ja ne harvoin yllättävät (vie aikaa, ei osaa käyttää, ei voi korvata kasvokkaistapaamisia, luokatonta sisältöä, tekniikka mättää, liikaa salasanoja, yksityisyyden puute, sähköpostitulva, tietoturva, CIA, FBI). Olikin erityisen ilahduttavaa törmätä aivan toisenlaiseen sanoitukseen muutosvastarinnasta. Asialla oli Riitta Metsänen ja kirjoitus löytyi Juhana Kokkosen toimittamasta Voihan wiki – käytännön kokemuksia sosiaalisen median käytöstä hanketoiminnassa. Kiitos metropolialaisille erinomaisesta ja työelämänmakuisesta mikrokirjasta!

voihan wiki

Riitta pohtii muutoksen henkilökohtaista vaikeutta otsikolla ”Miksi wiki on niin vaikeaa?” (s. 30-31):

Minun aikani, minun ajan henkeni, mieleni maisemat, oppimisympäristöni ovat 50- ja 60-luvun Suomessa. Koululaitos opetti varsinkin työläisperheiden tyttäriä ja poikia alamaisuuteen, vaatimattomuuteen, kovaan työntekoon ja herrojen pelkoon. Nämä nöyryyden ja nöyryytyksen ahdistavat pilarit olen onnistunut jokseenkin kumoamaan vuosien varrella. Mieleni kuormat ovat keventyneet, mutta yhtä kouluaikaista, päähäni iskostettua ajatusta en ole pystynyt kumoamaan. Se kimmahtaa kirkkaasti eteeni aina silloin tällöin. Tämä ajatus tai kansan toteamus on, ettei keskeneräisiä töitä saa näyttää herroille eikä hulluille.

Bingo, Riitta! Vaikka väitämme sietävämme keskeneräisyyttä ja opetamme muitakin asennoitumaan oikein, pystymmekö siihen oikeasti? Pidämme juhlapuheita kokeilukultturista, mutta haluaisimmeko silti viilata viisivuotissuunnitelmia ja tehdä kaiken ennalta mahdollisimman valmiiksi, ettemme vain näyttäisi typeryksiltä muiden silmissä?

Näemmekö edes niitä yhteyksiä, joita sosiaalisen median taitavalla hyödyntämisellä ja avoimilla verkostoilla on digitalisaatio-osaamiseen, joka on nyt yhden jos toisenkin huulilla?

Kuten Juhana Kokkonen kirjassa muistuttaa, kehitystoiminta ja sen todellinen tekeminen etenee aina kokeilujen ja epäonnistumisten kautta. Silti hankeviestintämme on kliinisen siloteltua ja keskittyy onnistumisiin ja tiimin osaamiseen. Miksi? Koska niitä keskeneräisiä töitä ei saa näyttää herroille eikä hulluille.

Jos haluat oppia itse ja auttaa muitakin oppimaan, uskalla kertoa myös matkasta, ei ainoastaan päämääristä! Oppimisen ja uudistumisen näkökulmasta tietojohtaminen on tiedon saattamista virtaamaan. Aineeton pääoma ei tule koskaan valmiiksi. Voit ainoastaan olla rakentamassa pala palalta parempaa maailmaa ja se onnistuu vain tekemällä tekemisestä riittävän näkyvää.

Niin, ja se esitysmateriaali. Se on vielä kesken 🙂

Tuottavuuden kannalta nykypäivän tietotyöläisen on hölmöä tehdä töitä konttorissa, muistuttaa Pekka Seppänen Helsingin Sanomissa. Samat tehtävät voisi hoitaa etänäkin. Todellinen syy työpaikalle menemiseen ovat kuitenkin muut ihmiset.

Ja hyvä niin. Kuten olen usein todennut, vasta työyhteisö saa osaamisen kukoistamaan, ei sooloilu tai yksinpurjehdus. Sosiaalisia tarpeita on moneksi, toteaa Seppänen:

Ihmiset kaipaavat työpaikan sosiaalisia suhteita niin kipeästi, että etätyö ei taida koskaan yleistyä. — Työpaikalla luuhaamiseen on tietysti hyviäkin syitä. Kasvokkaisia kohtaamisia ei voi korvata millään tekniikalla.

Meillä on saatavilla oleviin työvälineisiin nähden yllättävän heikot valmiudet tuoda epävirallista, yhteisöllisyyttä luovaa rentoa kanssakäymistä verkkoon. Siksi online-offline -dikotomia elää ja hengittää yhä turhan vahvana. Mutta annetaan toki omaksumiselle aikaa – kunhan emme odotellessa päädy kieltämään etätyötä kaikilta vain siksi, ettei se sopinut niille kahdelle tiiminjäsenelle.

Seppäsen mainitsemille kontrollijohtajille tekisi hyvää nähdä uhkien sijaan myös mahdollisuuksia. Yli 10 vuoden tuottoisalla etätyökokemuksella voin allekirjoittaa, että ihmisten kohtaamista arvostaa aivan toisella tavalla, kun se ei ole jokapäiväinen itsestäänselvyys.

Esko Kilpi linkkasi äskettäin erinomaisen kirjoituksen aiheesta Suomi työpaikkojen jälkeen. Demos Helsingin Johannes Koponen ja Juha Leppänen muistuttavat, että uuden ajan

…yritykset mahdollistavat arvontuotannon ilman työpaikkaa. Yritysten sijaan monet ratkaisut kehitetäänkin jatkossa vertaisyhteisöissä.

Tässä merkityksessä ”yhteisö” tosin on jakamiseen, luottamukseen ja mainejärjestelmään nojaava sosiotekninen koneisto, joka hallinnoi hajautettuja resursseja ja on pahimmillaan luomassa entistä vahvemmin polarisoitunutta yhteiskuntaa, jossa vain suurimmat ja vahvimmat pärjäävät.

Jääkö tuttu ja turvallinen lähiyhteisöllisyys jalkoihin? Yhteisöllisyys on avain kilpailukykyyn, mutta kuinka säilyttää tämä yhteys, kun perinteiset työpaikat ja pysyvät työyhteisöt katoavat?

Kirjoitin uuden ajan yhteisöllisyydestä pian ilmestyvään Tietoasiantuntijat -lehteen. Artikkelin pääteesi lienee se, etteivät yhteisöllisyyden rakennusainekset ole muuttuneet mihinkään. Ei ole mahdottomia tehtäviä, on vain ratkaisemattomia haasteita – ja tämän ajan haaste meille kaikille on taito luoda tilapäisiä yhteisöjä, joissa olemme valmiita kohtaamaan muut ihmiset sellaisinaan eikä pelkkinä halpatyövoiman osaamiskeskittyminä.

Tiedättekö, mikä yhdistää pienyrittäjää, tutkijaa ja työtöntä tietotyöläistä? Ohessa muutama vihje.

Heittäisitkö parin tunnin keikan tänne Ivaloon? Me ei voida maksaa mitään kun toimitaan ihan vapaaehtoispohjalta, mutta saisit näkyvyyttä. Sinullahan on tätä osaamista sosiaalisesta mediasta. Vinkkaatko miten voitaisiin kaupitella näitä meidän purnukoita somessa, niin me kääräistään siitä sitten voitot itselle? Ihan mahtava tuo sinun nettipresenssi, osattaispa mekin. Ei meillä kyllä ole talossa ketään tekemään mitään tollaista. Voitaisko skypettää vaikka huomenna, sparraisit meitä alkuun? Olisi tosi kiva jos sulla on tähän jo materiaalia valmiina. Me haluttaisiin sinut tänne meidän kolmepäiväiseen workshopiin Vaasaan, Turkuun ja Tukholmaan, pääsisitkö tulemaan? Tästä voitaisiin tehdä vaikka joku paperi. Olisitko sinä mukana kirjoittamassa? Meillä on valmisteilla tällainen hanke. Voidaanko laittaa sinut sinne asiantuntijaksi? Tarvitsemme yhteisöllisten teknologioiden ammattilaisen viemään tätä eteenpäin. Sinähän voisit rakentaa tästä vaikka EU-projektin?

Tapauksilla on yhteinen nimittäjä. Yksikään niistä ei tarjoa yrittäjä-tutkija-kouluttaja-työtön -hybridille minkään sortin toimeentuloa.

Alan menettää hermoni tyhjän perässä juoksenteluun. Toki verkostojen rakentaminen ja keskusteluyhteyksien avaaminen on itsessään tärkeää työtä, mutta tietyn saturaatiopisteen jälkeen ei puhuta enää yhteistyöstä, vaan hyväksikäytöstä.

batman

Useimmissa tapauksissa sentään sanotaan etukäteen suoraan, ettei rahaa juuri ole. Tällöin saatamme sopia koulutuksesta, joita teen Ukko.fi -osuuskunnan kautta, mutta yhteyshenkilö vaihtaa sen jälkeen nimensä, puhelinnumeronsa ja kasvonsa, etten vain saisi häntä uudestaan kiinni sopiakseni yksityiskohdista, sillä koulutushan maksaa.

Toisinaan minut halutaan töihin siten, että kokoan itse palkkarahani; malli, jonka tunnen yliopistotaustani vuoksi erittäin läheisesti: viiden tutkijatohtorivuoteni aikana työskentelin 86-prosenttisesti ulkoisella rahoituksella. Edelleen minun toivotaan hakevan hieman ekstraa muidenkin työllistämiseen. Eräässä tapauksessa puhuttiin vaatimattomasti miljardista eurosta.

Joskus rahoitus on jo tiedossa, mutta ei työttömille ja muille yhteiskunnan hännänhuipuille. Ensin kun on rahoitettava ne projektissa työskentelevät asiantuntijat Pirjo, Liisa ja Jaakko, vaikka heidän ydinosaamistaan olisi Internet-ajan yhteisöjen ja yhteistyömallien sijaan faksien lähettely. Silti on paljon ihmisiä, jotka uskovat Pirjon, Liisan ja Jaakon olevan tuottavia – eiväthän he muuten saisi olla töissä. Hälytys! Argumentaatiovirhe! Kausaliteettiharha!

Itse olen tietysti imagoni luonut: ”Hei, tuohan on se hölmö, jolla on ties miten monta julkaisua ja presistä ilmaiseksi netissä, ei sille varmaan tarvitse nytkään maksaa mitään!

Kuten aina, tämänkään ongelman kanssa ei tarvitse jäädä yksin, eikä rajoittua vain meihin kotimaantaviksiin. Sama ilmiö puhuttaa myös maailman huippuja. Vain kuukausi sitten Harold Jarche kirjoitti kyllästyneensä kaiken jakamiseen ilmaiseksi.

Vaikka avoimuudessa on myös huonot puolensa, kokonaan en suostu luopumaan nettiyhteisöjen perusperiaatteista ja tiedon jakamisen ideologiasta. Se olisi oman identiteetin vaihtamista toiseksi. Erityisesti en suostu ryhtymään menneiden vuosisatojen bisnesnaiseksi, joka lähettää asiakkaalle erikseen laskun jokaisesta pikkusormen heilautuksesta.

Kyse on tasapainon löytämisestä – ja se tasapaino on työttömyyden pitkittyessä päässyt hieman hukkumaan.

pohja

Tilanteen helpottamiseksi lausun kuitenkin yhden vienon pyynnön, ennen kuin jatkan liki epätoivoiseksi käynyttä toimeentulon rääpimistä kokoon täyttäen arkipäivän toisensa jälkeen erilaisilla projektisuunnitelmilla, koulutuskeikkojen valmistelulla, palavereilla, neuvotteluilla, mahdollisten asiakkaiden kontaktoinnilla ja työpaikkahakemusten laatimisella (sis. erikoistarjouksen, palkkakulut jopa -50 %! Toimi heti!):

Kun seuraavan kerran tarvitset kokeneen yhteisö- ja somekouluttaja-tutkijan apua, mieti miten aiot motivoida osallistumaan ja mahdollisesti palkita hänet hyvin tehdystä työstä.

Jos et mitenkään, älä soita tänne. Me soitetaan sulle.

Tai lähetetään vaikka se faksi.

Maanantaina 26.1. suomalaiset yhteisömanagerit kokoontuvat CMADFi -tapahtumassa Lahdessa. Tarjolla on monipuolinen kattaus yhteistyön fasilitointiin, yhteisön käynnistämiseen, ihmisten osallistamiseen, sisällöntuotantoon ja yhteisömanagereiden arjen haasteisiin.

Tapahtuman pääorganisaattori Johanna Janhonen kertoo aluksi kuinka CMADFi järjestettiin – yhteisöllisesti, tietenkin. Hyödyt ovat monet, kirjoittaa Marko Suomi. Varmaa on jo nyt se, että Suomi-Twitter räjähtää maanantaiaamuna! Etäosallistujia palvelevat niin #cmadfi kuin livestriimi.

Esityksistä odotan eniten Harto Pöngän katsausta laadukkaaseen yhteisöllisyyteen somessa, joka on aiheeltaan luontevaa jatkoa alustukselleni yhteisöllisyyden rakentamisesta. Hyvä lähtökohta on lakata näkemästä olemattomia yhteisöjä siellä, missä niitä ei ole.

Mutta kuten tapahtumissa aina, f2f -osallistumisen suurin etu on kohtaamisissa – ei niinkään uniikissa sisällössä tai ”tajunnan räjäyttävissä ideoissa”, kuten edellisenkin CMADFi:n päätteeksi keskusteltiin.

Yhteinen tekeminen tarvitsee tavoitteita. ”The Social” yhdessä teknologian rinnalla vastaa ainoastaan miten ja kenen kanssa -kysymyksiin. Se ei vielä kerro mitään siitä, mitä tehdään ja ennen kaikkea MIKSI tehdään.

Yhteisömanageri johtaa tavoitteellista kokonaisuutta – ei pelkkää hengailua somessa.

Yhteinen päämäärä voi kuulostaa boheemin verkkoidealistin korviin managerialistiselta ja taantumukselliselta höpinältä. Mutta useimmiten asia on päinvastoin: tavoitteista ja osatavoitteista sopiminen vapauttaa henkisiä voimavaroja uutta luovaan työhön. Jos jaettu tietoisuus päämääristä puuttuu, yhteisön tai verkoston jäsenet päätyvät riitelemään yksinkertaisimmistakin perusasioista, käsitteistä ja menettelytavoista. Tyypillisesti ne liittyvät viestinnän käytäntöihin, vastuisiin ja aikatauluihin.

 

Miksipä et siis toimisi tavoitteellisesti myös CMADFi:n suhteen?

Yhteinen tavoite on selvillä: CMAD-tapahtumien tarkoitus on lisätä yhteisömanagereiden työn arvostusta, jakaa hyviä käytäntöjä, oppia ja verkostoitua. Entä mikä on henkilökohtainen tavoitteesi?

Perinteisesti suomalainen ajautuu seminaareihin jonkinlaisella autopilotilla ja valittaa jälkeenpäin, ettei ”siellä ollut mulle mitään”. Post-eventin valittamisen ja egosentrisen draamahakuisuuden sijaan voi myös 1) osallistua tekemiseen etukäteen tai 2) asettaa itselleen selkeän päämäärän varsinaiseen tilaisuuteen.

Omani ovat jo selvillä. Vähintään yksi uusi asiakas koulutuksille yhteisöjen johtamisesta tai parvityöstä. Yksikin pieni parannusidea tai oivallus, ja monta hyvää keskustelua.

Siispä tavoitteellisiin tapaamisiin, uudet ja vanhat tutut 🙂